lauantai 29. helmikuuta 2020

XLVI

  Huomenna on hääpäivä. 1.3.1974 marssittiin maistraattiin tarvittavien todistajien kera. 46 vuotta tulee täyteen, laillisessa suhteessa. Suhteessa toki melkein kolme vuotta ennen sitä. Niin se aika rientää.
  Koska huomenna on pyhä, ostin Hilpalle kukkia jo tänään. Tosin vain K-supermarketista. Jos tässä neljä vuotta vielä kärvistellään, niin voipi olla, että ihan kukkakaupasta käyn kimpun hankkimassa.


  Huomenna juhlistetaan päivää menemällä joulupukin tuoman lahjakortin oikettamaan paikkaan.


  Mennään siis brunssille Rouxiin. Brunssi on aamupäivällä syötävästä runsaan aamiaisen ja lounaan yhdistelmästä tai välimuodosta käytetty nimitys, kertoo Googletus. Rouxin aamupäivä alkaa klo. 12:00, kuten kohta huomaatte. Ei se mitään. Mitäs väliä kellosta? Syödään, että napa tirisee.
  Ei muuten ihme, että osa ihmisistä haahuilee kummissaan maailmassa, missä iltapäivälehti ilmetyy aamulla ja brunssi nautitaan iltapäivällä.

  Ravintolan sivuilta paljastui seuraavaa.

  Blinibrunssi sunnuntaisin klo 12.00 - 17.00  

  Runsas noutopöytä täynnä blineille sopivia herkkuja: 

  Borssikeittoa ja smetanaa
  Kirjolohenmätiä, sipulia ja smetanaa
  Valkosipuli-suolakurkkuja, hunajaa
  Tilli-kurkkupikkelssiä
  Punajuuri-kaprissalaattia
  Metsäsienisalaattia
  Savulohisalaattia, sitrusvinegretteä
  Katkarapuja skagen, kanamunaa
  Graavia lohta, sinappikastiketta
  Sipulisilliä
  Valkosipulisilakkaa
  Kylmäsavulohitartaria
  Tonnikalatartaria
  Kylmäsavuporo-piparjuurimoussea
  Poropateeta ja cumberlandinkastiketta
  Riimihärkää ja  parmesanjuustoa

  Ja niin monta kuin haluat, rapeita, suuria blinejä 

 Jälkiruuaksi:

 Juustovalikoima ja juustoille sopivia herkkuja mm. Charlotte Russe, Romanovin mansikoita, kakkuja ja muita makeita

  Luulen, että noista saadaan maaru täyteen, koska rehvakkaasti luvataan, että blinejä saa vetäistä niin monta, kuin jaksaa.

  Palataanpa hääpäiväkäytäntöön. Ainakin Suomessa on tapana, että miehet muistavat vaimojaan hääpäivänä, ketkä kukilla, ketkä koruilla, ketkä lomamatkoilla, ketkä pahanhajuisella hengityksellä, ketkä poissaololla. Ihan kaunis tapa, poislukien nuo viimeksi mainitut. Itse olen viime vuosina hääpäivän muistanut, kukkiakin hankkinut. Joskus ennen on saattanut olla toisin. Se on mennyttä se, onneksi.

  Äsken kukkia hakiessani mietiskelin, että miksi eivät vaimot osta hääpäiväksi miehilleen mitään? Eivät äijät kukista perusta, mutta vaikka viskipulloa, kaljakoria, lippua lätkämatsiin? Tulin siihen johtopäätökseen, että vaimoilla, toisin kuin miehillä, ei ole syytä kiittää puolisoaan tämän pitkämielisyydestä ja pyyteettömästä toiminnasta. Ei tätä voi yleistää, niin harvaa juttua voi. Mutta on siinä totuuden siemen. Ehkä maailma tuossakin suhteessa muuttuu, on jo muuttunut, paremmaksi. Tällä tarkoitan sitä, että aviomiehet ovat tulleet "kunnollisemmiksi". En siis tarkoita sitä, että miehillekin alettaisiin ostella lahjoja hääpäivänä. Summa summarum: Kyllä vaimon asema on kovasti muuttunut tämän yli 60-vuotisen muistamani jakson aikana.

  Oli aika entinen, joka toivottavasti ei palaa, tai aika nykyinen, niin vaimot ovat kukkansa ansainneet. Eikä tätäkään pidä absoluuttisena totuutena, holistisena viisautena, pitää, epäortodoksisena pohdiskeluna paremminkin. Olkoon tämä kuitenkin vallitseva olotila, kiitos vaimojen, ei miesten.

torstai 27. helmikuuta 2020

KÄSITTELYÄ

   Käsittelen ensin käsityksiä käsittelystä. On käsittämätöntä, että jotkut puhuvat käsin kosketeltevan kärkkäästi käsittelystä. Ei käsittelyssä ole mitään käsittämätöntä. Ääntäkin käsitellään. Esim. lurjukset käsittelevät äänensä tuntemattomaksi soittaessaan lunnasvaatimuksiaan uhreilleen. Ennen se tapahtui kietomalla nenäliina puhelinkopin luurin mikrofoniosan ympärille, heuzutage käsittely tehdään käsittääkseni digitaalisesti.
  Ääntä käsitellään musiikissa laajalti. Eniten, ja kokonaan, tietysti elektronisessa musiikissa. Kysykää vaikka Jean Michel Jarre'lta. Tai Niilolta (Trans). Tai Zappa'lta. No, ei Frankilta voi enää kysyä.
  Miksei sitten kuviakin saa käsitellä? Se on helppoa. Se on myös ajankulua, jos ei ole muuta tekemistä. Ettei tarvitse tehdä, niin kuin eräs minua varttuneempi (lue pariin kertaan tuplannut) luokkatoverini oppikoulun alaluokilla minulle ehdotti. Hän kysyi:
  "Lehkone hei, onks siulla mittää tekemistä?"
  "Eipä oo justiinsa," minä siihen ilahtuneena siitä, että minutkin noteerataan.
  "No raavi vaikka persettäs ja haistele kynsiäs!"
  Isot pojat, ne joilla oli henkselit ja perstaskut, osasivat olla tuollaisia. Eikä ollut hiki sanoa, että "raavi ite!"

  Nyt käsittelen käsiteltyjä kuvia. Kävin muutaman kuvan kanssa tietyssä ohjelmassa. Tässä niitä alkaa tulla.

  Joutsen muutama vuosi sitten loppukesästä Avokkaansalmen Piekälänsaaren puolella.


Hämähäkinseitti aamuauringossa Saukonsalossa sienireissulla ikuistettuna.


Se joutsen sai kumppanin.


 Tiikerinlilja feikkiväreissä.


  Sitten kolme kuvaa ulapalta otettuna. Ensimmäinen on alunperin pilvisenä päivänä napattu, ja väreiltään harmaavoittoinen


  Tämä on auringonnousun aikaan otettu, mutta originaalissa taivaanranta vain hiukkasen punertaa.


Tämä on pilvisen sää ja vähäisen sumun vallitessa tallentunut. Alunperin siis harmaa.


Tämä taas on illan jo hämärryttyä mökin rannoilta tallentunut.


Navetanmuuria kipuava kasvi on saanut uuden elämän ruskaan viittaavista väreistä, vaikka kuva on otettu kesällä.


  Viime kesänä Hilpan istuttamista auringonkukansiemenistä napsivat linnut tai ties mitkä hiiret/myyrät muut, mutta yksi lähti ylös suuntamaan. Taustan ruskan sekä auringonkukan varren värejä on tehostettu.


Vielä pari koiranputken puhkeamassa olevan kukinnon muodikasta olemusta.



  Ei näillä teoksilla ole ehkä mitään tekemistä luontokuvien kanssa. Ei ole tarkoituskaan. Eipä elektronisella musiikillakaan ole mitään tekemistä Kaustisen purppuripelimannien kanssa. Mutta molemilla on oikeutuksensa, nimittäin Kaustisen purppuripelimanneilla ja käsitellyillä kuvilla. 

  Jos teillä on, niin kuin tietysti on, pc tai läppäri, niin eiku kokeilemaan. Minä aion ainakin syventyä asiaan tanakammin. Kaikkea nimittin kannattaa kokeilla ainakin kerran, paitsi kansantansseja ja sukurutsaa. 

tiistai 25. helmikuuta 2020

ALTER EGO LAISKIAISTIISTAINA

  On jo vuosia siitä, kun olen lukenut Charles Bukowskia. Jostain syystä kirjailija muistui mieleeni eilen. Hetken päästä palautui myös hänen alter egonsa nimi: Henry Chinaski. Pitää varmaan lainata tuon "renttukirjailijan" teoksia uudelleen luettaviksi, koska hän mieleeni pilkahti.
  Käsittääkseni Bukowskin alter ego muistutti aika lailla luojaansa: viinaan ja naisiin mieltynyt, yhteiskunnan säännöksistä ja hyväksytyistä tavoista piittaamaton postivirkailija. Eli nykyään sanottaisiin hänen kirjoittavan autofiktiota.
  Jos minä olisin kirjailija, niin millaisen alter egon itselleni loisin? Jos käyttäisin taiteellista vapautta, saattaisi alter ego olla humaani ja ekologisesti ajatteleva maailmanparantaja, joskus misantropian syövereihin harhautuva filantrooppi. Jos olisin rehellinen, olisi alter ego kohti vanhuuttaan seesteisesti kulkeva, aiemassa elämässä tekemänsä virheet myöntävä ja niitä katuva, omaa rauhaansa arvostava, kirjoista ja musiikista nauttiva, anakoreettisesta oireyhtymästä eroon päässyt flanööri.

