PERTTI PERJANTAINA

  Iltaan on perjantai edennyt. Halifax'it just katottu, viimestä tangoa odotellaan. Hilppa jäi tuijottamaan "Vain elämää". Ei minulle. Oon yhden jakson kattonu, olisko ollu joku ensimmäisen kauden? Ei viitti ihan vielä pötkölleenkään mennä, siis kirjoittamaan.
  Remppa etenee; Arttu sai tänään hiottua lattian siihen kuntoon, että lattialämmityspiuhojen asennusta ja pintavalua voi aloitella. Aikataulussa ollaan. Suihku ja vessan välinen seinä oli alaosaltaan yhtä hötöä, vähän käytävän ja pukuhuoneen sivuiltakin. Ei ollu yllätys. Aika vähällä purkamisella kuitenkin säästyttiin.

Avaruusmies Arttu putsaa lattiakaivoa.

  Maanantaina alkaa seinien levytys siltä osin, kun sähkötyöt sallivat. Sähkäri tulee keskiviikkoaamuna, mutta tuo lattiakaapelin aiemmin, jos tarvis, niin että ei tartte Artun kolmiloikkaa hypätä. Ensi viikon aikana tulee seinät levytetyiksi, lattiakaadot valetuiksi, mahdollisesti käytävän, wc:n tai pukuhuoneen seinien kattaminen lasikuitutapetillakin pääsee vauhtiin. Ja ph:n seinälaatoituskin voidaan ainakin seuraavan viikon alussa aloittaa. Näyttäisi siltä, että kolmessa, ehkä kolmessa ja puolessa viikossa homma läpi menee.

  Loisto kaveri työhön löytyi, sama, joka teki Annalla ja Jonilla keittiön ja maalaukset. Huolellinen, ammattitaitoinen, ja korjaa jälkensä, eli siivoa rojut ja roskat pois illan päätteeksi. Voiko enempää vaatia?

  Minä ajattelin mennä aamulla Hollolan uimahalliin, kun keskiviikkoaamuna tuli viimeeksi suihkuteltua. Olin printannut hallin aukioloajat paperille, ja se on suunnilleen silmieni tasalla tietokoneen viereen teipattuna. Niinpä niin, täräytin hallin pihaan klo. 8:30, tallustin riuskasti repimään oven kahvaa. Lukossa piru oli. Ja lappu, jossa kerrottiin hallin olevan perjantaisin kiinni klo. 14:00 asti. Niin jouduin sörnäyttämään Lahteen Elinan luo suihkuun. Kotona katsoin printtaamaani lappua, ja siinä luki: Perjantai klo. 14:00-21:00 (perjantaisin uimahalli on huollon vuoksi suljettu klo. 14:00 asti). Kannattas katsoa ensin! Mutta nyt tiedän, ja muistan, ehkä.

  Aamulla aikaisin lähdetään kohti Anttolaa, pääsevät suihkuttomat saunomaan. Hilpalla on maanantai vapaata, joten sinne asti ollaan. Ajetaan hautausmaan kautta, pyhäinpäiväkyttilät viedään.

Sunnuntaille on lupeissa ihan aurinkoakin, ja plus kahdeksaa mittariin. 

  Taitaa mennä aika mökillä lomaillessa; kaikki tähdelliset duunit tehty, enkä uutta puupinoa viitsi aloittaa. No, jos ei aika kulu, on vesomista. Se onkin tältä kesältä jäänyt aika vähiin. Ei tuo haittaa, sieltä ne lepän-, haavan-, ja pajunroipakkeet löytyvät ensi keväänäkin.

  Taisin mainita joku aika sitten, että mentäisiin Lahden Kaupunginteatteriin katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Liput olin saanut ystävältäni Topilta jo kauan sitten, meille ja Elinalle myös. Minä, tarkka mies, olin ajankohdan tällännyt kalenteriin ja muistutuksiin. Kävi vain niin, että tälläsin ne väärälle viikolle; piti olla torstai 22.19, mutta muistutteli vasta torstaina 28.10! Hyvät liput meni hukkaan, olipa puutteellista toimintaa. Mutta esitys kyllä mennään katsomaan, ystävänlippuja teatteriin on vielä nippu jäljellä, kiitos Topin. Niillä pääsee puoleen hintaan, vähän allekin. Mutta kun meni ihan ilimaset tiketin haukan persieen! Tällaisesta persieen menemisestä olisi joku saattanut virittää itsensä apinan raivoon, meditoida kehonsa berserkkitasoon. Mutta minä vain kirota roiskaisin kerran, -pari, tälläsin pipon kuralätäkköön hyppiäkseni sen päällä tasajalkaa, heristelin nyrkkiä  pomppimistani ihmettelemään tulleille naapurin kakaroille, irvistelin kaupan kassjonossa niin takana jonottavalle, kuin kassaneidillekin, ajoin torvi soiden vastaantulevien kaistaa kaupunkiin rouvaa töistä hakemaan aiheuttaen lukuisia "läheltä piti"-tilanteita, ja lopuksi ärhentelin Hilpalle, ja syytin häntä tapahtuneesta, uhaten edesvastuulla ja korvausvelvollisuudella. Onneksi en ole helposti äksyyntyvää sorttia!

  Nyt, kun tätä kirjoittaessani silmäni välillä hakeutuvat uimahallin aikatauluun, päätän, että ensi viikolla tiistaina ja torstaina täräytän hallille suoraan lenkiltä; se aukeaa niinä päivinä klo. 6:00. Jääpi kauravellit Hilpan kontolle niinä aamuina. Mutta kai hän sen kestää. Kun niin asiallisesti käyttäydyin lipununohtamisasiassakin.

  Ai nii, vielä yks juttu ennen kuin vetäydyn petihuoneelle: Kulttuuriasioitten ylläpitämiseksi aion tulevalla viikolla mennä elokuviin. Ainakin "Yksin Marsissa", ehkä uusi nollanollaseiskakin, ovat listalla. Jos vaikka mentäis rouvan kanssa joku ilta. Vaikka ei "Yksin Marsissa" luultavasti häntä innosta. Täytyy kysyä. Ja jos liput netistä ostan, kirjoitan ajan muistiin okulaareihin spriitussilla. Ei nimittäin sisäelimet kestä toista missausta parin viikon sisällä.

Tää kuva marraskuulta 2009. Ei taija tällä reissulla lunta näyttää.

SOINII NE SOIMII...

  Aloittakaamme runollisesti:

Soinii ne soimii, soimii sen toimii.

Kaikki ne soimii, seass' omiikin voimii.

Jytkyst' suurest' paljo oo haisua täällä,

mutta kuplasta kyllä ois tietoa päällä:

Sillä taipumus vahva on puhjeta tällä,

palloll' tyhjällä aatteella täytetyllä.

  Taitaa puolueen sisällä olla entropia suuren puoleinen. Tietäneekö vaikeuksia hallituksen tulevaan työskentelyyn? Mutta se persuista. soimikoon, ja korvat soikoon. 

  SJK katkaisi HJK:n mittavan putken. "HJK:n romahdus", kuten uutisoitiin, tuotti kakkossijan. Pronssit Rovaniemelle. Hyvä, että jotain muutosta siinäkin sarjassa. Itse kaipaan vanhoja hyviä aikoja, eli Savon mallia: Pääsarjassa MP, Pallo-Kissat, KuPS, KPT ja Elo. Silloin "naatittii enne ku laakastii!" Rytkösen Auliksia, Rissasen Olleja, Vanhasen Laneja ja Toivolan Penoja, Nikkasen Asoja, Rajantien Villejä, Hyvärisen Markkuja, Voutilaisen Kekejä, jopa Seppo Gynthereitä (hidas, mutta kankea) tulee ikävä. Luvattoman huonosti kotimaista, ulkomaista myös, jos niikseen tulee, jalkapalloa seuraan. Käsittääkseni muualla juurensa omaavat pelaajat tuovat tänä päivänä taitoa, vauhtia ja viihdykettä nurmelle. Kunhan vuosikymmen, -pari kuluu, voi Suomellakin olla saumaa isoihin kisoihin.

  Nyt on makkaran ja pekonin (prosessoidun lihan!) syönti todettu asbestille altistumista ja tupakinpolttoakin vaarallisemmaksi. Kohta kysytään jäähallin makkaragrillillä papereita! Ja pekonia salakuljetetaan Kuubasta! 

  Leikki leikkinä, hyvä se on, että tutkitaan ja varoitellaan. Mutta kun kun välillä on ruisleipä, joskus kananmunat, silloin proteiini, tällöin hiilihydraatti, tuolloin voi, tuonnempana kasvisrasva, kuolemaksi. Ei tiedä kohta Hollolan humanteri, mitä uskaltaa suuhunsa laittaa.  Onko niin, että jos vanhaksi elää aikoo, on tupakin haikuttelun lisäksi lopetettava syöminenkin?

  Putous alkoi viime lauantakina. Tuli katottua, seuraavasta en tiedä. Kyllä asia niin on, että seitsemäs kausi alussa, se näkyy. Täytyy olla nerokas formaatti, että kestää useamman esityskauden voimissaan ja tuoreena. Alkavat nuo sketsisarjat olla melko loppuun kaluttuja. Nelonen viritteli Triplan omaksi vastineekseen Putoukselle. Ensimmäisen katsoin, en syttynyt. Voi olla, että taso on noussut, sanokaa te, jotka olette nähneet. 

  Ulkomailta mallia otetaan. Koska saataisiin kotimaisia viihdeohjelmia, sellaisia, kuin joskus oli. Hyviä näyttelijöitä meillä kyllä piisaa, ideanikkarit taitavat olla vähissä?

  Ihan tuoreista kauheuksista, kummallisuuksista ja iloisia tapauksista on uutisoitu: 

 -russakat on vallanneet asunnon Vantaalla. Ei ku esivalta paikalle, talonvaltaajat putkaan!

  -KHO:n kannan mukaan Supo on saanut irtisanoa poliisin, joka on harjoittanut seksiä virka-aikaan. Toiselta kantilta katsottuna ja tasapuolisuuden vuoksi olisi oikein myöntää avioero sellaiselle poliisin puolisolle, jonka kumppani harrastaa virkaa seksiaikaan.

  -Iltalehden mukaan Anu Sagim on vaarassa laihtua olemattomiin. Lehti on päässyt näkemään ennakkoon jakson Mari Veirtolan ´"Yökylässä" -ohjelmasta, ja siinä Anu toteaa olevansa on niin kauhean näköinen, että ruokahalu lähtee. Suosittelen vaihtoehdoksi riutumiselle peilitöntä alkutalvea.   -vodkarekka kaatui pienessä venäläisessä Malo Perekopnojen kylässä. Suuri osa 20 000 pullosta jäi ehjäksi. Kyläläiset ovat olleet jo viikon kännissä, joutuin kyläilemään ehättäneet sukulaiset ja tuttavatkin tillin tallin useita päiviä. Muistuu mieleeni tarina Pekka Tiilikaisesta: Pekka ajoi ennen selostajauraansa Alkon kuormuria. Kerran talviliukkailla oli auto kaatunut ojaan. Pekka ja apumies olivat kiikuttaneet melkoisen määrän pullolaatikoita metsän siimekseen, ennen kuin kutsuivat apua. Eikä kukaan ollut perään haukkunut, siihen aikaan. Vai oliko se niin, Tiilikais-Pekka oli apumies? Voipi olla legendaa, isä Erkki joskus asiasta kertoi.

  Aamulla näytti mittari ennen lenkille lähtöä -5. Ilta-Sanomat repäisee kuitenkin kollikissan kokoisin kirjaimin, että sää lämpenee kymmenen astetta. Siinä sitä uutista kaiken sodan, majoituskeskusten sytettelyn ja Perussuomalaisten koukeroiden vastapainoksi. Hyvä tietää, että raappahousut saa vielä jäädä naftaliiniin.

  Arttu, remppamiehemme Hefaistoksen armosta, ilmestyi aamulla. On suojaillut paikkoja, aloitellut purkamista. Siitä se etenee, kohti kaaosta ja konkurssia, tai vakautta ja penninvenytystä. Toivotaan, ettei ylläreitä isommin löydy.

  Hollolan kirjastokin on ja auki, pitää mennä hakemaan varaus: David Lagercranz'in "Se mikä ei tapa". Saapi nähdä, onko miehestä Stieg Larssonin puolikenkiin. Kookkaat ne ovat, mutta jos laittaa paksuja sukkia.

   Niin että jos lämmittäis eilista palvikinkku-kasviskeittoa miettimättä, onko palvikinkku prosessoitua. Suunmukasta keitto kuitenkin on.

Kuvassa Elsa Lehkonen (isotäti) lypsää eiprosessoitua maitoa, Liekö ollut terveellistä?

  

  

RAKENTAMISEN ALKUUN

  Ensimmäiset muistot rakentamisesta sijoittuvat vuoteen 1956, jolloin Piskolassa tehtiin mittava remontti; tuli mm. sisäänkäyntiosa, missä kaksi ulko-ovea (paraati-, ja köökinovi), kuivaushuone ja ruokavarasto, ja näiden alle kellaritilaa, missä kylmäkellari ja pannuhuone (puukattila). Eli taloon tuli silloin vesikeskuslämmitys. Paljon en hommasta muista, paitsi, että asuimme sen kesän aitoissa ja ylätalolla. Velj'-Hanskin oli ollut, näin minulle on kerrottu, jo silloin, reilun kolmen ikäisenä, puuhamiehiä. Oli pyörinyt haitoiksi asti rakennusmiehiä "auttamassa".

  Ensi kerran, leikkejä luukuunottamatta, pääsin rakentamisen makuun 1965 kesällä. Silloin olin hanslankarina Lautiaisen Topille, kun siihen aikaan oma Emchen'in emännöimään Avokkaaseen tehtiin uusi ulkovessa. Entiselle, isolle kolmereikäiselle, oli näet käynyt väärin. Serkkupuoleni Saksasta, Rita ja Irmi, sekä siskoni Ritva olivat mökillä muutaman päivän olleet kolmistaan. Noh, eräänä aamuna, kun ensimmäinen, kuka se heistä olikaan, meni aamutarpeilleen, ei navetan muurin takaa löytynyt, kuin savuavat kekäleet ja kolme hyöryävää läjää! Johtopäätös: Kaikki kolme tupakoivat, ja joku oli iltatoimiensa päätteeksi nakannut palavan natsan alleen. Tuskin Ritva, jompi kumpi ikuisesti vesivessaan sohotellut teutooni. Onneksi ei ollut rutikuivaa, ja puita vieressä; olisi voinut palaa koko saari! Nyt kuitenkin sain Topi-vainaalta alkuoppeja timperin töihin, samalla vaihdettiin saunaan uusi kiuas. Taisin jonkun markan saada palkkaakin!

  1960-luvun lopulla toisen oppitunnin sain isäni serkulta Pölkin Reinolta. Tämä vieläkin elossa oleva taidokas rakentaja oli Piskolassa tekemässä joitain hommia. Minut Aleksi-ukki, nuukana miehenä, määräsi kaveriksi. Me uusittiin rekiliiteri/puuliiterisiiven katto, huopakatteesta Onduline-merkkiseen  aaltolevyyn. On muuten paikallaan vieläkin, en suosittele katolla tallustelemista! Kattotuoleissa oli oikomista, tietysti. Lisäksi Reinon kanssa teimme navetan ylisille johtavan parioven, sekä tallinvinnille vievän heinähuoltoon tarkoitetun matalan oven uusiksi. Sain sukulaismieheltä ensimmäisen mieleeni jääneen käytännön opin: Suorakulman määrittämisen (kateetit 3 ja 4, hypotenuusa 5).

Olihan minä jo oppiskoulussa opiskellut geometriaa ja Pythagoran lauseen...,

...mutta en tietenkään tajunnut sen käytännönläheisyyttä.

  En juurikaan rakentamisesta ollut kiinnostunut, kunnes 1974 alkoivat kokemukset karttua; menin/pääsin Rakennus-Ruola Oy:lle töihin rakennusmieheksi. Kaukaisuudessa siinteli kuva Tekusta ja rakennusmestarin tittelistä. Mutta siihen tarvittiin työharjoittelua.

  Minut palkkasi Veikko Suutari niminen mestari. Silloin Veikolla oli meneillään pienehkö liiketilaremontti Möysässä. Niinpä sain heti kokemusta purkamisesta, piikkaamisesta, romujen ulos kuskaamisesta. Veikolla oli vakiporukka; neljä timpuria, neljä sekamiestä ja yksi rakennusnainen. Tuolloinen työmaa juuri ja juuri työllisti kyseisen porukan, varsinkin timpurit olivat vajaakäytössä. Mutta kuten tulin huomaamaan, ei Veikon hommista lomautettu, jollei itse totaalisesti tunaroinut.
  Minun "mentorikseni" seuloitui Reino Heikkinen. Reino oli silloin 49 vuotias. Muistan, että pian tuon kyseisen remonttityömaan valmistuttua hän täytti viidetkympit. Reiska minulle opetti viisaalla ja maanläheisellä tavallaan kaikki työvaiheet. Aina hän, kun joku uusi homma tuli eteen, kysyi, olenko ennen sellaista tehnyt. Enhän minä juuri koskaan voinut sanoa, että olen. Niinpä neuvoja esimerkin kera alkoi tulla.
  Vaan sitten, kun joku pieni betonivalu oli edessä, päätin näyttää, että osaan jotakin itsekin!  Reino haki betonikärryt ja sanoi, että hän kärrää, mene sinä lattiamiehen avuksi levittämään. Minä siihen, että ei ku minä kärrään. Ajattelin samalla helpottaa mielestäni ikälopun! miehen taakka.
  "Ootko ennen betonia kärränny?", kysyi Reiska.
  "No oon, oon!", täräytin, vaikken ollutkaan.
  "Ne kärryt on aika raskaat", totesi Reiska, ja lähti sisätiloihin.
  Betoni myllättiin silloin pihalla (eihän nykyään taida betonimyllyä työmailla olla, saatikka betonimylläriä. Lauri Viita jos eläis, vois häneltä kysyä). Kyse oli reilun kuution määrästä., eli muistaakseni vähän yli kymmenen neliön lattiavalusta.
  Mylläri tiesi, että olen uusi kasvo raksaduuneissa, teki varmaan tahallaan niin ison satsin, kuin myllyyn mahtui. Ja niin jäykän, että kärryt tulivat kukkupäilleen! Minä joskus polttopuita kärränneenä aisoihin. Hetihän huomasin, että aika pitäminen oli. Pääsin kunnialla ovesta sisään, mutta heti kohta oli kärry nurin, onneksi kovalevyillä suojatulla lattialla! Pikkasen tais työkavereita naurattaa! Mutta minä opin; tukeva haara-asento, tiukka ote aisoista, vakaasti eteenpäin. En ole sen jälkeen betoikärryjä kaatanut, paitsi tarkoituksella.

  Kun tuo työmaa tuli valmiiksi, alkoi Kähärin Veikolla porukoineen elementtikerrostalon työmaa Kilpiäisissä. Se oli yksirappuinen 4-kerroksinen asuintalo. Siinä pääsin jyvälle rakennustapahtumasta alusta loppuun. Olin pohjavaiheessa mittamiehen apurina. Siitä oli paljon hyötyä, ja pääsin itsekin korkoja vaakituskoneella katselemaan (ei ollu lasereita, ei). Mittamies, jonka nimen olen unohtanut, oli kovin innostunut vaakituslaitteesta. Kerrankin hän melttosi kahvitunnilla sen olevan niin hyvä värkki, että jos sillä ja letkuttamalla vietäisiin korko Lahdesta Pariisiin, olisi tulos varmasti vesiletkun antamaa parempi. Minä siihen varovasti, että eihän se oikein luonnistuisi, se vaakittaminen koneella. Kun linja menee jo tuolla Helsingin kohdilla aika korkealla. Lisäsin vielä, että letkutus pitää mittaajan maan pinnalla, painovoima siitä huolehtii. Tämä ei mennyt mittamiehen kaaliin. Intti, että aivan sama, letkulla vai koneellako vaaitaan! Enpä viitsinyt asiaaa enää puuttua, ajattelin, että käy vielä työkaveruus raskaaksi. Luultavasti tuo jo silloin eläkeikää lähentelevä työmaan "kunkku" on jo tuonpuoleisessa, luultavasti yhä siinä uskossa, että maan vetovoima kiskoo vaakituskoneella sihdattua linjaakin alaspäin. Levätköön rauhassa hän, erittäin taitava ammattimies.
  Sillä työmaalla oltiin Heikkisen Reinon kanssa valumiehiä. Se oli vähän paremmin palkattua hommaa. Ensimmäinen tulikoe sillä saralla oli minulle väestösuojan valu; rautaa oli niin paljon, että ei mienannut vibran sauva mahtua. Reiska oli kai oppinut minuun luottamaan, koska antoi vibrata. Sanoi vain, että huolella ja alhaalta asti. Vähän aikanaan jännitti, kun laudoituksia purettiin. Mutta ei löytynyt "rotankoloja". Jopa VSS-oven alunenkin oli tullut täyteen.
  Toisenkin kerrostalotyömaan oli Onnin mestaroidessa. Sitten hän, vasta reilun 50 vuoden iässä, sairastui syöpään. Pääosa hänen vakiporukastaan siirtyi Kuusiston Pekka-nimisen mestarin alaisuuteen. Hyvä mestari, ei siinä mitään.

  Ensimmäinen Pekan työmaa oli kerrostalo Salpakankaalla. Oli lyhyt työmatka! Olin sielläkin runkovaiheessa valumiehenä. Elementtitalo, joten perustusten jälkeen olivat vuorossa saumavalut aina, kun kerros oli noussut. Kaverinani oli kokenut rakennusmies N.M., vähän viinaan menevä, mutta ammattinsa taitava. Muistan kerran, kun holvin saumoja valettiin. Massa nostettiin torninosturin avulla "valukuupalla" työpisteeseen, ja ranakuski kuljetti sitä taitavasti pitkin valusaumoja toisen meistä laskiessa massaa sopivassa määrin kahvasta vetäen, toisen ohjaillessa astiaa. Betoni oli 8-millisellä kivellä ja tietysti tosi notkeaa, koska elementtien pystysaumakin valettiin samoilla lämpimillä. Joskus tapahtui, että joku isompi kivi tai "kuupan" laidasta irronnut betonikappale jäi leukojen väliin, eivätkä ne sulkeutuneet kunnolla. Silloin löysä betoni valui taukoamatta., vaikka ei ollut tarkoitus. Ei auttanut muu, kuin avata ja sulkea luukku nopesti, jotta haitta poistuisi leukojen välistä. Kerran, kun olin kahvoissa, ei juuri täytenä tullut "kuuppa" sulkeutunut kunnolla. Yritin muutaman kerran konstia, mutta ei auttanut. Ajattelin, että ja paskat, ja tempaisin leuat levälleen. Siinä se sitten levisi, 700 litraa betonia! Tähän työpari N.M. yks'vakaan: "Se luukku suljetaan, kun lilliä on tullut tarpeeksi". Minulla niska punaisena. Mutta siitä ne massat betonilapiolla saumoihin työnneltiin, petkeleitten kanssa holvi putsattiin. Ylmääräistä hommaa tuli, mutta ei kukaan moittinut, ei toverit, ei mestari.

Nykyään nuo hommat varmaanikin tehdään pumppuauton avulla.

Kuusiston Pekka antoi minulle vastuutakin, kun kuuli aikeistani Tekun suhteen. Sain loppuvaiheessa tehtäväkseni kiinnittää paikalleen asuntojen pesuhuoneiden ja vessojen kalusteet, eli paperitelineet, peilit, pyyhekoukut ja suihkuverhokiskot. Suotta ei Pekkaa nuukaksi mainittu; hän laski minulle pussiin täsmälleen sen määrän ruuveja, kuin homma vaati! Ei ihme, että miehestä myöhemmin työpäällikkö sukeutui!
  Työmaan, pari, olin vielä Pekan porukoissa, ennen kuin 1978 keväällä pyrin Lahden Teknilliseen Oppilaitokseen, ja aloitin saman vuoden syksyllä. Valmistuin 1981, menin Rakennuskunta Hakalle mestariksi, etc, etc. Mutta ne on toisia juttuja ne. Olen Tekun taipaleesta ja mestariajasta jonkun bloginkin kirjoittanut. 90-luvun alun lama kaatoi pienempiä rakennusfirmoja, joiden palvelukseen olin Hakalta siirtynyt hieman paremman liksan persolla. Mutta kaatui se Hakakin, suurin ja kaunein. Ei tosin tietääkseni rakennustoiminnan vuoksi, vaan E-konsernin muiden osa-alueiden taloudellisen tukemisen ja pääjohtaja Rantalan väärien päätösten vuoksi. (HUOM!: Edellinen ei ole kiveen hakattua tietoa, joten vetäydyn kaikesta laillisesta vastuusta. Moraalisen voin nieleskellä).

  Oikeastaan en Hanelin kanssa tehtyjen pienempien hirsi-, sun muiden rakennushommien jälkeen ole bykaamista tehnyt, minkä nyt omia näperrellyt, kavereita joskus autellut. 1995 läksin paskahommiin, oma valinta. Toki työmaamestarin virka on koiranvirka, eikä läyhke varmasti ole yhtään noista mestarivuosistani hidastunut. Kuten oppi-isäni mestarin työssä, Mälkösen Niilo, niin osuvasti työmaan aikataulusta totesi: "Jos työt taitavasti jakaa, saatta niitä joka päivälle riittää". Eikä Nipa ollut merkittävän kyyninen persoona, leipääntynyt vain. Mutta värikästä toimintaa rakentaminen oli, ja melkoisen määrän persoonia opin noiden vuosien varrella tuntemaan.

Tuollainen, pääosin talkooporukan ja Hanelin kanssa 90-luvun alussa Kevojärven rantaan naplikoitiin, sähkäri ja putkimies tietysti touhussa mukana. Siitä savotasta on myös jokunen juttu kirjoitettuna.

HARAVOI, HARAVOI, (kirkkaamman kruunun saat)

  Harmaa päivä haravoitu, no, tai kuus tuntia kuitenkin. Vaikka ei niin putipuhdasta jälkeä pyrikkään tekemään, aikaa kului. Vuosia roudailin kottareilla lehdet vitelikkoon, kunns äkkäsin, että kevytpressun päällä kulkee sellaset viis kärrillistä kerralla. Kehitys kehittyy!

 
  En tiedä, miksi lehtien haravointi on aina ollut jotenkin tympeää puuhaa. Liekö kammon juuret varhaisessa nuoruudessa, kun joutui heinäpellolla haravoimaan. Hommahan meni silloin niin, että ensin minusta tehtiin "tappipoika", eli henkilö, jonka tehtävänä oli kiikuttaa heiniä seipäälle nostelevalle väelle tappi, kun sitä tarvittiin. Minulla oli joku iso kangaskassi, missä tappeja kuljetin. Aika kiireistä oli välillä, "tappipoijaan" homma; seivästäjiä saattoi olla kymmenkunta. Uskonette, että tappia huudettiin jatkuvasti. 

  Kun vähän vartuin, sain komennön haravamieheksi, siis tarkkomaan hankojen jälkiä. Se oli ikävää työtä, mutta ei minulla vielä vartta ollut kertynyt siihen mittaan, että olisin ylettänyt seipäälle heiniä nostelemaan. Yhden kesän, muistaakseni, heiluin, kuin heinämies, haravan varressa.

  Seuraavana vuonna anelin, ja pääsikin, kantamaan seipäitä Korhosen Eskolle, joka niitä rautakangen kanssa istutti sopivin välein hankoväelle. Oli Hanelikin jo vissiin ainakin "tappipojaksi" kasvanut.

Isä-Erkki niittää heinää.

  Haravointia teki Ritva-siskokin; hän jo aika nuorena sai ajaa hevosvetoista haravakonetta. Kerran, ainakin kerran, Heli säihkähti jotakin kesken haravoinnin. Silloin mentiin, ja lujaa! Ei Ritva mitään hepalle voinut, mutta onneksi rauhoittui aikansa laukattuaan Heli, ja siskokin pysyi istuimella.

Ritva oli jo pienenä hevostyttö.

 Kun traktorikauteen siirryttiin, olin joskus Ferguson'in puikoissa, kun heiniä latoon ajettiin. Mutta kyllä Haneli oli konemiehenä kovempi sälli; vaikka ei jalat polkimille ylettäneet, kuin seisomalla, ajeli velj'poeka täyttä päätä.

  Taisin eksyä aiheesta. Tuli siis lehdet haravoitua. Hilppa oli välillä mukana, minkä lihamurekkeen valmistelulta ja hellan lämmitykseltä ehti. Kun vielä yhdessä tempastiin soutuvene talviteloilleen, päätin, että päivän työt on tässä. 

  Siis kirjoittamaan. Nyt on kello kolme ja risat, Hilppa lukee, hämärää on. Kammarin uunissa tuli napsahtelee. Ei paljon muita ääniä kuulu. Talitintit vain välillä tulevat ikkunan taakse sirkuttamaan. On ne ihmisrakkaita, vaikka ei niitä koskaan ole täällä syötetty.

  Sauna pitää kohta puoleen lämmittää. Jos illalla kattos taas alkavan Putouksen. Saa nähä, jaksaako jatkossa seurata. 

  Huomenna laittelen vedet pois, paikat kaikin puolin talvivalmiuteen. Vaikka varmasti tänne vielä tullaan, montakin kertaa, jos ilmat sallii. Mutta jos ei tulla, olkoon niin.  Veneen ajan Hanelin rantaan, killukoon siellä, kunnes velj'-Hanski tempasee kuiville. 

  Pois mennessä poiketaan moikkaamassa miestä, HP:sta, jonka olen viimeksi tavannut ehkä 1960 tai 1961. Hänen vanhemmillaan oli mökki Sappulanselän rantamilla jo 1950-luvulla, yksi varhaisimmista, nyt se on hänellä. HP on siellä parast'aikaa, joten hauska käydä tapaamassa. Kiitos tuostakin uudelleen näkemisestä Fb:lle. Sitä kautta kontakti joku aika sitten syntyi.

  HP on minua pari-kolme vuotta vanhempi, ja hän oli joskus Piskolassa auttelemassa heinätöissä. Muistan, että Ritvan kanssa heidän mökillään käytiin leikkimässä. Ja vieressä olevalta Veisniemen laivalaiturilta hypittiin uimaan. Kerran oltiin HP:n kanssa teltassa yötä Piskolan rannalla, siinä paikkeilla, missä on nyt Halelin porukoitten talo. Meillä oli eväänä ainakin limonadia, liekö Omenaolutta, tahi sitruunasoodaa, jotain karkkeja, ja jos ei muisti ihan väärä ole, myös jotkut kaupan pullat tai viinerit. Pitää huomenna kysäistä, muistaako telttakaveri paremmin.  

  Kellon viisarit on sillä mallilla, että menen saunan lämmäyttämään. Ensi yönä taas kelloja rukataan, noh, aamulla kuitenkin. Sitä saisi aamulla nukkua tunnin pidempään. Elekee uskokee!  Takuun voin antaa, että ennen viittä (talviaikaa) heiluskelen miettimässä, jotta mitähän tekisi. Kahvit varmaan kissautan, yksin ensimmäiset hörpin, annan Hilpan nukkua.

Juotiin sitä kahvia ennenkin:

Lakisääteinen kahvitauko, 12 minuuttia, heinäväkiyhdistyksen ja heinänkaadattajaseuran sopima etuus, josta ei ole luovuttu.

KOHTI TALVEA

  Syksy on hivuttautunut kohti talvea  Joakim Zander'ia, Christoffer Carlsson'ia, Kari Hotakaista ja Carl-Johan Valgren'ia lueskellessa,  Siltaa, Broadchurts'ia, Justifiede'ia ja Solsidan'ia, mitkä ovat uusia tuotantokausia pullauttaneet. sekä Ängelby'tä, Bosch'ia, Psychobites'ia ja Hunderby'tä katsellessa , Wilco'a, Jonathan Wilson'ia, Billy Bragg'ia ja uudelleen lämmitellen Mellencamp'ia kuunnellessa.

  Eilisestä YLEN:n suuresta sananvapauskeskustelusta ei paljoa käteen jäänyt. Muuta. kuin kehno englanninkielen osaaminen, tarkoitan minun. Siksi jouduin illalla lähetetyn ja tekstitetyn version tallentamaan. Jo avautuivat Flemming Rose'n sanat. Viisaitahan mies puhui, mutta ei juuri uutta. Kaiken kaikkiaan olisi meno ohjelmassa vähän villimmäksikin voinut mennä.

  Turvapaikanhakijakekustelu on hieman laantunut, niin tietääkseni hakijamääräkin. Suomen hallituksen tekemät päätökset ja niistä aiheutuneet toimenpiteet lienevät kiirineet tänne aikovien korviin. Mutta kyllä sapaleita yhä kalistellaan turvapaikanhakijoiden ja harvapaikantukijoiden välillä.

  Rempan alku viivästyy päivällä muutamalla. Oma syy; annoin Iiriksen synttäreillä OS:lle, kun tämä kyseli kunnon tekijää pikku hommaan, oman miehemme A:n yhteystiedot. Sanoi kyllä, että tämä on aika varattu, mutta menihän OS soittamaan. Marssijärjestys meni kuitenkin siinä mielessä oikein, että OS soitti minulle, ja kysyi, käykö meille muutaman päivän viivästys. Oli A varmaan käskenyt kysyä, ennen kuin lupautui. Minä, hyväsydämisenä miehenä, suostuin. Sillä ei meille haittaa tee, alkaako hommat tällä-, vai ensiviikolla. Mutta jollei tulevalla viikolla ala tapahtua, saatan ottaa puhelun, pari.

  Perjantaina kuitenkin Avokkaaseen usmuutetaan, talvikuntoon laitellaan. Vene pyhänä Hanelille. Luultavasti vielä sen jälkeenkin saareen mennään. Olis mukava taas kokea mustan veden ja valkean lumen kontrasti. Se vaan, että muutaman viikon kuluttua on aika pimeää ajella seitsemän jälkeen illalla Piskolasta Avokkaaseen. Ei se toki ongelma ole, jos ei sumua lykkää. On sitä ajeltu ennenkin. Ja veneenkorjaajat on kiitelleet.
  Tästä aasinsiltana viime sunnuntai-aamuiseen uutiseen. Huomasin Ilta-Sanomien sivuilla, ihan alkupäässä, tiedon, että Mikkelissä on vene ajanut päin saarta. Luin tarkemmin. Se oli sattunut aamuyöllä puoli kolmen aikoihin Pappilansalmella, pari kilsaa Anttolan satamasta. Pappilansalmea pitkin menee vesireitti kylältä Piskolaan. Jutussa mainittiin veneessä olleen kaksi miestä ja yksi nainen. Nainen ja toinen mies olivat lievästi loukanneet itseään, ja kaikki kolme oli kuljetettu Mikkeliin sairaalan hoidettaviksi ja tutkittaviksi.
  Hetihän tuli Haneli mieleen. Joku vuosikymmen sitten olisin ollut tosi huolissani, vaan enpä enää. Mutta serkku-Susanna oli; oli nähnyt saman jutun, ja tekstitteli kysyen: "Onko Hanskin porukat kunnossa?" Minä siitä velj'pojalle soittelemaan. Eipä asiasta mitään tiennyt, hirvimetälle oli juuri lähdössä. Eilen, kun Hanelin kanssa puhuin, sain kuulla, kenen vene siellä oli töperihtynyt. En miestä tunne, sano paavi jumalasta, mutta mökkipaikan tiedän.
  Totta puhuen ei tuollaiset ole leikin asioita. Jos veden varaan syksyllä ja pimeässä joutuu, on tosi kyseessä, varsinkin, jollei ole kunnollisia veneilyliivejä, tai -takkeja päällä. Ja jos vielä kallonsa kolauttaa niin, että taju lähtee, ihan sama onko vesi lämmintä, tai kylmää.
  Meinaa kylmä hiki hivuttautua otsalle, kun muistelee nuoruuden huimailuita. On sitä ollut onni matkassa, onneksi!
  Aika monta tuttua on vuosien saatossa Anttolassa hukkunut, suurin osa kesällä, veneestä, ja kännissä. Jokunen myös jäihin on sortunut. Mikä kumma se vetää ikänsä veden äärellä asuneen uhmaamaan kohtaloaan. No, hieman jäävi taidan olla sanomaan. Surullista se vaan on.
  Vaikka on noista venetörttöilyistä hauskempiakin esimerkkejä. Taisi olla jotain kuuskyluvun loppua, kun isä-Erkki osti kuttaperkkaveneen, ja möi entisen vaneriliipparin (Liimataisen Reino tekemä, ellen väärin muista) kaima H:lle. Paatissa oli kymppi Mercury-perätuuppari. Sehän, kevyt jolla, kulki melko kovaa. Sitten kerran kaima H tarjosi veneellään Västäräkkiin Suursalmen puolelta, eli Reissalmelta. Mutta kun kapea väylä tekee heti kohta yhdesänkymmenen asteen mutkan, ei se tasapohja liippari tietysti kääntynyt, kun kaima täysillä tarjosi. Pitkälle meni kaislikon läpi suosaralle venho. Uraa käytiin vielä päivien päästä ihmettelemässä. Siinä ei onneksi käynyt sen kummemmin, ei kuskille, eikä veneelle, kun oli kivetön ranta. Valitettavasti tämä "persoona" vuosia myöhemmin hukkui veneestä tiputtuaan. Vene ei ollut enää sama, aikakin eri.
  "Nomen est omen", vai mitä? Toinen kertomus koskee toista kaimaani, K:ta. Tämä mainio monitoimimies, seilori, korttiveijari, vaikka mitä, lähti kerran kirkolta mökilleen vene vankassa huonekalulastissa. Taisi olla pöytää, tuolia, sänkyä. Kaima lienee olut myös "lastissa". Nimittän kohta veneilijät huomasivat Harviolla kelluvia tavaroita. Pianhan sitä pienessä kylässä tiedettiin, että kaima K oli tavaroita kuljettanut. Arveltiin pahinta, veneen uponneen, kaiman hukkuneen. Kun sitten jotkut menivät K:n torpalle katsomaan, niin siellähän se vene oli, laiturissa. Ja isäntä pirtissä, sängyssä. Tarina kertoo ylös hätyytetyn isännän kysyttäessä kertoneen, että piti venettä matkalla keventää, kun ei noussut pintaan. Mene, tiedä? Kaima K:kin on jo edesmennyt. Ei onneksi kuitenkaan hukkumalla.
  Vielä yksi kaimajuttu. Olin kesällä 2014 tapaamassa Tukholmassa asuvaa kaimaani PJK:ta heidän mökillään Anttolan lähistöllä. Saarimökki, sekin. PJK kertoi siinä tarinoidessamme ennen kuulemattoman tapahtuman. Joskus 70-luvun alkuvuosina kaima oli mäkillä odotellut ystäväänsä HH:ia. H:ta ei meinnannut kuulua. Lopulta syöksyi vene niemen takaa, ja sörnäytti liki täydellä vauhdilla rantaan leppien väliin. Ja paatista hyppäsi iloinen HH todeten: "Miehä tulin kokka kohisten!"

  Notta on sitä Anttolassa meitä Perttejä ollut, liekö yhtään normaalia?

Liian kaunis on Saimaa turhaan hukkua!

  

KUKA HYÖTYY?

  Luin viime viikolla uutisen, minkä mukaan Posti ja useat lehtitalot ovat tehneet/ovat tekemässä sopimuksen siitä, että lehdenjakajat alkavat jakaa 2-luokan postia. Sinällään hyvä juttu, menee samoilla lämpimillä, päästöt vähenee. Toisaalta työpaikkoja häviää. Entä kuka hyötyy? Halpeneeko lehden hinta? Onko postimaksu kohta edullisempi? No ei varmasti ole! Hyödyn nauttii lehtitalo Postilta saadun korvauksen muodossa sekä Posti edullisemman jakeluhinnan persolla. Ja, niin ainakin toivon, lehti+postijakaja kohonneena palkkana.

  Siinä vain yksi simppeli esimerkki siitä, kuinka "yksinkertaistaminen" ja teknologian kiivas kehittyminen vähentävät työpaikkoja rikastuttaen tiettyjä tahoja. Eikä mitään toimia korvaavien työpaikkojen luomiseksi tehdä, ei kenenkään toimesta. 

  

  Kaikilla aloilla tarvitaan uudistumista meneillään olevan tietotekniikan, koneistumisen ja robotoitumisen läyhkeen vuoksi. Mutta jalkoihin jääviä ei kukaan ajattele. Niinhän se menee, markkinataloudessa. Tai kai kaikissa talouksissa, jos niikseen tulee. Kotitalouksissakin. Heitetäänpä hypoteesi: Hollolalaiseen Lehkosen perheeseen hankitaan robottipölynimuri, robottiruohonleikkuri sekä työnnettävä lumilinko. Näin säästyy perheen kotihenkilöltä aikaa arviolta 1 h viikossa kesäisin, 1½ h viikossa talvisin. Tämän karkean ja yksinkertaistetun esimerkin mukaan joutoaika lisääntyy 78 h/vuosi. Mistä kotihenkilö Lehkoselle korvaavaa toimintaa? Jos hän käy katsomassa vaikkapa 30 elokuvaa Finnkinossa, koituu siitä n. 300 €:n lisäkustannukset. Eli perhe Lehkonesen rahallisen taakkaa kasvaa aikaa säästävien värkkien hankintahinnan lisäksi kotihenkilön korvaavan toiminnan kustannuksista.

  Nyt juttu rönsyili siihen malliin, että taisin hukata kontekstin, enkä ymmärrä juonta itsekkään. Ymmärrättekö te? Niin arvelinkin, siis muihin asioihin.

  Anna ja Iiris olivat meillä viikonloppuna. Kaksi viikkoa edellisestä näkemisestä, ja likka tuntuu taas ottaneen aimo harppauksia. Paitsi kävelyn suhteen; on niin varovainen, että mietiskelee, nostelee lahkeitaan, hieroo käsiään ja harkitsee tarkkaan, ennen kuin lähtee tallustamaan paikasta X paikkaan Z. Mutta jos toisesta kädestä kiinni ottaa, on vauhti hurjaa. Silloin mennään ympäri asuntoa jo olemassa oleva tukka hulmuten. Sanoja Iiris tapailee, äiti ja Helmi tulevat jotenkin ymmärrettävinä ulos. Ja paljon hän ymmärtää. Ja osoittelee, kun joku kiinnostaa tai hämmentää. Kun häneltä kysyy: "Missä lamppu?", osoittaa heti kohti kattoa. Tai kun sanoo: "Nyt syömään", alkaa oitis maiskuttamaan. 

  Lauantai-iltana katselin tietokoneelta jotain luonto-ohjelmaa Vietnamista, Iiriksen vuoksi pidetään tv mahdollisimman vähän auki, koska hän luonnollisesti jää kuvaa tuijottamaan. Nyt tyttö tuli Hilppa-mumman sylissä taakseni ja huomasi päätteellä leikkivät kauluskarhut. Iiris innostui siitä niin, että alkoi ihan hihkumaan. No, hän sai, äitinsä luvalla, jäädä ohjelmaa seuraamaan. Kun herttua-apinat alkoivat hypellä puitten oksilla, oli ilo katossa. Entäpä, kun bambumyllikkäät onkaloissaan kiskoivat nuoria bambunversoja maan alle! Kyllä tytöstä luontoihminen tulee!

Tämä ilme on maakilpikonnalle, joka mutustelee kärmeen kokosta lieroa.

  Eilen ne sitten lähti, Anna ja Iiris. Aija-mummo kävi hakemassa luokseen, vei sitten illemmalla ihan Helsinkiin asti.

  Loppuviikolla, ensi viikon alusta viimeistään, alkaa alakerran remppa. Sitten on suihkussakäynti ja pyykinpesu kolme-neljä viikkoa tekemättömissä. Tai voi sitä toki suihkussa käydä ja pyykkiä pestä, mutta ei kotona. Tai voi kotonakin pyykkiä pestä, nyrkkipyykkiä lavuaarissa. Onneksi on yläkerran vessa bideineen. ettei tartte riukua takapihalle virittää. 

  Hilppa voi käydä aamuisin suihkussa töissä, minä Elinalla. Ja uimahallin aukioloajat on jo printattu. Viikonloput varmaan ollaan Anttolassa, jos ei ilmat aivan kamaliksi muuru. Tiilikaisillakin tulee käytyä, luulen. 

 Huonoksi lopuksi pari "ennen ja nyt"-vertausta:

Isis ennen...

..ja ISIS nyt.

Procol Harum ennen...

...ja Boko Haram nyt.

SUHTALAISEN VASTAMULKOISTA

  Viime aikoina on mustavalkoinen ajattelu saanut uusia ulottuvuuksia. Iso joukko suomalaisiahan, kuten tunnettua, ajattelee maahanmuuttajista ja pakolaisista mustavalkoisesti. Mutta perinteisen mustavalkoisen näkemyksen lisäksi he ajattelevat, että kaikki maahanmuuttajat ovat mustia, ja kaikki suomalaiset valkeita. Sehän on tietysti täysin harhautunut ajatelma, ei siitä sen enempää. Sen kuitenkin mainitsen, että tuollainen uusmustavalkoista ajattelutapaa harjoittava henkilö on melko usein myös vastamulkoinen. 

  No, mitä vastamulkoinen sitten tarkoittaa? Vastamulkoinen on uusi, Kotimaisten kielten Instituutin hyväksymistä vartova adjektiivi. Instituutille osoitetussa hakemuksessa on sana selitetty seuraavasti:

1. vastaantulijaa mulkoileva

2. mulkoilua äskettäin suorittanut

3. etniseltä taustaltaan eisuomalaista vastaantulijaa mulkoileva

4. kaikkia henkilöitä, etnisestä taustasta tai kulkusuunnasta riippumatta, mulkoileva

  

  Kohdan 4. kannattajakunnalle on Instituutille osoitetussa hakemuksessa myös oma nimi, "panvastamulkoinen". Samoin sille haetaan hyväsymistä.

  Eilen ajoin Hennalan entisen kasarmialueen ohi, Akkuliikkeessä piipahtamisen vuoksi mennen-tullen. Olin huomaavivani tiettyä vastamulkoisuutta,  mustavalkoisuutta myös. Ei sentään kukaan rottwailerin kera vastamulkoilua harrastanut.

  Vielä "musta kontra valkea"-asiaa. Moni on varmaan nähnyt äskettäin  tv:stakin tulleen Vittorio de Sica'n elokuvan "Milanon ihme". Tuossa hellyyttävässä  tarinassahan kerrotaan Milanon liepeillä olevan laitapuolen kulkijoiden hökkelikylän perustamisesta, elinkaaresta ja lopusta. Mustavalkoiseen filmiin muuten puuttumatta täytyy tuoda yksi "mustavalkoinen" seikka:

Kun hökkelikylään alkoi muuttaa ihmisiä, oli joukossa nuori nainen (valkoinen) ja nuori mies (musta). Heillä oli heti säpinää ja silmäpeliä, mutta eivät "erilaisuutensa" vuoksi uskaltaneet mennä pidemmälle. Kun tarinassa päähenkilö sai kuolleen ottoäitinsä haamulta, "enkeliltä", kyyhkyn, joka toteutti kaikki toiveet, alkoivat kylän asukit toivoa itselleen kaikenlaista maallista mammonaa. Jokainen sai esittää yhden toiveen. Tyttö toivoi muuttuvansa mustaksi. Kun hän sitten lähti etsimään mielitiettyään, oli tämä muuttunutkin valkeaksi! Eli mikään ei muuttunut; he joutuivat edelleen toisiaan karttamaan. Episodin opetus lienee itsestään selvä.

  Omia mustavalkoisia ajatelmiani seuraavaksi. Olen ajatellut syventyä mustavalkoisiin valokuviin. Sehän käy asetusten ja kuvankäsittelyohjelmien avulla kyllä. Hieman olen asiaan paneutunut. Kokeilemalla löytää eri sävyjä, varjoja, etc. Millainen lopputulos sitten on hyvä? Riippuu katsojasta, tottakai. Mutta kesäisiä/syksyisiä väriloistoja ei kannata kaksiväriin retusoida. Ihmisistä, eritoten kasvoista, napatut otokset saavat uudenlaista potkua kaksivärisinä. Samoin tietyt maisemat. Täytyy kokeilla. Yritys ja erehdys on hyvä kouluttaja. Ja pitää muistaa, että vaikka kuinka luulisi itse onnistuneensa, voi tulos olla naapurista ihan syvältä.

Tällaisen lokin...

  ...tällaisen hirven...

...tällaisen Iiriksen...

...tällaisen Lenkun ...

...mustavalkoistin.

Jos joku noista vastaan tulisi, luultavasti vastamulkeaksi ryhtyisin. 

  Keinokartanontien tietotoimiston (KKTTT) korviin on kantautunut asiaa lähellä olevista piireistä tietoa Kotimaisten kielten Instituutin edellä mainittua nimiasiaa koskevasta kokouksesta. Siellä on esiintynyt "vastamulkea" -sanan hyväksymistä vastuvia mielipiteitä. Vedotaan siihen, että sana muistuttaa liiaksi "vastapuikeaa".  Siihen ovat uudistusmielisemmät todenneet, että jos tässä nyt lehtimuotoihin halutaan mennä, niin vähemmän toisiaan muistuttavat, kuin "suikea", "puikea", ja "soikea". Aika näyttää, kuinka nimiehdotukselle käy. 

KESKIVIIKKO, palautuspäivä

  Veikkaus on joka viikko, palautuspäivä keskiviikko. Tuosta ajasta on vierähtänyt noin sata-, tai parisataa pelimuotoa. Kun Veikkauksen sivuilla käy, tulee ihmeteltyä, mistä kaikille vedoille, lotoille, arvoille, veikkauksille, juu neim it, löytyy pelaajia. Kaikki lähti vakioveikkauksesta, silloin nimeltään  Voittajaveikkaus, 1940. Ensimmäisen rivin täytti Paavo Nurmi. 1951 (mainio vuosi, kirj. huom!) nimi muuttui Vakioveikkaukseksi. Lotto aloitettiin joulukuussa 1970. Nyt eri pelimuotoja on lukemattomia, ja "kupongin" voi "palauttaa" jopa torstainakin!
 
  Se triviasta, nyt faktaa. V. 1969 eaa. pelasimme Ahos-Ritin kanssa vakiota kimpassa, pieni systeemi viikottain. Silloin pelattiin mestaruus- sekä maakuntasarjakierros sunnuntaisin. Istuttiin eräänä sunnuntakina silloisessa Lotjassa. Radio oli pyynnöstämme auki, ja sieltä tulivat tulokset. Jostain syystä jäi yksi tulos kuuluttajalta kertomatta. Mutta meillä oli 11 oikein (siihen aikaan oli 12 kohdetta), yksi tietämättömissä! Syystä, tai toisesta, hyökkäsimme kohti Unionia. Oliko syy se, että siellä istuskeli muita veikkausta pelaavia, vai mikä, en muista. Kuitenkin sinne päästyämme saimme kuulla puuttuvan tuloksen. Ja väärinhän se oli, meillä! Ei sekään ole jäänyt mieleeni, kuinka paljon täysosumalla olisi saanut, mutta ei varmasti paljonkaan, koska 11 oiken antoi silloisen Vodkapullon hinnan.

Mutta, otsikosta huolimatta, en tänään palauta mitään. Maanantaina palautin kirjastokirjoja, riittäköön se tälle viikolle. Enkä palautettakaan aio antaa, en risuja, en ruusuja. Enkä lähde Palau'ssa käymään. Vaikka voisi siellä joskus poiketa. Siellä poliisi tuskin priorisoi voimiaan alle kuuden USD:n arvoisten pitsojen myyjien tutkimuksiin. Palautuksesta saa siis riittää se, että palautin mieleeni tuon vakioepisodin Anttolassa vuonna, jona keskiolut vapautettiin.

Sitten proosallinen osio: 

  Maanantaina kävin Elinan kauppa-asioilla, sekä kirjastossa, itse asiassa kahdessa, Hollolan ja Lahden. Lainasin ennen lukemattomalta ruotsalaiselta dekkaristilta (mistä niitä oiken tulee?) Christoffer Carlsson'ilta Leo Junker-sarjan kaksi suomennettua osaa. Ensimmäistä olen satakunta sivua ehtinyt lukea, taattua hurrilaatua.

  

  Eilen kävin läheisessä autokorjaamossa vaihdattamassa vasemman ajovalon (kädet kun ei, ...kele, mahdu itse tekemään), pesin auton tee-se -itse-hallissa, varasin ajan renkaanvaihdolle (23.10.2015, klo 8:30). Se ajoneuvorintamalta. Poikkesin myös Robin Hoodista nimensä Tokmanniksi vaihtaneessa myymälässä ostamassa kahdeksan kanervaa (8 €/4 kpl.), sillä lauantaina on tarkoitus viedä ne ja Avokkaasta tuodut havut haudoille. 

 Nimenvaihdoksesta ilmoitukseen Mikkelin Sanomissa 7.8.1909. Hiski ei halunnut lähteä "Lännelle" Möttönä!

  Tänään aion kirjoittaa tätä juttua, lukea, ja mennä illemmalla Hilpan kanssa käymään kaakelikauppassa hakemassa näytteet valitsemistamme laatoista. Ehkä samalla varmistamaan, että valinta oli oikea. Remppa alkaa ensi viikon loppupuolella, ilmoitti tekijä, seuraavan alussa, arvelee Peppe.

  

  Huomenna siivoan himassa, käymme illalla Lidl'issä viikonlopun ruokia hamstraamassa.
  

  Perjantaina tulevat Anna ja Iiris viikonlopuksi, Joni taas töissä, mites muuten? Sitten ei Tiilikaiset oikein meille muutamaan viikkoon yökyliin voi tulla; remppa menossa, vierashuone väliaikaisena varastona.

  Lauantaina  Iiriksen katselua, hautausmaalla käynti, etc.

  Sunnuntai on jo niin kaukana, että ei kannata aikatauluttaa.

  Lopuksi täytyy palata, vaikka kehua retostelin palautusten riittävän! Palaan maanantaiseen blogiin. Siitä sain palautetta arvoisalta Pertti E:ltä, lehtityön parissa toimivalta kaimaanilta; hän lähetti ilmoituksen vuodelta 1909 Mikkelin Sanomista.

  Siinähän K.W. Lehkonen ilmoittaa matkustajahöyrylaiva "Anttolan" aikatauluista.

  Sain myös linkin sivuille, joilta vanhoja lehtijuttuja löytyy. Hieman niiltä hakuja tein, ja silmiini sattui seuraava (ilmestynyt 3.3.1910):

  Ilmoitus, missä kerrottiin liikemies K.W. Lehtosen (huom!) ostaneen "aivan uudenlaisen ja tomerarakenteisen matkustajahöyrylaiva Kullervon". Tuo Salomaan Hiskin nimenvaihdoskin on tietysti löytynyt samoilta sivuilta.

  Tässä juttua yhdeksi palautuspäiväksi. Lopetan, ennen kuin tästä tulee varsinainen palapeli, ja palaan asiaan heti, kun palavaa tarvetta ilmaantuu. 

PS. Jos miulla oes palavelija, suattasin hyvinnii antoo sen hoejella pallautukst ja pallautteet. Mutt'en vasitenkaan antas männä miun puolestain Palau'un.

SUVUSTA SANOTTUA osa III, tarkennuksia

Itseään säälimätön, pyyteetön ja vaivoja väheksyvä tutkimustyö (pari googletusta, yksi puhelinsoitto) tuotti tulosta; sain selville, että 1989 julkaistu Kansalaisopiston  "Tunne kotikyläsi -tallenna tieto"-opintopiirin työstämä teos "ELETTINPÄ ENNENKIN, VANHAA JA VÄHÄN UUTTAKIN HAUHALAN KOULUPIIRIN ALUEELTA sisältää tietoa Piskolasta ja Kalle-Ville sekä Aleksi Lehkosesta laivureina. 

Kirjan koonneeseen työryhmään kuului edesmennyt tätini Maija Lehkonen.

Puhelinsoitto Savolinnaan Kansalaisopiston arkistoon tuotti tiedon, että teosta on kaksi kappaletta Mikkelin, yksi Anttolan kirjastossa. Ja että ainakin yksi pitäisi olla lainattavissa Mikkelin pääkirjastossa.

Ongelmaksi muodostui, että Mikkelin kirjastot oilisivat pari viikkoa suljettuina atk-päivitysten vuoksi.

Reilu viikko sitten, Iiriksen kekkereillä, delegoin opuksen lainaamisen ystävävällemme Amille. Eilen sen kävin häneltä Otavasta noutamassa. Kiitos Ami!

Kaikkine "kirotusvirheineen" ja painojäljen suttuisuuksineen on kirja kiehtovaa luettavaa; ovathan paikat ja suvut , joista siinä kerrotaan,  suurelta osin minulle ainakin nimeltä tuttuja.

Teoksessa kerrotaan Hauhalan koulupiirin alueen jokapäiväiväisestä elämästä sen kaikilla osa-aluiella 1800-luvulta nykypäivään, eli vuoteen 1988. Sisältö on enemmänkin suusanallista perimätietoa, kuin dokumentoitua  faktaa. 

Kyseinen alue ulottuu  etelässä Kerniemeltä pohjoiseen Paajalasaareen, lännessä Kurklahenmäeltä itään Saukonsalon yli aina Hirvensalon lounaisosiin asti.

Karttalehdille on merkattu tunnetut asumapaikat, niin entiset, kuin nykyisetkin (n. 90 kpl), ikiaikaiset nuotta-apajat (89 kpl) ja nuottakoppien, eli -kiemien sijainnit (23 kpl), sekä laivalaiturit, aikansa "bussipysäkit",  (26 kpl).

Suosittelen kirjaan tutustumista kaikille, joilla on juuret tai jonkin kaltaiset sidokset kyseiseen alueeseen.

Pitkähkö alustus johtaa lyhyehköön asiaan.

Olen aiemmassa blogissani,  "SUVUSTA SANOTTUA, osa II", 8.9.2015, kirjoittanut, että Piskola toimi 1800-luvulla talvikestikievarina. Se pitää paikkansa. Siitä löytyy merkintöjä kirkonkirjoista, mm. vuodelta 1878. Kievari palveli siis Mikkelin ja Puumalan väliä matkaavia. Se oli puolimatkankrouvi, missä lepuutettiin niin hevosia, kuin ihmisiäkin.

Kievaria pitivät Kalle ja Maria Lehkonen, eli isoisäni Aleksin isovanhemmat, 

Kuvassa Piskolan kestikievari. Siihen aikaan oli sisäänkäynti "takapihalta".

Penkillä istuvat Kalle ja Maria, Nurmikolla Kalle-Ville ja Hilda Lehkonen, sekä lapsensa Aleksi, Heikki, Tilda, Elsa ja Ida. Kuistilla lienee piika.

Kievarissa yöpyivät tavalliset matkalaiset sekä rahtimiehet. Rahtihevosia saattoi kulkea yli kahdenkymmen hevosen raitoina.

Maija-täti mainitsee jutussaan, että suvulla on tallessa kestikievarille kuulunut Raamattu, joka on painettu 1872. En muista bibliaa nähneeni, mutta eiköpä se jostain löydy.

Piskolan kestikievaritalo 1900-luvun alussa. Aika samannäköinen, kuin nykyään. Vasemmalla eloaitta, talli ja navetta, "jääkellari", liha-aitta, päärakennus, sauna ja aitta.  Ainoastaa "jääkellari" ja sauna ovat maisemakuvasta poissa.

Toinen asia, josta olen myös blogissani kertonut, on Kalle-Villen ja Aleksin laivurein toimiminen. Siihen täsmällisempää tietoa tuli mainiosta kirjasta.

Kalle-Ville oli ostanut ensimmäisen laivansa"Vilkas"-nimisen höyrypurren, 1902. Pursi liikennöi kolme kertaa viikossa Juvan Rautuusta Mikkeliin. "Vilkas" myytiin 1905 Collinille Ruotsiin.

Sen jälkeen K.V. hankki Juvalta tervahöyry "Pekan", eli "Terva Pekan". Se kuljetti tervaa Mikkelistä Anttolan, Puumalan ja Juvan kauppiaille. Myöhemmin höyryllä rahdattiin myös halkoja matkustajalaivoihin.

Varustelu jatkui: Kalle-Ville hankki kolme höyrylaivaa, 1905 "Anttolan", 1910 "Kullervon" ja 1912 "Ansion". Kippareina K-V:n lisäksi toimivat Kalle Kilpinen ja K-V:n poika Aleksi, ukkini siis. Aleksi kävi merimiesammattikoulun Savonlinnassa, ja valmistui sisävesikippariksi jo 17, eikä 18 vuotiaana, kuten aiemmin muistelin.

"Kullervo" oli ajan mittapuun mukaansuuri ja komea; siihen voitiin ottaa 210 matkustajaa. "Kullervo" seilasi kolmena kesänä välillä Mikkeli-Anttola-Puumala-Sulkava. Sen jälkeen kolme kertaa viikossa reittiä Mikkeli-Savolinna.

1912 "Kullervolla" tapahtui tulipalo. Laiva saatiin rantaan, ja kaikki 50 matkustajaa samaten, onnellisesti. Kippari Aleksi oli poistunut laivassa viimeisenä.

Kalle-Ville myi laivansa hiljalleen pois. Viimeisenä puksuttelivat "Lepistö", jota käytettiin

hinaukseen Anttolan ja Lauritsalan välillä, sekä hinaaja "Toimi", millä rahdattiin halkoja Viipuriin.

Kalle-Ville Lehkosen laivurinura loppui n.1920, ja hän kuoli 1923.

Tämän jälkeen jatkoi Aleksi kipparin töitä "Tähti"-laivoilla, aina vuoteen 1939 asti. Nämä alukset liikennöivät Mikkelin, Lappeenrannan ja Savonlinnan välejä.

1939 ukki-Aleksi sitten heittäytyi päätoimisesti viljelemään Piskolan tilaa.

Vielä lapsuudessani, varhaisnuoruuteen asti, kulkivat matkustajalaivat Mikkelistä Lappeenrantaan ja Savonlinnaa, tosin höyrykoneet oli muutettu dieseleiksi.

Kun nuorena Avokkaassa aikaani vietin, oli minulla saunatuvan hirsiseinään lyijykynällä kirjoitettuna laivojen aikataulu. On siellä muuten vieläkin. Kapeassa salmessa kulkeva alus teki nimittäin niin mellevät aallot, että niihin oli ihan pakko päästä uimaan!

Ukki-Aleksi oli huumorimiehiä, hänellä oli paljon tarinoita noilta kippariajoiltaan. Osa varmaankin tosia, osaa saattoi ukki lievästi maustaa, oletan. Saatan noita kertomuksia joskus blogiini kirjoitella. Pitää vielä Hanelin kanssa niitä muistella. Velj'-Hanskilla kun taitaa tuo muisti pelittää ehommin.

Valitettavan epäselvässä kuvassa Aleksi, laivaemäntä ja matkustajia jonkun "Tähti"-laivan kannella.

Kaikki kuvat olen sakannannut tuosta teoksesta. Ne ovat kuuluneet Maija-tätini kokoelmiin.

En tietenkään ole ehtinyt lukea koko kirjaa, tietysti sen teen. Mutta silmiinpistävää on jo selaillessa ollut, kuinka laaja-alaisia osaamista ja oma-aloitteisuutta tuollaisesta parin-kolmensadan ihmisen yhteisöstä on löytynyt. Pakko on tietysti ollut löytyäkin; ei sata vuotta sitten kipaistu ostarin kaupoista mitään ostelemaan, eikä korjaajaa paikalle telehvoonilla kutsuttu.

LÄHIHISTORIAA JA MUISTOJA AVOKKAASTA

On lauantaiaamu. Ulkona vielä pimeää, puolipilvistä, tuulista, pari pykälää plussaa. Viikko pian täällä oltu, huomenna paluu edessä. Ilmat ovat olleet hienoja, joskin tuulisia. Parina aamuna oli muutama tunti melko tyventä, muuten on pohjoistuuli puhallellut. Ei se tähän pihapiiriin juuri ole tuntunut, mutta kun veneellä on päivänä, muutamana, liikkeelle lähtenyt, vaahtopäät siellä ovat viilettäneet.

Koska ei paljoa tähdellistä tehtävää tälle käynnille enää ole, lehdetkin suurelta osin puissa, ajattelin, pikkupuuhailujen ohessa kirjoitella muutamia muistoja liittyen tähän paikkaan.

Tämän saaren, sillä olevine rakennuksineen, ostivat "oma" ja "opa", eli Emma ja Pekka Karppinen 1956. Pekka rakennutti taloon hieman lisätilaa, mm. lasiverannan, rantasaunan ja suuren venevajan. 

 Emma ja Pekka, sekä Emman takana piilossa hänen sisarensa Anna joskus 1950-luvun loppupuolella. 

Karppiset, Anna-täti ja tunnistamaton nuori nainen verannalla, ehkä 1957?

Ensimmäisiä muistojani Avokkaasta on, kuinka aina kesäisin siellä (täällä) käydessäni juoksin saaren pohjoispäässä olevalle niitylle ja takaisin kärrypolkua pitkin, ja Pekka otti rappusilla istuen aikaa.

Minähän olisin voinut tehdä vilunkia, jäädä silloin vielä pärekaton alla ylpistelevän navetan taakse lusmuilemaan, mutta vilpitönhän tuollainen tenava oli, silloin.

Avokkaaseen liityen on hyvin kirkkaana mielessäni, kuinka joka toinen päivä, posti-Jannen päivänä, roudasin Piskolasta rantaan punaisella keskimoottorilla saareen menevän viiden litran maitokannun.

Janne, mies, joka lienee useiten kaikista tippunut Saimaan jäihin, teki vuosikymmeniä uskollisesti postireissuaan, keleistä ja vuodenajoista riippumatta, veneellä, hiihtäen, hevosella. Ja toimitti niin siihen aikaan harvalukuisten kesäasukkaiden, kuin vakituisten olijoidenkin kauppa-, sun muita -asioita. Ainakin veneellä tai hevosella liikkuessaan. Samoin hän toimi "taksina". Eikä matka mitään maksanut!

Ritva ja minä Avokkaan laiturilla, taitaa olla 1957.

Pekka menehtyi 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Sydän petti, syksyllä juuri täällä. Oli yksin, lääkärinä varmaan tajusi tilanteen. Mutta puhelittomaan aikaan apu ei ehtinyt ajoissa. 

"Oma" sitten kesiään saaressa vietti, kuolemaansa saakka (1972). Hänellä oli aina apunaan joku naisihminen, aluksi Esteri (persoona "an sich") viime vuosinaan Mari (joka ystävällisesti pesi hienot mokkakenkäni niitä likaisiksi luulleena, pilaten ne ikiajoiksi). 

Samoin Emmalla oli, ainakin kolmena kesänä, lahtelainen lukioikäinen poika huolehtimassa päivittäisistä askareista.

Kesäpoika nro. 3, Parikan Kari ja minä 1967. Kari siis metsästi, minä en. Valitan kuvan huonoa laatua.

Yht'äkkiä Hilppa huutaa uunin kyljessä tablettiaan selaten: "Onpa punanen taivas!"

Minä ikkunaan, totta. Äkkiä kamera kaulaan, metsän halki rantaan. Juuri ja juuri ehdin; jo toisessa kuvassa alkoi taivaanranta muuttua vaaleanpunaiseksi. Mutta tässä se ensimmäinen:

Alkaa päivä valjeta. Lähden talvihuoltoa tekemään, vaikka en lopullista; ainakin kahden viikon kuluttua tänne tullaan. Niin, ja havuja haudoille pitää myös jätesäkillinen hamstrata.

Obilgatoriset hommat hoidettu, ollaanko nyt "tillin tallin?" No ei olla, jatketaan muisteluja.

Emchen siirtyi ajasta ikuisuuteen 1972. Avokas, johon kuului itse Avokkaansaaren lisäksi lukuisia pienempiä saaria, mm. Härönsaari, Kamalasaaret ja Jänissaaret, jakautuvat perikunnalle siten, että Avokas jäi Elinalle, muut eno-Ollille. Olli myi omansa pian pois, ja sen seurauksena lähimaisemiin ilmaantui jokunen mökki. Härönsaari Krohn, juuri ne Krohnit. Pyöree Kamala Nyström (silloisen Mikran omistaja), nyk. Kukkoset. Pikkukamala Nyströmin poika Pekka, nyk. Kettuset. Iso Kamala, Vihavaiset, nyk. en tiedä. Jänissaaret Lappalainen, nyk. tyttären peruina Rehulat, juuri ne Rehulat.)

Erkki onnistui jossain elämänkäänteessä sössimään raha-asiansa siihen malliin, että Avokkaasta myytiin leijonan osa. Saareen rakensi uusi omistaja mökin. Hänen myytyä kiinteistönsä, kaavoitutti uusi omistaja neljä vapaa-ajantonttia, niille on nykyään mökit rakennettu. Loppu saaresta on, ja pysyy rakentamattomana (Natura).

 Se historiasta. 

Täällä tuli 1970-luvulla vietettyä hurjan nuoruuden mukaisia sessioita; oli "lehenputoomisjuhlia", oli talvitapahtumia,( mm. pesäpallon peluuta yöllä Avokkaansalmen jäällä keskitalven kuutamossa), oli kesäriehaa, oli kevään avajaista.

Osanottajakaarti oli vaikuttava, jotkut osallistuivat harvemmin, monet useammin. Oli vakiojäsen Ahos-Riti, oli Räihän Ruikku, oli Koistis-Pertti, oli Rohusen vellokset, oli Viholaisen Vinski, oli Räsäsen Ilu, oli Lantan Japa, oli "Satchmo-Saatamoinen,oli Ikos-Pena, oli Seppäs-Timppa, oli kerran talvireissulla Purasen Pörrekin, eli "Paska". 

Pari muistoa:

Eräillä" lehenputoomiosjuhlilla" savustettiin illalla muikkuja. Oli sysipimeää. Pailkalla olivat Riti, tietty, Rohusen pojjaat, ainakin jompi kumpi, Satchmo, tais olla Japa, ja Iko-Pentti, Haneli ja minä, totta kai. Joku synkässä metsässä rasahteli. Ei kun rohkeesti joukolla selvää ottamaan! Eihän sieltä mittään löytyny. Taisi olla Satchmo, kun loihe lausumaan: "Siellä oli iso ingen". Ja vielä perään huutelemaan: "Ingen, ingen, tuu tänne!" Aamulla Iko-Pentti, joka ei ollut kielimiesten kärkijoukkoa, kyseli minulta, että kuka se Inge oikein on, jota eilen etittiin? Ja että ei kai se oo eksyny?

Kerran, syksyä sekin oli, istuttiin lauantaipäivänä tuvassa ja litkittiin punaviiniä, Hilppa, minä ja Haneli. Paikalle ilmaantuivat Valtosen Tate, onnettomuuden kautta menehtynyt koiranleuka, ja Erkin kaveri Anttolasta, sekä ystävänsä Mantsisen Pekka, sähkäri niin ikään, Lahdesta. Tulivat, ihan luvan jälkeen, ajokoiran kera jänismetsälle. Mutta kun pirtissä oli lämmee, viiniäkin tarjolla, jäi Tate kanssamme rupattelemaan, Siitä pöydän takaa hän samalla katseli ulos, ja tokaisi kesken lauseen: "Jänis männöö, suattaa tulla koera perässä!" Kyllähän poijaat jäniksen lopulta saivat, eli Pekka ampui. Mutta siinäkin on oma tarinansa, jääköön se toiseen kertaan.

Noita muistoja on vaikka, kirjaksikin asti. Olkoot ne kuitenkin tässä, tällä kertaa.

Aina ei kaikki sujunut ihan mallikkaasti, ainakaan isä-Erkin mielestä. Mutta ei me mitään järisyttäviä tuhoja, peruuttamattomia vaurioita, sentään aikaan saatu. Minkä nyt pari kertaa Taifuuni-merkkinen vene ja sen 55 heppanen Volvo-Penta-perämoottori kiville tai rannoille ajeltiin. Ilman henkilövahinkoja, onneksi. Tai kerran talvella, kun leivinuunia uskoon lämmitettiin, ja sinne pankolle pari patjaa nukkumasijoiksi ängettiin, alkoivat patjat hiiltyä. Ei, ku makuualaustat avantoon! Ei onneksi syttynyt tulipaloa, eikä häkävaaraa, kun asia hetimmiten huomattiin.

Taisi olla vuosi 2002, kun paikka jäi ristikseni, ikuiseksi ilonlähteekseni, miltä kantilta asiaa tarkasteleekin, Tätä on yritetty voimiemme, taitojemme ja resurssiemme rajoissa pitää kunnossa, joiltain osin uusia. 

Kyllä täällä viihdytään. Minä olen viisivuotiaasta asti Avokkaassa aikaani viettänyt, milloin enemmän, milloin vähemmän. Ja tuntuu rouvallekin, kun leipätöikseen ihmisten kanssa sohlaa, saarielämä hermolepoa olevan. 

Eikö tänne isommaksikin osaksi vuotta juurruta, kunhan Hilpan eläkeaika koittaa.

Hilppa laittaa hellalla ruokaa. Käväisin pihalla, tuuli tuntuu hieman tyyntyneen, yhä pilvistä. En taida viitsiä iltapäivällä edes uistelemaan lähteä, vanhat luut on viluisia.

Huomenna saunotaan het' aamusta, päivänen purastaan, lähdetään kohti Hollolaa. Otavan kautta mennään, Amin ja Jukan luona kahvilla käydään. Otava on muuten korkealla fb-kaverieni kotipaikkalistalla. Minulla on kavereinani kaksi Otavalaista, kun vaikkapa Hollolasta on yksi (Hilppa).

Kaverilistanihan onkin niukka, mutta laadukas; siinä ei ole ainuttakaan änkyrää, pölvästiä, lusmuilijaa, eikä toljaketta. Huom. Minä en itse kuulu siihen listaan, mikä selittää osaltaan sen laadukkuuden.

TORSTAI (oli toivoa täynnä)

Torstai on toivoa täynnä. Niin ajattelin, kun aamukuudelta aamukusella hiljaisuutta kuunsirpin valossa kuuntelin. 

Ajattelin yhä, kun päivän valjettua rannassa käväisin.

Ajattelin vielä, kun työmaalla mäntypölkkyjä halki pieksin, tikan nakutusta välillä kuuntelin, kun kahden korpin ronkunnan täyttämän ilmatilanloukkauksen aistin, maisemaa välillä silmäilin.

Kaiken seesteisyyden keskellä mieleeni palautui eilisiltainen fb-etusivuni selailu. Sinne oli jossain välissä ilmestynyt, erään, ehkä kohta entisen, kaverini tykkäämänä postaus, minkä sisältö oli karmaiseva.  Lyhkäisyydessään päivityksessä joku suoraselkäinen lahtelainen kertoi, kuika ollessaan yöllä koiransa (lienee verikoira) kanssa lenkillä Hennalan läheisyydessä, oli muutama maahanmuuttaja kävellyt vastaan. Hän oli viheltänyt koiran metsästä ja käskyttänyt sen vierelleen murisemaan! Kaikki sen takia, että muutama ihminen, kirjoittajan mukaan "Allahin poika" käveli vastaan. Ylpeänä kertoi, että vaihtovat puolta, Arabian oriit. Mainitsi vielä, että olisi kusessa ollut, jollei hurtta olisi ollut matkassa. Miksi olisi ollut? Olisiko piskiään käskyttänyt klanipäisten nahkatakkipoikien vuoksi?  Tuskin, kättä olisi kai paiskannut, noiden "isänmaan toivojen kanssa!  Olenko aistivinani konnotaatiata paranoiaan? Ja jos olen, olenko väärässä? 

Mutta ei läheskään yhtä karmaiseva ollut tarina, kuin sen synnyttämät kommentit. Niin meni fiilikset puuntekoon, että tungin työhanskat pers'taskuun, ja lopetin hommat naurettavan kahden ja puolen tunnin aherruksen jälkeen. Tulin tupaan, vaihdoin orjankaavun oloasuun, aloin selaamaan fb-sivuani tarkastaakseni, mitä asiasta oli kommentoitu.

Koko helevetin paljon tavaraa sieltä pulpahteli, etusivua alas päin vieritellessäni. Mutta en saanut silmiini kyseistä päivitystä. En, tietty, sen jakajan nimeä muista, enkä haluakaan muistaa. Toivottavasti teksti on poistettu, ja jos on, toivottavasti Danten bittihelvetin 8. piirin 9. kuiluun.

En eilen noita kommentteja lainkaan selannut, ne joita oli näkösällä, lukaisin. Niissä onniteltiin kirjoittajaa hyvän koiran valinnasta, todettiin mm. että aselakia tulisi hetimmiten muuttaa, jotta jokainen aito kirkasotsainen suomalainen voisi halutessaan ampua uhkaavia, meiltä naisia ryöstäviä ja lenkkeilymahdollisuudet vieviä mokkakyrpiä. Maltisemmasta päästä oli toteamus, että tulisi säätä ulkonaliikkumiskielto, jotta apinat pysyisivät iltaisin aitojen sisällä, minne ne tietysti kuuluvatkin.

Tämän kaltaisiin kirjoituksiin varmaan jokainen on somessa törmännyt, jotkut kauhuissaan, jotkut mielissään, jotkut mielensä pahoittaen, jotkut käsiään hykerrellen. 

Sanan- ja kirjoituksenvapaus on eittämätön. Eikä kaikkea ole pakko kuunnella, saati lukea. Mutta kun nyt tulin vilkaiseeksi, niin yksi ohje yllä mainitun jutun kirjoittajalle:

Jos haluat olla yltiöisänmaallinen putkinäköinen somessakosiskelija, niin ole, mutta voisit sen aloittaa kieliopin ja oikeinkirjoituksen kertauksella.

Tuossa edellä ilmeni yksi syy, miksi pidän tarkoituksella kaveripiirini fb:ssa pienenä. Kun kaverinsa tuntee, ihan kasvokkainkin on nähnyt, sanoja vaihtanut, ei tuollaisia jakoja omille sivuille kovin paljon pulpahda. Ei ainakaan pitäisi. Pari kaveria kuitenkin on listallani, joista en oikein tiedä, ovatko lintuja vai kaloja? Heiltä kun tulee äärilaidan tykkäyksiä asioista. En siis heitä vielä tuomitse. Ajattelen, että saattaa olla heidän joistain postauksista tykkäävän siksi, että vaikka eivät tykkääkään, haluavat sen jakaa kavereilleen, jotta nämäkin näkisivät asian mielettömyyden. Eli siis haluavat jakaa postauksen, mutta ymmärtämättömyyksissään tykkäävät siitä. Melko selkeästi esitetty, eikö?

Nyt olen syönyt. tämän blogin lähes vuodattanut. Viimeiset lauseet, ja lähden vähän huilaamaan. 

Iltapäivällä mennään Piskolaan, sieniä jälestämään, Hanelin porukoita moikkaamaan. Hanski poikkesi eilen, ja kertoi tarkemmin Pimun kohtalosta. Ei kuolemaksi koitunutkaan ilves, kuten ensimmäinen päätelmä oli ollut. Pimu oli yksinkertaisesti saanut jonkun kohtauksen. Sydän, kenties, petti. Surullista, yhtä kaikki.

Lopuksi: Vaikka mielenipahoittaja joskus olen, on tämä maa, planeetta, kosmos kuitenkin hieno paikka elää. Eritoten syksyisin Anttolassa!

TIISTAI

Maanantai meni, tiistai tuli, kelit pysyy. Hyvinä. Aamulla klo. 5:30 +4, klo. 8:00 +/-0, nurmi lievästi huurteessa. Vesi Saimaassa on sen verran lämmintä, että ei isompaa kylmää vielä rannoille tullut. 

Tää kuva ei ole tältä aamulta, vaan eilen iltapäivällä napattu. Aamulla en kameraan kajonnut. Kun aamupalan jälkeen Silta tallenteelta katottiin, hyökkäsin puuhommiin. Rannan savotan jätin odottelemaan kevättä, kun sain auman täyteen. 

Peittelin vain pätkityt pöllit talven varalle, ja siirryin talon taakse mäntyjen kimppuun. Haneli oli jo elokuussa rungot koko lailla sahannut, mutta oksista piti vielä tupapuita värkkäillä. Tankillinen siinä bensaa kulahti, eikä tulleet kaikki oksat käsitellyiksi. Päätin jatkaa moottorisahailua huomenna, ja aloin pilkkomaan.

Hilppa tuli aamuaskareista kehkeydyttyään roudaamaan havuja metsässä olevaan monttuun. Kun oli pari reissua tehnyt, haki pressun, minkä päällä sai enemmän tavaraa kerrallan kulkemaan. Ja ihan ilman neuvoa. Joskus naisen logiikkakin on kelvollista. Niin, tai yleensä.

Siitä mäeltä oli hyvä seurata veneliikennettä. Eilen bongasin yhden uisteluveneen. Nyt oli ruuhkaa; sama uistelupaatti usmuutti Puumalaan päin, katettu kuttaperkkavene puolestaa toiseen suuntaan.

Hyvä oli halkojan halkoa, ei itikoita, ei paarmoja, ei liian kuuma.

Siinä se aamu kului, Hilppa poistui ruoan laittoon, minä sain uuden pinon hahmolleen.

Syönnin jälkeen heittäännyttiin hetkeksi pötkölleen. 

Koska tavaksi on vakiintunut, että silloin, kun ei hommat päälle kaadu, ahertelen aamupäivän, iltapäivällä puuhailen minkä mitäkin. Keitettiin siis aikaistetut päiväkahvit ja lähdettiin tuohon Saukonsalon puolelle, yhdelle harvoista tiedossa olevista suppismestoista, katsastamaan tilanne. 

Torstaina mennään sitten Piskolan puolelle. Siellä on hyvät vahvero-olosuhteet, jollei ole liian aikaista, tai jollei ole joku ehtinyt käymään. Meillä ei nääs ole yksinoikeutta siihen(kään) apajaan.

Samalla käydään Hanelia ja tyttöjä moikkaamassa, ja Tainaa, jos on kotona. Hänellä kun, Hanelin sanassa, "kotkotuksia" riittää. Ne "kotkotuksethan" ovat työ, kaupunginvaltuuston velvoitteet, ja moninaiset harrastu-, ja yhdistystoiminnat. 

Mutta yksi on joukosta poissa, Pimu. Pimu oli kolme ja puolivuotias suomen ajokoira. Sille kävi pari viikkoa sitten väärin: Oli pari päivää kateissa, kunnes Katriina löysi metsäautotien varrelta ojan takaa, vain kilometrin päässä kotoaan. Oli raukka osunut Ilveksen ja tämän pennun väliin, arveli Haneli, sillä susia ei maisemissa ole havainnoitu. Ilves on peto, ei isommalla koiralla mitään mahdollisuuksia ollut, kun lastaan puolusti. Mutta sellaista luonto on, kävi nyt Pimulla vaan huonompi säkä.

Se on velj'-Hanskilla ajokoiran etsiminen edessä. Reilun kymmenen ikäinen Piki on vaivainen, viettää eläkepäiviään kipulääkkeiden voimalla. Mutta, jos irti lasketaan, lähtee ajua etsimään, vaikka tuvassa tuskin askelta ottaa. Niin kovat on vaistot. Kusti, karkeakarvainen mäyris, ei Hanelin porukoitten ruokapöytään yhtään jänistä toimita. Kettua kai joskus sillä on jälestetty.
En tämän läppärin uumenista onnistunut löytämään yhtään kuvaa Pimusta, mutta googlekuvista löytyi otos nuoresta neidistä.
RIP.

Mutta se siitä. Metsään mentiin. Se oli pikavisiitti; paikassa joko on, tai ei ole, suppiksia. Nyt ei ollut. Vaikka Hilppa tarmokkaasti pälyili.

Mutta kylmää oli, ainakin tuntui vilpoisalta. Pohjoistuuli ei Avokkaan pihaan käy, mutta tuolle kolkalle kävi. Ei ilmassa mitään vikaa, meillä vaan liian vähän varusteita. Siis pikaisesti takaisin. 

Muinaisen västäräkkiläis-nujamiehenkatulaisen sanonnan mukaan jäi munat pataan, mitähän rouvalta? Joku harvoista lukijoista saattaa tunnistaa sanojan.

Päätinkin jäädä tupatöihin, kirjoittamaan. Turhanaikaista touhua, mutta omapa on aikani.
Nyt olen näpytellyt päivän tapahtumia. Ne eivät luultavasti keltaista lehdistöä saisi kuolaamaan. Mutta ei se mitään. En minäkään kuolaa keltaisen lehdistön perään.

Mutta pakolaisvirrat jaksavat lehdistöä, väristä riippumatta, somea, mediaa ylipäänsä, kiinnostaa. Totta kai. Suomeen ennakoidaan tälle vuodella viittäkymmentätuhatta turvapaikanhakijaa. Saksaan puoltatoistamiljoonaa. Saa heitä vielä jonkun vuoden tulla; Natsi-Saksan vainoissa arvellaan menehtyneen 11-17 miljoonaa ihmistä.
No, ei tainnut olla aivan asiallinen huomio. Ja kuka vanhoja muistaa, sitä..., jne. Mutta kai muisto saksalaisia velvoittaa, sillä he ovat ottaneet suurimman vastuun pakolaisvirrasta.

Päivän suru-uutinen oli, että Henning Mankell on menehtynyt. Tieto hänen sairaudestaan on uutisoitu jo aiemmin, mutta silti pois meno hätkäytti. Eihän miehellä ikää ollut vielä kuin 67 vuotta.
Itse en jostain syystä koskaan täydellisesti syttynyt Mankell'in teksteille, vaikka suuren osan hänen teoksistaan olen lukenut. Mutta miehen humaani ote, niin kirjoissaan, kuin elämässäänkin, ei ole voinut jättää ketään ajattelevaa kylmäksi.
RIP. Myös hän.

"Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen".
Tätä alun perin Nils Bohr'in tokaisua sovitellaan usein Ahti Karjalaisen suuhun.
Mutta jos ennustan, että huomenna herään ennen kuutta, laitan kahvit tippumaan, virittelen tulet leivinuuniin (jotta possun lapapaistilla olisi aikaa muhia muutama tunti ennen ravinnoksi joutumistaan), syön aamupalan, katselen aamu-tv:ta, pilkon puita, syön lapapaistia, otan ettoset, juon päiväkahvit, valmistelen paikkoja talven varalle, lämmitän saunan, saunon, syön jotain iltaseksi, katson ehkä teeveetä, luen vähän, pesen hampaat, käyn nukkumaan, niin en ole hirvittävästi väärässä, tai mistäpä sen tietää? (Tulihan se sieltä, syksyn lausekummajainen!).
Mielenkiintoista, eikö? Sitä paitsi voitte henkäistä helpotuksesta; jos toteutuma eroaa piirunkaan ennusteesta, lupaan siitä välittömästi tiedottaa.

Ei löydetty suppiksia, ei. Mutta vähän maaruskaa sentään.