JOKU SANA KORONASTA

  Rajoituksia astuu voimaan, ulkonaliikkumisrajoituksia valmistellaan. Valituksia kuuluu usealta suunnalta. Ymmärrän, että tilanne on vaikea monen alan yrittäjälle, sekä heidän työntekijöilleen. Mutta nyt on ymmärrettävä, ettei ole kyse ravintola-alasta, eikä matkailualasta, eikä viihdealasta, eikä kuntosaleista, eikä mistään muustakaan alasta. Nyt on kyse koronasta. Korona on sellainen veijari, että se tykkää tarttua siellä, missä on paljon ihmisiä. 

  Monet laskevat rajoitusten aiheuttamia tappioita. Laskeeko kukaan hintaa edes yhdelle mahdollisesti ilman rajoituksia menetetylle ihmishengelle? Tai mahdollisesti rajoitusten vuoksi säästyneelle ihmishengelle? Ei varmaankaan laske. Liikennevirasto ja vakuutusyhtiöt ovat tehneet jonkinlaisia laskelmia ihmisen arvosta. Mutta, mutta... Kuka on mitään sanomaan sellaisen arvosta, jota ei rahalla voi mitata. 

  Turha on myöskään kenenkään syyttää hallitusta, sairaanhoitopiirejä, kuntia, mitään instanssia. Jos jotakin haluatte syyttää, niin syyttäkää ihmisiä. Jos ihmiset olisivat oppineet noudattamaan muutamaa hyvin selkeää ohjetta, niin selkeää, että ne ovat jopa Iiriksellekin, 6 v., tajuttavia, niin tilanne ei varmasti olisi näin paha. Se, että ihmiset olisivat noudattaneet muutamaa selkeää ohjetta, ei tietysti olisi paisuttanut ravintoloiden, matkailukeskusten, lentoyhtiöiden, esiintyvien artistien, keikkajärjestäjien tai kuntosaliyrittäjien lompakoita, sillä ohjeita noudattavat ihmiset eivät örveltäisi ravintoloissa, matkustelisi minne tahansa, ahtautuisi konserttisalleihin tai festarialueille, äheltäisi vieri vieressä juoksumatoilla. Monien yrittäjien tilanne olisi ehkä yhtä huono kuin nytkin, tosin ilman ylempää annettuja rajoituksia. Mutta jos ihmiset olisivat noudattaneet muutamaa helppoa ohjetta, niin jonkinlaista toimintaa, joskin pienimuotoisempaa, luultavasti olisi käynnissä noilla nyt kovia aikoja elävillä aloilla.

  Koska ihmiset eivät ole oppineet noudattamaan, tai eivät ole halunneet noudattaa, muutamia selkeitä ohjeita, niin hallituksen, sairaanhoitopiirien ja kuntien on ollut pakko ryhtyä toimenpiteisiin.

  Niille, jotka yhä ja aina narisevat ohjeiden sekavuudesta etc., sanon, että älkää syyttääkö hallitusta, sairaanhoitopiirejä ja kuntia ohjeiden sekavuudesta. Syyttäkää ohjeiden sekavuudesta ihmisiä, jotka eivät ole oppineet noudattamaan muutamaa selkeää ohjetta, ja ovat täten pakottaneet päätösvallassa olevat tahot ryhtymään heille uutena tulleeseen taisteluun ennen kokemattomia voimia vastaan, samalla kun he joutuvat kamppailemaan pelastaakseen kansan siltä itseltään. 

  Korona on täällä. Kaikkien tulee se tosiasia hyväksyä. Kaikkien tulee toimia taloudellisista menetyksistä huolimatta niin, että ei yhtäkään ihmishenkeä menetetä turhaan. 

  Kun tauti toivottavasti joskus on selätetty, on aika puida tapahtumat, oppia tehdystä. Jälkipyykki tulee olemaan helvetinmoista syyttelyä, sen voin arvata. Syyttelyä, missä syyttäjinä ovat suurelta osin syylliset.

  Sen pituinen se.

  Olen sen verran kalkkis, että en laita tähän Edit, vaan laitan JK. Tuon vuodatuksen päälle esitän hartaan toiveen, että ensi kesänä kaikki, niin syylliset kuin syyttömät, saavat vapaammin, huolien lyhistämättä, syyttämättä tai syyllisiä etsimättä, nauttia keväästä. 

SMART HOME

  Uusi Lidlin lehti mainostaa Smart Home aloituspakettia. Siihen kuuluu reititin ja kaukosäädin. Nämä hintaan 69.99 €. Lisävarusteita voi sitten hankkia tarpeensa mukaan. Smart Homen avulla voi ohjata kodin valaistusta sohvalla kököttäen joko Lidl Home-sovelluksella tai kaukosäätimellä. Ajattelin, aikaani seuraavana ja uutta mielihyvin kokeilevana, että tuollainen! Mutta tarkemmin esitteeseen perehdyttyäni tulin toisiin aatoksiin. Smart Homen avulla voi valita sävyn värillisiin valoihin jopa 16 miljoonasta vaihtoehdosta. Vaikka eläkeläisellä on aikaa, niin ei sentään loputtomiin. Johan yhden valaisimen vaihtoehtojen läpikäymiseen menee vähintään 4500 tuntia, vaikka sekunti per vaihtoehto olisi vauhti. Ja valaisimia on huushollissa aika monta. 

  Vakavasti puhuen en vakavasti systeemin hankkimista harkinnut. Kevyesti puhuen en harkinnut kevyestikkään. Eikä harkitsemattomia hankintoja ole syytä tehdä.  

  Plussalle meni säätila. Yhteinen hiihtoretki kesänaapureiden kanssa täytyi perua, koska vettä Vesijärven jäälle on noussut runsaasti. Aamulla olivat Hollolan kulkutiet luistinrataa tai sohjoa, eli en aamulenkille mennyt. Liikunta jäi siten liikuttavan vähiin. Lähinnä liikuin autolla, kauppaan ja päivällä äitiä katsomaan. Huomenna täytyy topistautua, lähteä liikkeelle, siis ilman autoa. Liukasta voi olla, pikkupakkasta luvataan yöksi. Nastakengillä kuitenkin pärjää. 

  Huomenna ip. mennään sitten Espooseen Liisan synttäreille. Pienimuotoiset kekkerit ne ovat, ja vähät vieraatkin tulevat porrastetusti. Koronarajoitusten puitteissa mennään. 

  Ensiviikon torstaiksi päätetty lähtö Anttolaan taitaa siirtyä muutamalla päivällä. Ilmaantui muuta juttua lauantaiksi ja sunnuntaiksi (6-7. 3.). Mutta maanantaina 8.3. saari kutsuu. Edellyttäen, että ei tule uusia suunnitelmia. 

  Tuosta "edellyttäen että"-sanonnasta tuli mieleen yksi juttu. Menin, eli pääsin, heti tekun jälkeen Hakalle mestariksi. Ensin nuoremmaksi, muutaman vuoden kuluttua vastaavaksi. Tämä sattui alkuvuosina. Olin ystäväni Reiman vetämällä työmaalla apumestarina. Reima on se se sama koiranleuka, josta kerroin vastikään blogissani (13 606  per. 21.2.20121). Joulu lähestyi, ja meille mestareille virtasi tavarantoimittajien ja alaurakoitsijoitten lahjoja. Eli Vodkapulloja ne yleensä olivat, joskus juustokoreja myös. Myös Peltosen Puutavaran myyntipäällikkö toi meille pullot, taisivat olla peräti konjakkia, sekä joulukortit saatteena. Reima luki korttinsa ja sanoi "eiköhän tehdä jekku. Korteissa luki Toivotamme Teille hyvää joulua ja menestykästä uutta vuotta! Toverini kirjoitti perään

Edellyttäen, että tilaatte meiltä heti alkuvuodesta kolme kuutiota raakahöylättyä kakkosnelosta. 

