VIRANSIJAISINA

  Aamulla aikaisin tien päälle lähdettiin, seitsemältä oltiin Lähderannassa. Lapset olivat hereillä, tietysti. Aamutoimissaan molemmat. 

  Joni oli jo duunissa, Anna lähti pian. Nyt on Iiriskin lähtenyt kouluun. Me kolme odotellaan päivän valkenemista, sitten mennään ulos. Onneksi sade ei ollut ennustetun kovaa ja loppuu pian. 

  Tämä päivä ja huominen täällä vietetään, Liisan kanssa päivät puuhataan. Minä vien yhden jälkeen Iiriksen ja hänen kaverinsa treeneihin jäähallille. Kaksi tuntia hallilla, sitten he kävelevät kappaleen matkaa balettiin. Joni hakee tytöt viideltä. Kovaa hommaa, mutta kun on mieleistä, niin mikäs siinä. 

  Täältä kun kotiudutaan, niin täytyy perjantaina käydä äänestämässä. Muuta tähdellistä ei ole kaavailuissa sen jälkeen hetkeen. Tai on, mutta vasta ensi viikon loppupuolella.

  

  Vai ei ole digimaailmasta hyötyä? Minua on vaivannut vuosikausia aamunuha ja kurkkuun nouseva klimppi, kokkare, mikä lie, joka pistää köhimään ja kakistelemaan, jotta sen saisi pois. Niistäminen oli viime aikoina paisunut sellaisiin mittoihin, että päätin, lopultakin, tehdä jotakin asian eteen. Menin Päijät-Soten sovellukseen. Kirjoitin oireeni pienen selvennyksen kanssa. Heti tuli vastaus. Hetken chattailimme. Lopputulos: minulla oli resepti nenäsuihkeeseen, lähete labraan kilpirauhaskokeisiin, sekä varaus lääkärille. Junan vesakin jää kakkoseksi. 

  Maanantaina soitin heti kahdeksan jälkeen Hollolan Sote-Keskukseen. Sieltä soitettiin takaisin jo yhdeksältä. Selitin, että olin saanut lähetteen labraan sovelluksen kautta ja olen varannut ajan labraan. Kysyin, voisinko saada myös lähetteen minulta vuosittain otettaviin verikokeisiin, niin menisivät samalla käynnillä. Viime vuonna olin kokeissa käynyt huhtikuussa. Sehän onnistui. Samalla sain ajan lääkärille, jonka kanssa sitten käydään läpi kaikkien verikokeiden tulokset ja niistä mahdollisesti johtuvat toimenpiteet. Minulla on nyt siis labra-aika pe. 9. helmikuuta ja lääkäri pe. 16. helmikuuta. 

  Vaivattomasti sujui homma. Jotakin moitetta on tapana antaa. Pieni sellainen: kun kysyin Päijät-Soten sovelluksen chatissa, voisinko saada lähetteen myös noista vuosittaista verikokeista, niin sain vastauksen, että he eivät voi niitä määrätä, vaan on oltava yhteydessä omaan Sote-Keskukseen. Sama Päijät-Sote, sama laboratorio, kaikki tiedot Omakannassa näkyvissä. Miksei? No, ei iso asia, mutta tulipahan sanottua. 

  Vaalit käytiin, tulokset tiedetään. Sen verran siihen liittyvää. Persujen Sebastian Tynkkynen on uutisotsikon mukaan sanonut, että jos Haavisto tai Stubb haluavat heiltä ääniä, niin anteeksi on pyydettävä, ja kunnolla. Minä suosittelen presidenttiehdokkaita ottamaan mallia Velho-sarjakuvasta. Siinä vanki, Takku, huuteli kaltereiden takaa, että kunkku on liero! Vartija tulistui, kävi hakemassa Takun: "Nyt kyllä pyydät kunkulta anteeksi." 

  Hän kiikutti Takun kunkun eteen. Takku sanoi "anteeksi, että olet liero!"

 Tuohon malliin voisivat ehdokkaat toimia. Siksikin, että heille ei missään tapauksessa käy kuten Takulle. Viimeisessä kuvassa tämä nimittäin roikkui käsistään sellin katosta.  

VAALIN KUVIA, MUTTA EN VAALIKUVIA

  Vaalipäivän ajankulua. Kävin läpi vanhoja kuva-albumeja. Joitain tallensin. Niistä joitain tänne laitan. Kommentin kera. 

  Haneli oli enemmän maalaistalon poika kuin minä. Ei hän kauaa muissa maisemissa viihtynyt, vaan on elämänsä Piskolassa viettänyt. Tämän saattoi havaita jo kauan sitten. 

Kylvöhommiin Haneli  änkeytyi melko nuorena....

...ja tekeytyi muutenkin talon töissä puuhailemaan.

  Minä en niinkään ollut maahenkinen. Mieluummin istuin siskon kanssa aitan rappusilla leipää jyrsien.

Tai kalastin äidin kanssa, annoin Hanelin uurastaa.

Vähän vanhempana suimailin veneellä Ritvan kanssa. 

  Tuo vanerivene on Erkin 1960 teettämä. Taisi olla Liimataisen Erkki, joka veneen nikkaroi. 10-heppainen Mercury oli perässä. Se liikutti kevyttä tasapohjaa melko nätisti. Myöhemmin vene päätyi Hyvösen Erkille. Hän Suusalmesta sitten kerran pyyhkäisi Västäräkille, täysillä viissiin. Seurauksella, että eihän lähes kölitön vene yli 90-asteen mutkassa kääntynyt, vaan kaislikko kahisten päätyi Erkki pitkälle rantaruoveikkoon. Rauha Hyvös-Erkin muistolle. Monia tarinoita jätti hän elämään.

