VALINTA

  Muutaman päivän tilannetta mietittyäni tein päätöksen: Spotify saa jäädä. Lopetin tilauksen, ostin palvelun toiselta tarjoajalta. Nyt soi korvanapeissani musiikki You Tube Musicin kautta. Periaatteessa samanlainen foorumi, paitsi että videoita on saatavilla paljon enemmän. Ilmaiseen You Tubeen on se ero, että haluamansa musiikin voi ladata kuunneltavaksi ilman mobiilidataa. Myös videot, kaiken toiston, voi kuunnella/katsoa televisiosta ilman mainoksia. Suunnilleen sama on kuukausimaksu kuin Spotifyssa. Itseasiassa euron halvempi on nykyinen.

  Jostakin luin aamulla, että kaksi miljardia dollaria on Spotifyn arvo pudonnut Neil Youngin ilmoituksen jälkeen. Saattaa alamäki jatkua. Joni Mitchell ilmoitti pian Niilon jälkeen vetävänsä musiikkinsa pois Sptifylta. Nyt on myös ainakin Nils Lofgren tehnyt saman tempun. Muuten, kaikki noista kolmesta on yli 50 vuotta musiikkiaan tehneitä konkareita. Saa nähdä, löytyykö nuoremmasta polvesta munaa tehdä samoja ratkaisuja?

  Eilen tein talven lumityöennätyksen. Ajallisesti ja määrällisesti. Reilut kaksi ja puolituntia aamulla lumia lykin. Yöllä käynyt aura-auto oli tehnyt kahta puolta aikamoiset vallit, joten hommaa piisasi. Päivällä kävi eräs ylätalon nuori mies kolaamassa autokatoksien välin. Ei varmaan olisi muuten kolannut, mutta ei poika päässyt Minillä paikalleen. Omaa pöljyyttään ei päässyt. Katselin ikkunasta, kun hän moneen otteeseen yritti, pakitti, yritti. Vikana oli, että hän painoi holtittomasti kaasua, eli suditti ihan alkukiihdytyksestä asti. No, hyvä minulle. 

  Autokatos on sellainen, että toisella puolella on neljän yhtiömme paikkaa, toisella neljä yläpuolella olevan yhtiön. Yläpuolen asukkaat eivät ole kovin innokkaita aluetta kolaamaan. Liiottelua on sanoa, etteivät ikinä, sillä muista kerrankin, kun 1990-luvulla eräs... No, totuus on, että ehkä kerran talvessa joku sieltä ryhtyy siihen puuhaan. Olen vissiin opettanut heidät tähän, kun yleensä heti aamuisin hyökkään kolailemaan.

  Iltapäivällä käytiin Hilpan kanssa kahdestaan hoitamassa reiviirimme kolaus. Siis ilman autokatoksen väliä. Pakkaslunta oli tullut aamusta kymmenisen senttiä. Kevyttä se oli lykätä, eikä kahdestaan aikaa mennyt puolta tuntia enempää.

  Aamulla kävin taas kolan kanssa kulkemassa. Melkein tunti, paita märäksi. Ei tarvinnut lenkille lähteä. Nyt taitaa hieman helpottaa. On aikakin; ei meinaa lumi enää lähelle mahtua. 

  Päivällä lähdetään liukulumikenkien kanssa testaamaan, miltä tuntuu vanhan ja kovettuneen lumen päälle sataneessa uudessa, varmaan liki 30 sentin pulverissa kulkea. Luultavasti mukavalta. Ja paidan

kastelevalta. 

  Viikko mennään normaalitahtiin. Ensi viikolla ehkä maisemat vaihtuvat. Paras olla kuitenkin liiaksi Anttolaan lähtöä odottamatta. Muutoksia suunnitelmiin saattaa tulla, moneltakin taholta. 

  Loppuun musiikintarjoajia sadan vuoden takaa: Musikantit Piskolan takapihalla Aleksi-ukin ja Anni-mummin häissä. 

COLSON WHITEHEAD VALTTERIA VARTTUESSA

  Valtteri-myrskyä odotellessa käytiin jo aamusta liukulumikengillä Messilän maastoissa. Nyt alkaa metsässäkin olla lunta riittävästi. Parin päivän kuluttua on vielä enemmän. 

