LOPPUJEN LOPUKSI

  Loppujen lopuksi loppuu vuosi. Loppujen loppu alkoi aamulla lenkillä. Totta se on. Polvi kesti, vaikka valitti, loppujen lopuksi, loppumatkasta. Syy tilanteen paranemiseen lankeaa Päijät-Soten ajanvaraushenkilölle. Minä nimittäin soitin keskiviikkona varatakseni ajan lääkärille. Puhelu tallentui, kuten aina, ja takaisin soitettiin saman päivänä. Kerroin sotuni, jotta terveydenarvioija olisi kartalla, kerroin ongelman, eli että polvi on heittäytynyt todella tuskaiseksi. Kysyin, mitä neuvoksi? Ystävällinen vastapeluri kyseli muutamia asioita, sanoi, että varataan aika fysioterapeutille. Tarjosi sitä torstaille, eli seuraavalle päivälle. Kerroin olevani silloin Espoossa. Sitten hän ehdotti maanantaita. Ilmoitin senkin olevan lastenhoidon vuoksi epäsopiva. Sain ajan keskiviikoksi. Sitten terveydenhoitaja sanoi, että olet varmaan ottanut kipulääkettä. "Olen", vastasin, "sitä pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä, mille on resepti." 

  "Selvä. Voisit kokeilla kuurin siten, että otat pitkävaikutteista tulehduskipulääkettä illalla, päivällä sitten vaikka kolme 1000 mg:n parasetamolia. 

  Niin tapahtui. Kävin apteekista ostamassa parasetamolia. Sepä tepsi. Eilen tein hissukseen lumitöitä liki tunnin, tänään sauvakävelin. Vesikelissä, nastakengissä. Nyt on lopetettava tulehduskipulääkkeen otto joksikin aikaa. Saa nähdä, mikä on polven tila parin päivän kuluttua. 

  Keskiviikkona siis menen fysioterapeutille. Ei sieltä varmaan mitään nopeaa apua löydy. Syksyllä saatuja ohjeita olen melko orjallisesti noudattanut. Eivät nuo liikkeet kipeää polvea paranna. Ajattelen, että ehkä niillä saan ehkäistyä toisen polven ja lonkkien nivelrikon äitymisen.

  Anna ja lapset ovat meillä. Jonilla on duunia iltaan asti, joten hän on Espoossa. Huomenna Anna menee junalla Helsinkiin, sieltä bussilla kotiin. Me mennään lasten kanssa maanantain ap. Espooseen. Pari päivää siellä vietetään. Keskiviikoksi menee Aija-mummi lapsia kaitsemaan, torstaina pitää Anna etäpäivän (Liisa menee päiväkotiin, Iiris kaverin vanhempien kyydissä luisteluharkkoihin). Perjantaina on sitten loppiainen. Seuraavalla viikolla alkaa koulu, elämä palaa normaaliksi. 

  Vein äsken Annan ja lapset Lahteen Jonin veljen perheen luo. Haen alkuillasta takaisin. Jyske on silloin jo käynnissä. Kuudelta tulee ensimmäinen aalto, sitten pitkin iltaa, kunnes hieman ennen puolta yötä kliimaksi. Toivottavasti ei ihan lähinurkilla ole panostettu kunnolla, sillä Liisan nukahtaminen saattaa häiriytyä. Kyllä noilla pommirahoilla voisi jotain järkevämpääkin tehdä, mikäli minulta kysytään. Ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ole Markettien auloissa olevilla rakettitiskeillä käynyt viisauksiani jakamassa. Ei näet huvita kulkea silmä mustana, poski turvoksissa. Vaivoja on omasta takaa jo tarpeeksi. 

  Muutenkin olen vanhemmiten tullut sellaiseksi, että en jaksa moniin minua kismittäviin asioihin kovin vakavasti suhtautua. Tehkööt mitä tekevät, päällensähän paskovat. Paitsi että oli äsken lähellä, etten mennyt koputtamaan norsun kokoisen Bemari-katumaasturin ikkunaan. Kävin nimittäin Lidlissä, kun palasin Anna ja lapsia heittämästä. Eikös tuo autohirviö käydä louskuttanut parkkipaikalla. Mulkoilin pitkään, mutta nuorehko (minuun verrattuna) mies tutki antaumuksella puhelintaan, eikä huomannut. Kävin kaupassa, ostin pari maitoa, ranskalaisen patongin ja pussillisen kaurapaloja. Kassajonotuksen kanssa ainakin 10 minuuttia kaupassa viivyin. Bemari puski yhä pakokaasua ilmoille, äijä tuijotti puhelinta. Teki mieli mennä koputtamaan ikkunaan, sanoa, että jos lienet omaa naftaasi poltat, niin pallo on kuitenkin yhteinen. En mennyt. Eikä nokkani ole arka. 

  Sellaista näin loppujen lopuksi. Mutta älkää huoliko: Uuninpankkopoika Saku Tuominen julkaisi viimeisen bloginsa, minä jatkan vielä ensi vuonna. Sakulla taisi olla jokunen tuhat seuraajaa enemmän, mutta tietsikkatuolilta se Peppekin ponnistaa. 

  Käänteisillä väreillä varustettu talvikuva Messilän Golfkentän liepeiltä saa olla toivottamassa teille kaikille parempaa uutta vuotta. Helppo toivottaa, sillä huonommaksi jos menee, maaimantilanne, niin on tosi kyseessä. 

ESPOON KEIKKA

  Joulu takana. Mukavasti meni. Paitsi Liisa sairasti, sairastaa edelleen, enemmän kuin olisi kohtuullista. Joulunaikaan oli tytöllä silmätulehdus ja kuumetta. Niihin hän sai lääkkeet nettitohtorin määräämänä. Liisa alkoi valittaa myös korviaan, joten Anna varasi ajan lääkäriin. Eilen lääkäri totesi, että korvatulehdus, molemmissa korvissa. Lisää lääkkeitä. Sellaista on loppusyksy ja alkutalvi lapsiperheissä; virukset jylläävät, leviävät, kiertävät. Ken osattomaksi jää, hän onnekas on.

  Onnekkaista yksi on ilokseni Iiris. Hän ei ole paljon sairastellut. Ei edes nuorempana. Nyt on hänen fyysinen kuntonsakin aika kova, joten se osaltaan auttaa panemaan pöpölle kampoihin.

  Liisa siis sairastaa. Meille tuli Espoon keikka. Olisi tullut muutenkin, sillä Anna ja Joni ovat duunissa, koulu ja päiväkoti reikelissä, joten lasten kaitseminen pitää jotenkin hoitaa loppiaiseen saakka. 

  Aija-mummi hoiti homman täällä eilen. Me ollaan huomiseen saakka. Kun Anna pääsee huomenna töistä, lähdetään porukalla, kaikki paitsi Joni, Hollolaan. Jonilla on vielä aattonakin duunia. 

  Perjantaina Anna, Iiris ja Emmi, Jonin veljen vaimo, ajavat Tampereelle katsomaan LUMIKUNINGAR-jääbalettia. Iiris sai lipun esitykseen jo yli vuosi sitten 7-vuotislahjaksi, mutta korona päätti siirtää aktia vuodella. 

  Me tultiin tänne aamulla aikaisin. Lapset vielä nukkuivat, Joni lähti juuri duuniin. Iiris pian heräsi, Liisa nukkui pidempään.

  Minä vein Annan työpaikalleen Espoon Keskukseen. Kun palasin, oli Iiris aamupalalla. Eksoottiset tottumukset; hän pisteli poskeensa Aija-mummin eilen lounaaksi ostamaa sushia.

 Iiris on varsinainen sushi- ja graavilohientusiasti. Jouluna maistui hänelle myös kinkku. Ylipäätään on Iiris on ruvennut syömään paremmin. Pakko, koska kulutus on melkoinen.

  Kun tätä juttua läppärillä naputtelen, herää Liisa myös. Pitkät unet tyttö vetäisi. Kun ei ole aivan terve, niin uni maittaa! Iloisen ja pirteän oloisena Liisa ilmestyy yläkerrasta.

  Tänään ei Liisa voi ulos lähteä. Iiris varmaan menee jonkun kaverin kanssa viereiselle leikkikentälle. Kahdeksi vien Iiriksen luisteluharkkoihin. Sieltä hän lähtee suoraan yökylään ystävänsä ja seurakaverinsa luokse. Sieltä hänet tuodaan huomenna taas jäähallille. Harkat alkavat huomenna jo kahdeltatoista. Minä haen tytön kahdelta. Kolmen jälkeen pakataan tavarat autoon, haetaan Anna duunista, usmuutetaan Hollolaan. 