  Toki töihinkin tartuin. Heinäaikaan ihan ohjaksia pitelemään laitettiin. 

  Vielä yksi. Se ei Hanelin tai minun maahenkisyyteen liity. Siinä isä-Erkki, joka ei ollut kovin maahenkinen myöskään. Hän lähti luomaa toisenlaista uraa, Tässä isä ajelee joskus 1950-luvulla Saimaan selillä. Alla ukki-Aleksin paati, missä 4-heppainen Penta perässä. Kuvan ottajasta ei ole tietoa, mutta minusta oikein onnistunut otos. 

  Olkoon tässä kevennystä vaalijännitykseen. Kuitenkin olette jo kynsiänne pureksineet, olohuoneesta keittiöön ja takaisin, tai tuvasta kammarin kautta pihalle monta kertaa pyörähtäneet. Älkää huoliko. Kuuden tunnin kulutta voivat ennakkoäänet jo olla tiedossa. 

UUTINEN KU UUTINEN

  Viime päivien suurin uutinen ei koske Gazaa, ei Ukrainaa, vaan sitä, kuinka Halla-Aho on nostanut kannatustaan. Sitä on ihmetelty, sitä on ihasteltu. Noh, uutinen se on suru-uutinenkin. 

  Minä olen jo niin täynnä vaaleja, että en viitsi sitä koskevia uutisia ja spekulointeja noteerata. Ugh, olen äänestänyt. Vaalipäivään osallistun, taloyhtiömme valtuuttamana, liputtamalla. 

  Suojasää muuttui talviseksi. Aamulenkki sujui 10 asteen pakkasessa, lähes täysikuun valaistessa maisemia. Kuvassa kohtaavat luonnonvalo ja urbaani valo. 

  Ensi viikolla mennään pariksi päiväksi Espooseen. Koska päiväkoti on kiinni, mennään Liisan kanssa hyörimään. Ei kuitenkaan mennä rikkureina. Mielenilmausta tukien, vankkaa tukea lakkolaisille osoittaen matka tehdään. 

  Pian on helmikuu. Vielä on edessä lumitöitä, pakkasaamuja, hiihtokelejä, sähkön pörssihinnan säätelemiä päiviä. 

  Kiivaasti helmikuu ohi hujahtaa, maaliskuu koittaa. Ollaan mietitty, mitä tehdään Anttolaan menon kanssa. Jos on kovin kylmää, niin ei ehkä mennä. Ulkoillaan Hollolassa, jos vaihtelua halutaan, hiiihdetään Lahden puolelle. 

  Luulen kuitenkin, että viimeistää huhtikuun alkupuolella, kun päivä on jo pitkä, aurinko kipuaa korkealle, tulee vastustamaton halu saareen. Silloin viis veisataan sähkön hinnasta, auto pakataan, mennään. 

  Elinan kuva-albumien uudelleenplaraus on vielä vaiheessa. Viikonloppuna ehkä jatkan hommaa. Muutaman kuvan muutama päivä sitten skannasin. Niistä laitan tähän jokusen isä-Erkin muistoksi. Pian, 5. helmikuuta, tulee kuluneeksi 102 vuotta Erkin syntymästä. 

  Isän ylioppilaskuva. Hän joutui, monen muun kanssa armeijaan kesken lukion viimeisen vuoden, ja he pääsivät ylioppilaiksi ilman kirjoituksia. Ilman valkolakkia myös, näköjään. Erkki takana keskellä.

  Iloiset vanhemmat Elina ja Erkki kevätalvella 1948. Vaunuissa Ritva. 

  Kuva Piskolan takapihalta. Olisikohan napattu 1958 tai 1959? Takana vasemmalta Amerikan serkku Charlie, Erkki, isotätini Elsa, isotätini Oili Lavi. Edessä istumassa Liisa-täti, Maija-täti, Ritva, Elina, minä, Haneli ja Eila-täti.  

ILMAT VAIHTUVAT, KUVAT KERTOVAT

  Säätietojen seuraamisesta on tullut tylsää: Etelä-Suomessa varoitetaan lähes joka päivä huonosta tai erittäin huonosta ajokelistä. Siksi en ajamaan lähtenyt, paitsi että kaupassa käytiin, heti aamusta. 

  Lauantaina Hyundai esitti uuden vastalauseen pakkasilman jatkumiselle. Peräkontti ei auennut. Ei olleet jäässä tiivisteet, vaan lukko ei toiminut. Eilen laitoin sisätilan lämmittimen pöheltämään pariksi tunniksi. Ei auttanut. Siispä päätettiin ajaa Lahteen Trion lämpimään parkkihalliin. Ajattelin, että kun aikansa sulaa, niin ehkä suostuvaiseksi ryhtyy auto. Kun halliin parkkeerattiin, kokeilin piruuttani. Jo vain! Lukko toimi. Samoin oikeanpuoleisen takaoven lukko, joka oli liittynyt solidaarisuuttaan takakontin mielenilmaukseen. Nyt alkaa lauhempi jakso, joten ehkä ovet ja kontit aukeavat, muutkin oireet pysyvät loitolla, ilman että tarvitsee mutkaa Lahteen ajaa. 

  Kuinkahan sähköautot ovat pakkasiin suhtautuneet? Kahdeksanvuotta vanhan Hyundai komponentit tai mitkä lie viritykset eivät ainakaan ole kovien pakkasten kanssa sinunkauppoja tehneet.  