  Ajetaanpa tänään töistä Peltosen Puutavaran kautta!", sanoi Reima silmää iskien.

  Niin teimme. Firman tj. ja omistaja oli Peltosen Jussi, meille molemmille, etenkin vuosia minua kauemmin mestaroineelle Reimalle, kovin tuttu mies, sillä Lahden Haka osti lähes kaikki puutavaransa hänen firmaltaan. 

  Me siis työnnyimme ennen viittä johtaja Peltosen huoneeseen. Reima läjäytti heti manipuloidun kortin pöytään, sanoi "katoppa Jussi, millasia kortteja sun alainen meille laittelee!"

  Jussi otti kortin, sitä hetken tiiraili, sitten hetken meitä. Meni tovi, ennen kuin sytytti, ja hän repesi nauramaan. Kyllä Peltonen Reiman tiesi. Olihan hän monet ravintolaillat Hakan mestareille ja työpäälliköille isännöinyt. Yleisesti oli tiedossa, että noissa kemuissa muut ryyppäsivät, mutta absolutisti Reima tuli känniin ja piti suurinta showta!

  Joopa joo, nauruksi meni se jekku. Oli Reimalla asiaakin Peltosen Jussille. Hän tarvitsi oman talonsa työmaalle alkuvuodesta puutavaraa, ja neuvoteli samalla niiden hinnoista. Neuvottelut sujuivat muistaakseni leppoisasti ja uskoakseni ne päätyivät ainakin ostajaa tyydyttävään lopputulokseen. 

  Sellaisia ostosajatuksia ja muistoja tänään. Eikä kannata pelätä mustaa miestä, tuumii Peppe.

FILLERIKELI

  Huomio aamulenkiltä: Raskasta on taivaltaa, kun osa kulkuteistä on huonosti aurattu tai tyystin auraamatta. Maassa on parin, kolmen sentin kerros pienirakeista lunta, kuin filleriä. Paremminkin, ainakin värin puolesta, hienoa sokeria. Ei kummoinen kerros, mutta tuupertamista on meno, kun jalka ei saa kunnon tuntumaa alustaan. 8500 askelta, paita kastui. 

  Saman oli huomannut eräs vastaan Kunttiksen takana kävellyt Heikki Kahilan (kaikki kunnia Heikille, Heikkihän elää vielä) näköinen mies. Hän tervehti ja sanoi, että saisivat aurata kunnolla nää käytävät, jatkoi matkaa sauvat suihkien. 

  Eilinen muuten armahti. Ennusteessa oli valtavat sadepylväät, yli kymmenen sentin lumikertymästä kerrottiin. Täällä ei kuitenkaan kertynyt kuin muutama sentti. Sade oli enimmäkseen alijäähtynyttä vettä, joten kerros jäi pieneksi. Vt. talkkari kiittää. 

  Hiihtämässä ei olla käyty moneen päivään. Perjantaina on tarkoitus. Reilusti plussalla on silloin lämpötila, puolipilvistä, jos enneusteeseen on luottamista. Jäälle mennään, nyt Lahdesta, Ruoriniemestä. Kesänaapurit asuvat siellä, ja sovittiin, että me sörnäytetään paikalle autolla, lähdetään siitä jäälle. 

  Sitä ennen käyn katsomassa äitiä. Sopii hyvin kuvioon, sillä samoilla tienoilla on äidin hoivakoti. Siellä Elina saattohoidossa pötköttää. Syksystä asti on tilanne ollut jokseenkin sama. Ilmeisen vahva sydän äidillä on, kun jaksaa sykkiä. 

  Korona ei meinaa antaa periksi. Se painaa päälle niin, että seuraavalle tasolle tässä kohta maa joutuu. Aika tympeältä tuntuu. Kevät lähestyy, kesä on kohta, eikä valoa näy. Mutta ensi viikolla lähdetään Anttolaan. Jospa sieltä pienen pilkahduksen löytäisi? Vaikkapa kiipeämä aurinkoisena päivänä Hiekkalahdenvuorelle. Tämä kuvä on sieltä napattu 19. maaliskuuta 2016. Suunnilleen pohjoista kohti osoitti objektiivi. Etualalla on Reissalmi, sitten Piekälänsaarta, taustalla Korvensaari, oikealla Luonterin alkupäätä. 

  Lunta on Anttolassa varmaan aika roimasti. Lumikenkäkelit. Viikon verran ehkä saaressa ollaan. Reilu lapapaisti juuresten ja sipuleiden kera leivinuuniin, sitä tässä jo odotellaan. Kunnon talviruokaa!

  Vaikka korona korventaa välillä mieltä, niin prokrastinaatio ei vaivaa. Maanantaina käytiin Poliisilaitoksella tunnistautumassa passin uusimista varten. Sinne ei ilman vastaanottajaa pääse. Poliisimies tuli ulko-oven avamaan, kysyi asiaa. Minä terhakkanna kertomaan:

  "Meillä aika lippupalveluun passihakemusta varten!"

  "Joo, siis lupapalveluun", sanoi konsta, "millä nimellä?"

  Kerroin nimen, enkä edes huomannut lapsustani. Hilppa sen minulle paljasti, kun istuimme odotamaan vuoroamme. Ei tule vanhuus...etc. 

  Vuorollani, kun passiasia oli hoidettu, kysäisin virkailijalta ajokortin uusimisesta. Hän kertoi, että koska asia kuluu nykyään Trafille, niin hän ei osaa tarkasti sanoa, mutta kertoi, että sama passikuva on myös Trafin käytössä.

  Kuin ajatukseni arvaten kolahti Trafin kirje maanantaina postilootaan. Siinä oli ohjeet ajokortin uusimiseen. Nyt tuohon prokrastinaatio-asiaan. Minä en vetkutellut hetkeäkään. Kun paperista selvisi, että kortin voi uusia kuusi kuukautta ennen sen voimassaolon lakkaamista, sylkäisin kouriini, menin Trafin sivuille, tein tarvittavan työn. On se nykyaika hienoa. Kun naputtelin tietoni hakemukseen, esiin tärähti uusi passikuvani ja vasta samana päivänä lupapalvelussa tekemäni allekirjoitus!

  Vaivaton tapahtuma on kortin uusiminen: Hakemuksen tekoon menee alle vartti, 22 euroa maksaa, uusi kortti tulee postissa muutaman arkipäivän kuluttua. 

  Vaivatonta on myös tässä ajassa antaa itsestään sivistynyt kuva. En pari päivää sitten ollut ikinä edes kuullut sanaa "prokrastinaatio".  Huomasin sen ylen uutissivuilta. Voi olla, että en sanaa enää parin viikon kuluttua muista. Sain kuitenkin sen avulla loistaa pienissä, mutta sitäkin tärkeämmissä parrasvaloissa. 