  

  Ensi viikko on vielä lastenhoidosta huolehdittava. Varmaan ajetaan Espooseen jo sunnuntaina illalla. Ehkä Aija-mummi tulee viikolla välillä tänne, me käydään kotona. No, asiat selviää aikanaan.

  Vaihtelua eläkeläisen arkeen tämä on. Puuhaa tarvitaan, kun ei polvi salli enää juuri ollenkaan liikkumista. Keppi on ollut viime aikoina tukena. Sain myös tutulta kyynärsauvat lainaksi. Varuilta, jos äityy vielä rumemmaksi polvikipu.

  Nyt täytyy lopettaa, ryhtyä muihin puuhiin. Lopuksi laitan pari kuvaa joulupäivältä.

  Prinsessa Liisa kynsistudiossa manikyristin käsittelyssä:

Peppe-papan peukalo manikyyrin jälkeen:

CHRISTI NATALIS

   Jouluaatto meni, joulu tuli. Joulupukki tuli, joulupukki meni. Tuli, ja meni, vaikka kipeinä meistä osa oli. Liisalle iski silmätulehdus, Joni köhii flussaansa. Niin, ja Peppe-papalla oli polvi kipeänä. Mutta se on toinen juttu, pukin kannalta. 

  Kuvassa joulupukki tulee. Ken lienee? Vinkkinä voin kertoa, että kuvaa ei napannut  Peppe.

  Pukki tuli, lasit huurtuivat, polveen koski, mutta hommansa hoiti.

  

  Liisakin piristyi, jaksoi mukana riennoissa olla. Eikä pelännyt pukkia! Samanlaiset koirahaalarit lapsille pukin säkistä löytyi. Ja paljon muutakin.  

  Ennen pukin saapumista käytiin hautausmailla. Joni ja Liisa, pääpotilaat, jäivät sisätiloihin. Loput mahduttiin yhteen autoon, minä puikkoihin. 

  Hyvä että selvisin reissusta. Polvi oli kipeämpi kuin ikinä. 

  Hieno joulupäivän keli saatiin. Anna ja Hilppa lähtivät Iiriksen kanssa Heinsuolle luistelemaan. Minä pian kasasin lahjojen kartonki- ja muovipakkaukset, lähdin viemään niitä jätepisteen murskaimeen. Kun oli saanut jätteet koneen kitaan, meinasin mennä katsomaan luistelijoita, mutta Hilppa ehti soittaa, sanoa, että hän lähti kävelemään kotiin, koska alkoi tulla kylmä. Sanoin tulevani hakemaan. Niin tein. Hilppa kertoi, että tulevat Anna ja Iiriskin pian perässä, joten ajettiin kotiin. 

  

  Koska ilma oli korea, lähdin kepin kanssa nilkuttamaan. Onneksi pukki oli niin viisas, että jätti keppinsä minulle erikoislahjaksi. Muutaman satametrisen dallasin, ja takaisin, tietysti. Vaikka oli keppi kädessä, niin polvi ei tykännyt. Muutaman talvisen kuvan sentään nappasin. 

  Liisan vointi on tänään  paljon parempi, kiitos nettitohtorin määräämien troppien. Ulos ei tyttö vielä kuitenkaan mennä. Ei ehkä huomennakaan. Vuosi sitten oli meillä kaikilla vatsatauti, ja Joni oli yksin kotonan koronakaranteenissa, koska työpaikallaan oli ollut virus valtoimenaan. Koronaa on yhä, lapset saavat pöpöjä koulusta ja päiväkodista. Sellaista elämä on. Onneksi ei mitään vakavaa.  Tai onhan se joskus vakavaa, elämä. Pieniä pöpöön tuliaisia tarkoitan. Ja niin kauan minä minä tramppaan tämän kylän raittia (Anttolan myös) kun kenkäni pohjat kestää. Ainakin leikkaukseen asti. Sen jälkeen vielä monet kengänpohjat kulutan. 

KEPPIÄ KESKEN KIIREIDEN

  Joulu tulee, polvi vaivaa. Joulun tuloa ei tarvitse valottaa, mutta polvea ehkä hieman. Olin aika hyvin polven kanssa pärjäillyt. Jopa yli 10 000:n askeleen lenkkejä tein. Viime perjantaina tilanne muuttui. Kipu iski. Ei auta edes särkylääke. Parina aamuna olen yrittänyt lenkille lähteä, mutta kokeiluksi ovat jääneet. 

  Siispä ennakoin: kävin eilen ostamassa kepin. Anttolassa olisi ollut parikin, siis keppiä, isä-Erkin peruja, mutta ne ovat siellä. Paikallisesta Prismasta löysin sopivan tuen. 

  Suoraan sanottuna ei välttämättä vielä ole tarvetta keppiin turvautua. Se hetki saattaa kuitenkin olla edessä. Toinen syy kepin hankitaan oli, että "joulupukkisyndrooma" taitaa taas toteutua. "Joulupukkisyndrooma", kuten varmaan tiedätte, tarkoittaa sitä, että jostain syystä isä, tai isoisä, ei koskaan tapaa joulupukkia, sillä hän on juuri pukin vierailun aikana jossain muualla piipahtamassa. Tänä jouluna niin käynee meilläkin. 

  Iiriksen ollessa pienempi, olin muutamana vuonna pukkina. Se tapahtui siten, että sanoin meneväni alakertaan ottamaan torkut, sonnustauduin pukin tamineisiin, otin lahjasäkin hartioilleni, kiersin pihaoven kautta ylös, soitin ovikelloa. Hyvin onnistui. 

  Sitten kun Iiris kasvoi, olisi hän varmaan hoksannut feikkipukin. Tuli kuitenkin korona, jonka varjolla hänelle selitettiin, että pukki ei voi sisään tulla, vaan jättää lahjat portaille.  

  Nyt ovat koronan rajoitteet poistuneet, ja Liisa on ärhäkimmässä pukki-iässä. Joten tulee luultavasti käymään niin, että Iirikselle selitetään asia, Peppe-pappa pukiksi muuttuu. 

  Täytyy tänään kaivaa pukin asusteet esiin, katsoa, että ne ovat timmissä. Pitää myös käydä tallaamassa polku pihalta kadulle, ettei pukilla ole ole lapikkaat lunta täynnä, kun sisään vyöryy.

  Lapsilla ei ole huomenna koulua/päiväkotia, mutta vanhemmilla on töitä, joten tänään mennään hakemaan Iiris ja Liisa meille. Vietetään vaikka pikkujoulut illalla. 

  Anna ja Joni tulevat huomisiltana. Joulu sujuu sitten perinteisesti: aattona aamusauna, riisipuuro, käynti hautausmailla, päiväkahvit. Kun alkaa hämärtyä, rupeaa Peppe-pappaa kummasti raukomaan, joten hän lähtee torkuille. Kunka ollakaan, vierailee joulupukki Peppe-papan levätessä. Onneksi Liisa kertoo, millainen äijä pukki oli, ettei jää Peppe aivan tietämättömäksi vierailun kulusta. 

  Tapanina täytyy Annan ja Jonin mennää Espooseen, sillä heillä töitä. Lapset jäävät meille yhdeksi yöksi. Tiistaina vie Aija-mummi heidät Espooseen, sillä Iiriksellä on luistelua. Me menemme keskiviikkona Espooseen pariksi yöksi. Anna tulee jo perjantaiksi lasten kanssa Hollolaan, tekee täältä etäpäivän. Jonilla taitaa olla perjantaina töitä, joten hän tulee yleisillä. 

  Uuden vuoden jälkeen vielä viikko, jonka järjestelyt ovat sopimatta. Mutta jollain lailla lasten hoito sovitellaan. Voisivat olla meillä Hollolassa, mutta Iiriksellä on päivittäin harjoitukset. No, kyllä asiat saadaan toimimaan. 

  Joulu saa tulla. Eilen kasasin kuusen, isommat hankinnat on tehty. Kaupasta vielä leipää, maitoa, etc. Eli hyvää joulua kaikille, jotka tämän lukevat. Muille myös. 

LUMIMITTARI JOULUN ALLA

  Talvi tuli ollakseen, ainakin yli joulun, vaikka hieman ensi viikolla plussalla käy mittari. Lunta on enemmän kuin olisi kohtuudella tarpeen. Sen voi lukea myös lumimittaristamme:

  Hyvä lumimittari, eikö? Huono puoli siitä kuitenkin löytyy: se helposti nollautuu suojakeleillä. 