  Koska tänään oli huono tai erittäin huono ulkoilukeli (kävin toki aamulenkillä), niin ryhdyin käymään läpi vanhempieni jäämistöstä saatuja valokuvakansioita. Olen ne jo ennenkin plarannut, mutta ajattelin vielä kerran sen tehdä. Kuvia on paljon. Suurin osa onneksi albumeissa. Iso Ikean kassi, pari pienempää, pahvilaatikossa irtokuvia. Osan albumeista selasin siis tänään. Työ jatkuu lähitulevaisuudessa. Joitain kuvia skannasin. Muutamista muutamia tähän nyt liitän.

  Joulu 1995 tai 1996. Päättelen siitä, että ostin itselleni lumikengät talvella 1994-1995. Seuraavana jouluna, tai sitä seuraavana, ostin sellaiset Hilpalle joululahjaksi. Kuvassa ollaan perinteisesti jouluaattona Elinan ja Erkin luona. Minä otan tilanteen melko rennosti, kun Hilppaa tarkastelee lahjaansa.

 Tämä kuva on viime vuosituhannen loppupuolta myös. Minulla on piippu kourassa. Pian kuvan tilanteen jälkeen siirtyi Saarelan tila nimiini, ja nuo huonossa maalissa olevat paneelit tuli vaihdettua.  

  Tämä on otettu kesäkuussa 2001. Oltiin minun 50-vuotispäiväni kunniaksi Itävalassa, Ritvan luona Zell Am Seessä. Kuvassa olen tietysri seellä, Zell näkyy taustalla. 

  Takaumaa tähän väliin. Olen neljä tai viisi. Kuva on otettu Lahdessa, isovanhempieni luona kerrostalon rappukäytävässä. Muistan tuon tapahtuman. Samassa rapussa asui ikäiseni poika. Hänen nimensä olen kyllä unohtanut. Mutta yhdessä leikittiin. Maalaispojalle olivat kolmipyörä ja potkulauta ihmeitä. Jotakin remonttia olen tekeytynyt pusaamaan, paraskin monttööri.

  Vielä yhden tällään. Luulen, että kuva on vuodelta 1966. Ajattelen, että olllaan juuri muutettu takaisin Anttolaan, vastavalmistuneeseen Pennilään. Uuteen asuntoonhan sitä leipää pruukattiin tuoda. Venäläisen Jussi, Järvinen (etunimi ei tule mieleeni) ja Paasosen Väiski siinä Elinalle ja Erkille varrasta ojentavat. Voi tietysti olla, että on kyseessä vuosi 1960, kun muutettiin Piskolasta kirkonkylälle. Mutta Erkki oli silloin soukka poika, kuvassa näyttää hieman lihaa kertyneen. 

  Huomenna on suojakeli. Jatkan kuvien penkomista. Jos jotain tähdellistä löytyy, olette ensimmäisiä, jotka asiasta kuulevat. 

MIETTEITÄ TALVESTA

  Vanhanajan talvesta ollaan nautittu, kärsitty, tykätty, valitettu, kukin tavallaan. Talveen on reagoinut myös Hyundai. Kahdeksanvuotias auto on kokenut kovimman talven olemassaolonsa aikana. Ei ilmeisesti ihan hänen suosikkikelejään. Mieltään on pirssi osoittanut mm. siten, että oikea sivupeili ei välillä käänny ajoasentoon, automaattisesti kymmenen kilomerin tuntinopeudessa lukkiutuvien ovien merkkivalo vilkkuu, ja viimeisempänä oikean takaoven lukitus ei aukea avaimella eli kaukosäätimellä. Pieniä mielenilmaisuja, jotka olivat aamun kauppareissulla poissa. Pieniä, joo. Yhtä pieniä kuin Orpon hallitukselle SAK:n, PRO:n ja PAM:in helmikuun alkuun kaavailemat lakot. Vissin ei hallitus edes salaa mielessään ajattele muuta kuin sille annetun mandaatin oikeutusta kurjistaa työntekijöiden sekä vähävaraisten oloja. Mutta se ei kuulu tähän blogiin. Tähän blogiin kuuluu talvi. 

  Aamulla ryhdyin penkomaan arkistojani, mielessäni löytää talvisia kuvia. Vieläpä sellaisia, jotka ovat vähintään 50 vuotta vanhoja. Uudempia kyllä löytyy, varsinkin 2000-luvulta, kun digiaikaan oltiin siirrytty. Yllättävän vähän lapsuuteni tai nuoruuteni aikojen talvikuvia osui silmiini. Itse en juuri ennen 1980-lukua kuvannut, eikä vanhempieni tai Piskolasta löytyneiden vanhojen albumien ja irtokuvapussien sisällöstäkään ole skannattavaksi juuri mitään löytynyt. Kesäkuvia kuitenkin on viime vuosisadan alkupuolelta lähtien sentään melkoisesti. Sisäkuvista en tietysti tiedä, onko ne napattu talvella vai kesällä. Eikä sillä väliä, sillä ei tähän kirjoitukseen ole tarvetta liittää Piskolan tuvassa tammikuussa 1955 otettua kuvaa. 

  Yksi syy ulkona otettujen talvikuvien vähyyteen on varmaan se, että ulkona ei talvella oleskeltu, aikaa yhdessä vietetty. Eikä ollut ketään innokasta kameran kanssa halkometsäsässä puurtavaa pestinsä menettänyttä Korhosen Eskoa kuvaamassa, tai maitokellariin isoja jääkuutioita kevättalvella sahaavia, niitä rekeen vyörääviä äijiä ikuistamassa, tai  rekiturkkiin sonnustautunutta ukki-Aleksia joka valmistautui toinen päivä tapahtuvaan maitotonkkien vientiin maitolaiturille Väätämöön filmille tallentamassa. Harmi!