13 606

  13 606 askelta. Aamulla. Lumitöissä. 9,56 km. Näin ilmoittaa älykellon äppi. Mikäli minulta kysytään, saisi lumentulo ja ehtyä. Tuleeko minusta hiljalleen talvivastainen? Ei tule. Lumivastainen kyllä, koska paikat ovat täyttyneet, lumen joutuu kolaamaan talon päätyyn. Sillä keinoin tulee toki askelia. 

  Hilppa lähti juuri päiväkävelylle, minä laistoin. Ajattelen, että aamun jumppa riittä. Varsinkin kun paikkoja särkee. Onkohan niin, että näistä kivuista en pääse ilman keklua? Asia pitää ottaa vakavasti esiin, kun olen käynyt verikokeissa ja saanut itselleni lääkäriajan. 

  Tiilikaiset + Tiilikaiset ovat olleet Himoksen lähistöllä lomailemassa. Tulevat iltapäivällä takaisin. Joni lähtee Espooseen, Anna ja lapset yöpyvät meillä, lähtevät huomenna Mikkeliin Emman luokse. He saavat Aijan auton allensa. 

  Keskiviikkona Anna ja lapset palaavat taas meille, ovat yhden yön. Torstaina on jossain Liisan 1-vuotiskuvaus. Sitten he ajavat Espooseen. Aijan pirssi joutaa vielä. 

  Lauantaina on sitten meidän vuoromme mennä Espooseen, Liisan synttäreille. Vaikka Jämsässä jo, Annan lähettämän kuvan perusteella, synttäreitä on vietetty.

  Turhaan Anna Lisaa kuvauksessa käyttää. Tämähän on aivan oivallinen synttäriotos. Siitä paljastuu kaikki oleellinen: iloinen tyttö ja malttamaton kakun odotus.

Me mennään huomenna Poliisilaitokselle tunnistettavaksi. Passia varten pitää käydä. Passi lienee ulkomaanmatkojen puolesta meille turha kapine. Kannattaa se silti pitää voimassa, sillä ei meillä ole muuta virallista henkilöpaperia. Vaikka pärjää sitä välillä heikoillakin papereille. Joskus viime vuosituhannen lopulla oli Lahden Suurhallissa motocross-tapahtuma. Ystäväni Reima sai houkuteltua minut mukaan katsomaan. Showta se oli, tietysti. Paljon hiekaa, paljon pörinää, pitkiä hyppyjä. Esityksen jälkeen oli Kisapuistossa moottoripyöräjalkapalloa. Kaksi venäläistä joukkuetta otti mittaa toisistaan. Maalivahti ja kaksi kenttäpelaajaa kuului kumpaankin joukkueeseen. Taitaviahan he olivat. Kuten tässä vaiheessa saatatte arvata, me oltiin katsomossa. Mutta miten? No, Reima, koiranleuka ja hurtin huumorin ukkeli ukko ylijumalan armosta, sanoi että mennään katsomaan. Ja että mennään näillä samoilla lipuilla! Niin tehtiin. Röyhkeästi ja vauhdilla portista sisään, lippuja vain hieman vilauttaen!

  "Milläs lipuilla ne meni?", kuului toinen järkkäri kysyvän äimistyneenä kaveriltaan. 

  "Tais olla makkarapapereita!", vastasi tämä.

  No, eivät järkkärit viitsineet asiasta isompaa meteliä nostaa, joten saimme istua rauhassa peliä seuraamassa. Ei ollut rahasampo, tuo ottelu. Olisiko ollut muutama kymmenen katsojaa, alla sata kuitenkin. Ja niistäkin kaksi "makkarapapereilla!"

  Jaaha. Kohta palaa Hilppa lenkiltä. Minäpä valmistelen kahvin "napsausta vaille". Hilppa täyttää pakkasesta sulamaan otetut pullat laskiasmuotoon. Pakastin on siitä oiva värkki, että se jatkaa laskiastakin monella viikolla. 

  Eipä muuta. Paitsi, että ei tarvitse joka ohjelman välissä (ylellä) katsella UMK:n euroviisuehdokkaita. Kisa on käyty ja ratkaistu. Ei sillä minulle sen isompaa merkitystä ole. Paitsi tuo yllä kerrottu. 

LUNTA LISÄÄ

  Talvi jatkuu. Pakkanen hellitti hieman, mutta lunta on luvassa monena tulevana päivänä, sunnuntaina runsaasti. Ei olisi niin väliksi enää isosta lumimäärästä. Vaan en valita. Valitsen valittamisen sijaan asiantilaan tyytymisen.

  Aamulla oli sopiva kymmenen asteen pakkanen, joten sauvalenkillä kävin. Kuutelin Heikki Saloa. Albumilla Hiili (2012) on päätöskappaleena biisi nimeltä Pyykkipuisto. Siinä kerrotaan Pyynikilla olevasta Pyykkipuistosta, joka näkyy Heikin ikkunasta. 

  "Siellä kesän tulessa kaikki kansa bilettää 

  ja maisemia kiikaroi

  Maistuu olut siideri ja viiniään väki naukkailee 

  kun linnunlaulu soi 

  Käy siellä hipsterit ja porvarit

  mamut punkkarit

  nahjukset ja uraohjukset

  homot lesbot heterot

  ja skidit romaanit 

  puhuvat pasifistit ja pissikset

  Ja vuorollaan kaikki niistä puskaan käy

  kun ne luulee ettei kukaan nää

  Ei ne huomaa siinä vettä heittäissään 

  et meidän ikkunalle nousee pää"

 

  Se pää kuuluu koiranpenulle, minkä nimi on Late. Asian "pointsi" on tietysti siinä, että ei epäilystä, mistä pentu on nimensä saanut.

  Tämä oli alkukevennys. Kuten monissa muissakin arvovaltaisissa kirjoituksissa, siirryn alkukevennyksestä loppukevennykseen. Perhe Tiilikainen saapui illalla Hollolaan. Liisa on ikuinen ilopilleri, hymynaama vailla vertaa, ja hänelle kiukuttelu on harvinaista.

  Iiris on oppinut sanoja tavuttamalla lukemaan. Anna sanoo, että ei Iirikselle kukaan ole pieniä kirjaimia opettanut. Tyttö on jotenkin ne itse sisäistänyt.

  Lyhyeksi jää täällä kertaa vierailu, aamupäivällä Tiilikaiset lähtevät parin päivän hiihtolomalle Jämsään. Pian Annaa ja lapsia taas nähdään. He tulevat meille sunnuntaina. Jonilla on ensi viikolla töitä, Iiriksellä lomaa. 

  Väistämättä lähestyy maaliskuu. Pian päästään mekin hiihtolomalle. Anttolaan. Ja voin taata: emme osallistu ainoaankaan after ski partyyn, eli nodatamme orjallisesti THL:n suositusta. Harmi sinällään. En ole koskaan osallistunut after ski partyyn, ja se jää nytkin haaveeksi. Takaisku armottomalle bilettäjälle. Minähän taidan olla, suutari Tassin sanassa "irooninen persoona".

  Anna on kaupassa ostamassa tavaraa lomamatkalle. Pian hän tulee, Tiilikaiset ahtautuvat autoonsa, lähtevät usmuuttamaan Keski-Suomeen. Perhe Lehkosella jatkuu hiljaiselo. 

LAISKIAISTIISTAI

  Laskiaistiistai. Ei kuitenkaan laiskiaistiistai. Me jo aamusta suoritettiin, ryhmätyönä, totuttuun tapaan, viikkosiivous. Meillä viikkosiivous suoritetaan kahden viikon välein. Ei kaksi ihmistä niin rutosti sotke ja melskaa, että jokaviikkoinen siivous olisi tähdellistä. Silti helpompaa kutsua tapahtumaa viikkosiivoukseksi kuin jokatoinenviikkosiivoukseksi.

  Hilppa leipoo pullataikinaa. Toiveissa on saada päiväkahvilla laskiaispulla. Kermavaahdolla ja mansikkahillolla. Mantelimassa on syvältä. 

  Mäenlaskuun ei mennä. Mennään hiihtämään jäälle. Siinä laskiaistiistain ohjelmaa. 

  Sain raportin Anttolasta, Avokkaansaaresta. Kesänaapurit menivät eilen mökilleen. Jään vahvuus on kolmisenkymmentä senttiä, jäällä lunta jotain puolivarteen saapasta, ei vettä, ei upottavaa kohvaa. Eli hyvät olosuhteet. Ikävän teki. Täytyy pari viikkoa ja rapiat kärvistellä, sitten päästään mekin niihin maisemiin. 

  Laitan tähän väliin kollaasin. Tapahtuma on vuodelta 2013, su. 3. helmikuuta. Oltiin lumikenkäilemässä Messilän metsissä. Minä annoin Hilpalle kameran, sanoin ota kuva, kun nousen tuon kiven päälle poseeraamaan. Hilppa otti. Useamman.

  Hieman ovat otokset heilahtaneita. Niin se heilahti tosin Peppekin, persiilleen rojahti. Onneksi melko paksuun hankeen. Mitä opimme tästä? Jos jotain, niin sen, että ei kannata isommin poseerailla. 

  Reilun kuukauden kuluttua loppuu yksi aikakausi elämästä. Sanon irti Elisa-Viihteen palvelun. E-V on ollut meillä varmaan kymmenen vuotta. No, uskoisitteko seitsemän tai kahdeksan? Ihan hyvä palvelu, hyvin on toiminut. Se on vaan käynyt tarpeettomaksi. Ohjelmat pystyy katsomaan Areenasta, ylipäätään kanavien palvelusta, jälkikäteen. Sitä paitsi älytelevisiossa voi tallentaa muistitikulle, tai vaikkapa ulkoiselle kovalevylle. 

  Myös yksi syy siihen, että ryhdyin pohtimaan E-V:n tarpeellisuutta, löytyy siitä, että jossain vaiheessa tuli voimaan sääntö, että tallenteet poistuvat kahden vuoden kuluttua. Niinpä ei mitään itselle tärkeitä elokuvia enää saa tähän formaattiin jemmaan. Jos ne tallentaa ulkoiselle muistille, niin ovat ainakin kauemmin kuin kaksi vuotta katsottavissa.

  Elisa-Viihteen kautta meillä on ollut myös HBO Nordic. Sen irtisanoin jo. Kuun loppuun HBO vielä pelaa, mutta eilen liityin jo suoraan tähän palvelimeen. 

  Elisa-Viihteen diili on määräaikainen, päättyy 1.4. Sitä ei voi netissä irtisanoa kuin kaksi viikkoa ennen määräajan umpeutumista. 

  Parikympin säästö tuosta kuukausittain syntyy. Ei maailmoja kaada, mutta 240 € vuodessa on kuitenkin rahaa. Vaikka ei se pussin pohjalle varmasti keräänny, niin turha turhasta on maksaa. 

  Talvi jatkuu vielä. Ainakin kymmenen päivän ennusteissa on pakkasta, välillä melko napakkaa. Lumisateita on luvassa viikovaihteen tietämissä. Vanhan ajan talvi. Kyllä vanhan ajan talvi on mukava. Vaikka en mikään eilisen ikävöijä, menneisiin mielijä, olekkaan. 

SUHTEELLISUUS

  Pari päivää sitten ostin talvipäähineen. Se oli jäännöskappale, maksoi Tokmannilla 2 €. Tänään ostin samasta liikkeestä henkselit. Toppapuvun huosuissa pitämäni kannattimet ovat aikansa eläneet. Ne ovat niin virttyneet, että eivät enää jousta lain. Siis ostin uudet. Mustat, leveät perushenkselit. Ne maksoivat 13,95 €. Seitsemän kertaa sen, minkä hattu. Ovatko hinnat oikeassa suhteessa? Jos ei ole talvipäähinettä, paleltuu pää pakkasella. Jos ei ole henkseleitä, tippuvat housut nilkkoihin. Onko housujen tippuminen nilkkoihin seitsemän kertaa pahempi juttu kuin pään paleltuminen? Ei minusta. Pään paleltuminen on vakava asia. Housujen tippuminen nilkkoihin voi olla ikävä tai nolo tapahtuma, ja voi johtaa kompastumiseen sekä kaatumiseen. Mutta housujen putoaminen voi olla hyväkin juttu. Vaikka tarpeilleen mentäessä se on suorastaan välttämätön. Ja joitain muitakin fyysisiä toimenpiteitä suoritettaessa. Niihin en tässä kaikille sallitussa blogissa tarkemmin puutu. Pään paleltuminen on nähdäkseni kaikissa tapauksissa huono juttu.  

  No, ehkä älytön vertailu tuo on. Mutta kaikki on suhteellista. Riippuu katsantokannasta. Suhteellisuus on suhteuttajan mielessä. Ja jonkun suhteuttajan mielessä ovat vapaat suhteet. 

  Suhtalaisen (suhteellisen ja kohtalaisen fuusioituma) varmaa on, että tänään mennään hiihtämään. Messilän satamasta jäälle mennään. Kesänaapurit, Hannilan pariskunta, tulee myös. Sovittiin eilen aika tapaamiselle. Aurinkoista keliä, viittä pakkasastetta, näyttää sääkartta iltapäivälle. Loistava olosuhde. 

 Meillä oli tarkoitus lähteä Anttolaan kuun viimeisellä viikolla. Nyt asia on muuttunut. On tunnistautumiskäynti Poliisilaitoksella 22.2. passin uusimista varten. Hakemus täytettiin jo netissä, mutta koska edellisestä tunnistautumisesta on yli kuusi vuotta, ei pelkkä kuva riitä. On Liisan 1-vuotissynttärit (oikeasti 18.2., pidetään 27.2.) Sitten on minulla aika labraan verikokeisiin torstaina 4.3. Jos kelit ovat hyvät, niin sen jälkeen lähdetään. Ikävä sinne tietysti jo on. Tässä kuva pääsiäiseltä 2013 (30.3.). Kuistin kaiteella näkyy olevan valkoviinilekkeri. Nykyään en viitsi sellaista painolastia jäitä pitkin saareen raahata. 

Varmaan pilkilläkin käydään. Tämä otos vuodelta 2019.

  Toivottavasti pitkä pakkaskausi on jäädyttänyt jään päällä olevan veden ja hyyhmän yhteen. Jos, niin siellä on hyvä liikkua. Toiveissa on, että hiihtäminen onnistuu. Jos vettä on, kohva pettää, mennään lumikengillä. Melko raskasta se on, vetää täyteen lastattua veskelkkaa monen kilon painoiseksi takertuneen losakan ja jään ansiosta muuttuneilla lumikengillä (nimimerkki "Kokemusta on"), mutta ei matka kovin pitkä ole. 

  Sen puoleen onnellisessa asemassa olemme, me eläkeläiset, että emme ole lukkoonlyötyjen lomien armolla. Sovitut jutut tehdään, muuten mennään minne mennään, jos olosuhteet ovat sopivat. Maaliskuun alkupuolella arska jo lämmittää kummasti. Luulen, että kolmen viikon kuluttua on Saarelan pirttikin lämmin. 

  Ensi torstaina tulee perhe Tiilikainen yhdeksi yöksi Hollolaan. Perjantaina he menevät Jonin veljen perheen kanssa jollekin vuokramökille, oliko se Himoksessa?, viikonlopuksi. On mukavaa heitä nähdä. Liisa ottaa askelia, sanoja on alkanut tapailla. Ja Iiris on Iiris. 

  Talvi kuluu tavallaan, korona ajallaan. Ei taida kesä, ainakaan alkukesä, olla vielä maskitonta aikaa. Mennään ohjetten mukaan, kuten tähänkin asti. Yritetään pysyä loitolla tavallisista ja muuntuneista viruksista. 

ARKTISTA MEININKIÄ

  Talvea pitelee. Aamulla oli mittarissa -21, tuntuu kuin -31. Enpä heti pimeän selkään lenkille lähtenyt, mutta kun kaupassa oltiin käyty, autolla, uhmasin pakkasherraa, lähdin pienelle kävelylle. Niin uhmakas en ollut, että olisin sauvojen kera kulkenut, ihan normaalivauhtia vain tallustin. Ei pakkasherra uhmaamisesta suivaantunut; ei tuntunut missään, ei kylmä, ei viima. 

  Päässäni on ihan uusi hattu. Pistin elämän risaseksi, ostin päähineen aamulla Tokmanilta. Se oli viimeinen, eli joku jännöskappale. Oli varmaan jäänyt myymättä, koska se on pieni. Mutta kun minulla ei ole kovin suuri kallo, vaan täyttä tavaraa, niin sehän oli aivan sopiva, Ruhtinaalliset kaksi euroa piti kassalla pulittaa! Toivottavasti pakkaset jatkuvat, ettei tullut turhaa investointia tehtyä. 

  Päivällä varmaan lähdetään Hilpan kanssa vielä lenkille. Kun on uusi talvipäähine. Hiihtämään ei viitsi mennä. Viikonlopuksi ilma lauhtuu, sitten jäällä kyllä sivakoidaan.

  Etsin omista blogeistani yhtä juttua. Muistelen joskus kertoneeni Isaac Asimovin Säätiö-sarjassa mainitusta tieteenalasta. Sellaisesta, missä silmäätekevien puheet analysoitiin, ja niistä karsittiin kaikki turha pois. Osoittautui, että yleensä pikä puhe ei itse asiassa sisaltänyt yhtään mitään. Ei sanan sanaa jäänyt jäljelle eräänkään hepun pitkästä vuodatuksesta. Sen takia etsin, että olen unohtanut tuon tieteenalan nimen. Eikä minulla ole Säätiö-sarjaa. Joko alkuperäisen trilogian 1. tai 2. osassa tuosta "lingvistisestä logiikasta" kerrottiin. Sellainen tieteenala olisi tarpeen kehitellä nyt, kymmeniätuhansia vuosia ennen Säätiö-sarjan tapahtumia. Siinä määrin sontaa, epätotuutta ja mitäänsanomuutta nykypäivän kirjoituksista, puheista ja somepostauksista löytyy.

  Kun hain blogeistani sanoilla "Isaac Asimov", tuli tulokseksi toistakymmntä kirjoitusta. Ei kuitenkaan missään mainintaa siitä, mitä etsin. Kun noita blogeja kahlasin, huomasin jutussa V IIVEELLÄ VIESTITTYÄ  per 1.1.2016 seuraavan kappaleen:

   Kun innovaatiosaran ojan yli kerran harpattiin, niin miksei joku Pelle Peloton keksi ja kehitä sovellusta, mikä yhdistää mobiililaitteen  jääkaapiin, pakastimeen ja ruokakomeroon. Ei tarttis töihin lähtiessä kauppalappuja kirjoitella, ostoslistoja miettiä. Ei kun illalla K-Markettiin. kännykkä esiin. Ohjelma ilmoittaisi listan puuttuvista ruokatarpeista. Vaikkapa siten, että tiettyjen perusaineiden puutteet tulisivat aina listalle. Ja jos sovellukseen näpyttelisi, mitä aikoo illalla syödä, se ilmoittaisi puuttuvat raaka-aineet.

 Kehittyneempi versio olisi tietysti eteisen komeroon asennettava laatikko, mikä olisi yhteydessä ruokavarastoihin, lämmitys-, ja ilmastointijärjestelmiin, saunan kiukaaseen, digiboxiin, hälytyslaitteisiin, you name it. Älylaite kommunikoisi tämän "keskusyksikön" kanssa säädellen tarvittavia asioita, listaten olemassa olevia puutteita. Saattaapi olla jo olemassa, tuollaisia systeemejä. Voisi jonkin krediitin kustantaa, moinen ylellisyys. Mutta mukavuudesta pitää olla valmis maksamaan. Kiireiselle ja unohtavalle ihmiselle tuiki tärkeä lisäominaisuus. Minäkö muka kalkkis?

  Taidan olla visionääri? Viisi vuotta sitten uumoilin asioita, jotka ovat täyttä totta tänään. Mitenhän käy samassa blogissa esitelylle toiselle näkymälle:

  Miksei ihminen viisaudessaan ole keksinyt laitetta, mikä kertoo vaikkapa alle kahden metrin etäisyydellä olevan lajitoverin mielentilan; onko tämä rauhallinen, jännittynyt, kuohuksissaan, raivoissaan, amokin riivaama? Luulisi aivokäyrien etäluennan olevan mahdollista tässä langattoman teknologian maailmassa. Siinä olisi konsti ehkäistä määrättömästi aiheettomia solvauksia, spontaaneja pahoinpitelyjä,  provosoituneita päällekarkauksia ja huonosti suunniteltuja ryöstöjä. Moni mieleltään vinksahtanut jäisi patoutumiaan purkamaan poistuvalle selälle, moni nyrkki livahtaisi ilmaan, moni veitsi huitoisi tyhjää, moni Siwan kassa ehtisi painaa nappia, moni perheväkivalta jäisi toteutumatta, jos piippari pärähtäisi, värähtely varoittaisi. Nokialta potkitut sun muut startupilaiset, tässä teille ilmainen vinkki.

  Tällainen sovellus olisi näin korona-aikana siinäkin suhteessa etevä, että se ilmoittaisi, jos joku tolvana hivuttautuisi turvaväliä lähemmäs. Voi olla, että ei kuitenkaan ehdi tähän hätään. Mutta onhan laseriin perustuvia etäisyysmittareita melko edullisesti saatavilla. 

  Pakkaspäivän päivitys on tehty. Vähän uutta, vähän vanhaa. Sellaisia ne tuppaavat immeisen päivät olemaan. 

ISOSSA KUVASSA LÄHTÖKOHTAISESTI HEKTINEN VIIKKO

  Isossa kuvassa tilanne on lähtökohtaisesti haastava. Haastavammaksi se tulee, jos ei ota koppia  argumenteista. Poliittista jargonia parhaimmillaan (lue "pahimmillaan"). Jargonia arkielämään soveltaen: Meillä on alkamassa isossa kuvassa lähtökohtaisesti hektinen viikko. Nykyiseen, koronarajoitusten entisestäänkin tasapaksuunnuttaman eläkäläisen arkielämän lähtökohtaiseen hektisyyteen ei isossa kuvassa paljon vaihtelua tarvitse olla:

  Tänään käytiin kaupasta puolen viikon eväät.

  Huomenna mennään Lahteen. Hilpalla on aika kampaajalle klo. 9:00. Minä aion sillä välin kävellä kunnon lenkin Pikku-Veskun ja sataman suunnalla.

  Keskiviikkona mennään passikuvaan. Passit menevät vanhaksi huhtikuussa. Samalla saan uuden kuvan viranomaisille. Se menee myös Trafiin. Keväällä minun täytyy uusia ajokortti. Se käy tietääkseni netissä, jos on uudehko kuva ja tiedot saatavilla. 

  Passit uusitaan, vaikka pienintäkään hajua niitten tulevasta tarpeellisuudeta ei ole. Ei meillä ole, kuten entisellä "liikemiehellä": Aina passi ja pankkikirja povitaskussa. 

  Torstaina käydään kaupasta loppuviikon eväät ja tehdään netissä passihakemukset.

  

  Perjantaina huilataan. 

  Viikonloppuna palaudutaan raskaan viikon aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. 

  Pakkasia pitää. Alle viidentoista miinusasteen kelissä ulkoilu menettelee, varsinkin jos ei isommin viima käy. Aamulla oli täällä -11, oikein hyvä keli vetäistä 9000 askelta sauvojen kanssa. 

  Noin yleisesti: kannattaa laittaa nastakengät jalkaan tai liukuesteet kenkiin. Niin, ja ne kengät jalkaan. Kaksi hyvinkin tuttua ihmistä kaatui viime viikolla, loukkasi itsensä. Jonin äiti Aija oli murtanut nilkkansa, kävelee nyt kyynärsauvoilla. Kaatumisen olosuhteista en sen tarkemmin tiedä.

 Naapurin rouva oli kaatunut kotonaan lumisillä kengillä liukkaalla parketilla, murtanut lonkkansa kolmesta kohtaa. 

  Ei ole siis tietoa siitä, olisiko liukuesteiden käyttö estänyt nuo onnettomuudet. Ei ainakaan omalle parketille kukaan mielellään hokit jaloissa edes mene. Mutta kun eilen päiväkävelyllä Hilppa pyllähti kaksi kertaa, niin päätin, että tästedes laitan nastakenkät lenkeilleni. Tuulikaapissa ovat nastakengät ja talvilenkkarit vierekkäin. Lenkkarit on kuitenkin helpompi laittaa jalkaan, joten helposti tulee niitä käytettyä. Paitsi jos jo ollut vesikeliä, ja kulkuväylät ovat iljanteisia. Myöhästyneenä uuden vuoden lupauksena lupaan parantaa tapani. 

  Ne Hilpan eiliset kaatumiset olivat onneksi ainoastaan hyvin hallittuja istahduksia. Pahemmin olisi voinut käydä. Tosiasia on, että näillä vuosin eivät luuviat enää korjaannu hetkessä. Ei vara venettä kaada, joten hokkia jalan alle!

  Nyt aloitan henkisen valmistautumisen muutaman päivän hektiseen menoon. Lopuksi laitan Fingerporin selitykseksi siitä, että en ole kirjailijan työtä aivan vakavasti harkinnut:

KIUKAAT, YLE, COVERIT, olkaa hyvä toverit

  Kun pakkaset tulivat, niin alkoi taas näkyä juttuja saunojen, ylipäätään puulämmityksen, vaikutuksesta. Siis päästötasoista. Totta varmasti on, että päästöjä pääsee. Toisista uuneista enemmän kuin ensimmäistä tai kolmansista, kuten sanoo yliopistotutkija Jarkko Tissari YLE:n jutussa. Asiaa mies varmasti puhuu. Mutta jutun lopputiivistyksen, mikäli minulta kysytään, olisi voinut antaa matalammallakin koulutuksella:   Hyvä kiuas lämmittää saunan hyvin, ja siinä päästötasot ovat matalat. Huono kiuas taas saattaa kyllä lämmittää saunan, mutta päästöt voivat olla korkeat. Kaikkein huonoin on kuitenkin sellainen, joka ei lämmitä saunaa, mutta jossa päästöt ovat korkeat.

  Häneltä jäi, oppineisuudestaan huolimatta, yksi vaihtoehto mainitsematta. Hän ei kertonut, onko kiuas, jonka päästöt ovat matalat, mutta joka ei lämmitä saunaa, hyvä vai huono. 

  Eilen tuli Areenalle BBC:n sarja The Fall, sen kaikki kolme kautta. Tapahtumat sijoittuvat Belfastiin, jonne pääosan esittäjä  Stella Gibson (Gil­lian Anderson) tulee Lontoosta selvittämään nuorten naisten fetissimurhaajan henkilöllisyyttä. 

  Hesarissa oli sarjasta pieni juttu. Siinä kerrottiin, että sarjan päähenkilöt on nimetty kitaramerkkien tai kitarantekijöiden mukaan. No, sillä ei mitään merkitystä itse juonen kannalta kuitenkaan ole, detaljina kylläkin. 

  Me katsottin sarjasta eilen päivällä kaksi ensimmäistä osaa. Kun illalla alettiin katsomaan kolmatta, meni sormi suuhun. Nimittäin jakso 3 puuttui kokonaan välistä. Yritin asiaa selvittää, mutta puhelin ja tietokone näyttivät samaa. Meillähän tuli Hilpan kanssa ihan sanaharkaa, kun minä sähläsin eri laitteitten kanssa kiroillen tasaiseen tahtiin. 

  Sarjan jatkaminen jäi illalla kesken. Kun äsken tarkistin tilanteen Areenalta, olivat he korjanneet asian. Ehkä muutama muukin oli virheen huomannut, siitä ilmoittanut.

  Ihan hyvä sarja se tuntuu olevan, taattua BBC-laatua. Katselu jatkuu tänään, ilman kiroilua, toivon. 

  

  Kyseisen sarjan tunnusmusiikkina on The Animalsien loistobiisi Don't Let Me Be Misunderstood. Ei alkuperäisversiona, vaan jonkun naisihmisen laulamana. Tästä sain kimmokkeen ladata puhelimeen vanhoja Animalseja. Aamulla kävelin Lidliin, kiertototietä, kuunnellen Eric Burdonin hienoa laulua. Kova jätkä. Kyllä The House of the Rising Sun on mielestäni yksi parhaista covereista, jos nyt kansanlauluista voi covereita tehdä. 