  Keskiviikkona käytiin laskemassa äidin tuhkat hautapaikalle. Kiviliike oli jo saanut hänen tietonsa laitettua kiveen. Koruton oli Elinan leposijaan laittaminen. Hiljaisuuden vallitessa laskin tuhkat pellavapussissa paikkaansa, peittelin kolon. Kynttilät laitettiin palamaan, hetki hiljaa, siinä se. Hyvästi äiti.

  Hautausmaalta ajettiin kauppakeskus Karismaan. Viimeisiä joululahjoja ostettiin, käytiin Elinan muistoksi syömässä. 

  Muuten viikko on mennyt vuoropäivin lumitöissä ja lenkillä. Jouluvalmisteluja myös ollaan hiljalleen nahuttu. Hilppa lähinnä, ruokapuolesta vastaavan henkilön ominaisuudessa.

  Tänään yhdessä tehtiin lopullinen joulusiivous. Kävin vielä ulkovarastosta joulukuusen hakemassa parvekkeelle tuulettumaan. Etolan malli tarvitsee tuuletusta vietettyään reilut 11 kuukautta jätesäkeissä. 

  Lounaan jälkeen käytiin kaupassa muutamassa: Tokmannilta hauta-ja lyhtykynttilöitä, Lidlistä juustoja, Prismasta Marskin Arinaleipää sekä karjalanpiirakoita, ja apteekista lääkkeitä. Auto jätettiin Prisman luona ulos, sillä turha ajaa lämpimään sisäparkkiin varttitunniksi. Lasit huurtuvat, kun sinne pakkasella menee, niin että ei meinaa eteen nähdä, sivukäytävistä puhumattakaan, vaikka kaikki puhallus on päällä. Perjantaisin, varsinkin näin joulun alla, on parkkihalli kuin nuijalla lyöty, ja yleensä joukosta löytyy sellaisia, joille ajosäännöt ovat tuntemattomia. Muutama vaaratilanne on vuosien saatossa sattunut, kun olen huurtuneiden ikkunoiden kanssa tyhjää parkkiruutua etsinyt. 

  Siis nyt jätettiin auto ulos. Käytiin Prismassa, poikettiin apteekissa, suunnattiin jutellen liukukäytävälle. Puolessa välissä matkaa alas parkkihalliin äkkäsin, että eihän se auto siellä ole! Eiku alhaalla u-käännös, takaisin ylös. Ihminen on tapojensa orja. 

  Viikko ja rapiat jouluaattoon. Joulusta tulee edellisvuosien kaltainen, sillä ei äiti muutamaan vuoteen enää kyennyt seurassamme olemaan. Yksi, ainakin, muutos perinteeseen on tulossa. Loppukesän olosuhteista johtuvan sienien ilmaantumisen niukkuuden vuoksi Etelä-Savossa ei Hilpan tekemää maailman parasta sienisalaattia ole joulupöydässä. Korvaavana hän aikoo tarjota, ei suinkaan korvasientä, vaikka se korvaavaksi sopisi, ainakin Koskenkorvan kera, kanttarellipikkelsiä. Siis pääsee Peppe kehua retostelemaan, että on kantanut kortensa joulupöydän kekoon. 

PUTININ VIKA

  Jokusia aikoja sitten oli oppositiolla, sekä somen älypäillä, tapana viestittää mihin tahansa, että se on hallituksen vika. Tai on tapana vieläkin, mutta ei ehkä yhtä korostetusti. Me Hilpan kanssa ollaan otettu oppia. Aina, jos joku ei meinaa onnistua, jokin laite temppuilee, ylipäätään kaikki ei mene ruotsinkielisen rannikon Västervikissä sijaitsevan paikan esimerkin mukaan, niin se on Putinin vika. Viime aikoina on Putin vika ollut se, että keitetyistä kananmunista ei lähde kuoret. Ei, kele, lähde! Kuori on tarttunut valkuaiseen niin, syötävää tavaraa jää siihen kiinni. Se kalvo, joka on kuoren ja sisällön välissä, ei irtoa entiseen tapaan. Siinä syy. Ollaan yritetty monella tavalla munat keittää, lopputulos aina sama: kelvoton. Pikkujuttu se tietysti on, mutta korpeaa. Varsinainen mieliharmi, tuo Putin. 

  Kumma juttu, tuo munaongelma. Liekö kytköksissä tuottajaan? Nimittäin joskus, ehkä vuosi sitten, oli sama pulma. Muistan kerran, kun Hilppa munavoita tehdessään ei saanut kuoria irtoamaan. Kuulin sivusta, kun hän asiasta jumputti. Äkkiä tuli hiljaista. Menin kohta katsomaan. Hilppa makasi potslojona filtin alla sohvalla. Meni hissukseen keittiöön, irrottelin kuoret munista.Työn ja tuskan takana oli, ja ainakin 20 prossaa valkuaisesta joutui tärviöön. Tuon episodin jälkeen on ollut pitkä kausi, jolloin kuoret ovat irronneet melko mukavasti. Nyt on sitten ostettu ehkä taas väärän tuottajan munia. Mutta Putin on puuttunut peliin, joka tapauksessa.

  Aamulla vein auton huoltoon, dallasin sieltä kiertotietä kymmenen asteen pakkasessa takaisin. Vastatuuliosuuksilla tuntui lähes arktiselta. 

  Sen jälkeen aloitettiin joulusiivous. Aloitettiin siten, että Hilppa siivosi alakerran vierasmakkarin, minä oman "toimistoni" yläkerrassa. Torstaina sitten hoidetaan muu huushollin joulusiivo.

  

  Eilen käytiin Kauniaisissa katsomassa KaTa:n joulunäytös LUMIKIN JOULU. Mukava esitys. Kaikki, pienimmistä kokeneimpiin, pääsivät jäälle. Pienimmät, tuskin haitarijatsarin pituisetkin, lopussa töpöttivät jäälle.

  Iiris touhusi kääpiönä. Huonolaatuinen kuvakaappaus Jonin ottamasta videosta. Iiris on tuo punatakkinen. 

  Muuten siis meni Espoon/Kauniaisten reissu hyvin, paitsi että jäähallin parkkipaikalla oli ongelmia. Me kävimme hakemassa Jonin ja Liisan, sillä Annan ja Iiriksen piti tietysti mennä paikalle ajoissa. Päätettiin katsoa. mahtuisiko hallia vieressä olevalle parkkipaikalle auton tuuppaamaan. No ei mahtunut. Jätin muun porukan pois kyydistä, yritin lähteä ajamaan hieman kauempana olevalle parkkialueelle. Sepä ei ollutkaan ihan helppoa. Parkkialueelta nimittäin on lyhyt, mutta melko jyrkkä nousu kadulla. Koska tietä ei oltu kunnolla aurattu, oli yksi auto jo jumissa, ja toinen oli peruuttanut valliin. Pian siihen ilmaantui ihmisiä työntämään, ja edessä olevat autot saatiin lopulta kadulle. Oli minun vuoroni. No eihän auto kitkarenkailla ja olemattomalla vauhdilla mihinkään noussut. Pari riskiä nuorta miestä tuli työntämään, pääsin melko helposti pinteestä. 

  Kun näytös oli loppu, lja tultiin ulos hallista, huomasin, että ongelmapaikka oli aurattu. Olisi ehkä kannattanut aurata alunperin. En tiedä, oliko tuo auraamattomuus Putinin vika, mutta jos meillä Hollolassa kotikatu on huonosti hoidettu, niin se ainakin on. Siis Putinin vika.  

PARTURISSA, TAAS!

  Kävin tänään parturissa. "Joko taas?", saattaa joku kysyä. Ja ihan aiheesta, sillä, mikäli en väärin muista, edellisen kerran parturin tuolissa istuin 1985 Askolassa. Sen jälkeen olen leikannut hiukseni itse. Saksilla ja partakoneenterällä, myöhemmin myös ladattavalla parta- ja tukkatrimmerillä. Lopputulos on ollut vaihteleva; joskus lähes onnistunut, usein epämääräisiä hapsuja, hiippoja ja töyhtöjä sisällään pitävä. Niitä olen sitten nipsinyt huomatessani pois kuten rikkaruohoja kasvimaalta. 