  Koska en ole kirjailija, niin en luo alter egoa. Moni ihminen toki on kehittänyt itselleen alter egon ihan jokapäiväiseen elämäänsä. Januksen kahdet kasvot paistavat usein läpi. Takinkääntäjät luovat hahmonsa ja nahkansa, hylkäävät eri alter egonsa paljastamatta koskaan oikeaa olemustaan. Parempi olla rehti mulkku, kuin tarpeen mukaan vaihtuva metamorfoosien mestari. Tai mistä minä tiedän. Quod licet Iovi, non licet bovi.

 Ollaan talvisen viikon alkupuolella. Pakkasella pysyy keli, jos ennusteet sinne päinkään osuvat. Hienoa. Talvinen viikko tai ei, niin taitaa tulla talvi, kun ei tarvitse ottaa sivakoita varastosta. Eihän hiihtoa olla harrastettukaan, kuin kolmena tai neljänä talvena, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen. Mukavaa hiihto on, varsinkin, kun on sellaiset sukset, että toimivat säällä kuin säällä. Enemmän kuitenkin kismittää se, että lumikenkiä ei pääse jalkaansa laittamaan. Taisi olla 1995, +/- joku vuosi, kun lumikengät hankittiin. Sen jälkeen ei ole yhtään talvea jäänyt niillä tallustelematta. Milloin on kausi ollut lyhyempi, milloin pidempi, mutta aina sen verran lumipeitettä on ollut, että on homma toiminut. Voisihan sitä pakata sukset ja lumikengät autoon, usmuutta muutaman satakilometrisen pohjoiseen. Taitaa kuitenkin jäädä tekemättä. Ehkä Salppurin kisojen jälkeen voisi mennä Lahden kisalatuja kiertelemään. Vaikka ei meikäläinen siellä varmaan ole kuin kahtapuolta ohi pyyhältävien tukkona, ehkä jopa laturaivon aiheuttajana.

  Huomaa tämän ilmojen muutoksen muustakin, kuin siitä, että on mukavampaa ulkona liikkua. Eilen kävin erään entisen mestarikollegani luona kahvilla ja porisemassa pitkästä aikaa. Ajattelin samalla mennä pesemään auton Kivistönmäen Nesteen TI-halliin, kun niille nurkille olin ajelemassa. Mutta ei onnistunut. Ei ollut aikaa jäädä varttumaan, olisin ollut kolmantena jonossa. Hallissa on kuitenkin muistaakseni kahdeksan pesupaikkaa, niistä puolet painepesurilla varustettuja, puolet tavallisia. Olen Nesteellä käynyt autoani pesemässä jo vuosien ajan. En tällaista sumaa ole kokenut. Kerran jouduin muutaman minuutin odottelemaan paikan vapautumista, muuten olen aina päässyt suoraan sisään.
  Tänä aamuna ajattelin, että pesetän pirssin kotinurkilla. Täällä on sikäli hyvä tilanne, että kilsan säteellä on kaksikin eri paikkaa, joissa autot pestään käsin. Eikä ulkopesun hinta ole juuri automaatin harjojen raastamista kalliimpi. Taitaa toisessa olla 19, toisessa 18 €. Mutta eipä ollut kummallakaan vapaata aikaa ennen kuin huomiseksi. Varasin, huomenna 11:30 alkaa auto erota liastaan.

  Tänään vietämme laiskiaistiistaita, koska laskemaan emme mene. Muistelen vain kodin lämpimässä lapsuuden laskiaisia, sitä yhtä erikoisesti, kun Ritva-siskon ja taapero-Hanelin kanssa tuupattiin kirkkoreki pihalta järvelle laskevaan peltorinteeseen ja hujautettiin hankikannon siivittämäna jäälle. Tai ei taidettu ihan jäälle päästä. Rantapajukossa petti hankikanto, reki vajosi lähes metriseen lumeen. Eihän me tenavat sitä saatu irti kiskottua. Piti hakea isä-Erkki hätään. Muistaakseni hän ei ollut asiasta kovin mielissään.

  Sellaisia. Vielä kollaasi vauvasta...


..ja tasapuolisuuden nimissä Iiris-leijonasta kans.

  
  Tuli kirjoitettua osittain sellaista tekstiä, että loppulauseeksi sopii: "Acta est fabula, plaudite". Toivottavasti nämä eivät kuitenkaan ole viimeiset sanani, kuten keisari Augustuksella väitetään olleen.

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

MARRASKUUSTA HUHTIKUUHUN

  Nyt ollaan, ilmojen kannalta tarkasteltuna, siirtymässä juohevasti jatketusta marraskuusta aikaistettuun huhtikuuhun. Ollaan niillä paikkeilla vuotta, kun historiassaan ensimmäiset Salpausselän Vesihiihdot pian järjestetään. No, ensi viikoksi on luvattu pikkupakkasta joka päivälle. Eivät sula tehdyt ladut, uutta luntakin varmaan saavat tykitettyä.

  Mutta en minä kelvottomista talvista, paskakieränvaa'alla olevista kisoista, aikonut puhua. Puhun siitä, kuvien avulla, kun käytiin päiväkahvilla Espoossa. Siellä se vauva meitä odotteli.


 Ja Iiris. Meillä oli Iirikselle tulaisiksi leijonahaalari. Kävi nimittäin niin, että kun olimme Espoossa vauvan syntymisen aikaan, meillä oli tuomisiksi hänelle nallehaalari, Iirikselle pussilakanasetti. Huomasin heti, että Iiriksen suu meinasi mennä mutrulleen. Pian tyttö mutisikin, että minäkin oisin halunnu nallehaalarin. Me siihen, että ensi kerralla tuodaan, jos jostain kokoa löydettään. Ja että jos ei nallehaalaria löydy, käykö joku muu?
  "Mikä vaan eläinhahmo", vastasi Iiris.
  Me Lahdessa H&M:iin, ja löytyihän sieltä, leijonahaalari. Olisi ollut tiikerihaalari myös, mutta meistä lejona oli veikeämpi.


Siinä mumma,vauva ja jellona. 


Tässä mumma, vauva, ei jellonaa.


Entäs siinä? No Peppe-pappa ja vauveli.


Vaihteeksi vauva, joka jaksoi olla yllättävän kauan hereillä.


  Iiris kävi välillä etsimässä huoneestaan leijonanpennun. Nyt oli leijonatytöllä myös vauva!


  Vauva, siis ihmisvauva voi hyvin, syö hyvin, nukkuu hyvin. Leijonavauva luultavasti myös, noin kuvitteellisesti. Huomenna on ensimmäinen neuvolakäynti edessä. Menevät sinne koko perhe. Jaa, leijonavauvasta en mene takuuseen. 
  Joni on vielä ensiviikon lomalla, samoin Iiris. Iiris on pois päiväkodista, jotta tutustuu uuteen tilanteeseen, eikä tunne itseään syrjäytetyksi.

  Iiriksellä on ollut köhää ja nuhaa. Sitten ilmeni korvatulehdus. Tänä aamuna oli alkanut valitella. Olivat Jonin kanssa käyneet polilla. 
  "Ihan tömäkkä tulehdus", oli lääkäri kertonut, määrännyt antibioottikuurin. 
  Sitkeä tyttö Iiris on. Vaikka varmasti on kipuja, oli pirteänä, iloisella mielellä. Meidän jälkeemme, illan kahussa, olivat myös Hanelin tytöt Anni ja Katriina tulossa vauvaa moikkaamaan. Iiris on varmaan päättänyt, että nyt ei jouda sairastamaan, kun vieraita ramppaa.

  Munulla oli nyt kamera mukanani. Otin liudan kuvia. Yli puolet on jo siivottu roskikseen. Tähän blogiin jokusia olen laittanut, paljon vielä jää valittavaksi ensi jouluksi ilmestyvään kuvakirjaan, kirjaan, minkä nimi ei tule olemaan Iiris 6 vuotta, vaan jotain muuta. 

  Se Espoon reissusta. Nyt vähän muuta mielessä liikkunutta. Humeetini on kai siten rakentunut, että jotkut kuulemani lauseet tai sanat herättävät assosiaatioita, jäävät  kaihertamaan, elävät hetken elämäänsä, pullahtavat jossakin uudessa muodossa, tai ihmetyksen merkeissä, esiin. Pari esimerkkiä.

  Ylen uutisissa kerrottiin päivänä muutamana, että "EU-budjettiin haetaan kiivaasti sopua". Eikö se ole yhtä absurdi toteamus, kuin vaikka "tapaamisessa haetaan rauhallisesti aseellisen konfliktin mahdollisuutta".

  Jonkun ohjeman tekstityksessä jäi kaaliini väikkymään sana "pikkuipanoista". Se johti päätelmään: "Nuorten parien puheet siirtyvät aikanaan pikkupanoista pikkuipanoihin."

  Hyi millaista puhetta, tuoreelta isoisältä! Mutta minkäs mielen koukeroille teet?!

