AIKA, JOTA EI SOISI NÄKEVÄNSÄ

  Torstaiaamu. Kömmin ylös puoli kuuden aikoihin. Käyn tarpeillani, laitan kahvin valumaan, avaan television. Huomaan, että ruudun ylälaidassa kulkee palkki: VENÄJÄ ON HYÖKÄNNYT UKRAINAAN. 

  Päässä suhisee, aivot yrittävät hahmottaa sanomaa. Avaan tietokoneen, menen ylen sivuille. Totta se on. Se, minkä tiesin sisimmässäni tulevan, mutta minkä loppuun asti yritin ajatella järjen estävän, sota! Sota Eurooppaan!

  

  Nyt on pari päivää kulunut. Venäjä on ohjuksin iskenyt lukuisiin kohteisiin, edennyt jo Kiovan laidoille. Ukraina taistelee vastaan, mutta lopputulos lienee selvä. 

  Kuten edellisessä blogissani sanoi, sodan ensimmäinen uhri on totuus. Siihen on helppo uskoa, kun kuuntelee osapuolten ilmoituksia menetyksistä: Vastapuolen mittavia, omat lähes olemattomia. Se tietysti kuuluu sodan luonteeseen. Jos sodalla nyt mitään luonnetta on. 

  Niin se on. Totuus on aina alakynnessä. Valhe on jo toisella puolella palloa, kun totuus vasta etsii kenkiään. 

  Kun oli aamulenkillä, nousi aurinko. Oli kaunista. Tuli väkisin mieleen, että tässä minä dallailen pikkupakkasessa, ja asiat ovat melko hyvin. Samaan aikaan Ukrainassa asekuntoiset miehet taistelevat ylivoimaa vastaan, perheet yöpyvät pommisuojissa, metroasemilla, kellareissa, matkustavat tupaten täysillä teillä kohti länttä. Ja kaikilla on pelko sydämessä, kauhu kantapäillä. 

  Sota, varsinkin kun se on noin lähellä, pistää tarkastelemaan asioita oikeassa perspektiivissä. Kun eilen tuupattiin Hilpan kanssa yhdessä märkää lunta puolitoista tuntia, minä illalla, auran ajettua kadun, vielä tunnin, pyrki homma tuntumaan tympeältä. Sitten ajatus kirkastui. Ja paskat näistä murheista. Vaikka taivaalta sataisi "vanhoja akkoja" aamusta iltaan, niin pientä se olisi sotatantereen oloihin verrattuna. 

  Nyt on tietysti pelko muuttunut koskettamaan myös Suomen asemaa. Selvä se, koska rajan takana on sellainen päättäjä, jonka ajatuksia ja toimia ei voi ennakoida. Puhe Natoon liittyminen tulee varmaan ajankohtaiseksi. Oma kantani on selvä. Eikä ärhäkimmänkään Natoilijan tulisi tässä tilanteessa hehkuttaa liittymisen puolesta. Ei ole järkevää nakella bensaa roviolle. 

  Loppukoon tämä konflikti kuinka tahansa, niin Eurooppa ei tule olemaan entisensä. Menee kauan ennen kuin suhteet Venäjään palaavat edes viime vuosien tasolle. Taisi Putin harhoineen tehdä melkoisen karhunpalveluksen Venäjän kansalle. 

  Ajatukseni ikuisen rauhan saavuttamisesta on taas saanut kolauksen. Ja se kolaus on avannut oven näkymään, missä miekat on lopultakin taottu auroiksi. Samalla kun ahjon viimeiset henkäykset ja pajavasaran kalke on laantunut, niin joku jossain on jo aloittanut massiivisen aurojen sulattamisen uusiotarkoitukseen.  

Vielä virkistystä mielelle

HILJAISEKSI VETÄÄ

  Ikiaikainen fakta on, että sodan ensimmäinen häviäjä on totuus. Totuus häviää kauan ennen kuin sota edes kongreettisesti alkaa. Kun sota sitten sodittu, jäljelle jää voittajan totuus, historiaan voittajan historia. 

  Sodassa on osapuolilla omat totuutensa. Oikea totuus löytyy jostain näiden totuuksien väliltä. Siis kannattaa suhtautua varauksella myös oman "puolensa" antamaan tietoon. 

  Sota on hirveä asia. Silti sotia on ollut siitä asti, kun ihminen kahdelle jalalle nousi, oppi kättä pidempää käyttämään. Sotia on käyty heimojen, alueiden, valtioiden, sukulaisten, ystävien, veljien kesken. Uskonto on lienee ollut yleisin syy sotiin. Lisäksi sotia on käyty taloudellisista, aatteellisista, geopoliittisista, etnistä, vaikka mistä syistä, jopa jalkapallo-ottelusta. Onpa käyty Jenkinsin korvan sotakin. Wikidedia kertoo asiasta:

 Jenkinsin korvan sota (engl. The War of Jenkins' Ear, esp. Guerra del Asiento) oli Britannian ja Espanjan välinen siirtomaasotana käyty konflikti, joka puhkesi 1739. Vuodesta 1742 sota jatkui Euroopassa osana laajempaa konfliktia, Aachenin rauhaan 1748 päättynyttä Itävallan perimyssotaa.

Sota sai erikoisen nimensä 9. huhtikuuta 1731 sattuneesta tapauksesta, jossa Espanjan rannikkovartiosto nousi brittiläisen merenkulkijan Robert Jenkinsin Rebecca-nimiseen prikiin lähellä Havannaa. Välikohtauksen aikana häneltä leikattiin korva. Myöhemmin tehdessään selontekoa tapauksesta Jenkins esitteli korvaansa parlamentin alahuoneelle ja kertoi espanjalaisen kapteenin Juan de León Fandiñon loukanneen sanallisesti hänen lisäkseen myös Britanniaa. Vaikka todisteiden mukaan Jenkins oli syyllistynyt rosvoukseen, tapauksen herättämä espanjanvastainen lehdistökampanja suitsutti kostoa ja sotaa.   

  Kuten huomaatte, kesti sota korvasta liki kymmenen vuotta. Onneksi ei leikattu molempia!

 Sotia on ollut, on, ja tulee varmaan olemaan siihen asti, kunnes kaksi viimeistä henkiinjäänyttä on tehnyt selvää toisistaan. 

  Nyt on sodan alkaminen lähellä. En ymmärrä sotaa havittelevan osapuolen ajatuksenjuoksua, motiivia. Sen olen ymmärtävinäni, että Putin ei halua Natoa rajoilleen. Mutta vaikka Venäjä ottaisi nyt kapinallisilla olevat alueet, on Ukraina edelleen olemassa. Ja vaikka Venäjä ottaisi Urainan, niin rajalla ovat Puola, Slovakia, Unkari, Romania ja Moldova. Yhteistä rajaa on jo olemassa Latvian, Viron, Suomen ja Norjan kanssaa ainakin 1500 kilometriä. Valko-Venäjää ei kannata mainita, se on jo hoidettu. Onko Putinin tarkoituksena valloittaa koko Eurooppa? Tuskin. 

  Vaikka tilanne pelottaa, täytyy jaksaa uskoa järjen voittoon. Täytyy suhtautua varauksella myös USA:n EU:n ja Naton antamaan tietoon. Venäjän antamaan tietoon suhtautumistapaa ei tarvitse kovinkaan pontevasti hakea. Jas mieli on sen suhteen hämmentynyt, koska se ei sisäistä, mistä lopulta on kyse. 

  Mieli on apea, mutta päivällä lähdetään sitä keventämään. Liukulumikenkäilylelit eivät tästä juuri parane menemättä pilalle. Siispä ip. mennään metsään. Siellä on puhdasta valkoista lunta aika lailla. Ei tosin ihan niin paljon kuin Nick Cave & The Bad Seeds biisissään Fifteen Feet Of Pure White Snow laulaa. 

  

  Loppuun toivomus: Kunpa ei kuoleman joutsen lentäisi minkään maan yllä pahoista merkeistä huolimatta. 

AIKA RIENTÄÄ

  Aloitan kliseellä: Aika kuluu sitä nopeammin, mitä enemmän ikää tulee. Klisee tai ei, mutta niin se tekee. Ihan ajankuluksi se kuluu, piruuttaan. Aika ketku, tuo aika. Vai mitä sanotte?  Hiljattain alkoi koronapandemia ja Liisa syntyi samaan rytäkkään. Nyt siitä kaksi vuotta. Tovi sitten oli Iiris vauva, nyt hän on ponteva koululainen ja ensimmäisiin kisoihinsa valmistautuva kaunoluistelija. 

  Tätä vauhtia kun päivät, viikot, kuukaudet, vuodet kiiruhtavat, niin kohtsillään Liisa käy koulua, Iiris on urheilulukiossa ja luistelee isoissa kisoissa. Mutta ei venäläisillä eväillä. 

  Toivottavasti tuo aika jaksetaan kokea. Mikä ettei? Toiveissa ainakin on, että kasikymppiä on vasta seuraava etappi pidemmällä matkalla. 

  Kuten kuvasta voitte päätellä, saapui perhe Tiilikainen illalla Hollolaan. Liisa tosiaan on tänään saavuttanut kahden vuoden merkittävän iän. Isommat kekkerit ovat kuitenkin vasta parin viikon kuluttua.

  Kisat Kiinassa alkavat olla vähissä. Iivo palasi Suomeen, Leijonat menivät sekavalla esityksellä finaaliin. No, puolustus ja maalivahti kestivät, rva. Fortuna oli valinnut puolensa. 

  Katselin osan Ruotsin ja Venäjän välierästä. Ainakin toinen erä oli todella vauhdikasta kiekkoa. Venäjän olympiakomitean joukkue ratkaisi pelin voittolaukauskilpailussa. Ratkaisua en nähnyt, enkä koko peliä, kuten jo mainitsin. 

  Kyllä täytyy Leijonien yltää ehjään suoritukseen Venäjä lyödäkseen. Tosin ei sen helpompaa olisi ollut Ruotsinkaan kanssa. Jäi sveduille nimittäin jotain hampaankoloon alkusarjan nöyryytyksestä. 

  Olisi se hieno lisä Jukka Jalosen meriitteihin, se olympiakulta. Meriitteihin, jollaisia ei taida jääkiekossa löytyä kuin Punakoneen aikaisilta valmentajilta. 

  Yleisesti ottaen lumimiehen hommat taitavat helpottua. Lunta on toki hieman lupeissa, mutta se on pakkaslunta, eikä päivittäinen määrä ole kovin suuri. Eli taidan huomenna päästä, pitkästä aikaa, kunnon aamulenkille. Lenkille, jolta ehdin parahultaisesti keittämään aamukahvit vasta silmiään hierovalle joukolle. Luultavasti ainakin Iiris on jo sohvalla tapittamassa omia juttujaan Netflixiltä, kun lenkiltä palaan. 

  Päivällä mennään Heinsuon kentälle, luulen. Iiriksellä on luistimet matkassa, joten nähdään, kuinka hän on ohjelmansa oppinut. Kova into tuntuu tytöllä olevan. 

  Anna, Hilppa ja Iiris katselevat Voice of Finlandia tallennuksena. Iiriksellä on erikoislupa valvoa vähän myöhempään. Kohta ohjelma loppuu. Niin loppuu tämäki juttu myös. Eli me Iiriksen kanssa painutaan pian pötkölleen. Jotta toinen jaksaa aamulla lähteä lenkille, toinen päivällä luistimille. 

  Vielä laitan toisen kuvan noista ajan kulumisen realistijoista. 

ALAKAS RIITTEE!

  Ei anna armoa äiti-luonto! Välipäivät ovat olleet harvassa viime aikoina. Ja märkää, eli raskasta, on lumi myös ollut. Onneksi on sentään hieman apujakin saatu. Ei ole joka kerta ihan yksin tarvinnut reviiriä puhdistaa.

  Tänään kolailin kauppareissun jälkeen alueeni. Toista tuntia. Korvissa YouTuben laatima Sturgill Simpsonin soittolista. Pusero kastui. Niin sisältä kuin ulkoakin. 

Laitan pari kuvaa vakiintuneesta reviiristäni. 

  

  Reviiriin kuuluu vielä talon pääty, missä autolle vieraspaikka seka pyykkinarut ja lipputanko. Eli kolmen asunnon edustan, autokatoksen ja talon päädyn yritän pitää kohtuukunnossa ansaitakseni kesäksi nurmenleikkuuvapaan. Tämän talven jälkeen ei tarvitse niska kyssässä tulla kesällä kotona käymään, luuhistella toivoen, että naapurit eivät tulisi pihalla vastaan.

  Huomisesta alkaen tapahtumia riitää. Eli huomenna tulee perhe Tiilikainen, jos teiden kunnossapitäjät ovat hommansa tehneet. Ja ovathan ne, sillä taitaa lumisade hellittää pariksi päiväksi. Iiriksellä on talviloma, niin on Annallakin. Iiriksellä on kuitenkin luisteluhommat joika päivä, joten he lähtenevät sunnuntaina takaisin Espooseen. 

  Ensi viikolla onkin tapahtumia joka päivälle. On Hilpan kampaajaa, on taloyhtiön kokousta, on terveyteen liittyviä käynteja kahtena päivänä. Torstai on vielä blankko. Silloin mennään Elinaa katsomaan.  

 

  Ensi viikon jälkeen onkin jo maaliskuu. Eikä vieläkään taideta Anttolaan ureta. Liisan synttärit pidetään luultavasti maaliskuun 1. viikonloppuna. Oikeasti ne ovat huomenna, joten ne hillitysti tullaan huomioimaan. 

  Iiriksllä on ensimmäiset kilpailut 12. maaliskuuta, ja ne halutaan mennä katsomaan. Eli taitaa käydä niin, että vasta puolessa välissä ensi kuuta saareen lähdetään. Jos silloinkaan. Pitää hieman olosuhteita jäällä kysellä. Jos sohjoa on polveen asti, niin tulee aprikoitua, onko meno lainkaan tarpeen. Kyllä saaressa ehditään sulan veden aikaan puoli vuotta olla. 

  Nyt ajoi aura. Ajoi, jätti vallit talon ja autokatoken luiskan eteen. Peppe ottaa ja lähtee tuuppaamaan ne pois. Kohta joku talipää muuten ajaa niitten yli, ja märkä lumi linttaantuu maahan, muuttuu vaikeasti kolattavaksi. 

EPÄTIETOISUUDEN AIKA

  Katsoin äsken Ylen De Gaulle-sarjasta ensimmäisen jakson. Kyseessä on historiallinen draamasarja. Eletään vuotta 1940. Saksa on juuri vallannut Ranskan. De Gaulle ei hyväksy Ranskan antautumista, vaan lähtee Englantiin virittelemään vastarintaa. Eli eletään toiseen maailmansotaan johtavia aikoja. Väkisin tulee mieleen Ukrainan tilanne. Väkisin tulee mieleen, että ei enää koskaan sellaisia aikoja. Vaikka olen yritän olla optimistinen, niin silti pelko kaivertaa sisuksissa. Toivottavasti asiat saavat lopulta järkevän ratkaisun; ei sodissa voittajia ole, paljon on häviäjiä.

  Tätä kirjoitan ja ulkona sataa räntää. Kirjoitan, en lähde sohjoa kolaamaan. Antaa tulla, aamulla hommiin. 

  Vettä, räntää, lunta, niitä riittää. Joka päivälle oma osansa, kertoo ennuste. Eikä olla vielä niillä allakan sivuilla, kun "uusi lumi on vanhan surma". 

  Jos ei lumi keväällä haihdu ilmaan, niin järvien pinnat nousevat melko korkealle. Hyvä niin, kun tuppaavat syksyä kohti laskemaan. Jospa ensi kesänä pysyisi sopivalla korkeudella veneen nostoon saakka.

  Olympialaisiin ollaan otettu hieman etäisyyttä. No, tietysti viestit katsottiin. Ja Suomi-Ruotsi. Saivat leijonat syöttää Tre Kronorille omaa myrkkyään. Aika temppu, huonon ensimmäisen ja umpihuonon toisen erän jälkeen. Nyt on Tie auki taivasta myöten, me tukka pystyssä laulettiin. Minä ja mun frendit Rokkibändi Wounded Knee, kuten Miljoonasade asian ilmaisee. 

  Suurin kisainnostus on kuitenkin takana. Tietty lätkää tulee katsottua. Parisprintitkin. Aika aikaa kutakin. Urheilu ei ole elämää suurempi asia. 

  Summa summarum: Rauha on elämää suurempi asia. Joten menkööt kisat niin tai näin, mutta  pysyköön rauha!

  Näitä mietiskeli Peppe tänään. Ja saahan sitä mietiskellä: Cogitationis poenam nemo patitur. 

  Laitan loppuun, Ystävänpäivän viriköimänä, vaikka en Ystävänpäivästä juuri perusta, kuvan ystäväni Ruikun Väinämöisistä. Vasemmalla sormus, oikealla pinssi. Laitan siksi, että ystävyys on myös elämää suurempi asia, ja Risto on eittämättä vanha ja hyvä ystäväni, vaikka joskus hermostunkin hänen turhan tiheiksi yltyviin soittoihinsa. Siksi laitan kuvan Väinämöisistä, koska Risto tänään soittaessaan muistutti, että tämän kuun viimeisenä päivänä on Kalevalan päivä. Minä häntä lohdutin, "homma hoidossa, liputusvuoro on meillä, saletisti tulee liehumaan".

LIHASTEN RENTOUTUSTA

  Ei oo kunto entisellään! Meinaa kisaväsymys painaa, eikä oo kisat edes puolivälissä! Meinaa kisaväsymys painaa, vaikka menestystä tulee. Pakko huomenna lähteä kunnon metsälenkille, hangessa tarpomaan liukulumikengillä. Ei olla pariin päivään näet käyty. Kisoja ollaan katseltu. Joo, jospa siitä lihakset rentoutuisi, mieli tyhjenisi, psykee palautuisi normaaliksi? Ei muuten vanha jaksa.

  Totta puhuen olen sentään aamuisin lenkillä käynyt. Ja tänään päivällä käveltiin Hilpan kanssa Kunttikseen ostamaan Prismasta Marskin Arinaleipä. Olemme niin onnellisessa asemassa, että joka perjantai ennen puolta päivää tulee kuljetus Mikkelistä. Ja Peppe pian sen jälkeen. Aina on nykyään Marskia pöydässä ja ainakin puolikas pakkasessa. 

  Olihan se hieno hiihto. Oli hieno tänään, oli hieno eilen myös. Leijonat voittivat eilen selkeästi, tänään nihkeästi. Hyvältä näyttää tilanne silläkin suunnalla. Antti Aalto on ollut yllättävän korkealla karsinnoissa ja kelvollinen oli sijoitus normaalimäessä. Huomenna taitaa olla ainakin naisten viesti ja iso mäki. Sunnuntaina miesten viesti ja hermoja repivä Suomi-Ruotsi lätkässä. Kyllä tosiaan vaatii lihasten rentoutusta ja mielialavalmennusta, että edes noista päivistä selvitään. 

  Rentoutus alkaa kohta Emmerdalella ja perään parilla jaksolla Netflixin sarjaa Nainen talossa toisella puolen katua kuin nainen ikkunassa. Ei mikään mestariteos, mutta katsotaan, kun aloitettu. Viimeistelyn suoritan Cara Hunterin dekkarin Pimeyteen seurassa. 

  Kun huomenna naisten viestimitalin!?!! ja lounaan jälkeen rämmitään reilu tunti yli puolen metrin hangessa, niin eiköhän jakseta taas katsoa mäkikisaa. Jos ei ihan alkuun ehditä, niin toiselle kierrokselle kuitenkin. 

  

  Äskeiseen lätkämatsitiin snadisti palaan. Mieltäni lämmitti erikoisesti Komarovin Leksan näyttävä taklaus, taklaus, jolla vastustaja toimitettiin tyylikkäästi yli laidan. Ja hankittiin vielä jäähy, kun tämä pöllääntyneenä hyppäsi takaisin kaukaloon saaden aikaan ylimiehityksen. No, ei siitä jäähystä maalia tullut, mutta pian Leksa ohjasi tyylikkäästi Juuso Hietasen kudin maaliin. Komaroviin on minulla sellainen side, että kun hän pelasi Pelicansissa, oli minulla kausikortti ja kävin kaikki pelit seuraamassa. Jo silloin tykkäsin miehen armottomasta työn teosta. Leksan tie johti pian maajoukkueeseen, mm-kisoihin, sieltä NHL:ään. Nyt hän "jäähdyttelee" KHL:ssä, mutta on yhä pelimies parhaasta päästä, joukkueelleen kullankallis. 

  Siinä juttu torso. Menen keittämään espressot. Uutisissa kuuluttiin muuten sanovan, että Iivo on voittanut. Niin että onnea vaan Iivo, minultakin! Minusta ei tullut Iivon vertaista hiihtäjää, vaikka nuoresta aloin opetella. Tuli kuitenkin kansakoulussa luokkamme kakkonen. Auvisen Masa, kele, oli aina ykkönen, vaikka ei hiihtänyt viittä kilsaa kouluun joka päivä. Niin ja taksasin kans.

MIELTÄ ON OSOITETTU

  Kansan syvät rivit? osoittivat mieltään viikonloppuna. Tuli selväksi, että mieltään voi osoittaa mitä erilaisimmilla tavoilla, mieltään voi osoittaa minkä puolesta hyvänsä, mieltään voi osoittaa, vaikka ei olisi harmainta aavistusta siitä, minkä vuoksi mieltä osoitetaan. Jäi sellainen kuva tuosta sekasortoisesta tapahtumasta, että monet olivat Mauno Koiviston kannalla. Manuhan sanoi: "Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike." 

  Kummasti mielenilmauksiin suhtautuu maamme lainsäädäntövaltaa käyttävä elin. Elokapinan mielenosoitus kirvoitti vähintäänkin kärkeviä lausuntoja siitä, kuinka liikennettä tukkivaa joukkoa pitäisi käsitellä. Convoy-mielenosoitus näyttää sulkeneen suut. Eikä somekansakaan ole tainnut tappotuomioita jaella. Enemmän huvitteneisuutta on osakseen saanut mieletön mielenilmaus.

  Mieli tuli tyhjennettyä mielenosoituksen tiimoilta. Päivät jatkuvat valikoidusti olympialaisia katsellen. Muutakin katseltavaa on nyt kosolti. HBO maxilta alkoi My Brilliant Friendin kolmas tuotantokausi. Jaksoja julkaistaan vain yksi viikossa, joten se ei hirveästi työllistä, mutta HBO:lta ja Netfliksiltä tulee useita muitakin katsottavia juttuja, joko uusia sarjoja tai uusia tuotantokausia aikaisemmin katsottuihin. Yleltäkin on Areenan kautta nähtävissä muutamia uutuuksia. Sopimuksen AppleTv:n kanssa lopetin. Tarjonta siellä on sellaista, että ollut järkeä maksaa. Mukaan pääsee helposti, jos uutta ja tosi mielenkiintoista foorumilla tapahtuu. Viimeistään sitten, jos ja kun Foundationin 2. kausi tulee ilmille. Taitaa se tulla, sillä luin uutisen  https://www.whattowatch.com-sivustolta. Jutussa kerrottiin kuvausten alkaneen. Nähtäväksi kausi tulee vuoden lopulla, tai todennäköisemmin ensi vuoden aikana. 

  Lumentulo taitaa olla, onneksi, jonkin aikaa vähäistä. Kymmenen päivän ennusteen mukaan ensiviikon alussa taas satelee jonkin verran. Antaapa tulla. Minulla on näet uusi kola! Entinen repesi ja ratkesi. No, oli se jo palvellutkin. Kukahan Tollo Peloton kehittäisi kolaan kuutiomittarin. Mielenkiintoista olisi vertailla eri talvina luotujen lumimassojen määrää. 

  Kolan hankkiminen ei ollutkaan aivan iisi juttu. Tokmanni, Motonet, Puuilo ilmoittivat varastot tyhjiksi. Bauhas sentään tarjosi jopa vaihtoehtoja, joten sieltä kävin sopivan hakemassa. Ilmeisesti nuo ensin luettelemani ketjut myyvät kolia hieman rautakauppoja halvemmalla, siinä syy tyhjyyteen. Kunniakseni on mainittava, että en edes käynyt Kärkkäisen sivuilla. 

  Kohta alkaa sprinttihiihdon karsinta. Pitää kai katsella. Ei suuria odotuksi suomalaisten kohdalla. Siis jatkossa. Eiköhän sieltä muutama itse kisaankin pääse. Kläbon suoritus kiinnostaa. Luultavasti voittaa mennen tullen. Kele. 

  Ehkä mielenkiintoisinta kisa-antia tulee olemaan Iivon ja Bolshunovin kamppailu perjantaina. Mielenkiintoisinta, vaikka joku muu tulisi ja pesisi heidät. Siinähän se mielenkiinto juuri piilee. 

  Siirryn kuvaruudun ääreen. Loppukuvaksi laitan, mielenosoituksellisesti, kesäkuvan Saimaalta. Kuva näyttää tosin talvikuvalta, paremminkin myöhäissyksyiseltä, sillä se on muutettu negatiiviksi. 

RUNEBERG 218, ERKKI 100

  Takana puolentoista tunnin lumihomma ja lipunnosto. Lunta oli tuuli kinostanut asuntojen porraseteen ja autokatosvälin toiselle sivulle runsaasti. Lipunosto sujui lähes yhtä ryhdikkäästi kuin eilen avajaisissa Kiinan- ja olympialipun kohdalla. Ja ilman tuulikoneita. 

  Olympialaisia ollaan jo hieman maisteltu. Avaiset tuli katseltua ylimalkaisesti. Näyttävää teknologian osaamista oli kosolti. Aamulla ennen talkkarivelvollisuuksia selvisi, että Enni Rukajärvi selvitti itsensä finaaliin. Suomen naisjääkiekkoilijat olivat rutkasti tappiolla, kun ovi ulosmennessä narahti. Lopputulos 11-1 on korutonta kertomaa. Parhaillaan normaalimäen karsinta on menossa. Antti Aalto hyppäsi hienosti. 

  Naisten yhdistelmähiihto pitää katsoa ihan huolella. Olenko palaamassa, monen vuoden hiljaiselon jälkeen, penkkiurheilun ytimeen? No en, mutta valikoivasti täytyy seurata. Poikapainiturneet Pohjanmaalla ja kriketin Kansainyhteisön mestaruuskisat saavat jäädä unholaan.  

  Tänään sataa, huomennakin hieman sataa. Sitten näyttäisi lumentulo lähitulevaisuudessa olevan vähäistä. Hyvä niin. Onneksi sentään, jostain minulle tuntemattomasta syystä, kävi kone ajamassa pari päivää sitten autokatoksen päädystä lumikasaa pienemmäksi. Ei ollut taloyhtiön palkkaama, sillä ei vienyt toisen katoksen kohdalta lumia mihinkään. Oli kuka oli, kenen toimesta vaan, niin iso kiitos; nyt mahtuu muutaman myräkän lumet vähän lähemmäs kasaamaan. 

  Huomenna mennään käymään Espoossa. Sielläkin on lunta kunnolla. Ei vaan taida Iiris ehtiä hiihtelemään, sillä luistelu vie paljon aikaa. Hänelle on äskettäin laadittu oma ohjelma, jota tyttö harjoittelee. Maaliskuun 12 on Iiriksellä edessä ensimmäiset oikeat kisat. Lohjalla, kertoi Anna. Toivottavasti päästään katsomaan. Varmaan koronan puolesta se silloin onnistuu.

  Anttolaan lähtö on mielessä, tietysti. Ajankohta on auki. Muutamia sovittuja juttuja on tässä kuussa. Ne sanelevat osaltaan aikataulun. Saattaa mennä loppukuuhun. Ei paineita. Menee, miten on mennäkseen. Luultavasti ainakin tuleva viikko menee olympialaisten ja liukulumikenkäilyn parissa. Jälkimmäisen harrastamiseen on nyt mitä parhaimmat olosuhteet.

   

Kohta täytyy keskittyä hiihtoon. Siispä loppukuva. Kaikki kunnia Runebergille, mutta se on tällä kertaa isä-Erkki teini-ikäisenä ja muodikkaana. Kerran se sata Erkin syntymästä saavutetaan. 

PÄÄTÖKSEN TUOMA HUOLI

  Aamulla tehtiin normaali viikkosiivous. Siis siivous, joka meillä tehdään joka toinen viikko. Siinä imuroidessa oli aikaa pohtia asioita. Pohtiminen johti ehdotukseen, ehdotus johti hyväksymiseen. Ehdotus oli suunnattu Hilpalle. 

  Ehdotus: Kuulostellaan vielä sitä Anttolaan menoa. 

  

  Perustelu: Lunta näyttää seudulla olevan n. 70 senttiä, ja sitä satelee ensi viikolla ennusteen mukaan lisää. 

  Summaus: Ehkä kannattaa odotella vielä viikko, pari. Päivä pitenee kaiken aikaa, ilmatkin lauhtuvat kuun loppua kohti. 

  Hyväksyminen: Hilppa hyväksyi ilman ehtoja ehdotuksen. 

  Ei se lumessa tarpominen meitä pelota. Mutta ei enää nuoriakaan olla. Mieluumin pidetään olympiataukoa kotona, mennään keväämmällä. Ehditään saaressa olla useampi viikon reissu, vaikka vasta maaliskussa sesonki aloitetaan. 

  Kun asia tuli käsitellyksi, soitin Jonille. Anna on duunissa, joten hänelle ei päivällä viitsi soitella. Joni vastasi, kertoi kaikkien olleen terveinä, etc. Kysyin, onko heillä jotain erityista sunnuntaille. Ei kuulema ole, joten sovimme, että me tulemme su. ip. käymään. Mukavaa nähdä taas lapsia, kuten aikuisia myös. 

  Kun illalla viiden ja kuuden uutisia katselin, iski huoli ja epäilys. Moneen kertaan kerrottiin, että polttopuukauppiaat myyvät eioota. Menekki on ollut niin kova, että lähes kaikilta toimijoilta on varastot tyhjinä. No, mistä huoli? Siitä huoli, että meillä on Saarelassa liiterit täynnä klapeja ja uunihalkoja, ulkona katos ja pari presulla peitettyä isoa pinoa. Entäs jos joku kelmi käy ne varastamassa? Nyt kun jäät kestävät, ainakin mönkijää ja peräkärriä. Jos joku rahareiän haistanut hunsvotti lähtee koluamaan maisemia? Pitääkö päätös perua, mennä kiiruusti vahtimaan puuvarastoja? Lainata Hanelilta haulikkoa, huudella mahdollisille voroille kuin Kätkäläinen hillasuolleen tuleville: "Alakakkee painuva, muuto on henkenlähtö lähellä!"

  Eihän asiat ihan näilleen menny. Kumpahan rupesin pääkopassani pyörittelemään. Vaikka saisihan siitä iltalehdet sun muut jonninjoutavat julkasut repäistyä kunnon otsikot:

  ELÄKELÄISTEN MÖKKILOMAN KARMEA PALJASTUS

  Eläkeläispariskunta se ja se huomasi Mikkelin Anttolassa saaressa sijaitsevalle kesäpaikalle tultuaan, että kaikki isännän vaivalla tekemät polttopuut olivat hävinneet. "Ei klapin klapia ollut uuniin laittaa", kertoi herra se. 

tai

  TALVEN ILO MUUTTUI KATKERAKSI PETTYMYKSEKSI

  Suuresti odotettu ja iloittu talven ensivisiitti mökille päättyi kyyneliin Mikkelin Anttolassa. Mökilleen saareen paksussa hangessa vesikelkan kanssa viikon eväät raahannut eläkeläispariskunta huomasi, että vorot olivat vieneet kaikki polttopuut. Niin liiterit kuin katoskin ammottivat tyhjyyttään. "Ei siinä mieli mettä keittänyt" kertoi rouva se. "Ei edes saunaa lämpimäksi saatu!"

  Ei mennä Avokkaansaareen vahtimaan polttopuita. Mennään Avokkaansaareen myöhemmin, poltetaan puita tarvittava määrä, ja niitä jää kosolti tulevillekin ajoille. 

  Emme siis ole yhtä epäileviä kuin oli se muinainen Anttolalainen isäntä. Ehkä tämä on urbaani legenda, mutta tarina kuluu näin:

 

  Muutama varoissaan oleva isäntämies päätti lähteä Kotkaan ostamaan satamasta viinaa. Taksilla, tietty. Kotkaan päästiin, viinat hankittiin, niitä nautittiin. Erään isännän mieleen juolahti, että se hänen kantakirjasonni on laitumella, ja että entäs jos se on vaikka tippunut siihen syvään ojaan ja henki vaarassa? Eiku lentotaksi pestaamaan ja kattomaan! Ei ollut sonnilla hätää, joten takaisin Kotkaan, taksilla paluumatkalle. Jossain kohtaa huomasi joku seurueesta, että häneltähän jäi, piru vie, se hattu siihen kapakkaan! Taksille uukkarikehoitus, hattua noutamaan. Oli se löytynyt, Miranolin mainoshattu!

  Moni varmasti panee eholle tarinan. Niin teen minäkin. Mutta lienee siinä hieman totuttakin mukana.