  Talviin kuuluu lumi, talviin kuuluu pakkanen, talviin kuuluu kestävä jääkansi järvien selillä. Nyt on jo toinen sellainen talvi menossa. Seuraava saattaa olla lähes lumeton, ikuista marraskuuta huhtikuulle saakka. Valitkaa itse, kumpi on parempi. Oma ääneni annan, yhtä varmasti kuin en antanut Jussi Halla-Aholle eilen ennakkoäänestyksessä, vanhanajan talvelle. 

  Muutaman kuvan laitan vielä. Muutaman, jotka entisistä talvista bongasin. 

Saimaan Hiihdot, luultavasti 1960-luvun taitteen paikkeilla. Kolehmaisen Eerohan se siinä lykkii. Laatu on kehno, mutta olen tunnistavani takana keskellä seisovan Pettisen Paavoksi.

  Minä ehkä 1956. Ei tullut uutta Eeroa, vaikka olin kansakoulun hiihtokisoissa aina toinen Auvisen Masan jälkeen.

 Seppäsen Timppa ja minä 1969, luulen. 

   Eerikäisen Pertin minulle lähettämä kuva Korhosen Eskosta, isä-Erkin serkusta, miehestä, jonka olen maininnut muutamassa blogissani. 

  Olen niin kova jätkä, että pystyn perumaan sanani vartissa. Vasta äsken kirjoitin : "ei tähän kirjoitukseen ole tarvetta liittää Piskolan tuvassa tammikuussa 1955 otettua kuvaa."  Silti laitan. Ritva-sisko ja minä. Tämä kuva ei liity talveen. Huomasin sen pitkästä aikaa arkistoissani. Laitan, koska se osoittaa, että Peppe oli snadina potra poika. 

KIIREEN KOURISSA

  Kiirettä on, ei ole kirjoittamaan ehtinyt. Tai ei edellisestä julkaisusta ole kuin vajaa viikko. Useammin kuitenkin tulee yleensä asioita merkattua. Mutta, kuten mainitsin, nyt on ollut kiireitä. On pitänyt seurata ikkunasta talven etenemistä. No vitsi, vitsi. Ei vaan ole ole ollut kirjoitusasetus päivitettynä.

  Viikonloppuna oli tohinaa, kun Anna, Iiris ja Liisa olivat täällä. Iiris oli la. ja su. Pajulahdessa luistelemassa. Yli kahden tunnin jaksot kumpanakin päivänä. Anna Iiriksen sinne vei, odotti, takaisin toi. Me Liisan kanssa ulkoiltiin. Kuvassa Hilppa ja Liisa varovasti purolle laskeutuvat. Tarkkana, että ei liukas rinne sulaan veteen luistata. 

  Lukeakin on täytynyt. Kirjastoon pasahti samaan aikaan neljä varausta haettavaksi, ja kun ovat uutuuksia, on niissä vain kahden viikon laina-aika. Koska talven etenemisen seuraaminen on vienyt myös lukuaikaa, niin nyt täytyy keskittyä. Pari teosta on kaiken lisäksi 500-600-sivuisia. Vaikka hain kirjat viikko sitten, on vasta ensimmäinen työn alla. Eli lukumoodi napsahtaa päälle. Se onnistuu, sillä talven etenemisen suhteen olen nyt ajan tasalla. Se etenee talvisena. Eikä muutu, vaikka kuinka ikkunasta tiiraisi: aamulla oli pakkasta 21. Käväisin ainoastaan sipaisemassa pienen lumikerroksen pois, suoritin aamulenkin kuntopyörällä.

  Lukeminen on senkin vuoksi palkitsevaa, että kirjoista löytää mainioita tarinoita, välillä jäätäviä viisauksia. Esimerkiksi eilen tuli Loise Pennyn uusimasta suomennoksesta Kohtalokas kotiinpaluu seuraava hauska sitaatti. Etenevään tarinaan sopivassa kohdassa lainattiin W. Somerset Maughamia:

  Palvelija menee Bagdadissa torille. Siellä hän törmää vanhaan naiseen. Kun tämä kääntyy, palvelija huomaakin, että kyseessä on Kuolema. Kuolema tuijottaa palvelijaa, joka säntää peloissaan karkuun. Hän juoksee suoraan isäntänsä puheille ja kertoo tavanneensa torilla Kuoleman, jota on nyt paossa. Mutta pakoa pitää jatkaa, jotta henki säästyy. Isäntä lainaa palvelijalleen hevosen ja tämä lähtee ratsastamaan täyttä laukkaa kohti Samarraa, jossa tietää olevansa Kuolemalta turvassa. 

  Myöhemmin samana päivänä isäntä itse menee torille ja hänkin tapaa Kuoleman. Hän kysyy, miksi Kuolema pelästytti hänen palvelijansa, ja Kuolema selittää, ettei hänen tarkoituksensa ollut pelotella. Hän vain oli hämmästynyt palvelijan kohtaamisesta. Kuolema sanoi: "olin vain hämmästynyt nähdessäni palvelijan torilla, koska minulla oli tapaaminen sovittuna hänen kanssaan illaksi Samarraan".

  W. Somerset Maugham on toki nimenä minulle tuttu, mutta hänen teoksiaan en ole lukenut. Täytyy tutustua.

  Toinen jostain kirjasta bongaamani lainaus tuli vielä mieleen. 

  Isänmaallisuus on elävä yhteisvastuun tunne. Kansalliskiihko on typerä kukko, joka kiekuu omalla tunkiollaan. Richard Aldington.