  Covereista voisi kirjoittaa enemmänkin. Niistä on laadittu jos jonkinlaisia listoja, laiteltu paremmuusjärjestykseen. En siihen ryhdy. Mainitsen vain pari. Jimi Hendrix'in  All Along the Watchtower on ehkä ykkönen ikinä. Viime aikoina kuunnelluista lähimpänä sydäntä  Rickie Lee Jones'in  esittämä Niilon Only Love Can Break Your Heart. Biisi lyötyy Rickie Lee'n v. 2012 jukaisemalta albumilta The Devil You Know. Tuo levy on kokonaan covereita, Niilon lisäksi mm. The Band, Donovan, Rollarit, Van Morrison ja Tim Hardin ovat edustettuina. Uusi tuttavuus minulle, tuo levy, ei Rickie Lee Jones.

  Vielä se pakollinen. Kuva tältä aamulta ennen yhdeksää. Kuvan todellisuuteen kannattaa suhtautua varauksella. Se on, kuten valitettavan moni totuus näinä päivinä, vääristelty. Puolustukseksi sanottakoon, että vain hieman.

KEN KURITTA KASVAA...

  En muista minua lapsuudessani isommin kuritetun. Ehkä olisi pitänyt? "Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Toki minua kiellettiin, jyrkästikin. Samoin asetettiin sääntöjä ja rajoituksia. Huonolla menestyksellä, ainakin teini-iässäni. 

  Pari ruumiilliseen kuritukseen liittyvää muistoa minulla lapsuudestani on. Piskolan tuvassa kulkevat penkit pitkin seinustoja, kuten maalaistaloissa yleensä. Kulkevat vieläkin, samat penkit. Yhdessä nurkassa oli tapana säilyttää vanhoja sanomalehtiä. Joskus pino oli suuri juuri ennen poisvientiä. Olin ehkä neljän, korkeintaan viiden ikäinen. Sain jonkun raivarin. Syytä en muista. Joka tapauksessa aloin paiskomaan lehtiä pinosta lattialle. Kun työ oli tehty, oli ison tuvan lattia päällystetty Länsi-Savoilla, Savon Sanomilla ja Uusilla Suomilla. Naisväki komensi minua keräämään lehdet takaisin. Minä tein julkisen tenän. Komennot äityivät, sanat suurenivat, mutta minä en ollut moksiskaan. En, vaikka uhattiin isä-Erkin hakemisella ja piiskalla. Niinpä joku kipaisi kertomaan isällä. Tämä tuli tupaan kuin myrskyn merkki ukki-Aleksi mukanaan. Tiukat komennot jatkuivat, vaan eivät tehonneet. 

  "Selvä", sanoi isä. "Nyt lähetään hakemaan piiska!" 

  Minä itkua tihertämään, mutta lehtiä en keräämään vieläkään alkanut.

  Suunnilleen niskasta roikottanen isä kiikutti minut pihalle. Painelimme peräkkäin riihelle johtavaa tietä, kunnes löytyi pajupuskia. Isä käski minut katkaisemaan vitsan. Kädet täristen yritin tehdä työtä käskettyä, mutta eihän sitkeä paju katkennut helposti. Ei, vaikka muistelen taivutelleeni varsin pientä vitsaa. Lopulta isä työnsi minut syrjään, rouhaisi itse melkoisen pajunvarren irti. Taas kuljettiin peräkanaa, nyt takaisin tupaan. 

  "No nyt on viimenen hetki kerätä lehet!", sanoi isä. 

  Sisuni ei vieläkään antanut periksi, vaan heittäydyin lattille makaamaan.

  "Selvä, housut pois!", komensi isä, "ja tällä hetkellä!"

  Tällä kohtaa ymmärsin, että tosi on kyseessä. Kovaan ääneen vollottaen ryhdyin haalimaan lehtiä takaisin. 

  Piiskaa ei siis tullut. Olisi varmasti tullut, jos en olisi nöyrtynyt. Anteeksi jouduin pyytämään, kaikilta erikseen. Aleksi-ukki, jonka en muista koskaan muuten puuttuneen lasten tekimisiin, sanoi, kun häneltäkin anteeksi pyysin vakiosanontansa "anna olla laitimmainen kerta!"

  Kerran oli tehnyt jotakin vilukia, eli päästellyt suustani sellaista, mitä Maija-täti ei suvainnut. Hän nappasi minut mukaansa, lähti kiikuttamaan kohti puuceetä, sanoi "nyt tervataan suu!"

  Piskolan pihapiirissä oli, navetan ja rekiliiterin kulmassa, kaksikamarinen puucee. Oli naisten- ja miesten osasto. Kummassakin oli kolme isompaa reikää, sekä yksi pienempi lapsille. Jostain syystä isoa terva-astiaa säilytettiin miesten puolella. 

  Tälläkin kertaa heittäydyin armoille ennen rangaistusta. Anteeksipyyntörituaalin jouduin suorittamaan. Aleksi ei tainnut olla paikalla, koska en muista "laitimmaista kertaa". Enkä tosiaan muista, millaiset sanat olivat johtaneet suun tervausuhkaan. Aika erikoinen oli Maijan rangaistuskin. Suun peseminen saippualla on tutumpi konsti kirosanoja tai rivouksia päästelevän taaperon suitsemiseen. 

  En tosiaan muista minua koskaan oikeasti kunnolla kuritetun. Luunappeja tuli joskus otsaan, päälakeen. Tukkapöllyjäkin taisin saada. Ne ovat kuitenkin melko lieviä juttuja. 

  Olisiko kunnon selkäsauna silloin tällöin ollut oikeampi tapa? Olisi se vaikuttanut elämääni? Ja jos, niin miten? Tiijä häntä. Noin yleisellä tasolla ruumiillinen kuritus on tuomittavaa. Tuskin minustakaan sen kummempaa kulkijaa oilisi ruoskan avulla tullut. Ehkä mieluummin katkerampi ja väkivaltaan innokkaampi persoona. Enkä katso, että kun noutaja tulee, niin "kunniatta kuolen". Jos en kovin kunniallakaan. Keskivertoelämän keskivertokuolema se varmaan tulee olemaan.

  Mistä noita aiheita tulee? Erittäin hyvä kysymys. Tämäkin vitsajuttu ei tarvinnut edes virstaa väärään, eli aamulenkkiä 15 asteen pakkasessa (tuntuu kuin -23). Tuli vaan jostain sopukasta äsken mieleen.

  Loppukuvaksi loppukuvan paikalle on päässyt tänään 3. helmikuuta napattu aurigonlasku Keinokartanontien risteyksestä. 

LÖYDETYT

  Eilen valittelin tekemisen puutetta, oikeastaan kaipasin vaihtelua koronaelämään. Fb-kaverini A-P ehdotti, että ryhtyisin kirjoittamaan kirjaa. Vastasin, että siihen tarvitaan kunnon inspis. Niin tai näin, kirjoitan kuitenkin. En kirjaa, mutta tälle foorumillle.

  Tekun aikana oltiin kerran kapakassa. Oltiin toki useamminkin, mutta nyt kyse on juuri tästä kerrasta. Siis oltiin kapakassa, Topi, Pekka, Oippis, Kubelowitz ja mä. Lähipöydässä joku jätkäporukka kehuskeli ansioillaan. Oippa kuunteli tovin, kääntyi puhujiin päin, sanoi "Tuon verran löytää hyvä mies kävellessään!"

  Onneksi ilta oli nuori, tunteet pysyivät kurissa, asiasta selvittiin pienellä verbaalisella kädenväännöllä. 

  Kun tuo kapakkatarina muistui mieleeni, ryhdyin pohtimaan, mitä minä olen elämäni aikana löytänyt. No, sellaisia löytöjä, joilla on rahallista arvoa, ei ole paljon. Kolikot jätän tietysti kokonaan pois luettelosta.

  Rahaa olen löytänyt pari kertaa. 1990-luvun lopulla löysin eräänä lauantaina lompakon. Siinä ei ollut paljon rahaa, olisiko ollut pikkuseteli ja kolikoita, mutta oli ajokortti ja pankki-, sekä luottokortti. Ajokortista näin nimen, soitin numerotiedusteluun, löytyi lankanumeron Hollolaan. Soitin siihen. Joku mies vastasi. Kerroin asiani. Hän sanoi, että kyseessä on vaimo, joka on töissä kirjastossa. Sanoin olevan aivan kirjaston lähellä, vieväni lompakon sinne. Niin tein. Kirjasto oli juuri auennut. Löydön omistaja löytyi tiskin takaa. Hän ilahtui ikihyviksi. Ei ollut vielä edes huomannut tapahtunutta, ja sanoi varmaan tipauttaneensa lomsan avaimia etsiessään.

  Oli vuosi jotain 2000, siis elettiin markan loppuaikoja. Löysin koirankusetusreissulla 50:n markan setelin. Ihan kuivan, rypyttömän. Oli tietysti turha sen omistaa ryhtyä etsimään. Luultavasti olisi löytynyt useita. Mutta kuka on se oikea? Pidin rahan.

  Taisi olla vuosi 1976. Olin Ruolalla rakennusmiehenä. Oltiin erään kaverin kanssa pliktaamassa, eli tekemässä maaperätutkimusta lyöntikairauksella eräällä rivitalotontilla Liipolassa. Löydettiin eräästä puskasta ruoholla peitetty vodkapullo. Sisältö tasattiin yhteisellä päätöksellä, nautittiin seuraavana viikonloppuna. Ainakin minä tein niin.

  Olen löytänyt myös heijastimia, aurinkolaseja, polkupyöränpumppuja, parittomia ja parillisia hanskoja, sekä yhden kravatin.

  Olen löytänyt metsästä sohvia, televisoita, jääkaappeja, liesiä, kirjahyllyjä, jopa pari autonromua. Löydöt eivät ole mieltäni lämmittäneet.

  Ei siis Oipan väittämä minun kohdallani pidä paikkaansa. Tästä seuraa, että en ole hyvä mies. Tosiaan aika vähän olen mitään merkittävää löytänyt. Enemmän olen hukannut, tosin en kovin isosti sitäkään.

  Mitä muuta, arvokastakin, olen löytänyt? 

  Löysin lukemisen 1960, kun muutettiin kirkonkylään, ja pääsin kirjaston palvelujen ääreen. 

  Löysin musiikin 1965 Mikkelissä tovin asuessamme. Asiaan myötävaikuttivat Ruikku, Lassi ja boogi,  myös Räsäsen Ilu.

  Elämänkatsomukseni löysin aikuisuuden kynnyksellä. Se on vuosien varrella, jos ei jalostunut, niin ainakin hioutunut, mutta perusteet ovat pysyneet samana.  

  Itseni olen löytänyt ja hukannut useita kertoja. Ehkä vanhemmilla vuosillani ole lopulllisesti itseni löytänyt, päätellen siitä, että hukkaamiset ovat lakanneet. 

 Last but not least. Löysin Hilpan 1971. Sieltä Meiskin nurkilta Hilppa löytyi. Tuossahan se yhä istuu ja katselee jotain aamusaipppuaa tv:osta.

  Syksyinen kuutamo Saarelan rannalla sopii, tai on sopimatta, loppukuvaksi.

EI MITÄÄN ASIAA

   Hauskaa helmikuun ja viikon viis alkua. Suunnilleen sen verran on asiaa mielessä. Juuri mitään ei tapahdu, juuri mitään, mistä kirjoittaa haluaisin. Kyllä tietty maailmalla tapahtuu. Kotosuomessa tapahtuu. Myös Hollolassa tapahtuu. Mutta meillä ei. Hiljaista nyhväämistä, lumenluontia silloin tällöin, lenkkeilyä, normaalit päivärutiinit. Olen melko tasainen luonne: aina joku mieltä painaa. Nyt alkaa lasti tullaa liian painavaksi. Jotain vaihtelua kaipaan.

  Mieli tekee Anttolaan, mutta ei sinne vielä lähdetä. Vasta vajaan kuukauden kuluttua, mikäli olosuhteet sallivat. 

  Nuorempana olisin saattanut mennä kapakkaan. Ei se enää kiinnosta. Ihan paukun tai kaljan persolla ravintolaan tai kulman kuppilaan lähdöistä on vuosia kulunut rutosti. 

  Matkustus on pois suljettu. Eikä se ole meikäläisen alaa muutenkaan. 

  Elokuviin tai teatteriin ei tee mieli, sattuneesta syystä. En edes tiedä, pidetäänkö esityksiä. Musiikkitapahtumia ei ainakaan livenä ole. Vähän tietysti talvella olisi muutenkaan. Pubikeikkoja ehkä, jokunen isompien estradien konsertti mahdollisesti. Jos kesä tilanteen muuttaa, joku festari pitää nähdä. 

  Ei mitään järjellistä vaihteluvaihtoehtoa (hieno sana) tule mieleen. Arkiaskareiden tekeminen toisessa järjestyksessä? Ei sekään kuulosta hyvältä idealta. Onko otettava vanhasta neuvosta vaarin? Taisin olla toisella luokalla Mikkelin Lyseossa, kun joku tuplannut ja minua vanhempi, isompi myös, kysäisi ennen tunnin alkua "Lehkone, onks siulla mittää tekemistä?"

  "Eipä oo."

  "No, raavi persettäs ja haistele kynsiäs!"

  En varmaksi muista, mutta taisi lehtori ehtiä parahiksi luokkaan, joten testaaminen jäi sillä erää suorittamatta. Eikä asiaan myöhemmin palattu. Onneksi, sillä aika hallitsevia pojankoltiaisia oli pari kappaletta silloin luokallamme. En siis vanhoilla päivillänikään ryhdy tuollaista ajanvietettä harjoittamaan. 

  On tyytyminen tähän. Toisaalta, mikäs tyytyessä. On lämpöä, on apetta, on kirjoja, on katseltavaa televisiosta. On melkoinen yhteisymmärrys asuinkumppanin kanssa. On Annan perhe ja videopuhelumahdollisuus päivittäin. Paljon huonommin voisivat asiat olla. 

  

  Siinä se. Vaikka ei mitään asiaa ollut, niin jokunen rivi silti tuli naputeltua. Koittakaamme kestää, kukin tavallamme, tätä rajoitettua elämää vielä sen vaatima aika. Jos välillä alkaa vi****amaan, eikä ole mitään tekemistä, kokeilkaa vaikka tuota vanhaa konstia, mistä kerroin, mieluummin kuin että menette kartsalle räyhäämään.

  Loppuun kuva kymmenen vuoden takaa, 1. helmikuuta 2011. Silloin oli työni aika vapaata, joten kävin usein aamuisin lumikenkäilemässä Vesijärven jäällä. Kuvassa arska nousee Teivaanmäen takaa. Lahden maamerkit näkyvät myös mukavasti.