  Loppuun vielä kuva tuhmalle Peppe-papalle kieltään näyttävästä vauvasta. Melko hyviä hoksaamaan, nykytaaperot, ihan alusta asti.

perjantai 21. helmikuuta 2020

MAMELUKIT JA JANITSAARIT

  Kun suurin hämmennys uuden lapsenlapsen syntymästä alkaa tasautua, on aika, ja aikaa, kirjoitella jostain muusta. Mistäs sitten kirjoittaisin? No vaikkapa poliittisia huomioita epäpoliittisesti arvioituna.
  Poliittinen keskustelu on enenevässä määrin huutamista, solvaamista, valehtelua ja jopa uhkaamista. Monissa muissa maissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä, mutta suunta on selkeä. Tähän liittyy someen poliittisten vaikuttajien masionoimia maalituskamppanjoita, valeuutisten levittelyä, joiden myötä on saatu virkamiehiä poliisista tuomareihin pelkäämään ja pohtimaan uran vaihtoa. Yhteiskunnan rakenteita nakerretaan pala palalta tähtäimessä valta manipuloitavissa olevan kansanosan avulla.
  Jollain pelottavalla tavoin näen yhtäläisyyttä Persujen äänitorviksi taipuneen joukon ja mamelukkien välillä. Mamelukithan olivat keskiajalla mm. Arabian niemimaalla kalifien ja muiden johtajien käyttämiä sotilasorjia, joista tuli ajan myötä voimakas sotilaskasti. He anastivat vallan itselleen monissa maissa useita kertoja. Ei kovin ruusuinen tulevaisuus? Ei noita "mamelukkeja" vastaan kannata kuitenkaan "janitsaareja" värvätä. Ettei historia toistaisi itseään.

  Niin se vaan on. Mikään ei sido yhteen kahta ihmistä kuin yksimielisyys kolmannen tyhmyydestä. Samoin ei mikään yhdistä kahta puoluetta, kuin yhteinen vihollinen. Tämä näkyy Kokoomuksen kädenojennuksista Perussuomalaisia kohti. Onneksi taitaa puolueiden kannatusluvuissa tapahtuvan tasaantumista. Ei maailmaa, ei maapalloa, ei Suomea, kannatusluvuilla hallita, ei muuteta. Ei muuteta paremmaksi tai huonommaksi. Mutta kannatusluvut antavat kyllä osviittaa tulevasta. Ja saavat joskus aamun alkamaan ikävästi.

  USA:ssa käydään demokraattien esivaalikiertuetta, republikaanien sellainen on myös alkamassa. Iso maa tarvitsee isot kulissit. Kohtalainen läyhke päällä kolmanteen marraskuuta asti. Jos ei "panem et circenses", niin ainakin "circenses" on taas kansalle luvassa.
  Trumppia ei taida kukaan ehdokkaaksi valitsemisessa sivuuttaa. Ei tule Trupista tramppi, ainakaan tuossa mielessä. Tuleeko Trumpista tramppi lopullisissa vaaleissa? Sitä toivon, pahaa pelkään.

  Eilen tehtiin ratkaisu eräässä asiassa: Lopetettiin Etelä-Suomen Sanomien tilaus. Kestotilauksena on lehti meille tullut 1.1.1979 asti. Eli yli 40 vuotta. Se on ollut tapa, josta luopuminen on ollut mielessä kauan, mutta on jäänyt tekemättä. Kun puolivuotislasku taas poksahti e-laskuihin, alettiin pohtia asiaa. Minulle asia on helppo; lehden selaan suunnilleen pyttykäynnillä. Ei ole tarpeen satoja euroja vuodessa maksaa siitä, että voi lukea Touhulan perheen ja Fingeporin. Paikalliset uutiset näkee netistä, valtakunnallisista tai globaaleista puhumattakaan.
  Yhtenä kesänä aikaa sitten käännettiin lehti kesäloman ajaksi Anttolaan. No eihän sitä joka päivä viitsinyt veneillä Pesosen konehallin sivulta hakemaan. Siis nykysin on puoli vuotta lehti tilapaäisesti keskeytyksissä.
  Hilppa lukee aviisin kyllä minua tarkemmin. Siksi sen lopettaminen onkin jäänyt. Nyt hän oli samaa mieltä. Eli ensi sunnuntaina kolahtaa Etlari viimeistä kertaa laatikkoon.
  Sinänsä sääli. Kyllä printtilehtiä pitäisi puolustaa, kuten printtikirjojakin. Mutta kun kyseisellä lehdellä ei ole meille vuosimaksunsa vertaista arvoa, niin näin on käymässä.
  Näköis-, eli nettilehden vuosisopimusta tietysti Etlarista tarjottiin, 1. vuosi erikoishintaan.  Onhan se paljon halvempi kuin printtilehti. Emme tarttuneet kuitenkaan tilaisuuteen. Sama sisältö, eri foorumi. Tietysti se, että ei lue näköislehteä, ei kuormita jätepaperikoria, eikä sitä tarvitse edes koneelta poistaa. Mutta turha on turhaa.

  Tänään tulossa oleva makkarin kaapisto ilmoitti rahtiyhtiön välityksellä, että kuljetus viivästyy aiemmin ilmoitetusta parisen tuntia, menee iltapäivän puolelle. Minä ilmoitin Hilpalle itseni välityksellä, että kokoaminen viivästyy vaajalla vuorokaudella, alkaa huomenna aamulla.

  Voi olla, että jäsenmääräänsä kasvattanut perhe Tiilikainen tulee ensi viikolla meille. Heidän kotonaan näet sattui pieni vesivahinko, minkä seurauksena siellä on kuivattu yhden huoneen ikkunaseinää. Vesi pääsi viikolla kovan tuulen piiskaaman sateen vuoksi elementin saumasta valumaan yhdestä paikasta sisäpuolelle. Ei isosti, mutta kuitenkin, Taloyhtiössä on julkisivuremppa tämänkin talon kohdalla suunnitelmissa. Aikataulu nopeutuu, jos yhtiön hallituksella on lainkaan älliä päässään.
  Varmaan maanantaina tullaan tuo seinä malaamaan. Ja kun tuo huone on makuuhuone, missä Anna, Joni ja vauva nukkuvat, on se varmaan poissa käytöstä pari päivää. Onhan Tiilikaisilla tilaa muuallakin nukkua. Niin he tekevät nytkin, koska puhaltaja on pöhisemässä. Eikä nykymaali katkua kovinkaan isosti,  joten ei senkään takia ole tarvis evakkoon lähteä. Mutta on siinä omat haittansa, kun työhenkilöt kulkevat hommiaan suorittamassa. No, itsehän päättävät. Avosylin heidät tänne vastaanotetaan. Ensivisiitille vielä nimetön ihmisalku on tervetullut.

  Ja se loppukuva. 12. elokuuta 2015 Iiriksestä talouspaperirullan putken läpi napattu otos. Hieman avaramman näkymän saisi vessapaperirullan putken läpi, suppeamman vaikkapa leivinperi- tai elmukelmurullan putken läpi. Eiku kokkeilemmaan!

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

VIRTUAALISIKARIN JÄLKEEN

  Eilinen oli melko touhuinen päivä. Kotona oltiin illalla ennen yhdeksää. Siinä vielä espressot nautittiin, vähän toosaa katseltiin. Sen verran oli normaali elämänkulku järkkynyt, etten oikein saanut unta, vaikka edellinen yö oli jäänyt muutamaan tuntiin. Nousinkin jo neljältä pyöriskelemästä, lähdin ennen viittä lenkille.
  Nyt kello on pian kahdeksan. En viitsi lähteä alas, muka lukemaan. Jos sen teen ei kulu kuin kotva, niin alkaa kuorsaus kuulua. Joten kirjoitan.

  Ollaan parit viedeopuhelut tänään Annan kanssa otettu. Vauvaa saatu samalla katsella. Vauva tietysti syö, nukkuu ja sontii vaippoihinsa. Niin sen kuuluukin tehdä. Aika väsynyt on varmaan Anna, kun ei voi nukkua kuin pienissä pätkissä. Ei se häntä lie pahemmin vaivaa, ongelmaksi tule.

  Pari puhelimella räpättyä otosta eiliseltä. Sitä ennen huomio: En nykyisin edes muista ottaa kameralaukkua messiin, kun menen paikkoihin ja tilanteisiin, joissa kuvien otot tiedän olevan edessä. Olen niin tottunut puhelimen oivallista kameraa käyttämään. Kunhan kesä saapuu, tai jäät sallivat ennen sitä saareen menemisen, on kameralle taas käyttöä. Ei luurilla kovin kaukaa kohdetta saada pyydystettyä. Mutta nyt ne kuvat.

  Siinä se lapsonen on, muutaman tunnin ikäisenä. Martat ovat noita pipoja kuulemma Espoon sairaalan synnytysosastolle kutoneet.



  Vertaukseksi kuva Iiriksen syntymän jälkeen. Kätilöopistolla ei ollut ommeltuja pipoja, oli putkisukka solmussa. 


  Tokko tuolla isoa merkitystä lapsen tulevaisuuteen on. Vaikka komeampi on isovanhemman sylissä ensikertaa pipossa olla.


  No niin, vauva on käsitelty. Sitten vähän muuta asiaa, lähinnä huomioita. Kun joskus tulee Emmerdale katsottua livenä (tapa, mistä on syytä päästä eroon), tulee pakosti nähtyä mainoksia. Eräs on laittanut pohtimaan. Se on jonkun unilääkkeen. Troppia mainostetaan mm. lauseella "Ei havaittuja sivuvaikutuksia". Käsittääkseni tämä voi tarkoittaa seuraavaa a) -sivuvaikutuksia ei ole, b) -sivuvaikutuksia on, mutta niitä ei olla vielä havaittu. Sinällään rehellinen mainos, se ei vakuuta sivuvaikutuksettomuutta. Mutta minä ainakin, vaikka rehellisyyttä arvostan, mietin tarkaan tuollaisen tuotteen käyttöä. 
  Toinen juttu mainoksista. Minua sylettää jatkuva imperatiivin käyttö. Osta sitä, kokeile tuota, tule heti tutustumaan, älä jätä tilaisuutta käyttämättä, etc. Käskymuoto suorastaan jos ei pakota, niin velvoittaa, hyökkäämään suorinta tietä hankkimaan hammastahnaa, pesukoneen, auton tai talopaketin, vaikka ei sellaisia tarvitse. Eihän käsky erottele, ei kerro, ketä käsketään. Taitaa olla lievää ronskimmin karrikoitu vuodatus. Mutta minun korviini ne mainokset kuulostavalta sellaisilta. En tosin ole aivan jokaista käskyä noudattanut, en oikeastaan ainoatakaan. En armeijassakaan ihan kirjaimillisesti kaikkea totellut. Nyt siitä on hyötyä. 

  Nyt lähden vielä katsomaan Hilpan kanssa "My Brilliant Friend'sta" toisen tuotantokauden kolmannen osan. Laadukkaana tuntuu sarja jatkuvan. 1. tuotantokausi katsottiin, ennen kuin oltiin Napoli-sarja luettu. Nyt ollaan luettu. Ehkä helpompi katsoa, kun tarina on tuttu. Toisaalta oli mainio elämys katsoa edellinen kausi ilman ennakkotietoa. Kumpi tapa parempi? En tiedä, mutta yleensä kyllä alkuperäinen, eli kirja, voittaa filmatisoinnin. Tai sitten molemmat ovat hyviä, kuten tässä tapauksessa.

  Hyväksi lopuksi jostain uutispätkästä mieleeni muotoutunut lause, joka sopii vaikka meille ympäristötietoisille sloganiksi: ILMASTONMUUTOSTA EI VOI TORJUA ILMAN MUUTOSTA! 

tiistai 18. helmikuuta 2020

SIKARIPÄIVÄ

  Viime yönä soitti Anna yhden jälkeen. Meille tuli lähtö Espooseen. Annan aika oli tullut lähteä Jorviin synnytyshommiin, Joni tietysti mukaan.
  Me kasattiin pikapikaa vähän tavaraa mukaan, lähdettiin usmuuttamaan. Kolmen maissa oltiin Lähderannassa. Samassa talossa asuva Iiriksen kaverien äiti oli meitä vastassa. Hänet oli kutsuttu siltä varalta, jos Iiris herää.
  Hilppa meni Iiriksen viereen pötköttelemään. Minä keittelin itselleni kahvit, söin pari leipää, etsin kirjahyllystä lukemista (tottakai oli ajolähdössä kotiin unohtunut mm. kirja). Taisin tunnin, puolitoista, urvahtaakin sohvalla. Nousin katsomaan puoli seiskan uutiset. Sitten lähdin pienelle lenkille, hain samalla läheisestä s-kaupasta vähän leipää, juustoa ja makkaraa. Kun palasin vartin yli seitsemän, oli Iiiris jo hereillä. Pientä köhää ja nuhaa on tytöllä ollut pari päivää.
  Pian, puoli kahdeksan, tuli Jonilta viesti "KAIKKI OK", sekä kuva vastasyntyneestä tyttölapsesta. Hieno homma!

  Päivällä mentiin sitten katsomaan vauvaa ja äitiä. Iiris on tosiaan vähän pipi, joten hoitsut pitivät parempana, että ei vielä tulisi vauvan luo. Joni ajoi kotiinsa Iiriksen kaveriksi, me Jorviin.
  Sieltä ne löytyivät, pienten minulle tavanomaisten kommellusten ja sekoilujen jälkeen. Peppe-pappa pääsi myös uutta ihmettä sylissään pitämään.




  Terve tyttö hän on. 2 700 grammaa painoa, 48 senttiä pituutta. Tuli ilmoille yhdeksän päivää ennen laskettua aikaa. Ei onneks mennyt parilla päivällä yli; silloin olisi käyny niin, että synttäreitä olisi vietetty vain joka neljäs vuosi. 
  Tyttö nukkui, kun sinne mentiin, heräsi kohta syömään. Ennen ruokailua ehti käymään Hilpan, paikalle myös tulleen Aija-mummin ja minun sylissäni. Ruoka hänelle tuntuu maistuvan. Ja alusta alkaen oikeat otteet syömisessä. 
  Anna oli ajatellut, että pääsee pois jo huomenna. Koska lapsi on alle kolmekiloinen, pidetään heitä osastolla kaksi yötä. 

  Kun tulimme sairaalasta, lähti Joni vielä sinne. Me ollaan iltaan asti Iiriksen kanssa. Joni tulee yöksi kotiin, me sörnäytetään Hollolaan. Huomenna tulee Aija-mummi Iiriksen kaveriksi, että Joni pääsee taas Annan ja lapsen luo. Torstaina he sitten kotiutuvat kaikki. 

  Pakko myöntää, että, vaikka en vielä ennen viime yötä ollut juuri osannut jännittää, niin edellinen aamuyö olivat ajatukset melko tarkkaan tietyssä asiassa. Hieno juttu, että kaikki sujui, kuten Iiriksen kohdallakin, melkoisen joutuisasti. Anna on näköjään niin topakka, että ei suotta mene sairaalan henkilökuntaa vaivaamaan.  Onnellinen täytyy olla, ja olen, vaikkei täyisikään. Tietysti täytyy, ja täytyisi. Tai miten vaan. Onnellinen.

  Kaiken hypetyksen jälkeen pieni tilannekatsaus Lähderannan olosuhteisiin. Tämän kirjoitin jo aamupäivällä, ennen kuin päästiin vauvaa katsomaan.
  Lähdin kahdeksan jälkeen vähän pidemmälle lenkille. Kuljin ulkoilureittiä kohti Pitkäjärven rantaa. Ei ole vedestä pulaa; järvi on suurentunut jokusia hehtaareita.


  Eikä koko järvessä tietysti näkynyt jään rippeitäkään.


  Veneitä oli reitin varrella odottamassa varsinaista soutelukautta. Muutamat espoolaiset ovat käsittäneet omalla laillaan talvisäilytyksen periaatteet:



  Ylihuomenna perhe Tiilikainen pääsee kotiin.  Perjantaina tulee liukuovikomero ap. Kasailen sen varmaan samana päivänä. Vauvaa lähdetään luultavasti sunnuntaina taas moikkaamaan.

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

VALOT VINOILEE

  Juhlablogin, joka ei juhlallisuudellaan rintaa nostattanut, jälkeen paluu arkeen. Alkuvuodesta ollaan  valojen kanssa touhuttu enemmän kuin entisessä elämässä yhteensä. Ainakin lähes. Äidin asunnolta tuotiin kattokruunu ja pöytälamppu. Ne ensin käytettiin putsattavana ja tarkastettavana. Työn teki Valomaja-niminen valaisinliike Launeella, Kauppakeskus Valossa, missäs muualla? Saatiin valaisimet takaisin. Ostettiin pöytälamppuun varjostin, koska se näytti sopivalta. Mutta ei. Kun sitä kotona mallattiin, niin huomattiin varjostin liian matalaksi, eli lamput paistoivat sohvalla istuvan silmään. Veimme varjostimen takaisin Valomajaan. He antoivat rahat saman tien. Kaveri lupasi myös kysellä, jos jostakin löytyisi tarvitsemamme mallisia. Meillä alkoi metsästys. Käytiin Lahden toisessa alan liikkeessä. Ei ollut sielläkään, ja omistaja kertoi, että ei varmaan valmiina saakkaan. Kertoi myös, että hänen kauttaan on kyllä mahdollista teettää. Suositteli kuitenkin ensin kiertämään kirppareita. Niin tehtiin, mutta ei tärpännyt. Kului viikko, pari. Valomajasta soitettiin, että he eivät olleet onnistuneet pyydystämään meille sopivaa varjostinta. Päätimme, että tilaamme siitä toisesta liikkeestä. Näin tehtiin.
  Valomajasta, koska siellä oli ollut hyvä palvelu, hankittiin sitten lukuvalot makkarin sängyn päätyyn. Hilppa ne valitsi liikkeen nettisivuilta. Sellaisia ei kuitenkaan ollut kaupassa, mutta ne sinne tilattiin, tulivat viikon sisällä, ovat olleet kotvan valaisemassa iltaisin kirjoja käsissämme.
  Samoihin aikoihin saimme haettavaksemme pöytälampun varjostimen. Hieno se on, mutta siinäkin tapahtui joku kömmähdys, se on viisi senttiä korkeampi, kuin oli tarkoitus. No, menettelee, ihan hyvin, joten ei siitä sen isompia.

  Näillä main asensin kattokruunun makkariin. Mutta, mutta..., yksi lamppu neljästä oli pimeänä. Veimme valaisimen Valomajaan. Havaittiin, että lampun kanta on viallinen, en anna kosketusta. He lupasinvat asian korjata. Viikon kuluttua tuli viesti, että valaisin on valmis. Haimme sen pois. Ei tullut kustannuksia. Asiallista toimintaa, olivathan he jo kertalleen aiemmin valaisimen todenneet toimivaksi. Nyt kruunu valaisee yleisesti ottaen yleivalona ansiokkaasti.

  Sittenpä viimeinen valosählinki. Valomajasta on tullut luottoliikkeemme, joten sen nettisivuilta löydettiin sopiva, ja halpa, plafondi toisen makkarin kattoon. Kävimme sitä alkuviikosta Valomajasta pyydystymässä, mutta ei taaskaan ollut varastossa. Valaisin tilattiin, perjantaina tuli tekstari, eilen se käytiin lunastamassa.
  Tänään ryhdyin sitten laittamaan plafondia paikoilleen. Ohjeen mukaan sain varjostinosan kasattua (se oli osina rullalla). Samoin lampun kanna tykötarpeineen. Sitten irrottamaan vanhaa valaisinta. No ...kele! Pienellä meisselilläni en saanut sokeripalan ruuveja auki! Olivat vissiin jo niinkin lyhyessä ajassa kuin 35:ssä vuodessa hapettuneet, tai sitten oli nuornamiesnä voimani tunnossa vääntänyt ruuvit uhkatiukalle. Minä katkaisin johdon, jotta pääsisin uutta valaisinta sovittamaan. Nyt alkoivat vaikeudet. Eihän kolmen tuuman paska mahdu kahden tuuman putkeen! Eli lampuin kanta + lamppu on paljon korkeanpi, kuin plafondi.Siis varjostin jäisi viitisen senttiä irti katosta, vaikka se on tarkotettu asennettavaksi kiinni kattoon.
  Minä, kun en muuta keksinyt, niin vielä netistä lukemaan valaisimen tiedot. Kuinka ollakkaan siellä lukee, että plafondin korkeus on 22 senttiä. Eikä se ole kuin 19! Eikä se ole väärin kasattu. Minun järkeni mukaan siinä on yksi pöreä levy liian iso. Juuri se osa määrää, kuinka suppeaksi, tai laveaksi, varjostin jää. Noita kun aamupäivällä pähkäiltiin, meinasi meillä Hilpan kanssa mennä keskustelu välillä lasten kuultavaksi sopimattomalle tasolle. Ennen kuin sentään ilmisotaa puhkesi, päätettiin, että huomenna kiikutetaan valaisin Valomajaan, annetaan viisaampien kertoa, mikä tai missä hiertää. Ei vanhoilla päivillään viitsi yhden halvan plafondin saattaa välejä viikon mykkäkoulun, pahimmassa tapauksessa ulkoruokinnan, mittoihin.
  Valomaja on toisiaan ollut erittäin asiantunteva ja hyvin palveleva yritys. Eiköhän sieltä huomenna palata tyytyväisinä, luultavasti joku toisenlainen valaisin kainalossa.

  Eilen, samalla reissulla, kun haettiin kirosanoja kirvoittanut plafondi, käytiin äitiä katsomassa. Hän oli taas pirteällä päällä. Mentiin hänen huoneeseensa, maisteltiin suklaata. Elinalla on jonkin verran valokuvia kehyksissä pöydällä. Ollaan väliin häneltä kyselty, että muistakos, kuka tässä on, kuka tuossa? Huonosti on äiti jo pitkään muistanut. Yleensä ei auttamatta ollenkaan, joskus on, kirkkaampana hetkenä, on joku nimi saattanut tulla kakistelematta.

  Nyt Hilppa alkoi tentata. Hän otti ensin Erkin kuvan.
  "Kukas se tässä on?"
  "Öh, öh, miun veli."
  "Mikäs sen nimi on?"
  "Öö, öh, e..en minä nyt saa päähäni."
  "Erkki se on!"
  "No Erkkihän se siinä!", sanoi äiti.
  "Erkki oli sinun mies", jatkoi Hilppa.
  Äiti alkoi nauraa, että meinasi tikahtua. "En minä sitä naiseksi oo luullutkaa!"
  Kyllä piisasi naurua meille kaikille. En tiedä, oliko äidin lohkaisu huumoria, tahatonta huumoria, vai sekavuutta. Mutta nasevasti vastasi.
  Hilppa kyseli vielä vielä Hanelista. "Veljeni", oli vastaus. Ja minusta. "Veli se on", kuului taas. Sitten kun tuli vuoroon kuva, jossa äiti on itse, niin heti lausui hän: "Tuossa olen minä!"
  Kaikki on helppoa unohtaa, itseään vaikea. Kun sitten katseltiin muutamaa joskus teettämääni valokuvakirjaa, joihin olin kirjoittanut osaan kuvista kommentteja, huomasimme, ettää kyllä äiti vielä lukea osaa, kirjaimet muistaa. Hän suolsi tekstiä aivan puhtaasti, melko nopeastikin.
  Saa nähdä, millaiseen ikään äiti jaksaa sinnitellä? Olisi hauska tietää, mitä hänen päässään liikkuu? Välillä selvästi hän on hämmentynyt. Sanoo, että kaikki on jotenkin sekaisin. Jos häneltä kysyy, että mikä on sekaisin, hän saattaa vaan kysyä, että mitäs nuo tuossa on, osoittaen meidän tuolille riisuttuja takkejamme.
  Se olen pannut merkille, että ei äidillä kipuja, tai huonoa oloa ole. Tyytyväinen hän yleensä on, eikä enää muista haluta pois, kuten vielä viime kesänä joskus teki. Ei oo hiijen vissi, etteikö satavuotisia vielä päästä juhlistamaan. No, satavuotiset on ajallaan, jos niikseen menee. Suunnitellaan niitä reilun kahden vuoden kuluttua. Lähemmät suunnitelmat kohdistuivat valaistuksen loppuunsaattamiseen. Loppuunsaattaminen ei tällä kertaa tosin kohdistu kohdevalaistukseen.

   Obligatorinen kuva. Tälläänpä sen, mistä Elina oitis osasi itsensä nimetä, Kuva on otettu maaliskuussa 2015, eli noin viisi vuotta sitten. Kuvassa on neljä naispolvea. Tosikkojen mielestä kahdeksan. On Elina muuttunut, mutta kyllä on Iiriskin. Sellaista on elämä.

perjantai 14. helmikuuta 2020

M, eli 1000, eli 1111101000

  Kirjoitin ensimmäisen blogini tälle alustalle 17. elokuuta 2012. Tänään on vuorossa tuhannes. Siis juhlapäivä, tai iltahan nyt on, minulle. Suruliputuksen paikka ehkä jollekin toiselle. Tai ei kai sentään. Tuskin kukaan kovin tosissaan, puoleen, tai toiseen, näitä sepitelmiä on ottanut.

  Tuon ensimmäisen blogin nimi oli "ELOKUUN LOPPUA". Kökkönen kyhäelmä. Lukaisin sen nopeasti. Tehtävä oli helppo, sillä ei ollut juurikaan lukemista; jokunen lause, muutama kuva pieneltä kiertoajelulta, mm. Kerimäeltä, Savonlinnasta ja Retretistä. Mutta siitä se lähti, tapa, joka jos ei tapa, niin vahvistaa. Että mitä vahvistaa? No ainakin sormenpäitä.

  Nyt on kutakuinkin seitsemän ja puoli vuotta jatkunut kirjoittelu. Se tekee keskimäärin tuollaiset kaksi ja puoli blogia viikkoa kohti. Alkuvuosina saattoi väliä olla näköjään joskus useita päiviä, viime vuodet on bittiavaruuteen lehahtanut blogi joka toinen tai joka kolmas päivä.

  Kaikenlaista on tullut riipustettua. Älytöntä ja vielä älyttömämpää joukossa. Pitkälti kuitenkin ihan päiväkirjamaista tapahtumien kerrontaa, tai sitten muisteloita ja tarinoita, omia ja muilta kuultuja.  Kantaakin on tullut otettua, puolesta ja vastaan, mielipiteitä esitettyä, kanta esille tuotua. Jotkut ovat saattaneet olla samaa mieltä, jotkut eivät. Jotkut ovat saattaneet pitää pilipalihommana, jotkut ymmärtäneet, jotkut tuominneet. En kuitenkaan usko ystäviä kirjoitelulla menettäneeni. Jokusia, lähinnä entisiä, joihin siteet olivat katkenneet, olen blogini välityksellä uudelleen löytänyt. Kiitos siitä hakukoneille ja somelle.

  Tätä sivustoa jaan ainoastaan fb-seinälleni. Minulla on tätä nykyä kai 83 kaveria. Hetkinen, ainakin kahdella on pari profiilia, sanotaan että 80. Näen, kuinka monta kertaa blogejani käydään katsomassa. Ei ole päätä huimaava luku. Näen myös, kuinka monta kertaa Bloggeriin mennään fb:n kautta, kunka monta bloggersivuston kautta. Yksityisyys fb:ssa on minulla siten asetettu, että ainoastaan kaverini näkevät jakoni. Muuten blogit ovat Bloggerissa julkista kamaa. Senpä huomaa siitäkin, että Jenkeistä, Vennäältä, Saksasta, Ukrainasta, on aika paljon käyntejä. Ja lukuisista muista maista vähemmän. Jos vaikka Trumpin jutussani mainitsen, niin heti tulee käyntejä USA:sta. Tai Putinin, niin itänaapurista. Isot isoveljet valvovat. En minä siitä piittaa.
  Summa summarum: blogeillani on kotimaassa ehkä sellaiset parikymmentä, Ruotsissa yksi, nykyisin Indonesiassakin yksi, vakituista seuraajaa, toinen mokoma puolivakituista monissa eri maissa, ja joitakin satunnaisia, The Beatlesia mukaellen, Here, There But Not Everywhere. En tietysti tismallista tietoa saa siitä, kuinka monta kertaa joku tietty kirjoitukseni on luettu. Jos joku pösilö eksyy bloggeriini, niin siitä jää vain yksi käynti, vaikka hän lukisi sata blogia putkeen. Mitä hän ei tietysti tee, niin pösilö ei kukaan ole. Mutta jos tällä hommalla pitäisi elää, niin ei olisi makkaraa leivän päällä, ei edes leipää.

  Otsikko tähän juhlablogiin jäi muuten torsoksi. M on tietysti roomalaisin numeroin tuhat. 1000 on tuhat, vaikka ne veisitte Avokkaan uuneista. 1111101000 on tuhat binäärijärjestelmässä. Niin ettäkö yksinkertaista järjestelmää tietokoneet käyttää? Torsoksi jäi otsikko siksi, että ajattelin siihen vielä lisätä luvun tuhat Mayojen numeroilla. Heidän järjestelmänsä oli 20-kantainen. Yhdestä kahteenkymmeneen oli helppoa ymmärtää numerointi, mutta isompiin lukuihin en lyhyellä tutkinnalla saanut kunnollista opastusta, enkä jaksanut enää verkossa viihtyvää määrätöntä tietotulvaa porkostaa. Jääköön torsoksi, otsikko. Babylonialaisten nuolenpääkirjoituksella luvun tuhat merkitsemisen opettelun hylkäsin jo ennen aloittamista.

  Mitäpä voi sanoa miehestä, joka kirjoittaa arkipäivästään, lapsuudestaan, suvustaan, muistoistaan, ihmettelee omaa näkemystään vastaan olevia tahoja, puolustaa rauhaa, inhoaa rasismia, kavahtaa äärioikeistoa, vähintään ehdollistaa oikeiston? No, ainakin sen, että ei mies, joka kuuntelee Bon Iveriä voi olla läpeensä tolvana, vaikka siltä välillä vaikuttaakin.

  Juhlailta lähenee loppuuaan. Tai jos ei ilta, niin juhlablogi ainakin. Mitäs tähän vielä lisäisi? Jospa laitan muutaman kuvan. Päivällä jaoin liudan isäni sodanaikaisia kuvia seinälleni. Jospa nyt täräytän muutaman samaan aikaan, samasta lootasta löytyneet kuvan.  Eivät ole sotakuvia, vaan pian sodan jäkeen otettuja, tai ehkä lomalla sotatouhuista. Luulen kuitenkin, että nuo kaksi ensimmäistä ovat sodan jälkeen Helsingissä, Erkin yliopistoaikoina otettuja. Ainakin tyylikkäitä olivat herrat silloin. Riippuen tietyti katsojan silmistä. Erkki vasemmalla...


...Erkki oikealla.


 Tästä ei osaa sanoa, voi olla vaikka rintamalla asemasodan aikana napattu.


  Herrasmiehen näköinen oli isoisäni Pekka Karppinenkin 1910-luvulla. Kuva on otettu Parisissa. Ei siis Pariisissa, vaan Atelier Parisissa Helsingissä.


  Samasta laatikosta löytyi tämäkin kuva siskostani Ritvasta (RIP). Varmaan hän on alle kaksikymppinen. Missä le otettu? En ainakaan Anttolasta löydä mielessäni tuota paikkaa.


  Niinpä. Ei taida syntyä kovin juhlallista juhlablogia? Tapani mukaan jotakin jostakin riivin. Minulle tyypillistä; muutama lause tai kappale syntyy nopeasti, juurikaan aivoja rasittamatta. Sitten alkaa kivestää. Pää sauhuaa, kun miettii, mitä vielä, koska ei halua liian lyhyeen lopettaa. Monesti tällä kohtaa alan miettiä, minkä kuvan, mitä kuvia, juttuuni laitan. Joskus sitä kautta, kuvan avulla, saan sitten jatkettua sanallistakin osuutta. Nyt on kuvat laitettu, niistä jotakin kommentoitu. Mikä eteen? Vielä kuva? Tai pari? Sukelsin kuvakirjastoon. Kas vain! 17.8.2012 en ole ottanut yhtään kuvaa! Mutta 18. päivä olen muutaman. Joten päivä jälkeen ensimmäisen blogini ilmaantumisen liihottelemaan ikuisesti turhan tiedon valtameressä keräsin mukavasti sieniä, kanttarellejä ja mustia torvisieniä. Niin mukavasti, että eivät mahtuneet koriin ja aina sienireissulla perstaskussa olevaan muovipussiin; piti osa kerätä paidan sisään:


  Ja toinen. Olen ilmeisesti käynyt veneellä sienessä, ottanut tämän kuvan keskikesälläkin ruskan väreissä loistavasta sammalmättäästä Avokkaansaaren pohjoispäässä:


  Jotta asiat eivät ajautuisi turhan mutkikkaiksi, eivät minulle, eivätkä teille

  lopetan lopulta
  lopun teen
  tälle jutulle
  puomi eteen

torstai 13. helmikuuta 2020

MUUAN MIES

  Muuan mies alkaa tulla tutuksi. Kyseessä on oikeastaan viisi miestä, eli bändi Muuan mies. Jostain levyarvostelusta bongasin bändin uuden albumin "Onni". Päätin tutustua, latasin sen, sekä yhtyeen neljä aiempaa levyä kirjastooni. Nyt on tuotanto kartaalleen kuunneltu. Mukavalta kuulosti. Eihän solisti mikään Caruso ole, eivätkä sävelmät Pomoa tai Niiloa, mutta tämä indiebändin naivistiset sanoitukset ja luonteva ote miellyttävät. Levyillä kuulee vaikutteita rockista, popista, kantrista, reggaesta, kansanmusiikista, rillumareistä, vaikka mistä. Joitakin hyvin vaikkapa lastenlauluksi soveltuvia pätkiäkin levyiltä löytyy.
  Näin se musiikkitietous laajenee. Bongaat tiedon sieltä, saat vinkin täältä, kuulet tuntemattoman biisin tuolta, ryhdyt ottamaan selvää. Musiikin kuuntelu ja hankkiminen kuunneltavaksi on tehty niin helpoksi, että on vaara upota ylitarjonnan äärettömään suohon. Ja on vaara, että monta albumia ladattuaan jättää kuuntelun kertaan tai kahteen, joten tuotteen syvin olemus jää tajuamatta. Pakko tunnustaa, että minulle näin on käynyt, tulee varmaan käymään, vaikka olen asiaan pyrkinyt kiinnittämään huomiota. No, parempi tämäkin nykyinen tapani, kuin kuullella joitain valmiiksi kasattuja listoja. Siihen en tule sortumaan, niin kauan kuin sormi kykenee musiikkikirjaston valikkoja painelemaan.

  Maalaukset on nyt maalattu. Vielä kaapiston kasaus, tulee kai ensi viikolla. Sen kunniaksi ostin K-kaupasta 25:n tulppaanin kimpun ystävänpäivähintaan 9,99 €.


 Halvempia ovat, kuin 1970-luvun alussa Mikkelin rautatieaseman ravintolassa. Olen jutun joskus blogissani kertonutkin, mutta pannaan uudestaan:
  Olin eräänä sunnuntaina palaamassa Mikkelistä Kouvolaan, inttiin viikonloppuvapaalta. Vähän oli tullut kaljaa kitattua, ja kuinka ollakkaan, olin tavannut Mannisen Joken (RIP). Hän lähti minua saattamaan junalle, ja menimme asemaravintolaan lähtökaljoille. Pöydällä oli vaasissa tulppaaneita. Joke sanoi, että eiköhän syödä nuo pois?! Minä siihen, että mikä ettei! Sanoista tekoihin, aloimme järsiä kumpin omaa kukkaamme. Tarjoilijaneiti huomasi tuohumme, säntäsi paikalle.
  "Tulppaanit maksaa markan kappale, tässä on pussi, ottakaa loput mukaan, jos ette jaksa kaikkia syödä!"
  Ei muuta kun maksamaan kukat. Ulos taisi tarjoilija meidät perään toimittaa. En muista, otimmeko loput mukaamme. Mutta huumorintajua tuolla neidillä oli. Ja vakava suhtautuminen työhönsä.
  Tarkastin Tilastokeskuksen Rahanarvomuuntimesta, että ole puhunut höpöjä. En ole. Muuntimen mukaan vuoden 1971 1 mk vastaa vuoden 2019 1,40 €:a. Joten rautatieaseman hinnoilla tulisi nyt kympin maksaneelle kimpulle hintaa 35 €.

  Huomenna avataan Lahteen Bauhaus. Enkä nyt tarkoita Saksassa vuosina 1919–1933 toiminutta taide- ja arkkitehtuurikoulua. Tarkoitan saksalaisen rautakauppaketjun toimipistettä. Rytinällä se on murtautumassa alueelle. Mainontaa Etlarin eusivulla on ollut monta kertaa, ja monisivuinen mainoslehti kannettiin joka luukkuun.
  Huomenna siis ovet aukaistaan kello seitsemältä. Jo kello viisi alkaa kaupan parkkipaikalla joku hurlumhei, missä arvotaan kymmenen tuhannen euron lahjakorttia. Roope Salminen näkyy olevan päsmärinä karkeloissa. Johan se riittää minulle syyksi olla lähtemättä sinne. Kaikella kunnialla Roopea, kuten myös Mikko Leppilampea kohtaan. Kun lärvi näkyy liikaa, se alkaa tympiä. Minua tympivät toki lähinnä ohelmat, joissa lärvit näkyvät. Kyllähän nuo mediakonsernit osaavat takoa niin kauan, kun rauta on edes haaleaa. Mutta se on oma stoorinsa. Nyt on kyse Bauhausista. Täytyyhän siellä käydä. Jos ei huomenna, niin jonain muuna päivänä. Jotakin tarpeellista, aika edullisesti, äkkäsin mainoksista. Jos sellainen on vielä saatavilla isomman läyhkeen jälkeen, niin täytyy lunastaa. No, ei tämä salaisuus ole. Kyseessä on alla olevan kaltainen taloustikas.


  Huomasin nimittäin maalatessani, että keittiötikkaille nousu on tullut hankalaksi. Tuntuu, että tasapaino ei ole enää entisenlainen. Jos ei suoranaisesti huippaa, niin kuitenkin täytyy varoa. Tuollainen tikas, mistä saa toisella kädellä tukea, on mainio, ja myös turvallisempi. Vanhenemisen edessä pitää nöyrtyä, eikä  sotia sitä vastaan. Pölvästin tuohua aloittaa tappelu, minkä takuuvarmasti häviää. 

  Olen parin liikken tuotteita kirjoituksessani mainostanut. Voin sanoa, että en ole teostani saanut, tai saamassa, minkäänlaista etua. Kumpahan tulin maininneeksi. Mutta jos Lahden Bauhausin avaisiin tulette, niin kyllä sieltä moneen tarpeeseen varmasti löytyy sopuhintaan tavaraa. 

tiistai 11. helmikuuta 2020

KP-OSAMÄÄRÄN MÄÄRITELMÄN TARKENNUS

  Lukeminen avartaa. Fred Vargas'n kirjassa "Muistoksi käynnistäsi" tuumiskelee potkut saanut ministeriön mies Luis Kehlweiler niitä näitä harrastaesaan joutessaan tarkkailutoimintaa Pariisin puistoissa lemmikkinsä rupikonna Bufo'n kanssa. Kehlweiler on numeroinut tarkkailupaikkansa, lähinä puistonpenkit. Tässä opuksessa on kyseessä numero 102, mutta se on toinen juttu, lukekaa itse. Mutta yksi seikka avasi silmäni. Luis pahoittelee jotenkin tähän tapaan: Valitettavasti luoja on varannut myös kusipäille tasapäisen määrän älykkyyttä. Äkkäsin, että siinäpä , jos ei suurin, niin ainakin yksi suurimmista pallomme ongelmista. Ja tuo ongelma on tietysti suoraan verrannollinen kp-osamäärään. Kp-osamäärä on Kurt Vonnegut'n lanseeraama suure, joka ilmaisee kusipäiden määrän neliökilometrillä. Tietysti kp-osamäärä pitää suhteuttaa asukastiheyteen. Eihän ole mitenkään totuudenmukaista verrata esim. Anttolan ja Helsingin, tai Suomen ja Singaporen kp-osamäärää ilman korjauskerrointa. Ehdotankin, että USA:n kp-osamäärä asetetaan nollakertoimeksi. Siitä joko suuremmat tai pienemmät tiheysarvot kerrotaan myöhemmin kansainvälisen ISO-standardin julkaiseman taulukon mukaisilla korjausluvuilla.

  Tuo edellä mainittu Fred Vargasin kirja on toinen osa Kolme evankelistaa-sarjasta. Ensimmäisen, "Pystyyn, kuolleet" luin jo kauan sitten. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kirjailijan Adamsberg-sarjan suomennetut teokset. Siinä rytäkässä on jäänyt pimentoon, siis minulta, että Evankelista-sarjan kaksi muutakin kirjaa on suomennettu. Joten lainasin koko sarjan, luin tietysti ensin 1-osan kertaukseksi. Nyt on siis menossa toinen, "Muistoksi käynnistä", ja sen jälkeen kolmas, "Ei takkaa, ei tupaa".
  Pseydonyymilla Fred Vargas kirjoittava nainen on koulutukseltaan arkeologi, erikoisalueenaan keskiaikaiset eläinten luut ja kulkutaudit. Tosi omaperäisiä hahmoja on hän kirjoihinsa loihtinut. Ei ihme, että hänen teoksiaan on myyty rutosti, palkintoja on sadellut.

  Eilen satoi, koko päivän. Lumet hävisivät, Finlandiahiihto on peruttu. Nastakengät onneksi kuitenkin aamulenkille laitoin jalkaani. Ehkä 20 prosenttia kulkureitistäni oli melken peiliä. Eilen oli muuten pitkään, pitkään aikaan ensimmäinen aamu, kun en lähtenyt lenkille. En ole pienemmistä tihuutuksista ollut  moksiskaan, mutta rajansa hulluudellakin. Sitä paitsi liikuntaa tuli kyllä, kun maalasin katon toiseen kertaan, kolme seinää kahdesti. Tänä aamun sudin, tai telasin, viimeisen seinän kertaalleen. Nyt kirjoitan odotellessani maalin kuivumista uudelleen käsiteltäväksi. Huomenna tulee sitten hetkellinen kaaos poistettua. Tavaraa on näet väliaikaisessa säilytyksessä saunan lauteita myöten.
  Huomenna saadaan oman makuuhuoneemme kattovalaisinkin paikalleen. Eli kun sitten ensi viikolla tulee liukuovikaapiston, ja sen asennan paikalleen, isommat arbeetit on tälle vuodelle tehty. Edes Avokkaaseen ei ole suunnitteilla, kuin maakellarin sisäoven vaihto ja uusien hyllyjen teko. No, parempi hehkutella maltillisesti; saattaa olla, että jotakin ähellettävää, pakollisten lisäksi, tulee kesällä mieleen. Tai mielessä on, vaikka kuinka. Finanssipoliittisia kysymyksiä ne ovat. Snadihkon eläkkeen nauttijan täytyy priorisoida. Ja asettaa menonsa balanssiin, miinus pari pykälää. Sillä keinoin on joskus varaa tehdä vähän isompia juttuja. Kovin isoja ei näin pienissä ympyröissä ole onneksi tarpeen tehdäkään.

  Mitäpä vielä kertoisin? Vaikka, että lähiaikoina on odotettavissa pari isoa asiaa. Niistä kerron enemmän, kun oikea aika on käsillä. Jännityksessä on hyvä pitää, teitä arvoisat molemmat lukijani. Mielenkiinto säilyy. Teen parhaani, että teistä ei toinen haihdu ansiokkaampiin lukuympäristöihin.

  Kohta täytyy orjankaapu taas pukea ylleen. Laitan loppuun kuvan aamulta. Tuo roosahtava seinä on tämän aamun urakkana ollut. Panoraamana puhelimella otettu kuva on vissiin vähän heilahtanut, vaaterista värähtänyt. Jos katon ja nurkkien liitoskohdat näyttävät suttuisilta, niin ne sitä myös ovat. Mutta niissä on kyllä maalarinteippi.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

PARADOKSI

  Käytiin eilen äitiä katsomassa. Aika pirteällä päällä hän oli. Ja tuliainen, eli suklaa, maistuu aina. Hänelle ei voi antaa suklaata kuin vähän kerrallaan. Loput täytyy piilottaa lipaston laatikkoon odottamaan seuraavaa käyntiä. Kokemus on näet osoittanut, että jos äidille jättää koko Fazerin Sinisen esille, hän pistelee sen suihinsa samana päivänä seurauksella, että vatsa mennee ruikulille. Siispä säännöstely on paikallaan.
  Hilppa huomasi äsken lehdestä, että huomenna on Elinan päivä. Hän loihe lausumaan:
  "Olis pitäny mennä huomenna Elinaa katsomaan!"
  Eikös tuo lause ole paradoksi? Tai ainakin jotain epätodellista?  "Vasta huomenna" on minun ymmärrykseni mukaan oikeammin ilmaistu. Toisaalta ei minun ymmärryksestäni tarvitse isommin perustaa.

  Seuraava ei missään tapauksessa ole paradoksi.  Katselin ajatuksissani sohvalla istuessani kirjahyllyä. Huomasin, että Kjäll Westö ja Jo Nesbö ovat sovussa ripirannan. Toisella hyllyllä nojaavat toisiinsa Carl Hiaasen ja Gunnar Staalesen. Runollista. Sitten silmäni osuivat nimeen Richard Stark. Minä että mitä helvettiä? Mikäs tuo on? Onko mulla joku Ringon kirja? No ei ole. Asian vaatima lähempi tarkastelu paljasti, että kyseessä on veijarikirjailijan Donald E, Westlake'n dseudonyyminä kirjoittama teos "Liian monta kukkoa". Liekö herra ottanut salanimensä Sir Richard Starkey'n innoittamana? Jos ette mr. Westlake'a vielä tunne, niin kipin kapin kirjastoon. Hersyvää tekstiä ja juonta soljuaa laillisuuden veteen piirretyn viivan kummallakin puolella liikuskelevista persoonista. Hyvässä mielessä lain rajoja uhmataan, monesti huonolla onnella. Asiat kääntyvät kuitenkin yleensä parhain päin.

  Nuo olivat anekdootteja, detaljeja, mutta eivät paradokseja. Paradokseja on maailma pullollaan. Listoja tunnetuista sellaisista löytyy Googlettamalla joka lähtöön. Lainaa tähän yhden, josta löydän, valitettavasti, yhtymäkohtia itseenikin:

  Suvaitsevaisuusparadoksi syntyy kun suvaitseva henkilö pitää yllä vihamielisiä näkemyksiä suvaitsemattomuutta kohtaan ja on sen vuoksi suvaitsematon sitä kohtaan. Suvaitseva yksilö olisi siten määritelmän mukaan suvaitsematon suvaitsemattomuutta kohtaan. 

  Lainaapa toisenkin, aikamatkaparadoksin:

  Mitä tapahtuisi, jos henkilö matkustaisi ajassa taaksepäin ja tappaisi isoisänsä? Lakkaisiko hän olemasta? Tällöinhän hän ei olisi syntynyt eikä tehnyt aikamatkaa, jossa tappaisi isoisänsä. Näin ollen isoisä eläisi, ja aikamatkaaja tulisi syntymään normaalisti, jolloin hän taas pystyisi tekemään tämän aikamatkan. Tämän paradoksin jokainen päätelmä tuntuu kieltävän itsensä.

  Kun aloitettiin, vielä jotakin. Zenonin paradoksit ovat varmaan monille tuttuja. Akhilleus-paradoksi väittää ”ettei nopein juoksija voi koskaan tavoittaa hitainta juoksijaa, sillä takaa-ajoasemassa olevan täytyy ensiksi tulla siihen kohtaan, josta häntä pakeneva aloitti juoksunsa, joten hitaammalla täytyy aina olla jonkin verran etumatkaa”. Eli jos Akihelleus lähtee kymmenkertaisella nopeudella kilpikonnaan nähden sata metriä kilpikonnan takaa, hän ei koskaan voi saavuttaa kilpikonnaa, koska kun hän on päässyt siihen, mistä kilpikonna starttasi, on tämä edennyt tietyn matkan, ja kun Akhilleus on päässyt tuohon pisteeseen, on kipikonna taas...etc. Niinhän se on. Mutta niinhän se ei kuitenkaan ole. Se on paradoksi se.

  Siihen loppui paradoksien viljeleminen, ehdottomasti! Mutta, kuten seuraava todistaa, vielä kuitenkin yksi:
 
  "Jos jokaisesta säännöstä on poikkeus, täytyy olla poikkeus myös säännöstä, että jokaisesta säännöstä on poikkeus."

 Paradoksit sikseen. Tuosta Akhilleus-paradoksista muistui, jostain syystä, mieleeni vanha kunnon laskutehtävä. Helsingistä Jyväskylään on matkaa 270 kilomerriä. Mies lähtee Helsingistä ajamaan kohti Jyväskylää kello 10:00 ja taittaa matkaa yhdeksänkymmenen kilomerin tuntivauhdilla, toinen mies lähtee Jyväskylästä kohti Helsinkiä kello 10:30 kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella. Kumpi on lähempänä Jyväskylää, kun autot kohtaavat?

  Eipä sitten muuta, paradoksaalista tai loogista. Paitsi että ajot jatkuvat huomenna Pappilan metsässä, eli maalaushomma jatkuu kohti loppuaan. Siten sen kun köllötellään, odotellaan tulevia tapahtumia.

  PS. Soitin eilen eräälle mökkinaapurille, koska tiedän hänen käyvän kyllä jäätilannetta tutkimassa, koska asuu Mikkelissä. Tavoitin hänen vaimonsa. Olivat tosiaan viime tiistaina käyneet urkkimassa. Hra. K. oli käynyt potkurilla Avokkaansalmen suulla. Siellä oli jää ollut lumeton, vettä jään päällä. Vettä tietysti nousee jään päälle, koska veden pinta Saimaassa on noussut, nousee, kaiken aikaa. Naapurien mielipide oli, että jää kantaa noilla seuduilla. Nythän on taas menossa lauha jakso, mutta jos pakastuu, lumeton jää vahvoo kyllä lisää. Todennäköistä on, että maaliskuussa päästään saareen. Mettässä on ylivuotisia puita, mitkä olis hyvä saada roudatuksi liiteriin. Tämä kuva viime kevättalvelta. Niin ja uutta pitisi kaataa halottavaksi.


  Tässä vielä äiti eilen. Hän laittaa melkein poikkeuksetta aurinkolasin päähänsä joka kerta, kun siellä käymme. Yrittäneekö olla "ingognito?"


  PSS. Laskutehtävän saitte varmaan ratkaistua ilman yhtälöparin muodostamista?

perjantai 7. helmikuuta 2020

REMONTIN TILA

  Trump piti puheen kansakunnan tilasta. Kaikki ei ollut huonosti, mr. Presidentin mukaan. Oikeastaan mikään ei ollut huonosti, ainakaan niissä asioissa, mitä hän on saanut aikaan. Niin hyvin oli, että ei kannattanut edes kätellä edustajainhuoneen puhemiestä. Se ei johtunut varmaankaan siitä, että puhemies on nainen. Tai saattoipa johtuakin, osaltaan. No, Nancy Pelosi ei jäänyt Pekkaa, eli Donaldia, pahemmaksi; hän riipi presidentin puheen kopion säleiksi. Välejä ja tunnelmia ei voine kutsua ruusuisiksi?
  Trump on elämänsä uhossa. Hänen virkarikossyytteensä hylättiin, odotetusti, republikaanien äänillä. Uskokoon miehen viattomuuteen ken uskoo. Sillä tuskin edes oman puoleen kannattajista enemmistö uskoo. Tuo oli tietysti vain mielipide, joka ei perustu mihinkään muuhun kuin perstuntumaan.

  Minä en aio käsitellä kansakunnan tilaa, en kotikunnan tilaa, en edes kulmakunnan tilaa, minä käsittelen remontin tilaa. Remontin tilahan on konkreettisesti alakerran toinen makuuhuone. Käsitteellisesti remontin tila on sellainen, että se etenee verkkaisesti:

  Tiistaina tyhjennettiin huone, purin liukuovikomeron, käytiin asioilla.

  Keskiviikkona poistettiin tapetit. Aikaa siihen kului, vaikka yhdessä se duunattiin.

  Eilen tasoittelin seiniä, paikkailin taulujen yms, kiinnitysten reikiä. Sitten maalasin kertaalleen katon. Paneelikaton maalaminen kuuluu minun katgoriassani aika räystäiden aluslaudoituksen maalausta, eli luokkaan "mieluummin kuolisin". Ja ulkona maalatessa sentää ei tarvitse niin paljon välittää tippuvasta ja sudin vartta pitkin ranteesta kainaloon valuvasta maalista.
  Kyllä homma kuitenkin tuli tehtyä, kun otin käyttöön sopivan pienen pensselin, sellaisen, joka ei valuta ja tiputa kohtuuttomasti. Sillä vetelin kattojiirit ja paneelien välit, sitten telalla loput. Lienee uudenlainen työasento, sillä selkä alkoi taas lievästi vihoitella.

  Tänä aamuna siivottiin. Päätin, että pidän paussia maalaamisessa, viikonlopun yli. Selkä sentään imuroinnin kesti miehekkäästi itseään etusijalle tyrkyttämättä.

  Koska ei ole kiire, niin turhaa hötkyillä. Pari päivää tulevan viikon alussa, niin eiköhän homma ole tehty. Ja kolmatena kalusteet takaisin. Komeroa tosin tulee vasta reilun viikon kuluttua, mutta muuten asuttavaan kuntoon huone saadaan. Vaikka ei taida olla yövieraita ihan justiinsa tulossa. Eivät Anna, Joni ja Iiriskään ole näillä näkymin saapumassa. Sitä paitsi on meillä satunnaiselle matkaajalle sija yläkerrassa, minun "työhuoneessani", jos sellainen tilanne eteen tulee.

  Muutaman päivän on pitänyt talvea. Lunta ei tosin ole kuin reilu viisi senttiä, mutta mukavasti se narskui jalan alla aamulenkillä kymmenen asteen pakkasessa. Ihan mieli herkistyi. Huomenna on kai taas plussalla, pyhänä sataa kunnolla vettä. Toivottavasti ei 50-, 60-, ja 70-luvuilla ollut tällaisia talvia. Voi vain kuvitella, millaista olisi Posti-Jannen työ ollut, kun hän, ahkerana, tunnollisena ja sitkeänä miehenä olisi kantanut postia Anttolan kirkonkylältä monien saarien kautta hiihtäen, veneellä, ehkä välillä uiden, Saukonsaloon ja Hirvensaloon. Hirvittää ajatus jo normaalitalvien työpäivästä, saatikka sitten työrupeamasta näissä olosuhteissa. Janne oli persoona, jollaista saa hakea. Lämpimät ovat muistot, niille kaikki kunnia.

  Ihan luksukselta tuntuu kirjoittaa, kun remontti on kesken. Olen kai iän möytä tullut joustavammaksi. Ei ole kauaa, kun mieleni ei olis antanut rauhaa pitää välipäiviä, ei vaikka kroppa olisi pannut vastaan. Valmista piti tulla, nopeasti. Nyt käsitän, että sellainen hätäily on tyhjän kanssa, varsinkin, kun asioilla ei ole kiirettä. Näinköhän ehdin työmaamestarivuosinani saada tartunnan kiireisistä aikatauluista, päälle painavista luovutuspäivistä, viivästyssakkojen uhasta? Sellaisen tartunnan, joka on vasta nyt hellittämässä otettaan? Hyvä, että edes nyt. Kurjaa olis mennä kiirellä kohti hautaa.

  Päivällä taidan viedä pari säkillistä poistettuja tapetteja jäteasemalle. En viitsi taloyhtiön roskista kuormittaa. Sitten ehkä Hilpan kanssa mennään vähän kävelemään, koska ilma hyvä.

  Viikonloppu otetaan lunkisti. Ja maanantaista pensseliä ja telaa hyppysiin.

  Kello on vasta vähän yli kymmenen ja olen käynyt aamulenkillä, ollaan siivottu, ja olen naputellut tunnin blogia. Kun sianpieremän aikoihin ylös nousee, saa kummasti aikaan.

  Laitanpa loppuun pari kuvaa. Ensimmäinen on jo tuunatusta makuuhuoneesta.Kattovalaisin tosin vielä puuttuu, sillä sehän on korjattavana.


  Tässä toisessa on jalkalamppu, johon saatiin lopulta uusi varjostin. Siinäkin kävi vielä pientä möhlinkiä, sillä varjostimesta tuli viisi senttiä liian korkea. Väärin meidän puoleltamme tilattu, väärin liikkeessä kuultu tai kirjoitettu, väärin liikkeestä tekijälle ilmoitettu, tekijä väärin mitat kirjoittanut? Ensimmäiseen kohtaan en usko. Oli miten oli, olkoot nyt noin.