Jo tulomatkalla ajettiin Lahden kautta. Parissa kaupassa käytiin toimittamassa parit asiat. Ne onnistuivat päälle toivoin. Nyt ei hankintoja ole jäljellä kuin muutama pikku juttu Tokmannilta.
Huominen päivä kuuskalehditaan kotona, minkä siellä Tokmanilla ja Lidlissä käydään. Katsomattomien ohjelmien sumaa puretaan. Eikä pestä pyykkiä. Oli nimittäin suorastaan kummallista tulla kotiin ilman paria kokoliasta pyykkikassia.
Keskikiviikkona klo. 7:45 on minulla labra-aika. Verikoe pitää taas ottaa johtuen uudesta lääkkeestä. Sen jälkeen nautin viivästyneen aamukahvin, suuntamme auton nokan kohti Mikkeliä.
Kun tänne päivällä saavuttiin, oli ruoho vastikää leikattu meidänkin pihoiltamme. Erityisen mukavia naapureita, pakko kehua. On helppo jättää rivariasunto pitemmäksi aikaa, kun tuollaisia ihmisiä on molempien seinien takana, ja kolmannet kahden seinän päässä.
On mennyt taas pari kuukautta siivillä. Ja aina täällä käydessämme on ollut niin paljon hankittavaa, että ulkovarastossa on vieläkin saareen menevää. Sellaista, mikä ei ole mukaan mahtunut aikaisemmilla käynneillämme. Täytyy vain ihmetellä, ja kauhulla muistella, aikoja, kun Anttolaan suhattiin joskus yhdellä autolla, neljä aikuista ja kaksi lasta. Millä hitolla on kaikki tarvittava mukaan mahtunut? Me kun ei meinata välillä mahtua tavaroinemme edes kahdestaan. Vai onko niin, että nyt on suurin osa turhaa sälää, sellaista, jota ilmankin tulee toimeen? No varmasti on. Toimeen tulee melko vähällä, niin rahalla, kuin tavaralla. Jotenkin sitä vaan rakentaa alkukesän itselleen sellaisia puitteita, että oleminen on mukavaa.
Toisaalta tulee ikävä vanhoja aikoja, aikoja saaressa ilman sähköä. Matkaradiosta kuunneltiin, mitä kuunneltiin, ainakin Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelua. Ei tietysti ihan joka päivä. Sitten tuli matkatelevisio, sellainen vissiin kymmentuumainen, jos sitäkään. Jopa riemu repesi. Ja kun akku simahti, niin äkkiä sitä autolle viemään, ajamaan jotta se latautuu. Jäi jotain joskus katsomatta, eikä ollut Areenaa, mistä jälkikäteen kuikuilla.
Sitten saapui sähkö. Kahdeksankymmentäluvun puolivälin jälkeen. Ja ensimmäisenä, tai ehkä toisena, kesänä räväytti salama tolppaan, jossa pääkeskus jorotti. Räväytti niin, että minä, joka olin katsomassa televisiosta formulaa, lensin tuolin kanssa selälleni, kun tv paukahti kuin tykki. Ja välähti silmät sokeaksi. Samalla paukulla lensi kahvikeittimestä kytkinnappi, hajosi kasettisoitin. Ainakin ne. Onneksi ei ihmisvahinkoja, eikä tulipaloa, tullut.
Se ukkonen hiipi salakavalasti koillisesta Luonterin yli, eikä varoittanut itsestään ennen kuin päällä. Anna oli siinä kuuden, seitsemän, ja hänellä oli joku kaveri käymässä. He olivat uimassa, Hilpan valvonna alla, kun salama iski. Eivätkä olleet hekään mitään huomanneet.
No, vakuutus korvasi tuhot. Ja minä eksyin aiheesta. Aloitin "toisaalta tulee ikävästä", päädyin salamaniskuun. Sitä nyt ei ainakaan tule ikävä. Mutta olihan elämä jotenkin yksinkertaisempaa muutama vuosikymmen sitten. Ei sen helpompaa, ei sen vaikeampaa, mutta yksinkertaisempaa. Kun ihminen ei paremmasta tiedä, on hän olevaan tyytyväinen. Eli aika aikaa kutakin. Niin pitää mennä maailman järjestyksen. On tosin sellaisia, jotka tietävät paremmasta, sitä himoitsevat, sitä tavoittelevat. Heillä sitten ei olekkaan niin helppoa elää.
Tällaisia tuumi Peppe-pappa Hollolan Kartanon alueella samalla kun taivas vetäytyy pilveen enteillen kaivattua sadetta. Kuvassa Peppe-pappa katsottuna näppäimistön suunnalta. Ihan parhaita puolia minusta.
Muuten, oletteko ajatellut, että ei ihmistä saa otettua valokuvaa kuin enintään puolesta. Ei saa, olkoon se paras, tai huonoin puoli. Hetkinen. Mitäs jos laittaa panoraama-asetuksen kameraan ja kiertää kuvattavan ympäri? Pittääpä joskus kokkeilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti