PIENINÄ ANNOKSINA

  Elämässä on asioita, joita kannattaa nauttia vain pieninä annoksina. Kovin henkilökohtainen listani näistä jutuista on. Monella lienee omansa. Joillakuilla ei ollenkaan. Eli jokaiselle tarpeen mukaan. 

  Näinä kelvottomien, laiskojen, osaamattomien moderaattoreiden aikoina pienenä annoksina tulee seurata somessa paskalehtien juttujen poikimia kommenttiketjuja. Itse asiassa paskalehtiä ylipäätään tulee seurata minimaalisina, mieluummin olemattomina, annoksina. 

  Klassista musiikkia on hyvä nauttia pieninä annoksina. Pienet annokset sopivassa mielentilassa nautittuna tekevät mielentilasta vielä sopivamman. Liian suuret annokset puolestaan johtavat klassisen musiikin boikotointiin.

  Suklaata, keksejä, jäätelöä, herkkuja mitä tahansa on parasta nauttia pieninä annoksina. Ja harvoin. Ei tarvitse vöitä jatkaa, ja olo ja mielikin pysyvät köykäisenä. 

  Alkoholia tulee nauttia pieninä annoksina. Suuret annokset johtavat vielä suurempiin annoksiin, ja vielä suuremmat annokset johtavat johtamattomaan. 

  Kummelia kannattaa katsoa pieninä annoksina. Tämä on aivan uusi lisäys listalleni. Eilen tuli nimittäin ensin katsottua Areenalta Kummelin 50. jakso, eli 30 v. juhlajakso. Kohta perään tsiikattiin Elämäni biisi-ohjelma, johon oli biisejään valinnut Kummeli. Hauskoja heppuja, kaikki tyynni. Lahjakkaitakin. Mutta eilinen annos osoittautui liian suureksi. 

  Peppe-papan blogeja sopii lukea pieninä annoksina. Minä luen niitä ainoastaan oikolukijan ominaisuudessa ennen kuin ne lähtevät taivaalle. Huonolla menestyksellä, ottaen huomioon kirjoituksiin jääneet virheet. 

  Tarkennus yllä olevaan: Jos saisin blogeistani mainos- tai muita tuloja, saattaisi kantani olla toinen. Nauttisin Peppe-papan blogeja runsaina annoksina luomieni valeprofiilien kautta. 

  Huomautan vielä, että lista on täysin henkilökohtainen, enkä millään muotoa ole sitä laatinut ohjenuoraksi kenellekään. Kuten sanottua: Jokaiselle tarpeen mukaan.

  Nyt muuta asiaa. Aamulenkillä mietiskelin, että tällä vuosituhannella syntyneistä vanhimmat ovat samanikäisiä kuin huomattava osa yhä käytössä olevista vaatteistani ja kengistäni. Mitä siitä voi päätellä? 

  1. Ostan laadukkaita vetimiä.

  2. En ole muotitietoinen.

  3. Minulla ei ole varaa uusia garderobiani kovin usein.

  4. Minä olen tullut vanhaksi.

  5. Pienien annosten listaltani jäi pois kohta "uusia vaatteita kannattaa ostaa harvoin, silloinkin pieninä annoksina.

  Eiku veikkamaan. Oikein vastanneiden kesken arvotaan Suomen Huoneistokejun kuulakärkikynä vanhoilla yhteystiedoilla. Toimivuutta ei taata, mutta yleensä kuulakärjen hankaaminen kengän kumipohjaa auttaa. 

  Vielä loppuun toteamus: Fingerporia sopii nauttia enemmän kuin fingerporillinen kerrallaan.

TÄNÄÄN ULKONA

  Lämmintä syyskeliä pitelee. Aamulla +9, päivällä asteen verran enemmän. Mehän lähdettiin Messilän ja Tiirismaan maastoihin kävelemään. Salpakankaan teollisuusalueen parkkipaikat olivat lähes täynnä. Varmaan parikymmentä autoa oli sylkenyt matkustajansa luonnon helmaan. Ihmeen vähän kuntopoluilla kuitenkin näimme ihmisiä. Muutamia sieniäpärieden kanssa metsässä liikkuvia, jokusia sauvakävelijöitä sentään. Suppivahveroitahan ne sienenmetsästäjät olivat etsimässä. Syy, miksei tungosta ollut johtuu siitä, että kuntoreittejä on niin paljon. Kansa oli varmaan jakautunut eri suuntiin. 

  Me lähdimme taivaltamaan Messilän Golfkentän kautta. Kiersimme Tiirismaan tv-maston. Reilusti kiersimme, palasimme Iso-Tiilijärven rantaa seurailevaa reittiä. Siinä kuusi ja puoli kilsaa tuli matkaa taitettua. 

  Puolensa on Hollolan, myös Lahden, ulkoilumaastoilla. Salpauselän harjun luonto on jääkauden aikaansaamine suppineen ja kivilohkareiden koristelemine rinteineen, sekä sammaleisine kuusikoineen näillä seuduilla upeaa. Ja kun upea sää kruunasi valollaan upean maiseman, niin mikäs oli sisimmältään  etelä-savolisenten käyskennellä!

  Hilppa pysähtyi välillä ihmettelemään kuusien latvoissa näkyvää käpypaljoutta.

  Tiheän kuusikon naavaiset oksat vihreää sammalpeittoa vasten. Siinä silmä lepää!

  Golfkentällä oli täysi meininki päällä. Lähes jokaisella tiillä näkyi kulkevan kärrejään vetäviä ihmisiä. 

Kuvassa yksi heistä.

  Tilhille päihdettä näkyy olevan täälläkin, kunhan pakkanen käy ne panemassa. Pihlajanmarjat, ei tilhet.

  Huomenna ei ehditä metsäpoluille, sillä olen sopinut päiväksi muuta. Hieman käyn avustamassa tuttua. Hilppa menee sillä aikaa Lahdessa kauppoihin etsimään itselleen jotakin tarpeellista. Sen jälkeen käydään äiti-Elinaa katsomassa.

  Sunnuntaina mennään taas metsään. Ilma näyttää hyvältä, joskaan  aurinkoa ole odotettavissa. Pyhänä kierretään vaihteeksi Iso-Tiilijärvi. Samanmittainen, ehkä hieman pidempi, on se lenkki. 

  Kuukauden, tai parin, kuluttua nuo polut ovat muuttuneet latu-uriksi. Jos lunta on tullakseen. Ihan samoja reittejä emme kuitenkaan suksilla kulje. Pysytellään mieluummin sinisillä laduilla. On nimittäin muutamissa kohdin sellaisia alamäkiä, että voisi käydä meille kuin Jänöjussille:

  Kas satakunta volttia 

  hän teki ilman holttia 

  ja vatsalleen hän kinokseen 

  näin lensi suksineen

  Parempi tuntea taitonsa, pysytellä perhelenkillä sukset turvallisesti ladun pinnassa. Vaikka kyllä sitä ennen, nuorna miesnä, olisi nuo myötäleet viuhauttanut alas mennen tullen. Muutaman kymmenen vuoden hiihtämättömyys ja rinteissä käymättömyys jätti jälkensä. Ehkä hyvä niin. Iäkkäät luut kun eivät tahdo nopeasti korjaantua.

  Meni hiihtopuolelle, eli asian viereen, tämäkin tarina. Joten lopetan. Lopetan ennen isompia harhautumisia.

SUJUVAA SOPEUTUMISTA

  Eilen jätettiin Luonterin tienoot. Hyvä valinta, sään suhteen ainakin; ei sadetta, ei juurikaan tuulta, plussan puolella kuutisen astetta. Koska kaikki valmistelut oli jo tehty, oli helppo aamulla hilata tavarat (kaksi kylmälaukkua, korillinen  purkkeja ja purnukoita, kolme isoa kassia, kaksi reppua, Makitan akkukone laatikoineen ja akkuineen, säkillinen havuja haudoille, vajaa kympin maalipönttö) veneeseen. Puoli yhdeksän kantissa hyvästit jätettiin. Jo lueteltu tavarapaljous Potinlahdessa autoon, Hilppa puikkoihin, minä veneellä Piskolaan. Hanelin kanssa oli sovittu, että yhdeksän maissa tullaan. Rantauduin 8:56, Haneli oli jo odottamassa. Vene suoraan trailerille, saunarannan puuliiterin taakse talvehtimaan. 

  Hanelilla oli kiire Virtasaareen nuotalle, joten jäin peittelemään venettä. Hilppakin tuli sopivasti avuksi. Selvennyksi, että minulla oli venematkaa noin viisi kilsaa, Hilppa joutui ajelemaan sorateitä liki 20.

 Taina oli etäpäivällä, ja hän ilmestyi jututtamaan. Kaapo-koira oli matkassa. Voi sitä riemua. Hyvä oli Kaapon siihen sammalikkoon lirauttaa tavanomaiset ilopissat! Taina sanoi, että hirvenlihaa olis pari pakettia kaivettuna pakkasesta. 

  Kun vene oli hupussa, mentiin käymään talolla. Jauhelihaa ja paistipala saatiin matkaan. Eli melko edullinen talvisäilytyspaikka meillä veneelle on; vetoapu trailerilla maille, vastikkeeton paikka talvehtia, kylkiäisenä hirvenlihaa. En ole ajatellut alkaa tinkimään.

  Hollolassa oltiin ennen puolta päivää. Tavarat paikoilleen, savuahventa naamariin. Siitä alkoi sopeutuminen. Sopeutuminen, joka on lähtenyt sujuvasti käyntiin. En ängennyt illalla ulos hampaita pesemään, en myöskään yöpissalle. Aamulla en lähtenyt hakemaan liiteristä puita, vaan toimeuduin sauvakävelemään jo ennen Hilpan heräämistä. Enkä lähtenyt eilisen aikana kuin yhden kerran viemään käytettyä talouspaperia tuvan uunin kyljessä olevaan paperikassiin, mihin laitetaan poltettavat roskat. Siksi en lähtenyt enempää kuin yhden kerran, koska sen yhden kerran opetuksena sisäistin, että täällä ei ole tuvan uunia, eikä sen kyljessä olevaa paperikassia poltettavilla roskille. Hyvin sisäistetty. 

  Tänään mennään iltapäivällä hieman siistimään pieniä pihojamme. Pihoja, jotka ovat meidän osaltamme koskemattomia keväästä asti. Ruohon ovat hyvät naapurit sentään aina ajelleet. Nyt pitää vähät kukkapenkit perata, isommat roippeet haravoida. Eli pientä talonmiehen hommaa täälläkin on. Jonain päivänä pitää siinä ominaisuudessa pestä ikkunat ja parvekelasit. Sitten saa talvi puolestani tulla. Vaikka ei taida ihan heti päälle painaa. Talvi. Oikeus ja kohtuus tietysti olisi, jos lunta tulisi aikaisin, usein, paljon. Kosolti minulla on vastavuoroisuuden nimissä korvattavaa kesän nurmenleikkuista. Kuitenkin paholainen kuiskuttelee korviini, että ei sitä lunta niin älyttömästi tarvitse tulla. Ketä uskoa? Oikeutta ja kohtuutta, vai pirua? Siinäpä kysymys. Yleisemmin asiaa tarkastellen taitaa piru saada selkävoiton. Totta puhuen jos minulla olisi valta päättää, niin joulukuun alussa saapuisivat napakat pakkaset. Kun jääkansi olisi auton kestävää, saisi ripotella lunta sopivasti latujen ja laskettelurinteiden tarpeisiin. Koska minulla ei ole valtaa, eikä tietenkään edes kykyä, noista asioista päättää, katselen säiden kulkua sillä mielellä, että tulevaan on tyytyminen. 

  Aika hienoa syyssäätä näyttää Foreca povaavan. Parina seuraavana yönä hieman sataa, perjantaiaamusta alkaen on sitten lämmintä, osittain aurinkoista poutailmaa monta päivää. Tulee varmaan lähdettyä kuntopolkuja Messilän ja Tiirismaan maisemiin dallailemaan. 

  Näin on pian ensimmäinen vuorokausi Hollolassa vietetty. Merkit viittavat siihen, että seuraavat noin 120, tai pahimmassa tapauksessa yli 180, tulevat kulumaan pian entisiin kaavoihin asettuvalla tavalla. 

  Loppuun laitan pari arkistoista kaivamaani kuvaa. Ne on otettu 29.10.2018 Avokkaansaaressa. Jotenkin vippuustaa siihen suuntaan, että olen niitä lievästi manipuloinut. "So What?!" Noinhan ne sanovat jotkut minua huomattavasti oppineemmat henkilötkin. 

VOISHAN SITÄ TÄÄLLÄKIN OLLA

  Tuli onneksi hieno päivä. Huominen onkin sitten taas yhtä lörötystä. Saadaan siis nauttia vielä raikkaasta syyssäästä; aamulla oli 3 astetta miinusta, taivas lähes pilvetön. 

  Päivä alkoi tuvan uunin lämmityksellä. Kun valkeni, mentiin naapurin Hannun kanssa nostamaan verkot. Verkot, mitkä laskettiin eilen räntäsateessa ja tuulessa. Nyt oli saalis parempi kuin edellisellä kerralla. Kumpikin sai sopivasti muutaman ahvenen ja siian. Oli verkoissa myös hauenpuikkareita ja isoja särkiä. Särkeä väheksymättä ne saivat palata elinympäristöönsä, kuten pienehköt hauetkin. 

  Hilppa oli ryhtynyt aamusta siivoamaan. Tai ensin hän sulatti pakastimen. Jäätä sinne oli kertynyt kesäisten sähkökatkojen ansioista. Vähät pakasteet ovat jo taas paikoillaan. Kun ilmeisesti tiistaina täältä poistutaan, ei enää tarvitse pakastimen kanssa puliveivata. 

  Minä ryhdyin savustamaan kaloja. 

Siis näitä...

...joista tuli tällaisia.

  Kalojen haikuuntuessa kävelin vielä pihoja, aittoja, varastoja tiissimässä, josko jotakin talvivarustautumiseen liittyvää olisi jäänyt tekemättä. Ei osunut silmiin. 

  Hilppa sai aikanaan siivouksen tehtyä, kalat muuttuivat kauniin ruskeiksi. Niitä maistetaan illalla. Lisää huomenna. Tai sitten loput lähtevät käymään Hollolassa. 

  Tänään vielä saunotaan. Haikeilla mielin. Muuten ei isommin ole tarvista uurastaa. Kun aikaisin herää, niin aikaisin voi heittäytyä vapaalla. 

  Huomenna on edessä vesijärjestelmän tyhjennys, pesukoneiden talvivalmiuteen laitto. Ne sujuvat kyllä sadetta pidellessä. Samoin pitää kasata valmiiksi, ainakin valmiuteen, sellaiset jutut, mitkä viedään Hollolaan. Tiistaina sitten kamat veneeseen, siitä autoon, Hilppa puikkoihin ja kohti Piskolaa, minä myös, mutta vesitse. Piskolassa vene rantatrailerille, akku irti, pressua päälle ja puolen vuoden lepoon. Tämä kaikki pienellä varauksella. Pitää vielä huomenna tarkentaa Hanelilta, että hänelle ei ole ilmaantunut muuta. No, jos on, niin päivällä jatketaan maalaiselämää. Tiistai sekä keskiviikko näyttävät samankaltaisilta, eli vähäsateisilta päiviltä.

  Kun aamupäivän puuhastelin, kävi välillä mielessä, että voishan sitä täälläkin olla. 

  Vaikka pakkasaamun jäljiltä piti laittaa tikkaat estämään liukastumista veden vähyyden vuoksi alas

viettävälle kulkusillalle. Muuten olisin ottanut reippaan luisun, ehkä ihan jortaaniin asti. 

  Panin myös merkille, että vielä muitakin maisemissa liikkuu. Meni nimittäin sellainen jahti ohi, että Pöntinenkin saa katella pitkin nokkavarttaan.

  Ajatus täällä olemisesta väikkyi mielessä myös kaloja savustaessa.

  Mutta kyllä tosiasiassa on tullut aika siirtyä kaukolämmön pariin. Kun yllä olevaa kuvaa katselette, saatatte ihmetellä, miksi minulla on puutarhakenkien kärjessä p-kirjaimet? Järkeenkäyvä selitys asialle löytyy. Ne olen maalannut siksi, että en hämärässä laittaisi vahingossa koipiini Hilpan samalaisia sklopottimia. Näin on joskus päässyt käymään. Varsinkin, jos sukattomaan jalkaan kenkiä laittaa. Silloin Hilpan luistimet minullekin mahtuvat. 

  No niin, lopetan luultavasti viimeisen raporttini Avokkaansaaresta, Saarelan tilalta, vuonna 2021. Raportit varmaan jatkuvat toisesta osoitteesta.

AJANKULUKSI

  Tää niitä päiviä on. Juuri niitä päiviä, kun ei tee mieli nokkaansa ulos työntää. Tosin ei järin kylmää ole, kahdeksan astetta plussaa näytti mittari aamulla. Mutta elekeepä huoliko, kyllä se siitä kylömenöö! Illalla on enää pari astetta. Ja vettä työntää, huomiseen asti. Sunnuntaki näyttää sateettomalta. Alkava viikko on taas pisaroita pullollaan. Pitää vieläkin kiittää tuuriaan, niin ja Kone- ja Urheilun asentajaa, siitä, että venehuolto onnistui eilen. Tänään olisi kyrsinyt lähteä kylille ajelemaan. Ja niille, jotka vanhaa mantraa tähän tarjoavat, sanon että tulokee ise kokkeilemmaan avovenematkailuva näellä kelilöellä. Se matrahan kuuluu jotenkin näin: "Ei ilmat koskaan huonoja ole, varusteet saattavat olla".

  Vaikka onkin päivä, jona ei tee mieli nokkaansa ulos työntää, niin ulos se on tässä asumismuodossa välillä työnnettävä. Tarpeillaan on käytävä, puita on haettava, sauna on lämmitettävä, sinne myös mentävä, ulkokautta. 

  Verkoillekin täytyi aamulla lähteä. Kovin kitsasta oli kalantulo. Hannu sai siian, minä kaksi ahventa. Missä lie kalat? Huomenna lasketaan vielä pyydöt. Luultavasti viimeistä kertaa tälle syksylle. 

Kuvassa varusteiltaan moitteeton kalamies valmistautuu lähtöön.

  Koska, kuten sanottua, nokan ulos työntämiseen ei ole suurta paloa, ryhdyin ajankulukseni kirjoittamaan. Hilppa katselee jotakin ohjelmaa Areenalta. Kammarin uunissa rätisee pihkapuu. Sadepäivän meinkiä. 

  Aamulla uutisissa kerrottiin, että kuningatar Elisabeth II on päässyt sairaalasta kotihoitoon. Hänen kohdallaan se merkitsee linnakomennusta. Siinä mielessä asian mainitsen, että olemme viime aikoina katselleet Netflixiltä The Crown-sarjaa. Neljäs kausi on jo meneillään. Monarkisti en ole, monarkistia minusta ei tule, mutta ihan mielenkiintoista on ollut tuota upeasti toteutettua sarjaa katsella. Mitä lie on tullut maksamaan? Paljon, se on varmaa. 

  Mediassa ja somessa vaahdotaan, taas, Sanna Marinista. Aina vaan jaksaa ihmetyttää poliittisen pelin likaisuus. Ja se, että lokaan yritetään vetää, jos menestyy liian hyvin. 

 Poliittinen peli on likaista, ja sitä tekevät kaikki politiikan parissa pyörivät. Nyt vain tuntuu oppositio olevan todella kärkevä. Kaikki hyvät tavat unohtuivat tuossa tohinassa. No, en jaksa enempää asiasta kirjoittaa. Miettikää itse. Ja niinhän te mietittekin. 

  Taitaa kristallisoitua tiistai lähtöpäiväksi. Kaikki on sillä mallilla, että alkaa on tehty, mitä tehtävä on. 

Pienin kommervenkein täältä voidaan lähteä. Jos vielä muutaman siian saisi, savustettavaksi. Voisi viedä mukanaan, muistella kotona niitä syödessä verkoilla käyntejä, kelejä ja varusteita. Sekä ällistellä K-Supermarketin kalatiskin hintoja. 

  Juuri, kun meinastin lopetella juttua, tuli puhelu. Se tietää lisäystä "nokan ulostyöntämislistaan". Kesänaapuri, "Jänissaaren talonmies", pirautti. Hän oli eilen päässyt, ohi valvovien silmieni, saapumaan mökille. Valvovien silmien ohitus voidaan panna sen piikkiin, että olimme hänen tulonsa aikaan kylillä venettä huollattamassa. Hän on lähdössä tänään pois. Veneen rannalle kiskonmiseen ja selälleen kääntämiseen olisi kuulemma apu tarpeen. Juha sanoi kuitenkin, että jos ilma näin kurja on, niin hän saa veneen sen verran ylös yksinkin vedettyä, että pärjäilee aikansa. Ja että hän voi sitten myöhemmin tulla sen peittelemään. Mitäs suotta! Näillä latitudeilla on ollut tapana, että naapuria jeesataan silloin, kun sen aika on. Vaikka olisi "ei nokkaansa ulos tee mieli työntää"-keli. Eli illansuussa sadepuku ja sydvesti saavat taas töitä. 

  Jos lisää nokanulostyöntötarpeita ilmaantuu, ne käsittelen saapumisjärjestyksessä, teen päätökset nopeammin kuin byrokratiassa tapahtuu. 

  Loppuun kuva Saarelan pihapiiristä hieman erilaisesta kulmasta otettuna.

ILIMOJA MONENMOISIA

  Eilen, kun kohti Anttolaa ajeltiin, tuli mieleen, että aika nasakasti osui renkaanvaihto; mitä lähemmäs Mikkeliä tultiin, sitä enemmän alkoi valkeaa näkyä pientareilla. Joissain kohdin pyrki sohjoa kerääntymään ajoradalle. Onnistuneen rengasvalinnan ansiosta selvittiin maaliin kunnialla. 

  Venematka oli lyhyt mutta tuulinen. Räntää vihmoi vaakasuoraan päin tuulilasia. Ei onneksi sentään päin pläsiä. Perille päästiin hieman kastuneina. Ei väliä. Pirtissa lämmintä mukavasti, uunit antoivat pian sitä lisää, joten vaatteet kuivuivat komiasti. 

  Aamulla katselin uusimmat ennusteet säästä. 

  "Ei hyvältä näytä!", tuumin. 

  Huomiseksi, veneen huoltopäiväksi, ennustettiin melkoista sadetta, navakkaa tuulta. Tämä päivä sensijaan näytti yhdeksän maissa väistyvien sadepilvien jälkeen poutaiselta iltaan saakka. Hieman nolona päätin kysyä jo kerran vaihdetun huoltoajan rukkaamista. Heti ysiltä soitin Anttolan Kone- ja Urheiluun. Sain huoltomiehen kiinni. Kysyin, olisiko mahdollisesti jotain rakoa, missä hän voisi huoltaa veneen tänään, sillä huomiseksi on luvassa kurjaa keliä? 

  Kaveri sanoi "hetkinen", selasi tovin listojaan itsekseen mumisten. Lopulta hän ilmoitti "voin tuon yhden homman siirtää, tuu 15:30". 

  "Loistavaa!", kiittelin. "Puoli neljä oon rannassa!"

   Ehdin ap. puhailemaan pihalla talvivarustautumisia. Ip. otettiin rennosti, kunnes kolmelta suoriuduttiin veneelle. Hilppakin toimeutui mukaan, koska ajosää oli hyvä. 

  Kun venettä huollettiin, tallusteltiin vajaan tunnin ajan kylän raitteja. Hiljaisen kylän. Tällaiselta näytti torilla:

  Varmemmaksi vakuudeksi kuva toiselta laidalta:

  Eikä läyhkettä ollut Mainstreetin suunnallakaan:

  Nyt on vene huollettu. Huoli huollosta ei huolleta huomenna. Kiitos joustavasta suhtautumisesta Anttolan Kone- ja Urheilu. 

  Naapurimökin asukkaat saapuivat juuri, kun olimme lähdössä kylälle. Huomasin heidät venettä lastaamassa, kun laiturista irrottiin. Ajettiin Potinlahden kautta. Kysyin Hannulta "mites verkot?"

  "Ajattelin, että vois laittaa."

  "Kerkeetkö viideks? Käydään Anttolassa vene huollattamassa, voisin sitte tulla hakemaan."

  "Se passaa".

  Niinpä verkkoja muutama laskettiin. Matalaan laitettiin. Siika aamulla on, tai ei ole. Yritystä kuitenkin. Aamulla taitaa sataa. Satakoon. Sadepukua ja sydvestiä päällle. Mukavampi verkkoja on kokea kuin laskea sateessa. 

  Huomenna sataa. Sitten on pari poutaisempaa päivää. Maanataina sataa taas. Tiistaina puotaa. Keskiviikkona ja torstaina sadetta. Perjantaina poutaa. Sovimme tänään Hilpan kanssa, että maanantaiaamuna tehdään päätös poislähdön ajankohdasta. Näyttää siltä, että se tulee olemaan tiistai tai perjantai. Maanantaina näkyvä sääennuste määrää lähdön lopullisesti. Eli vähissä alkavat olla päivät saaressa. Tällä erää. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Toivottavasti melkoinen joukko kevättalvia, keväitä, kesiä, syksyjä on vielä odottamassa paria vuosi vuodelta ikääntyvää kesäasukasta. 

KORVENNUS KUNNIAAN!

  Pitäisköhän aloittaa taas tupakinpoltto? Lopetin syksyllä 2008. Ihan puskista tuli päätös, yhden yön aikana. Päätös on pitänyt ilman ongelmia. Mutta nyt olisi varmaan aika aloittaa, nousta barrigadeille. Tuntuu olevan tilaus tuollaiseen kansalaistoimintaan. Voisin nimittäin ryhtyä vaatimaan, että koska minulla on oikeus tupakoida, minulla on myös oikeus tupakoida yleisissä tiloissa, ravintoloissa, yökerhoissa, busseissa, junissa, missä itse vain haluan. Mitäs muista. Pääasia, että minä, sekä epäilemättä mukaan vaatimuksiini ryntäävät tietynlaiset ihmiset, saavat korventaa kuin turkkilaiset! Anteeksi vertaukseni. Ei siinä ole mitään henkilökohtaista turkkilaisia vastaan. Ennen vanhaan noin sanottiin yleisesti kovista tupakki-ihmisistä. Joo. Tupakointi pitää sallia. Niin että haiku nousee kuin Halla-hinaajan korsteenista! Jos samalla vaarantaa samassa tilassa olevia tupakoimattomia, altistaa passiivisen tupakoinnin vaaroille, niin se on meidän tupakoitsijoiden oikeus! Aletaan boikotoimaan sellaisia yriyksiä, jotka eivat salli tupakointia tiloissaan. Niin ja aletaan maalittamaan niitä somessa, laittamaan arvosteluihin natsi-kortteja, syyttämään eriarvostamisesta. On se perkele, jos ei ala tulla rotia tämän maan käytäntöihin! Nimimerkillä "YKSI ITSENSÄ JA  KALTAISTENSA PUOLESTA, ENEMMISTÖ SAA HAISTAA  PA**AN ".

   Mistähän syystä minulle tuollaisia ajatuksia päähän pälkähti? No kun on niin reippaita ihmisiä esimerkkiä näyttämässä. Sellaisia altruistisia kansalaisia, jotka haluavat kaltaisilleen tasapuolista kohtelua, sillä terveydenhuollon kuormitus saattaa vielä sallia hienoista nuosua. Perkele!

  Sellaisia haaveita tänään. En kuitenkaan talvirengasvastaiseksi ole ryhtymässä. Sellaisenkin vertauksen tarkoittamaani hulluuteen jossain näin. Kävin tänään laitattamassa kitkat alle. Huomenna Anttolan Unionilla..., eikäku Seolla, hovikiristjämme Tuomas K. kiristää pultit. 

  Näkyi muuten olevan Vianorilla jo läyhkettä. Johtuukohan siitä, että uutisissa on moneen otteeseen kehotettu ihmisiä vaihtamaan renkaita, ihan Etelä-Suomea myöten. Lisähuomiona mainittakoon, että kun puolisen tuntia pihalla odottelin renkaitteni vekslaamista, kävi neljä poliisautoa samalla asialla. Hyvä niin. Apu tulee paikalle varmemmin, kun on asianmukaiset gummit alla. Turvallista matkaa! Sekä poliiseille, että tavallisille sompaajille. Enkä oikeastaan soisi rosmojenkaan kovin pahoja kolareja ajelevan. Joten siis taspuolisesti kaikille. Myös tupakka-aktivisteille ja rokotevastaisille. 

  Loppuun kuva mahdollisen Tupakkimyöteiset ry:n jäsenille kaavailemastani paidasta. 

AIKAISTUNUT LÄHTÖ

  Eilen, tuulen tuivertaessa, tälle päivälle luvattua ilmaa tarkastatellessa, tuli ensin ajatus, että siirrän veneen huollon loppuviikolle. Ja perään jalostui ajatus sellaiseksi, että mitäs me täällä saaressa kurjalla ilmalla olemaan, vaan lähdetään päivää aiemmin Hollollaan. Niin tehtiin. Hyvä tuuri jatkui ylitysten kohdalla. Taas päästiin Potinlahteen kastumatta, vaikka aamulla sadepilviä kiiruhti tienoon yllä kaiken aikaa. 

  Matkalla poikettiin Kone- ja Urheilussa. Olivat juuri tulleet töihin, sain uuden huoltoajan ensi perjantaille. Toivottavasti ei silloin myrskyä. Sateesta aina selviää. Joka tapauksessa huolto tehdään silloin. Tai sitten tuulee tosi kovaa. 

  Päivällä käytiin kirjastossa. Sitten ajettiin katsomaan äiti-Elinaa. Ei muutosta hänen tilassaan. Kovasti nauratti, kun hänet varovasti olkapäästä hereille nykäsin. 

  Hoivakodista sörnäytettiin Kauppakeskus Karismaan. Olin hieman netissä asioita tutkistellut. Karismassa on iso Tokmanni, josta löytyi sopiva lisäys työkaluarsenaaliin. Mentiin nimittäin ostamaan kompura. Ajatus siihen oli mieleni sopukoissa itänyt. Lopullisen päätöksen se sai, kun taas kerran jotain puhdistaessani kiroilin paineilman puutetta. Samalla, kun ostopäätös oli lukittu, selveni ensi kesäksi yksi projekti, nimittäin piha-aitan katon maalaus. Se on peltikatto, joka on huonossa maalissa. Ruiskulla työ käy kätevästi. Tulee harkinnan alle myös talon katon maalaus. Se on katettu muovipinnoitetulla pellillä. Pellit olivat ensimmäisten aikojen tuotteita. Siis ensimmäisiä markkinoille tulleita pinnoitettuja peltejä. Ei ollut tavara vielä täydellistä. Auringonpuoleiselta lappeella alkoi pinnoite kesiä pois jokusien vuosien kuluttua. Nyt ei pihan puolella sitä ole jäljellä lainkaan. Takalappeeltakin siitä suuri osa on irronnut. Pitää opiskella, miten tuollainen pinta pitää käsitellä, ja kestääkö siinä maali ylipäätään lainkaan. No, onpa talvi edessä, aikaa asioihin perehtyä.

  Sopivasti kahviaikaan palattiin kotiin. Käytyämme ensin Lidlistä hieman ruokatarvikkeita. Ja kahvileivät, tietty. Eli kahvin ja suoratoiston kera hetki, kuten Saarelassakin lähes päivittäin. Nyt oli miljöö vain hieman toinen:

  Huomenna on ohjelmassa auton pesu ja renkaiden vaihto. Normaalien päivärutiinien ohella, tietysti. Keskiviikkona aamusta tien päälle. Viimeinen rutistus on edessä. Puolen vuoden kaipuu alkaa reilun viikon kuluttua. Kaipuuta hieman helpottaa tieto siitä, että kevättalvella mennään viikoksi tai pariksi Saarelaan. Nyt kyllä sanoin väärin. Ei se ole tieto. Se on toive. Tulevasta talvesta, sen jäätilanteesta, kun ei ole tietoa. Usko on joka tapauksessa vankka. Kyllä sinne pahnostetaan vesikelkan kanssa, lähes lumettomanta jääkenttää pitkin, viikon eväät kelkassa, mieli maaliskuisen taivaan laella. Tai sitten vesikelkan jalaksina toimivat vanhat laskettelusukset sohjosta raskaina, saappaat kohvan läpi purskahdellen, silmälasit huurussa, hikimärkänä, viikon eväät kelkassa, mieli maaliskuisen taivaan laella. Ihan sama.

LÄHTÖLASKENTA ALKANUT

  Väistämättä lähestyy hetki, jolloin saari ja Saarela jätetään, Hollolaan muutetaan. Ajatus on tällä hetkellä sellainen, että tiistaina mennään vielä käymään Hollolassa ja Lahdessa. Renkaanvaihto on silloin, siis tiistaina. Yksi yö ollaan, tullaan keskiviikkona vielä Anttolaan. Viikko ollaan, siikaa pyydetään, talvikuntoon paikat laitellaan. Keskiviikkona, 27. lokakuuta, tai torstaina, 28. lokakuuta, sitten pakataan loput kamat, lähdetään lähemmäs koronaa. Saareen tultiin 26. huhtikuuta, joten tavanomaisesti puoli vuotta taas saadaan täyteen. Verottajalla ei liene asiaan nokan koputtamista? Kuten käsittääkseni vaikka Espanjan aurinkorannoilla osan ajastaan viettävien eläkeläisten kohdalla on. Tai ainakin oli. En ole veroasiantuntija. 

  Tänään aloitin, oikeastaan jatkoin, syystoimenpiteitä. Otin saunan pumpun pois, laitoin kasteluletkut talviasentoon. Sitten putsasin venevajan rännit. Koska aamuinen sade näytti hiipuvan, vaihdoin asianmukaiset varusteet niskaan, menin moottorisahan kanssa harventamaan niemen tiheää metsikköä. Satamaan se pirulainen alkoi melkein heti. En välittänyt, jatkoin hommia. Jatkoin, kunnes aloin olla läpi asti märkä. Onneksi tuvan uunin aamulla lämmitin; vaatteen sain mukavasti pankolle kuivamaan. Iltapäivä saattaa olla poutainen, mutta en kyllä enään metsään mene. 

  

  Huominen on myös poutainen. Maanantaina pitää ajella vene kylille. Klo. 13 on syyshuolto. Sadetta näyttää ennuste povaamaan. Onneksi ei kovin rankkaa. Eikä aivan mahdotonta tuulta. Viittä metriä sekunnissa näyttää olevan. Huomenna on päiväksi povattu jopa kahdeksaa sekuntimetriä. Se on kyllä turhankin kova veneillä. 

  Tuuli se viime yönäkin. Pariin kertaan heräsin, kun sade hakkasi ikkunoihin, tuuli vihelsi rakenteissa. Ei sentään sähköt pätkineet. 

  Lehdet ovat lähes kokonaan tippuneet. Kova tuuli tietysti on asiaa edesauttanut. Nyt näkee järvelle mukavasti. Ei vaan ole juuri nähtävää. Veneilijät ovat vähissä. Jos keskimäärin yksi per päivä ohi menee, niin ei ainakaan enempää. Lukuunottamatta parin mökkinaapurin pursia, niin olen edellisen viikon aikana bongannut muistaakseni kolme ajelijaa. Ei käy pörinä korviin!

  Todisteeksi tyhjästä vesireististä laitan pari kuvaa. Ne otin, sateen pakottamana, kesällä asentamieni kalliitten lasien takaa. 

  Syksyinen on pihapiiri, syksyinen on metsä, syksyinen on Saimaa. Ei ihme, onhan syksy. Pakkasta ei kuitenkaan ole vielä täällä ollut. Pari kertaa pientä hallaa, eli on vetänyt maan aamulla kuuraan. Alhaisin mittarilukema on ollut +/-nolla. Ensi viikolla näyttäisi yhtenä yönä tippuvan pariin pakkasasteeseen. Siksi otin rannan pumpun pois. Talon vesijohdolla ei näillä näkymin ole hätää, vaan saadaan pitää se toiminnassa lähtöömme asti. 

  Itse asiassa ei talveen varautumista enää ole paljon tekemättä. Talon räystäskourujen putsaus, hieman lehtien puhaltamista, ja tärkeimpänä vesijärjestelmän tyhjennys. Eli eivät tulevat päivät täyty niistä töistä. Pitää kehitellä muuta askaretta, jotta saa aikansa kulumaan. Ja kuluuhan se. 

  Mitenkään riemusta kiljuen en odota kotiin paluuta. Mutta tosiasia on, että ei täällä enää ole samanlaista asustaa kuin keväällä, kesällä ja alkusyksyllä. Ihan mukavaa on päästä ulkoilureittien viereen kävelysauvoja kuluttamaan. Vaikka kokemuksesta tiedän, että alkuun minua häiritsee, kun ei voi/viitsi pienessäkin välissä heittää nuttua niskaan, käydä pihalla ällistelemässä ympäristöä. Kyllä kaupunkimaisessa kunnassa asuminen tulee olemaan sisätiloissa nuhjuamista saaren elämään verrattuna. Vaan siihen pian tottuu. 

  Toinen asia, mitä tulee ikävä, on uunien lämmitys aamulla aikaisin. Niissä hetkissä, kun vielä Hilppa nukkuu, minä virittelin hiljaa tulta leivinuuniin, sen yltyessä roihuun keitän kahvin, katan pöydän, selaan läppäriltä uutiset, juon santsikupin, lisään puita uuniin, on asiaan vihkytymättömälle ehkä käsittämätöntä, mutta minulle käsinkosketeltavaa taikaa. Mutta minkäs teet? Keinokartanotiellä ei ole uuneja!

  Loppuunpa laitan kuvan, joka valehtelee. Pari päivää sitten oli puolikuu. Ja oli taivas sees. Minä kävin ikuistamassa puolikuun. Puhelimen kameralla nappasin muutaman kuvan. Vaikka kamera on monipuolinen jne., niin ei tulos minusta puolikuulta näytä. 

POUTA PITÄÄ HYÖDYNTÄÄ

  Tänään on poutainen päivä. Koska poutaisien päivien esiintymisistä lähitulevaisuudessa ei ota tolkkua, koska ennusteet ovat mitä ovat, niin poutaiset päivät pitää käyttää hyväkseen. Siispä hyväksikäyttämään heti aamusta. 

  Aamuaskareiden jälkeen, kun pimeys alkoi väistyä, mentiin nostamaan verkot. Ei kovin kummoista saalista tullut, mutta iltapalaksi asti sentään, kummallekin kalastajalle. Minun verkoissani oli kaksi siikaa ja ahven, naapurilla kaksi siikaa. Aika syvällä oli siika vielä. Vesi ei vissiin ole riittävän kylmää? Jopa yli kymmenestä metristä nousi kiiltäväkylkistä. Minun verkkoissani olivat siiat siinä kuuden metrin syvyydessä. Mätiä oli kuitenkin pullollaan toinen. Se tyttösiika. 

  Hilppa fileroi kalat, minä jatkoin hyväksikäyttöä. Siis puotasään. Ajoin taas lehtimaton saaneen nurmikon ruohonleikkurilla. Toistamiseen. Ei enää kovin paljon puista lisää lehtiä satele. 

  Lounaan jälkeen hypättiin veneeseen, usmuutettiin suppiksia etsimään. Piskolansaareen ajettiin, Reissalmelle, Hanelin laavun rantaa. Siitä lähdettiin dallaamaan metsäautotietä kohti Hiekkalahden talon sijaintipaikkaa. Itse asiassa mielessämme ei niinkään ollut sienisaalis, vaan liikunta. Hiekkalahden tienoilla on hienoja "satumetsiä". Sellaisia sammalpeitteisiä, joissa hyvinkin voisi suppilovahvero viihtyä. No, on nuo kulmat tullut kuljettua monina syksyinä, eikä niistä syksyn herkkua ole ikinä näkynyt. Mutta silmä lepäsi, sielu seestyi.

  Jätettiin kuusikot taaksemme, käveltiin Paajalansalmen rannalle. Rantaa pitkin kulkee jonkinlainen polku, jota pitkin tallustettiin paikalle, missä tiesimme suppiksia varmasti olevan. Mikäli ei joku ollut ehtinyt jo pois hakemaan. Oli siellä varmasti jossain vaiheessa käyty, mutta meillekin riitti hieman Saarelaan vietävää. 

  Sitten jatkettiin "tien päähän", eli paikaan, mihin tie loppuu, jäätie alkaa. Silloin, kun on jäätie. Käveltiin Tainan ja Hanelin talolle. Ei näkynyt autoja pihassa, joten emme viitsineet mennä tarhassa olevia koiria haukuttamaan, vaan jatkettiin Matalahteen ja laavulle menevää metsätietä takaisin veneelle. 

  Ylätalon luota näkyi rantapellolla syömässä olevia joutsenia. Viisi niitä oli. 

Yksi meinasi tulla joukkoon, mutta ei tohtinut laskeutua, vaan kaarsi järvelle. Äkkäsi kai meidät punaisissa takeissamme. 

  Kun saareen takaisin päästiin, olikin kahvi maullaan. Viimeiset palat omenapiirakkaa kruunasivat metsäkeikan. Iltapalaksi syödään siikaa ja ahventa, suppilovahverosoossilla. Kohta putkahtavassa kuvassa esittelen suppissaaliin. Samoin kehun kurpitsasadollamme. Niitä tuli kaksi: pieni, ja vielä pienempi. Olisimme osallistuneet "Suomen pienin vihannes"-kilpailuun, mutta sellaista en netissä surfatenkaan löytänyt. Ei ole reilua! Kyllä järkyttävän kokoisille kasvannaisille kisoja on, mutta ei meille amatööreille. Mieli matalana pitää viikon, parin, huoneenlämmössä oleskelun jälkeen ryhtyä kurpitsoita säilömään. Kurpitoiden tulee huoneenlämmössä olla, ei meidän, ainakaan koko aikaa. Hyvä puoli asiassa tietysti on se, että ei tarvitse viikkosotalla aikaa siihen järjestää, säilömiseen. Jopa pienempikin kurpitsoista on muuten sitruunan kokoinen. Näinköhän tulevaisuudessa avautuu uusi elämä kurpitsan viljelijänä? Eli nyt kuva, lopultakin.

  Huomenna ollee sadepäivä. Se täytyy myös käyttää hyväkseen. Lukemalla, toosaa tuijottamalla. Muuten, eilen katseli Areenalta dokkarin Frank Zappasta. Oli se aika mestari! Itse asiassa miehen musiikillisen tuotannon koko skaala on melkoinen; poppia, rokkia, klassista, elokuvamusiikkia. Ja tietysti kategoioimatonta "Zapaa"! Hittejä ei maestro halunnut tehdä, mutta yksi tuli, vahingossa. Se tuli, kun 14 vuotias tytär Moon tuli studiolle valittamaan, että ei näe koskaan työnarkomaani-isäänsä, ja kehui samalla, että hän osaa vetistä jonkun Beach Boysien biisin stemmat. Zappa ryhtyi tyttärensä kanssa musisoimaan, ja siitä syntyi kappale Valley Girl. Biisistä tuli listahitti ja kappale oli Zappan ainoa 40 parhaan singlen joukossa Yhdysvalloissa. Se nousi Billboard Hot 100 -listalla sijalle 32. Frank ei itse edes ensin asiaa tiennyt, sillä hän oli kiertueella Euroopassa. 

  Dokkari on yli kaksi tuntia pitkä. Miehen musiikkiin ei juuri ummikko pääse sitä katsellessa tutustumaan, mutta tietoa yhdestä suurimmista, hänen uransa kiemuroista ja ennenaikaisesta lähdöstä kyllä tulee. Tietoa, josta suuri osa on Zappan omista arkistosta peräisin. Arkistosta, jossa on ties kuinka paljon hyllymetrejä täynnä kansioita, nauhoja, videoita, vaikka mitä. 

  Zappa oli tuottelias, julkaisi yli 60 albumia. Vuonna 1993 tapahtuneen kuoleman jälkeen (Frank oli tuolloin 53 vuotias) on häneltä julkaistu vielä monta kymmentä levyä. Melkoinen saldo vajaan kolmenkymmenen vuoden uralla. Lopetan tämän blogin siten tähän lyhyeen kunnianosoitukseen miehelle, joka ei välittänyt paskaakaan julkisuudesta tai tai siitä, mitä hänestä sanottiin, vaan teki tinkimättömästi itselleen tärkeäksi kokemaansa duunia. 

VETTÄ, VIERAITA JA VAITONAISUUTTA

  Eilen haettiin uusi varaaja Mikkelistä. Minä innolla purkamaan pakettia, arssionoimaan asennusta. Sen verran "moternimpi" on Jäspin varaaja, että en uskaltanut omin päin lähteä liittämään. Soitin Jokken P:lle, miehelle, joka aikoinaan tänne putkihommat teki. Ja viime kesänä asensi apk:n. Sattui niin somasti, että Jokke, vastikään eläköitynyt, oli mökillään. Eli siis muutaman sadan metrin venematkan päässä. 

  Jokke porhalsi kohta hätiin. Ilmeni, että muutama lisäosa tarvitaan. Sovittiin, että hän tulee seuraavan aamuna, eli tänään, laittamaan varaajan toimintakuntoon.

  Kahdeksan jälkeen Jokke porhalsi rantaan puolen kuution kokoinen pakki mukanaan. Hommiin ryhdyttiin. Pientä pään raapimista onnistuminen edellytti, hieman odottamatontakin. Kuitenkin melko vaivattomasti pääsi mr. Putkimies sanomaan, että laita vesi päälle. Kun varaaja oli tyhjentynyt ilmasta, täyttynyt vedestä, laitoin töpselin seinään. 

  Hilppa keitti kahvit. Hollin aikaa turistiin kahvipöydässä. Sitten Jokke kävi vielä tarkastamassa liitokset, kiristi hieman yhtä. Vesi alkoi olla lämmintä. Kaikki toimi. Jokke lähti pakkeineen pois, minä laittelin kalusteet takaisin paikoilleen. 

  Vettä tulee, vesi lämpenee, vesi menee. Hyvä on taas ihmisen oleilla. Ei tuo kovin kauheaa ollut, kantoveden varassa eläminen. Mukavampaa kuitenkin on aamulla naamansa keittiössä lämpimällä vedellä huuhtoa kuin ulkona sadevesitynnyrissä. Toisaalta herääminen sadevesitynnyrimenetelmällä on varmempaa kuin pullamössökansan metodeilla. 

  Hilppa oli jo eilen valmistellut herkkuja. Kun keittiö täydessä toimintavalmiudessa vapautui hänen käyttöönsä, jatkui emännän työsarka. 

  Päivällä tuli tarkennettu tieto vierailusta. Veljeksistä vain Juha pääsisi tulemaan. Sovittiin, että hän ajelee autolla Potinlahteen, mistä hänet noudan. 

  Vieras 50 vuoden takaa saapui puoli kaksi. Rupateltiin tuokio. Sitten kävi kutsu kahvipöytään, missä 

oli kanttarelli-pekonipiirakkaa, sulhaspiirakoita munavoilla, sekä omenapiirakkaa. Kahviteltiin perinpohjaisesti. Samalla Juha, vieras menneisyydestä ja Kauko-Idästä, tarinoi elämänsä käänteistä. En niistä kovin tarkkaan, suoraan sanottuna juuri lainkaan, ollut tietoinen. Emme näe ole olleet missään yhteyksissä sitten ammoisen nuoruuden, kunnes pari vuotta sitten meistä tuli fb-kavereita. 

  Lähi-Idässä, Afrikassa, Aasiassa, Kiinaa myöten, oli mies ehtinyt käydä joskus vuosien, joskus lyhyempien projektien myötä. Nyt hän on ollut jo melko kauan Filippiineillä, ja on avioitunut paikallisen kaunottaren kanssa. 

  Kahvin jälkeen rupateltiin vielä elämän käänteistä, sivuttiin melko raskaasti vanhoja Anttola-muistoja, vanhoja anttolalaisia "legendoja".

  Mukavaa oli kuulla nuoruuden tutun elämän värikkäitä tapahtumia. Kun vein Juhan takaisin autolle, sovittiin, että jos, ja kun, hän tulee vaimonsa kanssa Suomeen, niin he tulevat yhdessä käymään. Ehkä ensi kesänä, ehkä seuraavana. 

  Siinä tarinaa niille, jotka luulevat, että täällä perifreriassa ei sosiaalista kanssakäyntiä lainkaan tapahdu. Tänään peräti kaksi vierasta, eri aikoina, eri kahvipöydissä. Tai samassa pöydässä, mutta eri aikaan. Ei me mitään metsäläisiä olla! Mutta nyt kyllä riittää, sosiaalinen puoli. Ollaan ihan kahdestaan ja melkein hiljaa ensi maanantaihin saakka. Silloin on veneen syyshuolto. Ilman jonkinlaista kanssakäymistä siitä ei selvitä.

  Loppuun kuva kahdesta miehestä, jotka eivät ole tottuneet kovin usein toisiinsa törmäämään.

VAPAAPÄIVÄ

  Tänään on vapaapäivä. Siksi en ole tehnyt kuin talonmiehen askareita. Niistäkin ainoastaan kohtuullisen elämisen laadun ylläpitämiseen tarvittavat. Siksi meillä oli aikaa lähteä yhdeksän maissa veneellä yli ja sauvakävelemään. Pakko tunnustaa, että myös uteliaisuus nakkeli. Eilen iltahämärissä havaittiin nimittäin vastarannalla epäortodoksista toimintaa: savua alkoi nousta metsikön takaa, samalla kuului sarjoina paukahduksia. Ihan kuin papatteja olisi joku pamautellut. Tai konetuliasella ammuskellut. 

  Siis lähdettiin yli, vaikka kovin kosteaa oli keli. Ei suoranaisesti satanut, mutta silmälasit sumeiksi menivät. 

  Mitään ihmeempiä merkkejä eilisestä toiminnasta ei paikalla, mistä äänet ja savu olivat peräisin, näkynyt. Osaan kyllä aavistaa, mistä oli kyse. Se riittäköön tällä kertaa.

  Sen verran uusilla urilla käytiin sauvojen kanssa, että käveltiin sillan tällä puolella erkanevaa Västäräkinniementietä jonkin matkaa. En ollut koskaan sitä tietä astellut, en edes ajanut. Muutamille mökeille se tie johtaa. Samoin sitä kautta pääsee Reissalmen rannalle Olkkosen talolle. Olkkosen Arttu-vainaa oli muurari, joka on tehnyt mm. tässä pirtissä olevan leivinuunin. Olkkosen talon kohtalosta en tarkemmin tiedä. Liekö vielä suvun hallussa? Suunnilleen ikäiseni tytär, Inkeri, heidän perheessään oli. 

  Tien varrella on myös vanha maalaistalo pihapiireineen ja rakennuksineen. Kun oli poikanen, siellä vielä asuttiin vakituisesti. On ollut jo kauan satunnaisella käytöllä. Vanhuus ei tule yksin, sillä en millään saa päähäni siinä asuneiden nimeä. Peltomäki on paikan nimi, mutta se ei ollut asukkaiden sukunimi. 

  Kun tie alkoi mennä lähelle erästä mökkiä, käännyttiin takaisin. Päästiinköhän tuolla pistäytymisellä kuvaan? Parissa paikassa näet oli kyltti, missä kerrottiin alueella olevasta kameravalvonnasta. 

  

  Kun Saarelaan palattiin, alkoi laiskottelu. Paitsi Hilpalla. Hän loihti luonaaksi keitetyt perunat, kanttarellikastiketta, ja ahvenfilettä. Ahvenet pakkasesta, mutta maukkaita silti. 

  Nyt on vapaapäivää kulutettu perräisillä ja suoratoiston katselulla. Talonmiehen alussa mainittuihin velvotteisiin kuuluvana lämmitin kammarin uunia. 

  Huomenna käydään Mikkelissä. Reilun viikon muona on hankittava. Tietysti myös uusi varaaja K-Raudasta noudettava. Toivottavasti samat palikat käyvät sen vesijohtoon liittämiseen. Niin minulle on parillakin suulla vakuutettu. Sellaisten miesten taholta, joista ei voi sanoa, että ihan sama puhuuko sillä pää vai perse. Jos brutaali ilmaus sallitaan. 

  Tiistaina tulee vieraita kylään. Tulee sellaiset veljekset, joista toisen, kansakoulu luokkatoverin, olen sitten seitkyluvun alun tavannut pari kertaa kylällä. Toista, isoveljeä, en ole naamakkain nähnyt tuon seitkytluvun alun jälkeen. Hän on työskennellyt ja asunut kauan ulkomailla, ja on nyt, koronarajoitusten höllennyttyä, päässyt käymään Suomessa. Fb-kaveriksi tulimme kai pari vuotta sitten. En kummankaan velloksen kanssa kovin läheinen kaveri ollut, mutta tiettyä nostalgiaa tulevaan tapaamiseen sisältyy. Kaiken lisäksi, kuriositeettina joillekin, minulle merkittävänä muistona, olin ainakin yhden rospuuttokauden, luultavasti kaksi, heidän kotonaan kortteerissa. He astuivat sopivasti silloisen Kirkonkylän kansakoulun vieressä. Muistelen, että tämä olivat 1. luokan syksy ja kevät. Toisella luokalla oltiin siskoni Ritvan kanssa rospuutot läheisessä talossa, missä asui muistaakseni Liikasen vanhahko pariskunta. Sille paikalle tuli myöhemmin Markus Liikasen talo ja paja. Seppä-Markus muutti kirkolle itseasiassa aika läheltä tuota tienoota, millä aamulla käveltiin. Suoverniemestä muutti, linnuntietä jotakin kilsan verran matkaa siitä, missä kävimme kääntymässä. Muistan alle kouluikäisenä kerran käyneeni Markuksen pajassa Suoverniemessä. Isä-Erkin kanssa käytiin, talvella hevosella. Jotain sepitykseen liittyvää asiaa oli. Liekö hevosenkenkiä haettiin? Tahi petkeleitä, tuuria, tukkisaksia, viikatteita? Kun Markus muutti pajansa kirkolle, jäi Suoverniemi veljelleen Aarnelle. Melko eksentrinen persoona ja erakko oli Aarne. Hänestä tarinaa saisi varmasti kirjan verran tehdyksi, jos olisi joku, joka ne kaikki muistaisi. 

  Tämä sivuharppaus tuli tehtyä. Ihan vaikka siksi, että näin asiat liittyvät mutkattomasti toisiinsa. Kuten tässä tapauksessa. Meidän aamulenkimme kytkeytyy pirtin leivinuuniin, vanhan tutun tapaamiseen, kansakouluaikaiseen rospuuttojen kortteeraamiseen, ja erään sepän sekä hänen veljensä tarinaan. Ihmeellistä on elämä!

  Vieläpä sydäntäni avaan, sisintäni puran. Rokottamattomista ja rokotevastaisista on ollut puhetta viime aikoina. Minusta on väärin, että tuon joukon takia saa valtaosa kansasta kärsiä. Mutta koska se on jokaisen oma asia, niin ei sille mitään tehdä voi. En ainakaan minä. Mutta haluaisin tietää, mitä heidän pääkopassaan liikkuu?

  Toinen asia, mikä saa minut vihaiseksi. Näkee, kuulee, lukee, kaiken aikaa, lausuntoja, joissa sanotaan, että ei Suomi, tai ei yksi ihminen, voi vaikuttaa ilmastomuutokseen. Ettei sillä ole mitään merkitystä, mitä Suomi, tai yksi suomalainen, tekee. Tuohan täysin perseestä olevaa lyhytnäköistä ajattelua. Tuolla ajatustavalla ei siis minkään maapallon noin viiden miljoonan asukkaan maan, kaupungin, kaupunginosan, läänin, osavaltion, terratoorion, kannata tehdä mitään, sillä ei se mihinkään vaikuta. Eikä yhdenkään pallomme liki kahdeksasta miljardista ihmisestä kannata tehdä yhtään mitää, sillä ei se sitäkään vähää vaikuta. Ja hyvästi tulevaisuus! Tehkää ihmiset omalla kohdallanne ainakin ne muutamat ilmastonmuutoksen ehkäisyä edistävät asia, sellaiset, joilla ei ole edes elämää hankalammaksi muuttavia vaikutuksia. Tehkää edes sen vuoksi, että ette olisi yksi tuosta omat aivonsa narikkaan jättäneestä johdateltavissa olevien joukosta. 

  Loppuun sopii syksyinen. Toivottavasti ihmiskuntakin varistaa lehtensä valmistautuakseen uuteen kukoistukseen.

YLITÖITÄ JA YLLÄTYS (joskaan ei iloinen)

  Tänään meni ylitöiksi. Ensin pilkoin klapeja pari tuntia. Sitten tajusin, että on lähes tuuletonta, joten päätin lähteä lehtien poistoon. Olin jo eilen ajanut ruohonleikkurilla nurmikot läpi, rouhentanut lehdet hyväksi lannoitteeksi. Talon nurkalla olevan ison vaahteran ja rantapolun varrella jököttävän pienemmän vaahteran sekä tosi ison metsälehmuksen lehdet ovat niin kookkaita, että ne pitää roudata lehtikompostiin metsään. No, eivät lehmuksen lehdet kovin julmetun kokoisia ole, mutta niitä on julmetun paljon. Nuo kolme lehtimaton tekijää olivat jo lehtensä tiputtaneet, ihan "skeleton treeksi" olivat tulleet. Siksi aikeeni poistaa ne oli järkevä. Muita lehtiä on vielä puissa, lentelee yhä pihoille, mutta ne tosiaan saan taas ruohonleikkurilla ja puhaltimella hoidettua.

  Minä siis haravoin rantapolun lehtimaton kasalle, nostelin kevytpressun päälle, vetelin metsään. Kolme reissua siihen vaadittiin. Huom: Kevytpressun päälle mahtuu vähintää viisi kottikärryllistä kerrallaan.

  Jossain välissä Hilppa tuli rapuille huutelemaan. Minä hiljensin Father John Mistyn korvistani. Nyt kuulin, että Hilppa oli huomannut tiskialtaan alakaapissa rättien olevan märkiä. Menin katsomaan, mutta en huomannut vesijohdon liitoksissa enkä viemärissä märkää, kun vettä laskettiin. Sanoin, että syvennytään asiaan iltapäivällä. 

  Koska aikaa luonastaukoon oli, ryhdyin puhaltamaan tietyiltä alueilta koivun- ja haavanlehtiä pois. 

  Lounaan jälkeen Hilppa tuli mukaan karkeloihin. Hän ryhtyi haravoimaan ison vaahteran lehtipaljoutta kasoille.

  Minä hetken vielä puhkuin ja puhalsin...

  ...sitten menin Hilpan avuksi. Kahden pressun taktiikalla vetelin kauniin keltaisia lehtikuormia kompostiin. Sillä aikaa kun olin toisen kanssa matkalla, Hilppa lastasi toisen. Kuusi tai seitsemän matkaa oli nyt tehtävä. Sujakkaasti kävi homma. Vielä puhaltelin talon takaa lehdet pois. Hilppa meni kahvia keittämään. Mietiskelin, että eihän tässä ylitöitä tullut kuin pari tuntia. Mutta ei tässä ollut kaikki, puolella paranee, jos jaksatte lukea.

  Kun tulin pirttiin, Hilppa sanoi, että taas on vettä tullut. Minä taskulampun kanssa syynäämään. Lopulta syy selvisi. Tiskipöydän alakaapin sivulla oleva lämminvesivaraaja vuoti! Se tiputteli pohjastaan pisara kerrallaan vettä, joka ensi osui kaapin seinän läpi sekoittajalle menevään muoviputkeen, jota pitkin vesi hiihteli allaskaappiin. 

  Verenpaine saattoi käväistä korkeissa lukemissa. Hajonnut varaaja on noin 15 vuotta vanha. Se ei ole alkuperäinen. Keittiö laitettiin vuonna 2003. Silloin asennettu varaaja rikkoutui paria vuotta myöhemmin, koska se ei jostain syystä ollut syksyllä tyhjentynyt kunnolla, ja jäätyminen teki tepposet. Minä ostin netissä halvan tilalle. Eli tein virheen. Ei köyhällä ole varaa halpaan, ja taas se tuli todistettua. Italialaisessa Styleboiler-merkkisessä varaajassa ei ollu kunnollista rosterisäiliötä, ja se luultavasti on nyt ruostunut puhki. 

  Eipä siinä sitten muuta kuin vedet poikki, varaaja tyhjäksi. Minä kävin sen jälkeen netissä tutkimassa Mikkelin LVI-tilannetta. Soitin myös Hollolaan tutulle putkimiehelle, sain hieman vinkkejä. Päädyimme yhteisymmärryksessä Hilpan kanssa ratkaisuun. Tilasin Mikkelin K-Rautaan Jäspin tuotteen. Alle puoleen sen hinnasta olisi nettikaupoista löytynyt varaajia, mutta nyt en mennyt lankaan. Maanantaina on varaaja noudettavissa. Silloin olisimme muutenkin menneet Mikkeliin ruokaostoksille. 

  Sitten irroitin boilerin tekeleen. Purin hieman kalusteita. Hilppa luuttusi alustan. Minä etsin, ja onneksi löysin, sähköpuhaltajan, joka monen vuoden huilin jälkeen suostui toimimaan. Nyt on kuivatus keittiössä päällä. 

  Kuinka paljon vettä oli ehtinyt lattialle valua? Sitäpä ei tiedä kukaan. Mutta ei varmasti sentään kovin paljon, koska lattia ei lainehtinut. 

  Lähes puoli viiteen jatkuivat ylityöt. Tai ei oikeastaan, sillä talonmiehen työt kuuluvat luontaisetuihin, eikä niitä lasketa. 

  Loppuun laitan vielä kuvan räjähtäneestä varaajasta. Muistutukseksi itse kullekin pienen, tai vaikka isomman, varaajan hankkimista suunnittelevalle: Elekee ostakee Syleboileria!

  Jotta en aivan ankeissa tunnelmissa tätä kirjoitusta lopettaisi, laitan kuvan tältä aamulta, sen "sinisestä hetkestä".

AAMUN TULOA, AAMUN PALOA

  Tuulisten päivien jatkumo. Viittä, kuutta, metriä sekunnissa puhaltelee, öisinkin. Mutta lämmintä on ilma. Yötkin lähes 10 astetta plussaa. Tämän tuulisen aamun aluksi piti taas, jokasyksyiseen tapaan, kipaista metsän läpi itärannalle ikuistamaan aamun paloa.  

  Hienosti ylsi punerrus pihapiirinkin ylle.

 

  Nuo kuvat on napattu seitsemän jälkeen. Päivä on lyhentynyt niin, että vasta puoli kahdeksan tienoilla pääsee ulkohommiin. Aikaisemminkin, mutta silloin mahdollisuus lyödä kirveensä omaan jalkaan kasvaa. 

  Puuhomma on edennyt siten, että kaksi runkoa on halki ja pinossa. Poikki myös, mutta en Liikasen Erkin (laulaja) syksyn säveltä viitsinyt lainata, sillä siinä työjärjestys on väärä. Ei ihme, ettei laulun timpermannilla ollut kuin kolme konstia. Jos olisi ollut, niin olisi voinut vaikka sisustuspuolelle suuntautua, tai elementtiasentajaksi. Ehkä jopa mittamieheksi. Minen oo timpermanni lain, mutta ensi poikki runko pannaan, sitten halki, lopuksi pinoon. Toisaalta Liikasen Erkin laulussa (kenen lie sanat?), on lähdetty hakoteille, koska polttopuiden teko ei varsinaisesti ole kirvesmiehen työtä. Eikä listoitus ole metsurin työtä. Sen näin 1970-luvun loppupuolella. Olin ennen Tekua Rakennus Ruolalla sekamiehenä. Silloin oli, ainakin Lahdessa, kova pula kirvesmiehistä.  Porukkaa tuli Itä- ja Pohjois-Suomesta töiden perässä kaupunkeihin. Töihin otettiin kaikki, joilla oli naulareppu ja vasara, monilla naularepussa hintalappu tallella. Kaikella kunnioituksella yritteliäitä kirvesmiehiä kohtaan, mutta kun listoittamaan määrätty timpuri vetäisee ensimmäisenä moottorisahan käyntiin, niin hän on ehkä ainakin opastusta vailla. 

  Se siitä. Meikän puunteko on sillä mallilla, että huomenna tapahtuu viimeisen rungon pätkintä, sen jälkeen kolmannen pinon teko. Pääpuut on jo paikallaan. 

  Kohta alkaa sade, jatkuu yöhön, mutta aamulla pitäisi auringon pilkahdella, joten suunnitelma moottorisahailusta on realistinen. 

  Hilppa oli ap. tekaissut pellillisen ohrarieskaa. Sanoi, että siksi teki, ettei ohrasuurimoita tarvitse viedä talveksi pois. Hyvä, että ajatteli noin. Maistoin alkupalaksi, munavoilla, tietysti. Illalla, saunan jälkeen, rieska tulee maistumaan. Huom: Savolainen ohrarieska!

  Täytyy vielä kertoa kalajuttu. Vale se ei ole, vaikka todisteiden puutteessa joudutte luottamaan sanaani. Tiukassa paikassa voitte myös tulla Avokkaansaareen kysymään kalakaveriltani Hannulta asiaa. 

  Eilen nostettiin aamulla verkot. Aika kova tuuli puhalsi. Varsinkin minun verkkojatani kohdalla. Nostelin verkkoa puikkarille, Hannu jeesaili koneen kanssa, sillä verkot olivat pohjassa kiinni, koska tuuli oli niitä painanut kohti etelää. Ensin tuli siika ja alle kiloinen hauki. Sitten huomasin, että nyt on iso kala nousemassa. Sanoin Hanulle, "tulee punaista lihaa, työnnä venettä eteenpäin, että saan sen laidan viereen". Koska verkko oli ahventa ja siikaa varten laitettu, silmäkooltaan 38 mm, eikä kala ollut pyöräyttänyt itseään pussiin, oli oltava varovainen. Haavia ei tietysti ollut mukana. Eikä edes pappia, millä olisi voinut kalaa voidella. Niin siinä kävi, että kun aloin varovasti nostaa liinaa ylös, lohi potkaisi itsensä irti. Se uiskenteli hetken ihan veneen vieressä, ja olisi ollut siitäkin haavilla napattavissa. Vaan evät korjas lihat, kun ei ollut välineitä. 

  Arviot karanneista kaloista ovat mitä ovat. Meidän paikalla olleiden (Hannu ja minä) käsitys on, että reilusti yli puolimetrinen se oli, ehkä kolmikiloinen. Oliko se järvilohi, taimen, järvitaimen, nieriä vai saimaannieriä? Tuskin nieriä, sillä vaikka selkä rusehtavalta näytti, ei se niin ruskealta vaikuttanut. Saimaannieriä onkin rauhoitettu. Ja taimen. Toisaalta onni, ettei tullut veneeseen. Ei tarvinnut pohtia, tekeekö rikoksen, jos kala rauhoitettuihin kuuluu? Muuta en sano kuin että halu moiseen olisi ollut. Koska kala karkasi, ei kannata omaa moraaliaan sen enempää arvioida. 

  Ensi kerralla veneessä on haavi, jollei kaksi, sekä pappi, nostokoukku, atrain, ehkä myös harppuuna. 

Loppuun laitan vielä yhden kuvan aamulta.

VÄISKI OLI VASTASSA

  Ennen puolta päivää oltiin taas saaressa. Kauniissa syysilmassa saatiin matka taittaa, kaunis syysilma jatkuu edelleen. Hämmästys oli suuri, kun meitä oli odottamassa Väinämöisen reinkarnaatio. 

  No ei tietysti ollut! Se oli Peppe naamartuneena Väiskiksi! Löysin nimittäin kotoa jotain muuta etsiessäni virsut ja toisen sisään tällätyn hatun. Pakkasin ne mukaan, sillä täällä niitten paikka on. Kun sitten asettelin virsuja uuninpankolle muitten tuohiesineiden joukkoon, mieleeni pälkähti, että pitää etsiä vermeitä, muuntautua Väinämöisen aikalaiseksi. Ehkä jo kuukausisotalla ylellä ohjelmien välillä näytetyt RSO:n uuden ylikapellimestarin Nicholas Collonin esittelyvideot mieleni pohjalla olivat myös edesauttamassa muuntautumista. Noissa videoissahan Collon esiityy väinämöisasuun pukeutuneen miehen kanssa. 

  Löysin flanellikalsarit, sekä äiti-Elinan turkisvuoriset liivit. Oma pusero vielä, sitten hattu, virsut, tuohikontti, tuohinen laukku, tuohitorvi, sekä tuohituppinen puukko. Ilmielävä ukkovaarihan siitä kehkeytyi. Anakronismina, ihan tieten tahtoen, laitoin aurinkolasit päähäni. Etteivät herkkäuskoisimmat luulisi oikeasti Väinämöisen haudastaan nousseen. 

  Niinpä, kaikkea se immeisellä teetättää. Ei ihan täysjärkisen hommaa. Mutta kuka sellaista edes odottaisi?

  Asiasta asiaan. Eilen pidettiin Iirikselle yllätyssynttärit. Yhteen mennessä oli kerääntynyt parikymmenpäinen lauma sukulaisia odottamaan tyttöä luisteluluharkoista. Oltiin ehditty rekvisiittaakin esiin laittaa. 

  Iiris tuli hallilta erään toisen ryhmäläisen äidin autossa. Joni meni kadulle vastaan, laittoi meseä, kun lähtivät tulemaan. Me ahtaannuimme olkkarin takaosaan, näkymättömiin. Hiirenhiljaa, hiiskumatta, odoteltiin. Kun Iiris pääsi sisään, hän meni, ennen kuin Joni ehti toppuutella, tunnollisena tyttönä kohti vessan ovea pestäkseen kätensä. Sieltä hän näki osan odottavasta porukasta. Anna, joka oli vastaanottamassa Iiristä toisella nurkalla sanoi, että nyt se juoksi sukkasillaan ulos! No, hetihän päivänsankari palasi, tuli naama aurinkoisena hurraata huutavan ja onnittelulaulua aloittelevan joukon eteen.

  Siitä alkoi iloinen juhlinta runsaita tarjouksia nauttien. Iiris kertoi jossain vaiheessa, että hän oli huomannut meidän automme, vaikka se oli aivan eri paikalla kuin normaalisti. Jonkinlainen aavistus hänellä siis oli otsaluun takana sisään tullessaan. 

  Juhlat sujuivat rattoisasti. Liisakin oli tomerana mukana hengessä.

  Minäkin pääsin kuvaan, joka otti Emmi T. 

  Nyt on juhlat juhlittu. Jouluna lisää. Pari viikkoa, hieman yli, ollaan täällä katselemassa syksyn etenemistä. Sitten mietitään, vieläkö viikolla tai parilla jatketaan saaristolaiselämää. Jos ilmat ovat suotuisia, niin luultavasti kuun lopulle täällä ollaan. 

AIKA AIKAISIN AIKA AJATUKSISSA AIKANSA

  Aloitetaan vaikka kuvalla. Etsiessäni erästä tiettyä, osui kohdalle pilven laidalta 8. toukokuuta 2020 otettu "Sininen Saimaa". Tarkennan vielä, että ei sitä ollut napattu pilven laidalta, vaan pilvitallenteelta se löytyi. Kuva sopii tähän mukavasti, sillä sinisistä, tai umpimustia, riippuu lukijasta, ajatuksia on luvassa. No, rehellisesti sanottuna ne ajatukset ovat kuitenkin melko hailakoita, olkoot väriä mitä tahansa. Mutta Saimaa on sininen!

  Sitten ajatuksiin. Aamuyöllä pyöriskelin sängyssä kelloa vilkuillen. Vilkuilin, koska oli tarkoitus herätä ajoissa. Ajoissa siksi, että olimme lähdössä hämärän selässä kohti Hollolaa. Kello oli kuitenkin vielä niin vähän, että yritin unta tavoitella. Ei tarttunut uni, vaan ajatukset alkoivat pyöriä kummallisia ratoja. Ryhdyin miettimään aikaa. Mietin, että onko kaikella aikansa? Ajatus varmaan lähti siitä, että satuin katsomaan herätyskellon punaisena hohtavaa näyttöä juuri kun minuutti vaihtui seuraavaan. Mietin siis, että onko sillä hetkellä, kahden aikalukeman vaihtumishetkellä, aikaa? Päättelin, että on sillä aika, kun kellossa numero toiseksi muuttuu. Jotain sadasosasekunteja varmaan. Mutta on aikalukeman vaihtumisella aikaa yleisesti? Jos on, niin lisätäänkö se jossain kohtaa kuluvaan aikaan? Tai sisältyykö se kuluvaan aikaan. 

  Oletetaan, että aikalukeman vaihtumisen välillä on aika. Olkoon se aika vaikka kuinka lyhyt, niin aikalukemakin vaihtuu melkoisen usein, jos mitataan lyhyimmällä mahdollisella aikayksikköllä (Planckin aika, noin 10 potenssiin -43 sekuntia, lähde Wikipedia). Se tarkoittaa, että jos vaihtumisaika yksi Plankin sekunti, niin sekunnissa tulee lisäaikaa 10 potenssiin 43 kappaletta, eli yksi sekunti. Aika siis tuplaantuu. Unihoureisissa mietteissäni päättelin, että aikalukemien vaihtumisvälillä ei ole aikaa. Mutta sehän puolestaan tarkoittaa, että jos sekunnissa ei ole aikaa 10 potenssiin 43 kertaa, niin....????

  Tällä kohtaa aivoni eivät enää hahmottaneet jatkoa. Nousin kahvinkeittoon, lähes tunnin aiottua aikaisemmin. 

  Äsken silmäilin hieman, mitä Wikipedia kertoo ajasta. Paljon sellaista se kertoo, mitä en ymmärrä. Ja sen, että aika on askarruttanut aika lailla ihmisiä. Jo antiikin Kreikan filosofit loivat omia aikakäsitteitään. Tieteellisiä kulmaa saatiin mm. Isaac Newtonin ja sittemmin Albert Einsteinin päätelmistä. Filosofeista Immanuel Kant esitti oman arvionsa. Minusta filosofi René Descartes esitti kauneimman tulikinnan ajasta:  "Aika on välittömien nykyhetkien sarja". 

  Melko sekavaa jutustelua, eikö? Aivot joskus tekevät tepposia. Siitä huolimatta aika on ja pysyy mystisenä käsitteenä, aikakin minulle. Sen verran sisäistin Wikipediasta, että aika on kuitenkin sama joka paikassa mittaamattoman suurta maailmankaikkeutta, sillä kaukaisimmankin äärilaidan viilettävät atomit ovat lähteneet samaan aikaan samasta paikasta liikkeelle 13,8 miljardia vuotta sitten. Uskon tähän vankemmin kuin jumalan 3000 vuotta sitten tekemään viikon urakkaan. 

  Sen verran ajasta myös tiedän, että se kuluu hitaammin suuressa nopeudessa, suuressa painovoimassa ja työssä käyvillä perjantai-iltaa tai kesälomaa odottaessa. Meillä eläkeläisillä se kuluu hitaasti sitä pohdiskellessa. Sanoo 1800-luvulle aikamatkustanut wannabe-filosofi Pépé Leibowitz.

  Vielä aamuyön unista. Pari päivää sitten näin sellaisen, missä olimme matkalla Leningradiin. Siis ei Pietariin, vaan Leningradiin. Matkasimme autolautalla Nevaa pitkin!?!! Meitä oli täysi autollinen, mutta takapenkin matkustajat jäivät tunnistamattomiksi. Sen uni kuitenkin teräväpiirtoisesti paljasti, että minä olin kuski, kaimaani Koistis-Pertti kartturi. Istuimme näet unen lopussa jo autossa odottamassa maihin pääsyä. Kaimaanilla oli valtavan kokoinen kartta polvillaan, ja hän höpötti kaiken aikaa tyyliin "enste pittää ajjaa tulliin, sitte männään silla ylj' ja oikeelle, kaheksan kilsoo suoraan, sitte tulloo tarkastuspiste.... Tuollaiseen selvitykseen havahduin, enkä enää saanut juonesta kiinni. Olisi ollut mukavaa tietää, mitä kaikkea reissulla tapahtui. Mutta unet ovat arvaamattomia, joskus myös armollisia.