   Wikipedia kertoo: Richard Aldington (8.7.1892-27.7.1961) oli brittiläinen prosaisti ja runoilija. Hän oli kirjallisen uransa alussa imagisti kuten hänen puolisonsa Hilda Doolittle. Hänen merkittävimpiä teoksiaan ovat kuitenkin hänen ensimmäiseen maailmansotaan liittyvät romaaninsa, kuten Death of a Hero. 

  Minä en miehestä ole koskaan kuullut, tuon lainauksen olin muistiinpanoihini joskus laittanut. 

  Lukeminen kannattaa. Kirjoista saa elämyksiä ja välillä melkein luonnollisilta tuntuvia kokemuksia. Toki välillä voi mieliala painua miinuksella, kun tajuaa, että ei itse osaa hienoja ajatuksia luoda. Seuraavalle sivulle päästyä tunne haipuu, tarina vie taas mennessään. 

  Lukematon määrä "viisauksia" on Anttolan kirjastosta v. 1960 alkaneen ajanjakson aikana mieleen tarttunut. Joskus saatan niistä listaa kirjoitella. Jos niitä vielä muistan. 

  Yksi lemppareistani, Isaac Asimov, on melkoisen määrän tietyissä tilanteissa käytettäviksi sopivia lausahduksia luonut. Niitä ole vuosien saatossa silloin tällöin lainannut.  Yksi tuli mieleeni vielä, yksi sellainen, joka ei taida olla mistään lukemastani Asimovin teoksesta, mutta hänen sanomakseen sen olen jostain bongannut. 

  Surullisinta elämässä tällä hetkellä on se, että tiede kerää tietoa nopeammin kuin yhteiskunta kerää viisautta.

   Isaac Asimov (2.1.1920-6.4.1992) oli melkoinen visionääri, joka kirjoitti jo v. 1939 novelleilla alkaneen kirjailijanuransa aikana asioista, jotka alkavat vasta nyt olla todellisuutta. Myös asioista, jotka ovat vieläkin tulevaisuutta. Toki hän teki uran myös tiedemiehenä. 

  Nyt lukemaan. Sakkojen maksaminen kirjastoon ei kuulu tapoihini. Eikä tämä tarkoita sitä, että rästejä on kertynyt. 

PALUU KYLMÄSTÄ POHJOISESTA

  Sunnuntaina palattiin kylmästä pohjoisesta. Kylmää oli tosin täällä sata kilsaa etelämpänäkin. Kylmää oli koko Suomessa. Vielä. Maanantaista lähtien on ilma lämmennyt, eilen oli jo plussan puolella. 

  Maanantaina oli tietty merkkipäivä. Sitä vietettiin niin maltillisesti, että maltillisempi tapa olisi jo mennyt askeettisen puolelle. Eilen sentään käytiin Lahdessa lounasta syömässä. Käytiin viikinkiravintola Haraldissa. Ei siksi, että Hanelin porukka kävi Islannissa, joka on viikinkien aikanaan asuttama. Lähinnä mentiin siksi, että ei oltu siellä koskaan käyty. Syötiin, joulukinkun ja Tainan meille varustamien lihaisan hernekeiton ja hirvipaistin jälkeen, kevyemmin, eli valittiin Pitkäveneentekijän nieriää. Ihan syötävä annos.  

  Eilen aamupäivällä tehtiin inventaarioita vaatehuoneessa ja makkarin komeroissa. Löytyi vaatteita keräykseen, iso jätesäkillinen sekajätettä. Vien sekajätteen ja joitain risoja sähkölaitteita tänään jäteasemalle, sillä en viitsi taloyhtiön roska-astioita kuormittaa. 

  Löytyi kaapeista myös joskus aikanaan Maija-tädin Hilpalle tekemä hattu-muhvi-kokonaisuus. Hattu on hirvennahkaa, karvareunus kettua. muhvi myös kettua. Haneli tietysti raaka-aineet oli hommannut. Hilppa ei sitä ole koskaan pitänyt. Mutta talteen jäi. Kun ensiviikolla näyttää pakkanen taas painuvan alle kahteenkymmeneen asteeseen, saatan lähteä hytisevän kansan sekaan elvistelemään turkiksissa. 

  No, ehkä en kuitenkaan. Mutta talteen laitettiin hattu. 

  Muuten jatkuu elämä totuttuja uomia noudattaen. Tänään siivottiin. Huomenna mennään hiihtämään Vesijärven jäälle. Maanantaina, kun käytiin liukulumikengillä Messilässä, käytiin samalla katsomassa Messilän satamassa, ja huomattiin Enonsaareen latuja menevän. 

  Lauantaina tulevat Anna ja lapset Hollolaan. Iiriksellä on Pajulahdessa luistelua, kai sunnuntaina myös. Jonilla on taas duunia, joten hän ei pääse tulemaan. 

  Näin on lähtenyt vuosi kulumaan. Pienten vaihtelujen virkistäminä leikitään politbyrooleikkiä maaliskuulle saakka. Silloin mennään saareen. Jäät nimittäin vahvistuivat viime viikolla siihen malliin.  Muuten, politbyrooleikki, jos ette ole tienneet, on sellainen, että istutaan rinkiin ja vanhetaan. 

PIKKASTA PAKKASTA, MUISTOJA MATKASSA

  Pakkasesta pakkaseen, siinä päivien kulku. Yöt lähellä kolmeakymmentä, päivät kahdenviiden tienoilla. Pientä lenkkiä koirille, vähän isompaa itselle. Kaapo ei edes halua pidemmälle lähteä, Hilulla kyllä olisi menohaluja. Yön aikana oli ilma hieman hornistunut; -18 näytti mittari kuudelta. 

  Islantiin ollaan oltu yhteydessä päivittäin. Hanelin porukalla on auto vuokrattuna, ja sillä ovat hieman kierrelleet maisemia tiirailemassa. Eivät ole onneksi mihinkään kraatteriin suistuneet, laavavirtaan vajonneet, tuhkaan hukkuneet. Nollan tietämissä sanovat lämpötila huitelevan. Tuuli kuulemma kuitenkin vähentää ulkoiluhaluja, vaikka talvivaatteissa ovatkin. 

  Huomenna turistit palaavat, me suuntaamme Hollolaan. Meillehän kävi yhdeltä kantilta katsoen tuuri. Oltiin järkyttävän sähkönhinnan aika täällä kuormittamassa muitten laskua. Ollaan yritetty energiayhtiölle kyllä lyödä kapulaa rattaisiin lämmittämällä ahkerasti uuneja. 

  Aamuisin olen obligatoristen toimien jälkeen tassutellut pienen lenkin jäällä. Viitisen senttiä siellä lunta on, hyvä kävellä. Pari noitten kävelyjen nostattamaa muistoa tähän laitan. Laitan, vaikka kehuin epänostalginen olevani. Molemmista muistoista olen tainnut kertoa jossain vuosien takaisessa blogissani, mutta kertaus sallittakoon. 

  Kuvan rantasauna rakennettiin joskus 1950-luvun loppupuolella. 

  Se tehtiin Ylätalon aitoista. Kaksi noista aittaa lähti myöhemmin Lakeistenrannan leirintäalueelle. Lieneekö vielä olemassa? Rakennusvuosi oli varmaan 1957 tai 1958. Siitä päättelen, että Haneli oli tuohussa mukana pontevasti. Hän tekeytyi rakentaja Lepomaalle hanslankariksi. Ja Lepomaa tykkäsi, antoi Hanelille neuvoja, opasti tekemään. Minua, sen muista, ei rakentaminen kiinnostanut. Vähän isompana olisin voinut "lautapoikana" olla, mutta enemmän muistan viihtyneeni uimassa tai onkimassa laiturilla. 

 

  Toinen kuvaan liittyvä muisto. Ennen oli laituri samassa paikassa kuin nykyinen. Se oli kiviarkulla seisova suurehko laivalaituri, sillä kesäisin poikkesivat matkustajalaivat joka saaressa, johon kelvollinen laituri oli rakennettu. Minä olen sille laiturille saapunut Mikkelin synnytyslaitokselta kesäkuusssa 1951. Se ei ole muisto, se on kerrottua tietoa. 

  Muiston ja kerrotun tiedon yhdistelmä on tämä. Olin ehkä kolmen ikäinen. Oltiin rannalla, äiti, tätejäni, Ritva ja minä. Ehkä Hanelikin rattaissa. Minulla oli, syystä tai toisesta, tukassani Ritvan punainen rusetti. Kuinka ollakaan, tipahdin laiturilta veteen. Se taisi olla täti-Liisa, joka nopeimpana äkkäsi tilanteen, minut kuiville pelasti. Muistan hämärästi tipahtamiseni. Sitä en muista, että oli jälkeen päin itkenyt katkerasti. En tippumistani, vaan sitä, että Ritvan rusetti kastui. 

  Vielä kalajuttu, joka on, kalajutuista poiketen, tosi. Oli pääsiäinen joskus 1970-luvun loppupuolella. Haneli oli jossain muualla, mutta hän oli valtuuttanut minut kokemaan verkot. Yksi jata oli Kaupinsaaren eteläisen niemen edustalla. Kuvassa taustalla näkyy Metiäissaari, oikealta työntyy Kaupinsaari sen eteen. 

  Me lähdettin isä-Erkin kanssa hiihtäen verkkoja katsomaan. Pari jataa ensin tyhjiksi todettiin. Viimeisenä saavuttiin Kaupisaaren luo. Heti, kun sain avannot auki, vetonarun verkkoon, tunsin nostoavannosta verkkoa ylös vetäessäni, että nyt on kala, eikä ihan pieni. Haukihan se. Kymmenen kiloa, veret laskettuna. 

  Aika sotkun hauki oli saanut aikaiseksi. Lopulta sain kalan irti, verkon kuta kuinkin selväksi. Kun verkko oli vedetty takaisin jään alle, paikalle porhalsi sattumalta Leinosen Matti moottorikelkalla. Erkki sai kuningasidean. Hän pyysi Mattia vetämään itsensä Piskolaan. No, köyttä löytyi. Eiku Erkki köydestä kiinni, Matti lähti nätisti kiihdyttäen vetämään. Kohta vauhti kiihtyi. Ehkä parisataa metriä pääsi isä kunnialla, sitten mukkelis makkelis. Hän pyöri kunnolla pitkin jäälakeutta. Onneksi jaloissa oli ukki-Aleksin mäystinsukset, jotka irtosivat heti. Minä vetäisin melkoisen spurtin, sivakoin hauki pulkassa kohti isää. Mattikin huomasi Kitosaarten kohdalla tilanteen, pyörsi takaisin. Ei onneksi kuinkaan isälle käynyt. Minkä nyt oli pulverilumen ryydittämä. Sitä oli silmissä, korvissa, ties missä. Pipokin oli päästä lähtenyt. Kun isommat lumet oli pois hangattu, pipo tyhjennetty, kysyi Matti "tuutko vielä vettoon?"

  "Taijan hiihellä!", vastasi Erkki. 

  Löysinpä pilvestä kuvan tuosta hauenköriläästä. Punnitkaa ite, jos ette usko.

  Ja tästä aasinsiltana eräs Anttolan liittyvä kalajuttu. Koistisen Hanski sai ison kalan, vissiin ahvenen. Sitä ylpeänä esitteli Venäläisen Jussille. Jussi katseli tovin, sanoi "valehtelet!"

  Kai se noin meni. Ainakin Jussi oli se, joka ei uskonut, vaikka näki.

  Iltapäivällä mennään naapuriin Vilhusille kahveelle. Mukavaa vaihtelua, vaikka ei Hilun ja Kaapon seurassa mitään vikaa ole. Huomenna Hollolaan. Kirjasto on jo ilmoittanut neljän varauksen saapumisesta, joten lukemista on tiedossa.

  Loppuun aamun maisemaa eiliseltä.

NOSTALGIAN RYÖPPY EPÄNOSTALGISELTA

  Pakkasaamuun herättiin. Kun aamutoimet, uunien lämmitys, sekä koirien ja itsemme ruokkiminen oli tehty, lähdin hieman ulos ilmaa haistelemaan. Juuri sitä hätäseen pystyi nuuskimaan; Forecan mukaan -28. tuntuu kuin -37, mittarin ja Peppen mukaan -27, tuntuu kylmältä. 

  Koska olin tukevasti vaatetta päälleni pyntännyt, suuntasin askeleeni Piskolaan. Ensin kiepasin ennen navettaa kohti Ylätaloa. Mäeltä nappasin kuvan päivänkoitosta.

Samoin syntymäkodistani.

  Monet ajatukset, muistot lapsuudesta ja nuoruudesta risteilivät päässäni. Nostalgiaa, vaikka itseäni luonnehtisin epänostalgiseksi. Onkohan tuota sanaa olemassa? Epänostalginen? No nyt on. Uusia sanoja putkahtelee. Aamulla oli tv auki, ja bongasin jonkun käyttävään ilmaisua "alarmisti", Varmaan valveutuneemmille tuttu, minä kuulin ensimmäisen kerran. Mutta asiaan. Muistoja pyöri päässäni. 

  Tässä vielä tolpillaan olevassa leikkimökissä oli sijaitsi vuonna 1956, luulisin, sanomalehden toimitus. Lehden nimi PIHANURMEN SANOMAT. Henkilökuntaan kuului kaksi: Rukkastuppo ja Kalle Miinus. Eli Haneli ja minä. Ihan saletti en ole, kumpi oli kumpi. Minä tietysti olin päätoimittaja, Haneli hoiti jakelun. Vanhoja Länsi Savoja, Savon Sanomia, Maaseudun Tulevaisuuksia nimikkeellä Pihanurmen Sanomat hän kuljetti vanhoissa lastenrattaissa. Kovin pitkä ei jakelureissu ollut. Tupaan vietiin lehti, mehua ja pikkuleipää palkaksi saatiin. En muista, oliko Ylätalolla vielä tuolloin tilaajaa? Jos Rautasen Tyyne ja Aleksi siellä silloin kesiään viettivät, niin varmasti olisivat lehden tilanneet. Ja kaakaomukiin mössättyä pitkopullaa olisi palkkiona ollut. 

  Tässä aitassa tuli kesäisin nukuttua. Kuuden aitan riviaitta. Ensimmäinen oli Maijan aitta. Siinä siis nukkui kesäisin Maija. Toinen oli Elsan aitta. Isotätini Elsa, ukki- Aleksin sisko, piti sitä hallussaan. Kolmas oli vaateaitta, eli kausivaatteiden sekä myös vanhojen vaatteiden säilytystila. Neljännessä nukuimme me lapset. Viides oli romuaitta, eli sinne lähätettiin kaiken maailman tavaraa, millä ei ollut käyttöä. Aleksin periaate kun oli, että  mitään ei heitetä hukkaan. Viimeinen oli Eskon aitta. Korhosen Esko oli Aleksi sisaren poika. Hän oli merimies, mutta joskus ei ollut duunia, koska Merimiesunionin jäsenmaksut olivat rästissä, tai jotain muuta estettä oli ilmaantunut. Silloin Esko saapui Piskolaan. Hän hankki ruokansa ja vähän liksaa rästien maksuun olemalla renkinä. Teki peltotöitä, välillä halkoja tai propseja metsässä. Jos Esko talvella joutui Piskolaan turvautumaan, hän nukkui saunatuvassa. 

  Eloaitta. Sinne puidut viljat syksyisin varastoitiin. Kaksikerroksinen rakennus. Puinnin jälkeen siemenet vietiin säkeissä yläkertaan, kaadettiin aukoista alla oleviin laareihin. Sieltä sitten tarpeen tullen lapiotiin taas säkkeihin, vietiin jauhettavaksi. Omissa laareissaan olivat myös siemenviljat.

  Mieleeni palautui, kun teini-ikäisenä peittasin ukin kanssa viljoja eloaitan edustalla. Myöhemillä vuosikymmenillä syntyneille voin tarkentaa, että peittaamisella tarkoitetaan siemenviljojen käsittelemistä sienten ja tuhohyönteisten torjunta-aineelle. Laite, jolla peittaaminen suoritettiin, oli kahdensadan litran peltitynnyri, missä viljaa pyöritettiin. Kuva napattu netistä. Ukki-Aleksin värkki ei ollut noin hieno, vaan karkeatekoinen versio. 

  Tästä huilautettiin, omin luvin, kirkkoreellä hankikannon selässä alas, jo aiemmin kerrotuin seurauksin. 

  Navetan takana oli karjapiha. Se oli tietysti aidattu silloin. Karjapihan kautta lehmät kulkivat laitumelle. Tai vapaana ne lapsuudessani metsässä vaeltelivat. Ne siat, yleensä emakko ja karju sekä yksi poikue, mitkä talossa pidettiin, tonkivat karjapihassa nautiskellen kesän lämmöstä. Niitä välillä ajettiin takaa, kun aikuisten katse vältti. Vähän piti varoa, ettei jäänyt karjun jalkoihin. 

  Kohti rantaa ja kortteriamme palatessani muistui mieleen vielä pari juttua. Tuolle pienelle kesannoksi jääneelle peltoläntille istutettin 1970-luvulla kuvassa näkyvät koivut Ahos-Ritin kanssa. Kasvaneet ovat. 

  Rantatien mutkassa, noitten keskellä näkyvien puiden kohdalla oli muinoin paja. Se oli jo 1950-luvulla ränsistynyt ja vuotavakattoinen. Kerran mentiin sisko-Ritvan kanssa löytöretkelle pajaan. Siellä oli suuret palkeet. Jompi kumpi meistä meni niitä pumppaamaan. Äkkilähtöhän siitä seurasi. Ampiaiset olivat nimittäin tehneet pesänsä palkeitten sisään, eivätkä erikoisemmin tykänneet häiriöstä. 

  Paja purettiin ja paikka raivattiin myöhemmin. Työkaluja, kuten alasin, pajavasaroita ja sepänpihtejä on yhä tallella Piskolan pihapiirissä rekiliiterissä. On siellä paljon muutakin, sillä kuten mainitsin, ukki-Aleksi piti tavaroistaan kiinni.  

  Tähän olin muisteluita lopettamassa, mutta vielä yksi pitää tuoda ilmi. Kun äsken astelin Hilpan komennosta ruokapöytään, loin katseen järven selälle. Oli otettava kuva. Jos elettäisiin vuotta 1958, niin tuota selkää olisin aamusta kouluun hiihtää pahnostanut, iltapäivällä takaisin. Pakkasraja oli nimittäin tuolloin -30. Yhden kerran ainoastaan muistan, että raja rikkoutui, ei tarvinnut kouluun lähteä. Eikä siihen aikaan ollut Forecoita kertomassa siitä, miltä tuntuu.

  Siinäpä muistoja, ensi alkuun. Piskola on tyhjillään. Peruslämpö päällä. Maalämmöllä toimii. Kesäisn Kääriäisen Markku ja siskonsa Irma viettävät aikaansa Piskolassa. Irma pitää pian kukkapenkit kunnossa, ja muutenkin hyvä, että tiloissa välillä asutaan.

  Mikä on talon tulevaisuus? Ehkä Taina ja Haneli, ehkä Anni tai Katriina, keksivät tiloille sopivaa käyttöä.  

  Näin pakkasella on aikaa kirjottaa, joten myös muistoja voin verestää. Mutta en yleisnostalgiseksi, en pesruskaihoajaksi ryhdy. Joskus vaan pulsseina näitä ulos työntyy. 

AAMUSTA LIIKKEELLE

  Aamulla herätys klo. 4:00, lähtö klo. 5:15, saapuminen Hanelin pihaan klo. 7:15. Hyundai oli ottanut nokkiinsa pakkasesta sen verran, että oikeanpuoleinen sivupeili ei kääntynyt ajoasentoon. No, sujui se meno silleenkin. 

  Rauhallinen matka, ei liikenteestä haittaa. Auton mittarissa vaihteli ulkolämpötila, tai siis kylmätila, -22;n ja -28:n asteen välillä. 

  Sopivasti ehdittiin tekemään lähtöselvitys, eli muutamat käytännön asiat käymään läpi, ennen kuin isäntäväki lähti kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa n. 8:22.

  Me leviteltiin kamamme alakerran vieraskamariin. Kun aamu valkeni, ajoin auton katokseen. Peilikin oli topistautunut, pelasi kuin kesällä konsanaan. Käpeksin vähän talon ympäristössä. 

  Haiku piipusta tuprusi, koska olin tulen tuvan varaavaan takkaan laittanut. 

  Piskolan talo seisoi ennallaan mäen päällä.

  Rantasauna odotteli jäitten lähtöä.

Meitin vene talvehti keräten voimia kesän koettelemuksiin.

  Päivällä syötiin Tainan valmiiksi tekemää hernekeittoa. Hieman huilattiin. Sitten lähdettiin Hilpan kanssa pienelle kävelylle. Koirat vain käytettiin asioillaan. Kaapo ei edes halua tällä kelillä pidemmälle lähteä. No, ehkä, jos laskisi vapaaksi. Hilu taas vetää niin, että sujona perässä taluttaja tulee. Eikä nastakengät ole matkassa. 

  Aurinko näyttäytyi kävelyn aikana. Kaunista oli. 

  Pian alkaa taas päivä hämärtyä. Kohta laitan uuneihin tule. Koirille muonaa tarjoan. Talonmiehen hommaa. Mukavaa vaihtelua Hollolan talkkarin puuhaan, eli lumen kolaukseen. 

  Sunnuntaihin asti täällä ollaan. Sukset jätimme suosiolla kotiin, mutta onhan aurattuja teitä päivällä kulkea. Eikä jäälläkään paljon lunta ole. Kova pakkanen on jäädyttänyt jään päällä olevan veden ja sohjon yhdeksi kanneksi. Olisi ollut hyvä vaikka hiihdellä. Mutta yli kahdenkympin pakkasilla en lähde. Ja en siksikään, että sukset ovat Hollolassa. 

  Vielä kuvat tämän matkamme syystä ja tarkoituksesta, eli näitä me ruokimme, ulkona käytämme, Kaapon ei niinkään raikkaalta tuoksuvaa hengitystä haistelemme, kun se myötään syliin änkeytyy naamaa nuolemaan. 

Hilu omassa sivustavedettävässään.

Kaapoa komeana, viis Vademecumin käytön puutteesta.