  Eilen iski mieleeni ajatus: Entä jos menen parturiin?! Kysyin Hilpalta, hän kannatti ajatusta. Ymmärrän.

  Siis koneelle, google käyttöön. Lähistöltä löytyy aika monta parturi-kampaamoa, huomasin. Lähimpää kokeilemaan. Ei ollut vapaita aikoja tälle viikolle. Ei myöskään kahdella seuraavalla. Sitten tärppäsi. Sain ajan tälle aamulle kello kymmeneksi. 

  Parturiin menin. Tein tuoliin istuttuani pienen alustuksen. Kerroin kuontaloni historia, ja myös miksi olin kyseisen yrityksen palveluun päätynyt. Ystävällinen vanhempaa keski-ikää kulkeva rouva kuunteli, sanoi, että en ole lajissaan ensimmäinen hänen käsiteltävänään. 

  "Millaiseksi haluat tämän leikattavan?", hän kysyi.

  "Sano sinä", minä vastasin. "Tuollainen se on aina ollut, nuorempana tosin pitkä."

  "Eiköhän tähän muoto löydy, tokaisi kampaaja, "jätetään päältä vähän pidemmäksi, tehdään sivut ja niska lyhyeksi."

  "Uskon pääni haltuusi"

  Jutustellen sujui operaatio. Selvisi, että uudehkon omakotitalon siipi-osassa työtilojaan pitävä rouva oli aiemmin ollut liike Hyvinkäällä. Sitten he olivat muutama vuosi sitten ostaneet miehensä kanssa talon Hollolasta. Rouva oli sen jälkeen käynyt Hyvinkäällä töissä, mutta kyllästynyt ajamiseen, ja oli remontoinut tilat tänne kotiinsa. 

  "Siksi varmaan minulla ei vielä ole kovin paljon asiakkaita, ja sait ajan helposti", totesi hän taustansa selvityksen lopuksi. "Pikkuhiljaa alkaa kyllä vakiasiakkaita kertyä. Ja ikäni olen tätä tehnyt, ihan hyvä, että on välillä vapaata aikaa."

  Kun työ oli lopuillaan, sanoi kampaaja, että nyt sinun on helpompi itse tukkaasi leikata, kun muoto tehty. 

  Minä siihen, että ehkäpä annan kasvaa, lyhentelen, jos tarvis, tulen vuoden kuluttua taas leikkauttamaan joulutukan.

  Sehän sopii, toivottavasti nähdään. 

  Näin siisti ei tukkani ole ollut suunnilleen 37 vuoteen. 

  Vielä selvennys ensimmäiseen kappaleeseen. Askolassa kävin silloin kauan sitten parturissa, varmaan ainakin pari kertaa, sillä oli mestarina liikerakennustyömaalla siellä. Parturi sattui olemaan aivan työmaan lähellä, vaikka melkein autiolle pellolle se rakennettiin. Rakennukseen tuli pankki, kauppa, pienempiä liiketiloja, sekä tilat poliisille. Kun työmaakokouksien aikana tehtiin kierrosta, oli mukana myös nimismies sekä yksi konstaapeli. Se konstaapeli oli usein Lasse Virenin veli, muistaakseni Erkki. Hän kulki aina kanssani joukon hännillä, ja nyki minua kuiskien nimismiehen jotain sanoessa "kuuntele nyt, mitä se taas höpisee. Ihan tyhmä äijä!"

  Toinen muisto poliiseista tuon työmaan ajalta. Työmaakokouksen jälkeen mentiin aina kahville parin kilometrin päässä sijaitsevaan idylliseen kartanoravintolaan. Kerran talvella joukossa oli kaksi poliisia (kumpikaan ei ollut Viren), jotka tulivat poliisisaabilla. Oli aika nasakka pakkanen. Kun kahvi oli juotu, asioista rupateltu, lähdettiin pois. Huomasin pihalla, että poliiseilla oli jotain hämminkiä. Menin katsomaan. 

  "Ovet ei aukea!", sanoi toinen. On lukko jäätynyt."

  Hetki mietittiin. Sitten toinen lähti hakemaan sisältä muovikassillisen kuumaa vettä, tuli takaisin. Sillä he yrittivät saada lukon mekanismia sulamaan. Ei onnistunut. Muut olivat jo lähteneet. Minä sanoin, että jos ei onnistu, niin vien heidät minne pitää.

  "PERKELE!", kiljaisi silloin toinen poliiseita, nosti käden taskustaan, veti esiin toiset avaimet, kokeili niitä, ja kas kummaa: ovi aukesi!

  Toisen auton avaimet olivat jääneet aamuilla vahingossa kyseisen poliisin taskuun, ja niillä he olivat ensin yrittäneet autoonsa päästä. Kaikella kunnioituksella: sattuu sitä poliisillekin. Onneksi ei ollut kyseessä hälytystilanne.

SIUNAUS JA VUODATUS

  Äiti siunattiin lauantaina. Koruton tilaisuus pienehkölle suruväelle. Pappi Hannu Lehdeskoski hoiti seremoniaan kuuluvat tehtävät. Puheessaan hän kuvaili Elinaa juuri sellaisilla sanoilla, joihin voivat varmasti kaikki läsnäolijat yhtyä. Kaksi virttä, toisen jälkeen kukkien lasku arkulle, lopuksi serkkuni Susanna lauloi,  kanttorin sähköpianosäestyksellä, Kari Rydmanin Niin kaunis on maa. 

 Susanna otti kuvan parvelta, kun hän meni sinne laulamaan.

  Muutama kuva tilaisuudesta. Nämä by Tuomas

  Siunaustilaisuuden päätyttyä väki laittoi palttoot niskaan, otti kukkansa, vei ne äidin tulevalle haudalle, eli isä-Erkin viimeiselle sijalle.

Kuva by Tuomas

Kuva by Susanna

  Haudalta kolonna suuntasi Ravintola Lokkiin. Siellä oli varattuna kabinetti yläkerrassa. Juuri sopiva, sillä yhdellä lisätuolilla pöydän päähän saatiin kaikki sijoitettua. 

  Alakerrasta haettiin buffetpöydästä ruokaa. Sitä oli niin montaa sorttia, että kaikkea ei varmaan kukaan jaksanut maistaa. Kun vatsat oli täytetty, kukin tahollaan Elinaa muistellut, pöytänaapurin kera jutustellut, tuotiin kahvia ja täytekakkua tarjolle. 

  Kun kahvit oli juotu, esitti pappi kaksi kappaletta, joista toinen oli hänen omaa käsialaansa. 

  Sitten lukivat Anna ja Iiris adressit. 

 Lämminhenkinen, juuri Elinalle sopiva tilaisuus oli. Niin kuin oli siunaushetkikin. 14. 12. lasketaan sitten Hilpan kanssa uurna, ja äiti pääsee isän viereen. 

  Elina on poissa, elämä jatkuu. Eilen lähdettiin Annan ja Iiriksen kanssa aamulla seitsemältä kohti Tikkurilaa. Iiriksen ryhmän suoritukset alkoivat yhdeksältä. Loppu porukka, Joni, Hilppa ja Liisa, tulivat perässä, juuri sopivasti ehtivät ennen suorituksia. 

  Olen nähny viisi tai kuusi Iiriksen kisaa, joko livenä, tai videolta. Yhdessäkään en ole huomannut tytön tekevän ainoatakaan isompaa virhettä. Tällä kertaa ei luistelu ollut niin varmaa. Ei sentään kaatumisia, mutta pari hapuilua. Iiriksen naama oli sanonko minkä näköinen, kun tuli pukukopista. Toisaalta hyvä oppia, että ei aina kaikki suju rallatellen. 

  Loppuun se vuodatus, vaikka ei ehkä ihan napakasti sovi muun blogin teemaan. On vain niin, tällä muistilla on kirjoitettava asiat silloin, kun ne mielessä ovat.

  Ole kai tosiaan tulossa vanhaksi. Minua on alkanut yhä enemmän vaivata ihmisten käyttäytyminen:

Mitä väliä, jos auto käy parkkipaikalla sen aikaa, kun vaimo asioi kaupassa? Mitä väliä, vaikka ostoskärryn jättää tuulikappiin, oven eteen sikin sokin, parkkipaikalle autojen haitaksi? Mitä väliä, jos ei näytä vilkku kääntyessään? Mitä väliä, jos ajelee neljänkympin alueella seitsemääkymppiä? Mitä väliä, jos tunkee kassajonossa tappituntumalle ikään kuin koronaa ei olisi koskaan ollutkaan? Etc, etc. 

  Välinpitämättömyys pitäisi lisätä kuolemansynteihin. Vai joko se niissä on? No ei ole, tarkasti mr. Googlelta. 

  Vielä tuli yksi vuodatus mieleen. Jos bensa-asemalla on kaksi tankkauspistettä peräkkäin, niin lähes poikkeuksetta jättää ensimmäinen tulija autonsa ensimmäiselle paikalle, seurauksella, että seuraavan samalle puolelle tulevan pitää kikkailla etupaikalle pakilla. "Eivät tule ajatelleeksi", sanotte. Totta. Monet, jotka tekevät juuri niin, kuin olen valituksessani sanonut, eivät ajattele. Ne jotka tekevät tarkoituksella, ovat isompia k**ipäitä kuin kuin ajattelemattomat. Mutta eivät pulmusia hekään. Jos on välinpitämätön, niin ei ajattele!

  Sanon taas vankan mielipiteeni: Ihmiskunnan kohtalona tulevat olemaan välinpitämättömyydestä aiheutuvat seuraukset.

KESKITTYMISKYVYN TILAPÄINEN NOTKAHDUS

  Olen viime päivinä lukenut Håkan Nesserin uusinta suomennosta Kirjailijan viimeiset päivät. Heikolla menestyksellä. Nesser kirjoittaa sellaista tekstiä, että jos ajatus ei ole mukana, niin on pian tippunut kyydistä. Konsta Pylkkänen, jos vielä eläisi, ja Nesseriä lukisi, saattaisi kuvailla kirjailijaa salaviisaaksi. Monta kertaa olen joutunut selaamaan sivuja taaksepäin, kun teksti on alkanut tuntua mystiseltä.

  Täytyy keskittyä, vaikka väkisin, sillä kirjalla on vain kahden viikon lainausaika, ja Hilppa luki sen ensin. No, on minulla vielä monta päivä aikaa. Kun saadaan viikonloppu kunnialla taakse, niin eiköhän keskittyminen ole taas luokkaa parempaa.

   Jotakin on Nesserin teoksesta sentään jäänyt mieleen. Komisario Gunnar Barbarotti miettii jossain vaiheessa, että vanha persialainen ajatelma hyvä valhe kulkee Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus vielä etsii sandaaleitaan on valitettavan usein totta.

  Myös sana impertinentti esiintyy tekstissä muutamaan kertaan. Se lienee anglismi sanasta impertinent, mutta ei taida olla kovin yleinen. 

   

  Toinen juttu, joka on keskittymiskyvyn notkahduksen piikkiin pantava, on, että en ole saanut aikaiseksi kasata obligatorista kuvakirjaa Iiriksestä ja Liisasta. Perinteisesti olen sellaisen muutamaan joulupukin säkkiin tilannut. Mutta ei hätää tämänkään suhteen. Hyvin ehtii vielä, ja Ifolorin hädissään sekä sähkö- että etanapostilla lähettämistä tarjouksista on suurin osa vielä voimassa. Valitsen vain niistä edullisimman.

  Ifolor on tosiaan hädissään, sillä olen monena vuonna jo marraskuun puolivälin paikkeilla kuvakirjatilauksen tehnyt. Saavat ensi viikon alkupuolella pyyhkiä tuskanhien otsaltaan, nukkua yönsä rauhassa, Ifolorin myynnistä vastaavat henkilöt. 

  Pappi kävi eilen. Ei enää poikanen, mutta nuorekas muodoltaan ja käytökseltään. Kahvit hörpittiin, asiat läpi käytiin. Huumorintajua papilla oli. Kun hän, pyynnöstämme, luetteli yleisiä siunaustilaisuudessa laulettuja virsiä, oli listalla myös Herra antoi, herra otti. Vilkaisimme Hilpan kanssa toisiamme. Mieleen tuli tietysti Freukkareiden Buuri Johannesburgista. Koska asitin, että pappi tosiaan ei ole tiukkapipo, sanoin hänelle, että jos kevennys sallitaan, niin tuo Herra antoi, herra otti toi mieleen ihan toisen laulun. 

  "Ai Freukkarit, et ole ensimmäinen, joka noin sanoo", tuumasi pappi.

  Kun loppuvirttä sitten valittiin, oli vaihtoehtona Oi Herra, jos mä matkamies maan, uskalsin jo heti töksäyttää, että ei varmaan Tuomari Nurmion versio.

  Joo, musiikkimiehiä oli pappi. Kitarakin oli hänellä mukana. Varmaan tietyissä omaistapaamisissa on sen laukusta kaivanut, virren luikauttanut. Meillä hän ei sellaista tarjonnut. Tulimme toimeen muutenkin. Muistotilaisuudessa hän sitten kitaransa kanssa jonkin virren säestää. 

  Perhe Tiilikainen tulee illalla. Aamulla on sitten ohjelma tiedossa. Aikaisin sunnuntaiaamuna he lähtevät kohti etelää. Iiriksellä on näet kisat Tikkurilassa. Aikamoista menoa on tytön harrastus. Onneksi noita kilpailuja järjestetään melko lähellä. Paitsi viime lauantaina Tallinnassa. Tai eihän Talinna kovin kaukana Espoosta ole, hieman hankalamman kulkuyhteyden päässä toki. 

  Tuo kisa soveltui muutenkin sovittuun matkaan. Tuli luistelut katsottua, sillä se striimattiin YouTubeen. Hyvin meni, Iiris oli kahdeksas, paras suomalaisista. 

  Nyt taidan lopettaa, tehdä vielä muutaman tarkastuksen. Pitää katsoa, mistä vyö puvun housuihin, mikä kravatti kaulaan, mitkä sukat jalkaan. Jos ei sopivia löydy, on aikaa hankkia. 

  Loppuun kuva Piskolan pihalta. Se on otettu 1952 tai 1953. Sanokaa te, olenko tuossa vuoden vai kahden ikäinen? Kuitenkin aikaan, kun vesi nostettiin vinttikaivosta, ja poikien polvihousut henkseleillä olivat pop. Minä olen äidin sylissä. Edessä keskellä on siskoni Ritva. Myös isovanhempani Anni ja Aleksi ovat kuvassa. Tyttö ja poika edessä oikealla eivät muistu mieleen.

RIKOS

  Tehtiin Hilpan kanssa sunnuntaina rikos. Rikos ilman rangaistusta, luulen. Kun käveltiin Iso-Tiilijärven ympäri, napattiin reitin varrelta, lukemattomien kaltaistensa joukosta, pieni kuusen taimi. Se ei, tietty, ollut mikään istutettu, vaan ihan luonnollisesti siemenestä ponnistanut. 

  Taimesta tehtiin adventtikuusi Elinan muistolle. Tehtiin, vaikka suhjdettamme kirkkoon, ylipäätään uskontoon, voi kuvailla sanalla "löyhä". Tuo pöydällä oleva kuva laitetaan muistotilaisuudessa muistopöydälle. Se on otettu 2015, kun Elina oli vielä melko hyvässä kunnossa. 

  Rikos tehtiin. Pieni, mutta kuitenkin. Onko se ympäristö- vai talousrikos? Niin tai näin, pidän vaikkapa auton joutokäyttämistä marketin parkkipaikalla monin verroin isompana rikoksena. 

  Kun kirkko sivuttiin, jatketaan aiheesta. Huomenna tulee Elinan siunauksen hoitava pappi käymään. Niinhän heillä on tapana, papeilla. Tapana kysellä hieman vainajasta, että osaavat puheensa valmistella.

  

  Lauantaina se puhe kuullaan. 14, joulukuuta uurna (tässä tapauksessa pellavapussi), lasketaan isä-Erkin viereen. Lasketaan veteraanihautaan, joten hautausmaksua ei peritä. Ihan asiallista. Olihan Erkki sodissa, Elina Lotissa.

  Näin kuluu aika. Joka päivälle jotakin äidin kuolemaan liittyvää asiaa pitää hoitaa. Enkä tuota sano valittaen. Pieniä ovat ne hommat kaiken muun rinnalla. 

  Tänään noita pieniä hommia tuli tehtyä varmaan kymmenen minuuttia. Laitoin netissä Nordean Oma postiin äidin hautausluvan ja pari laskua. Edunvalvonta loppui kuolemaan, ja laskuja alkaa hiljalleen tulla. 

  Pikkupakkasessa jatkuu viikko. Viikonloppua kohti vähän kylmenee. Alkaa pian isompiakin vesiä vetämään jäähän. Sähkön hinnan kannalta kurjaa keliä; on kylmää, eikä juurikaan tuule. Kyllä se pistää pörssisähkön ostajan tutkailemaan kulutustaan, aikatauluttamaan toimiaan. A propos: Pääsihköhän vuoden alussa saareen?  Hiihtelis kauppaan, polttais kynttilöitä, pesis järvivedellä, lämmittäis puilla, kokkais puilla, eikä ois pian puilla paljailla. Puhdetöinään näyttelis pitkää nenää energiayhtiöille. Varteenotettava skenaario. Mutta tuskin toteutuva.

MEIKÄLÄISEN BLACK FRIDAY +10 %

  Black Friday on kestänyt reilun viikon. Todellinen pitkäperjantai. Eilen oli myös Älä osta mitään -päivä. Sen kunniaksi ihmiset ostivat vissiin enemmän kuin koskaan. Joskus ei päivän teema tule sisäistetyksi. 

  Minä ostin Black Friday-alennuksella puvun, sattuneesta syystä. 30 % tuli alennusta. Henkilökohtainen Black Friday -prosentti selvisi minulle eilen. Olen viime päivinä ryhtynyt kiertämään samoja aamulenkkejä kuin keväällä. Eilen sitten kiinnitin huomioni siihen, että askelia saman matkan taittamiseen kuluu enemmän, samoin aikaa. Ei kunto varmaan ole romahtanut, mutta vaistomaisesti sen verran aristan kipeää polvea, että askel on hieman lyhyempi. 10 % enemmän niitä kertyy, askelia. Suunnilleen. Voi olla, että ehkä vain 8 %. 

  Polvi on kolmannen piikin jälkeen suunnilleen samassa kunnossa kuin oli ennen piikkiäkin. Ei ole kukonhelttauute, ainakaan vielä, ihmeitätekeväksi osoittautunut. Mutta kyllä tälläkin pärjää; 10 000:n askeleen taipaleita on jo tullut tehtyä.

  Torstaina saatettiin Elina Levon hautausmaan kappeliin, eli ajettiin ruumisauton perässä. Samalla katsastettiin tulevan siunauksen paikka, Metsäkappeli. 

  Kun tienoilla oltiin, käytiin kiviliikkeessä sopimassa äidin tietojen laittamisesta hautakiveen. Ne tulevat irokirjaimista, kuten Erkinkin tiedot ovat. Henkilö liikkeessä arveli, että he saavat tiedon laitettua jo uurnanlaskuun, 14.12. mennessä. Eli homma toimii. Pitää toimiakin, tuolla hinnalla. Olisin lentänyt takamukselleni, jos en olisi istunut, kun sain tilauksen eteeni. No, ei noista hinnoista tinkiäkään voi. Ja kerranhan sitä vain kuollaan, jos kevennys sallitaan. 

  Laitan vielä Elinan muistoksi kuvan "Anttolan akkojen" pikkujouluista. Joskus 1960-luvun alkupuolella tuo on otettu. Ottajasta ei tietoa, mutta vanhempieni albumeista se on peräisin. Elina oikeassa reunassa alimpana.

  Vanhemman anttolalaiset varmasti tunnistavat suuren osan tuosta joukosta, jotkut ehkä kaikki. Minä en ihan jokaiselle nimeä saa hahmotettua, vaikka naamat ovatkin tuttuja. 

  Liekö äiti ollut joukon viimeinen lähtijä? Kuvassa on toki jokusia häntä nuorempiakin rouvia. 

  Pakkaskelit jatkuvat. Ensi viikko on kalenterimerkinnöiltään vähäinen: maanantaina influenssarokotus, samaan syssyyn koronan tehosterokotus, lauantaina äidin siunaus- ja muistotilaisuus. 

  Jalkapalloa tulee ehkä hieman katsottua, vaikka ei kisat oikein sytytä. Pieniä pätkiä silloin tällöin olen otteluista seurannut. Pari iltamatsia olen aloittanut, mutta ensimmäisen puoliajan jälkeen olen siirtynyt makuuhuoneeseen. Pudotuspelivaiheessa ehkä mielenkiinto lisääntyy. Taitaa olla Black Friday -viikon alennus meikäläisen jalkapalloinnostuksessa 60 %:n luokkaa. 

PUKUFARSSI JA FLEXITEORIA

  Eilen tuli mieleeni katsoa, missä kunnossa paras, ja myös ainoa, musta pukuni on. Siis ainoa, joka ei ole mallia 10 kiloa sitten. 

  Eiku pukupussia etsimään. Ei ollut alakerran vaatehuoneessa, eli sen normaalissa säilytyspaikassa. Ei ollut "työhuoneeni" liukuovikaapissa. Ei ollut vierashuoneen vaatekaapissa. Ei ollut makuuhuoneen vaatekaapissa. Ei ollut missään. Tai oli, on edelleen. On nimittäin Anttolassa. Kesällä oli yhdet häät ja yhdet ristiäiset Mikkelissä. Yhdistetty tilaisuus, eli hybridijuhla. Siellä oli puku päällä. Puku siis oli mökillä, sinne jäi. 

  Hilppa muistaa, että olin sanonut vieväni puvun hyvissä ajoin kotiin. Mutta kun sen oli komeroon tällänyt, niin enhän minä asiaa enää myöhemmin muistanut. Ei tosin muistanut Hilppakaan.

  Hakemaan en pukua lähde. Johan se pian bensoihin menee, uuden hinta. Dressman myy kohtuuhintaan pukuja, ja Black Friday-tarjouksena vielä kohtuullisemmin. Tänään siis sovittamaan. Pian minulla on sitten puku Hollolassa ja Anttolassa. Eikös se ole ihan asiallista, koska suunnilleen puoliksi noissa paikoissa aikaa vietämme?

  Muutakin näyttöä muistini tilasta, hajamielisyyden hallinnasta, on viime aikoina tullut. Jokunen päivä sitten kävin kirjastossa. Löysin lainattavaa, menin automaatille. Laitoin kortin lukijaan, näpyttelin tunnusluvun. Näytölle ilmestyi: EI VOIDA TUNNISTAA. OTTAKAA YHTEYS HENKILÖKUNTAAN.

  Yritin uudelleen, painelin taatusti oikeita numeroita koodiksi. Sama juttu, ei tunnistusta.

  Oli jo se aika päivästä, kun kirjastossa oli henkilökunta paikalla. Kävelin tiskille, kerroin virkailijalle murheeni. Nuori naisihminen vilkaisi tarjoamaani korttia, sanoi "meillä ei valitettavasti kelakortti käy."

  Minä tarkistamaan. No kelakorttihan se. Sanoi "on se hittoa, että eivät voi laittaa kaikkiin kortteihin samaa viivakoodia!"

  Virkailija hymähti. Minä jatkoin "puolustuksena sanon, että kortit ovat lompakossa päällekkäin. Ja vielä toisena, että vanhuus ei tule yksin."

  "Älkää huoliko, näitä sattuu päivittäin. Tavallisin väärä yritys tehdään Veikkauskortilla."

  En huolinut, meni uudestaan automaatille. Kas kummaa, homma toimi!

  Aamulla käytiin Hilpan kanssa Tokmannilla. Pienet oli tarpeet, pakastepusseja ja halpoja AA- ja AAA-pattereita tarjouksesta. Kun suuressa myymälässä käveltiin, sain moneen otteeseen huomata, että Hilppa tuli kaukana perässä, tai häntä ei näkynyt lainkaan. Oli välillä poikennut jotain mielenkiintoista katsomaan. Ennen kassoja sanoin hänelle, että minun pitäisi ostaa sinulle flexi, sellainen vähintään 15 metrin pituinen. Vitsinä se tietysti sanoin. 

  Autossa jalostin flexiteoriaa. Sanoin "parempi vaihtoehto on tietysti hommata samanlainen seurantapanta kuin Hanelin koirilla. Sovelluksen avulla on sinut helppo löytää isostakin kaupasta. Perään kuitenkin myönsin, että vika on minun. Paha tapani on kulkea kaupoissa kuin olisin yksin. 

  Tästä flexiteoriasta selvittiin ilman erimielisyyttä, ilman sanaharkkaa. Joskus on samantapaisesta jutusta syntynyt suukopua, perään mykkäkoulua. Sellaista se avioelämä on. 

  

Loppuun kuva, tai kaksi. Maanantaina, autoa pesulasta odotellessa, kävelin lenkin Iso-Tiilijärven rannoilla. 

KEHITYSKELPOINEN SISÄKKÖ

  Minusta on vuosien saatossa kehkeytynyt kunnon sisäkkö. Siivonnut olen jo vuosikausia. Kun Hilppa oli vielä töissä, siivosin usein yksin, nykyisin tehdään se yhdessä. 

  Tiskikoneeseen olen laitan likaiset astia, sen usein tyhjennän.

  Energiatilanteen vuoksi olemme alkaneet ajastamaan pyykin- ja astianpesukoneen käytön. Uutena sisäkkötehtävänä olen tyhjentänyt pyykkikoneen, koska nousen aina ennemmin kuin Hilppa. 

  Siis sisäkkö mikä sisäkkö. Lajinsa viimeisiä, koska sisäkkö-nimitystä ei varmaan enää käytetä? Eikä piikojakaan ole. Renkikin on hävinnyt ammatti. Jokunen karjakkoja saattaa löytyä? Ehkä myös pehtoori? En tiedä. Mutta tuskin enää kunnalta ostetaan huutokaupassa vanhuksia, vaivaisia, tai kodittomia lapsia, ruokapalkalla raatamaan rantemiehinä, navettapiikoina, heinäntekijöinä. Sadassa vuodessa on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Tämä ei suinkaan ollut mielen purkua sisäköksi muuttumiseni vuoksi. Nuo hommat, ja paljon muuta, teen rallatellen. 

  Sitten asiaa ennustamisesta. Joku aika sitten suoritettiin perheensisäinen arvaus ensilumen tulosta Hollolaan. Hilppa sanoi 28.11., minä 2.12. Pieleen meni. Eilen, ja viime yönä, on lunta hipsinyt sen verran, että se taitaa täyttää ensilumelle asetetut vaatimukset. Saman verran on tullut kuin tasan viisi vuotta sitten Avokkaansaaressa.

  

  Uusi viikko on taas alussa. Ja jalkapallokisat. Ei ole, jostain syystä, tällä kertaa ollenkaan sellaisia fiiliksiä kuin yleensä mm-kisojen alkaessa. Tuskin tulee kovin montaa ottelua edes katsottua. Rahalla ostetut, tuhansia ihmishenkiä vaatineet kisat täysin väärään vuodenaikaan. Ikävää, että Fifa on pilannut hienon lajin hienoimman tapahtuman, ryvettänyt itsensä kunnolla. Toivottavasti tästä on otettu opiksi. Korruptoituneet Putinin kaverit joutavat kaikkialta huut helevettiin. 

  Ei jalkapallo ole ainoa ryvettyneen liiton vaivaama laji. Eikä Olympialiike sekään kovin hyvin voi. Kaikki paisuu, kisat ovat pian sellaisia, että harvalla maalla on mahdollisuuksia niitä järjestää. Näillä näkymin saa Pierre de Coubertin pyöriskellä haudassaan vielä pitkään. 

  Lumesta ja urheilun tilasta huolimatta on siis uusi viikko alkanut. Agendalla on tänään auton pesu klo. 9:30,  ja Elinan muistotilaisuuden sopiminen. 

  Torstaina on hammaslääkäri. Poskihampaasta lohkesi paikka joku aika sitten. Samalla on 2-vuotistarkastus. Mitä se tullessaan tuo? Toivottavasti vain hammaskiven poiston.

 

  Äidin hautauslupa tulee alkuviikosta. Se pitää tarvittaviin paikkoihin toimittaa. Kun saan äidin ajantasaisen virkatodistuksen, voin myös sen toimittaa pankkiin, jotta voin sitten maksaa kuolinpesän laskut. Onneksi kaikki asiointi pankin kanssa taitaa hoitua netissä.  

  Kohta lähdetään Lidliin. Johan ne muuten ihmettelee, että miksei Lehkosia näy ovenkahvassa roikkumassa. 

  Sitten vien tosiaan auton pesuun. Vien ajoissa, käyn dallaamassa tunnin lenkin. Viikko lähtee kulumaan, omaa tahtiaan soljumaan. Tai ei se tahti ihan soljumista ole, kuten on joskus tullut mainittua. Pikemminkin kevyttä laukkaa.

THIS OLD PLANET (CHANGING DAYS)

  Päivät ovat kuluneet erilaisia äidin poismenosta johtuvia asioita hoitaen. Nopeasti ollaan saatu siunaustilaisuus sovittua, arkku, uurna, sekä muut hautaustoimiston palvelut valittua. Muistotilaisuuden paikka on vielä auki, hautaustoimiston kautta on jo pari vaihtoehtoa tullut.

  Eilen tuli Haneli peräkärryn kanssa. Tyhjennettiin Elinan huone Lepolankadulla. Pari jätesäkillistä vaatteita, pahvilaatikollinen valokuvia ja muuta pientä kamaa, muutama huonekalu. Vähissä oli vanhuksen irtaimisto. Ei ihminen enää paljoa tosin tarvitse, jos on sängyssä hoidettavaksi päätynyt. 

  Kaksi vuotta oli äiti saattohoidossa. Sitä ennen jo reilut kaksi vuotta hoitokodissa. Korona lopulta vaadittiin hänet kukistamaan. 

Alla käsitelty kuva nukkuvasta Elinasta kaksi vuotta sitten, juuri kunnon huononnuttua oleellisesti.

  Muilla elämä jatkuu. Minä sain piikin kokonhelttauutetta keskiviikkona. Polvi on nyt jäykän oloinen ja hieman arkakin. "Pari päivää", sanoi lääkäri, "kannattaa välttää isompaa rasitusta", kun asiaa häneltä kysyin.

  "Ihmelääke tämä ei ole, kertoi hän myös. "Jollekulle se tuo apua, toisille ei. Jos siitä on apua, niin vuoden verran se toimii. Sitten on uuden piikin aika. Onko ollut puhetta tekonivelestä?"

  "Hieman sivuttiin, kun kesällä kuvattiin. Kun olen nivelrikosta kertovan kirjasen lukenut, niin olen saanut käsityksen, että polven pitää olla aika lailla kokonaan pois pelistä, jotta leikkaus tehdään."

  "No ei se ihan niin ole", hymähti lääkäri. "Leikkaukset kyllä arvioidaan huolellisesti. Eikä tekonivelkään lopullinen ratkaisu ole, ne toimivat keskimäärin 15 vuotta."

  "Hitto soikoon, silloinhan minä tarvitsen kaksi leikkausta! Jos siis elän yhtä vanhaksi kuin äitini."

  Sitten kerroin, että äiti oli juuri kuollut sata vuotiaana. 

  Lääkärin hymyilytti. Ei varmaan äidin kuolema, vaan kahden leikkauksen arvio.

  "Tuon leikkauksen otin esiin sen vuoksi, että kirurgit eivät mielellään tee operaatiota ennen kuin vuoden kuluttua kukonhelttauutepistoksesta. "

  "No, katsellaanpa ensin tämän vaikutus", totesin.

  Eilen tuli kyllä polvea hieman rasitettua, kun äidin huone tyhjennettiin. Ei tosin paljon, sillä tavaraa oli vähän, kantomatka lyhyt, eikä rappusia ollut. 

  Aamulla en malttanut olla lähtemättä kävelylle. Huomasin näet, että Neil Youngilta ja Crazy Horselta on juuri ilmestynyt uusi albumi World Record. Pari biisiä siltä oli jo aiemmin julkaistu. Niinpä latasin albumin puhelimeen, laiton vaatteen niskaan, napit korville, eiku menoksi.

  "Niilon 42. studioalbumi, 15. Crazy Horsen kanssa", kertoo Wikipedia. Eiväthän Niilon viime vuosien tuotokset ole hänen mestariteoksiensa vertaisia, mutta kyllä papat vielä jaksavat. Sen todistaa vaikka reilun 15 minuutin revitys Chevrolet. Toinen ensikuuntelulla mieleen jäänyt biisi on This Old Planet (Changing Days). Se sopii hyvin myös tämän blogin otsikoksi.

  Loppuun kuva yli 90 vuoden takaa. Siinä äiti vasemmalla, oikealla hänen sisarpuolensa.  

100 VUOTTA 5 KUUKAUTTA 28 PÄIVÄÄ

  Yöllä tuli tieto äidin pois nukkumisesta. Tieto, joka ei tullut yllätyksenä. Jo kaksi vuotta oli Elina saattohoidossa. Sydän jaksoi kuitenkin jyskyttää, kunnes korona lopulta hänet nujersi.

  Sain loppuviikosta tiedon, että äidissä oli todettu koronatartunta. Sen tiesin, että Hoitokodissa oli koronaa esiintynyt jo parisen viikkoa, sillä emme olleet päässeet äidin luona käymään. 

  Eilen aamupäivällä soitti sairaanhoitaja. Hän kertoi, että äidin tilanne on mennyt huonommaksi, ja kysyi, haluaisimmeko tulla katsomaan. Totta kai me menimme. 

  

  Suojavarusteet piti tietysti pukea ensin Lepolankadulla päälle. Sitten äidin huoneeseen. Aika ristiriitaiset tunteet myllersivät, kun katselin entisestäänkin kuihtunutta äitiä. Hengitys rohisi, välillä oli hengityskatkoja. Hän ei jaksanut silmiään avata. 

  Sairaanhoitaja selvitti, että kipulääkettä äidille annetaan kahdeksan kertaa vuorokaudessa, ja että hän saa myös jotakin muuta lääkettä, joka auttaa hengitykseen. 

  Kun äitiä katselin, olin varma, että tämä on viimeinen kerta. Olin, vaikka Elina oli aiemmin  tehnyt parikin uskomatonta comebackiä.

  Aamuyöllä tuli sitten puhelu. Yöhoitaja soitti, kertoi suru-uutisen. Kello 02:10 oli äiti nukkunut pois. 100 vuotta, viisi kuukautta ja 28 päivää ehti kertyä mittariin. 

  Tieto ei todellakaan tullut yllätyksenä. Toki se sen verran säväytti, että yön unet olivat tulleet nukutuiksi. 

  Aika kaksijakoinen on olo; suru tietysti päällimmäisenä, toisaalta myös helpotus. Helpotus minulle ja muille läheisille. Ja helpotus ennen kaikkea äidille, sillä eihän vuoteessa makaaminen toisten huollettavan ole mitään elämää. Sitä en tosin pysty tietämään, millaisia ajatuksia äidin päässä liikkui, toivatko ne hänelle loppuaikoina lohtua? Tai tuskaa? Luulen, että eivät kumpaakaan.

  Uskon, että äidin lähtö oli kivuton ja rauhallinen. Sellaisena hänet muistan viimeisen kahden vuoden ajalta, kivuttomana ja rauhallisena. 

  Kuvassa äiti sotavuosina, 1940 tietääkseni. 

  Äiti syntyi 1. maailmansodan ja sisällissodan jälkimaininkien vielä hiljalleen velloessa 1922, eli 2. maailmansodan ja Suomen sotavuodet, ja kuoli sodan riehuessa Ukrainassa. 

  Hän eli perhettään hoitaen, lapsiaan kasvattaen, myöhemmin ulkoillen, lukien, matkaillen. Hän rakasti Avokkaansaarta, Saarelan tilaa, missä hän vietti kesäkuukaudet vuodesta 1970 siihen asti, kun kunto alkoi rapistua siten, että ei ollut järkevää saaressa yksin paljon aikaa viettää. 

  Perhe Lehkonen 1956.

  Saarelan tila sellaisena kuin se oli isovanhempieni sen hankittua 1956. Kuva lienee vuodelta 1957 tai 1958.

    Pian viisi vuotta sitten äiti joutui jättämään kotinsa, ja sai aika nopeasti paikan Lepolankadulta. Lepolankadusta tuli hänen viimeisin kotinsa, koti, jossa hän lopulta vaipui lepoon.

  Tätä kirjoittelin aamulla neljän tienoilla. Sitten lähdin lenkille, tihkusateeseen, korvissa soi Cohen. Nyt on vaatteet kuivumassa, kahvi valumassa. Vielä viimeinen virke: Lepää rauhassa äiti!

Am7 - C Em - G - C - D

   Musiikki tulee kuunneltua erilaisia määriä, riippuen vuodenajasta ja kulloisestakin sijainnista. "Talvikaudella", siis vakituisesti Hollolassa ollessa, kuuntelu on säännöllistä ja lähes jokapäiväistä. Lenkillä käyn aamuisin, kelivarauksella, sillä polvi sen taas sallii, ja tuon reilun tunnin ajan korvissani ovat napit. 

  "Kesäkaudella",  Anttolassa, on kuuntelu hyvinkin satunnaista. Yleensä se tapahtuu ulkona jotain puuhaillessani. Keväällä ja alkukesästä en musiikin kuuntelua harrasta, sillä lintujen laulu on musiikkia korvilleni. Syksymmällä saattaa Peppen nähdä kuulokkeisiin varustautuneena. 

  Sekä kesä- että talvikaudella tulee joskus myös Youtubesta katsottua konsertteja tai videoita. 

  Musiikkitottumukseni ovat olleet melko luutuneita. Paljon olen kuunnellut vanhoja suosikkejani, toki heidän uudempaa tuotantoaan enimmäkseen. 

  Viime keväänä tutustuin herraan nimeltä Kurt Vile. Tykästyin heti. Tämän usalaisen miehen ura alkoi 2003. 2005 hän perusti ystävänsä  Adam Granducielin kanssa bändin The War on Drugs. 

  2008 Kurt päätti keskittyä soolouralle. Saman vuonna julkaistiin hänen esikoisalbuminsa. Sittemmin levyjä on tullut kahdeksan lisää, viimeisin, Watch My Moves, viime huhtikuussa. Wikipedia kertoo miehen musiikkigenren olevan indie rock. 

  Kurt Vilen bändiksi on muotoutunut The Violators. Hän tekee keikkaa myös muiden muusikoiden kanssa. Kun olen muutaman Kurtin ja Violatorsin keikan katsonut, olen pannut merkille, että kitaristit vaihtavat välillä rooleja; soolokitaristi tarttuu bassoon, basisti soolokitaraan. Tai kumpi lienee kumpi? Kurt itse on jonkinlainen multi-instrumentalisti.

  Kurt Vilen musiikkia ehdin kuunnella ennen Anttolaan muuttoa yli kuukauden. 

  Loppukesällä Avokkaansaaressa bongasin nimen The Lumineers. Youtube Music sitä minulle tarjosi. Latasin yhden bändin albumin puhelimeen, kuuntelin ulkona touhutessani, tykästyin, pengoin hieman taustoja. 

  The Lumineers on 2005 ilmoille ponnahtanut indie folk-bändi. Sen perustivat  Jeremiah Fraites ja Wesley Schultz keräten ympärilleen muita soittajia, jotka ovat vuosien varrella vaihtuneet. 

  Melkoista menoa saa yhtye aikaan. Keikat tuntuvat olevan täynnä tunnelmaa. Bändi on julkassut neljä albumia, ja keikkunut jenkkien tilastoissa korkealla. 

  Kunka ollakaan, niin Youtube Music yltyi tuputtamassaan soittolistassa esittelemään minulle syksyllä myös englantilaisen yhtyeen Mumford & Sons. Päätin kokeilla. Bändi soi korvissani, kun pilkoin puita syksyisessä metsässä.  Ja taas tykästyin

  Yhtyeen genreksi mainitaan indie folk ja indie rock. Se on aloittanut soittelun 2007, ja on julkaissut neljä albumia. Googletellessani huomasin, että bändi on esiintynyt Helsingissä, silloisella Hartwall Areenalla, v. 2016. Yhden konsertin jossain Kaliforniassa olen myös katsonut. Kansaa oli ku pipoa, tunnelma hieno. Bändi taitaa olla jenkeissä tosi suosittu, minulle se oli ihka uusi tuttavuus. 

  Eikä siinä vielä kaikki. Taas Youtuben vinkistä, latasin eilen jenkkiläisen The Head and the Heart-yhtyeen neljä albumia puhelimeen. Bändi on kotoisin Seattlesta, ja se on perustettu 2009. Genreinä, tietty, indie rock ja folk rock. 

  Olen siis reilun tunnin verran ehtinyt tänä aamuna bändiä kuunnella. Ihan hyvältä kuulostaa, ainakin ensimmäinen albumi, 2011 julkaistu The Head and the Heart. Huomenna jatkuu tutustuminen. 

  Sellaista kuuluu Peppen musiikkielämään. Eli indikaattorina kuunteluun on viime aikoina ollut indiekaattori. 

  PS. Blogin otsikko on tietysti Kurt Vilen biisin Pretty Pimpin intron sointujen lista.