  Loppupäivä otetaan rennosti. Tai ehkä ilalla käyn Valtterin aikaansaannoksia kolailemasta, ettei huomenna ole niin iso urakka. 

  Joka päivälle povaa ennuste ensi viikoksi lumisadetta, enemmän tai vähemmän. Viikon kuluttua on taas tulossa kunnon myräkkä. Tietää ot-talkkarille liikuntaa. Ongelmaksi alkaa muodostua se, että kohta täytyy kaikki lumet kolata talon päätyyn, koska kadun varteen ei mahdu. Eli askeleita karttuu.

  Lukemista riittää. Minulla on menossa Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat. Kirjailijaan tutustuin vuosia sitten, kun ostin hänen teoksensa Balladi John Henrystä (2001, suom. 2002). Jostain alennusmyynnistä sen ostin, minulle tuntemattoman kirjailijan teoksen. Vissiin, kun halvalla sain, ja oli mukava kansi, nimikin kuin blues-biisi. 

  Ihan hyvä teos, mutta kirjailija jäi sen jälkeen unholaan. Eräänä päivänä äkkäsin opuksen Balladi John Henrystä  hyllystäni, ryhdyin etsimään miehen teoksia Lastu-kirjaston sivuilta. Selvisi, että ainoastaan Nickelin pojat ja Maanalainen rautatie löytyvät  seudullisessa kirjastoyhteistyössä olevien Päijät-Hämeen kuntien kirjastoista. Kuinka ollakaan, niin molemmat olivat Hollolassa myös hyllyssä. 

  Balladi John Henrystä on satiirinen kertomus siitä, kun tusinatoimittaja J. Sutter matkustaa Virginiaan kirjoittamaan juttua legendaarisesta orjasta. John Henry valittiin aikoinaan kilpailemaan ensimmäisen höyryvasaran kanssa leka kourissaan. Hän voitti, mutta kuoli yli-inhimilliseen ponnistukseen. J. Sutter matkustaa myyttisen John Henry-hahmon kunniaksi järjestettäville päiville Virginia takamaille, mutta ei journalistisesta mielenkiinnosta tai kunnioituksesta, vaan siipeilyn ja ilmaisten aterioiden toivossa. 

  Nickelin pojat (2019, suom. 2020) kertoo tarinan Nickelin poikakodista 1960-luvun alkupuolelta. Nuori musta poika Elwood Curtis on pääsemässä collegeen, mutta sattumusten vuoksi hän joutuu ilman omaa syytään Nickelin pahamaineiseen koulukotiin. Olen nyt puolivälissä teosta. Aika käsittämättömältä tuntuu lukea siitä, millaista oli elämä USA:n monissa osavaltioissa siihen aikaan, kun minä, suunnilleen Elwood Curtisin ikäinen poika, en tiennyt yhtään mitään maailman pahuudesta.

  Maanalainen rautatie (2016, suom 2021) on Whiteheadin pääteos. Se kertoo georgialaisen orjan Coran vuosien orjuuden jälkeen aloittamasta pakomatkasta perässään olevan orjien jäljittäjän vaaniessa kinterillä. 

  Colson Whitehead on moneen kertaan palkittu kirjailija. Mm. Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat on molemmat palkittu Pulitzerilla. Hän on myös  Barack Obaman lempikirjailija. Eikä syyttä. 

  Tuntuu hyvältä lukea dekkarien, psykologisten thrillereiden ja scifin välissä, "oikeaa kirjallisuutta".

  Ei näy vielä Valtteria. Ennen kahta hän sadetutkan perusteella saavuttaa Hollolan. Taidan odotellessani lukea kylmiä väreitä selässäni pätkän Elwood Curtisin ajasta kauhujen laitoksessa. 

OTSIKKO JA OTSIKKO

  Mediassa on näkynyt tietoa siitä, että Neil Young vetää musiikkiaan pois Spotifysta. Yle uutisoi näkyvästi asiasta aamulla. Tässä ote tuosta aivan asiallista jutusta:

  Laulaja-lauluntekijä Neil Youngin tuotanto on poistumassa Spotifysta muusikon aiemmin esittämän vaatimuksen mukaisesti.  Suuri osa Youngin tuotannosta oli poistunut Spotifysta varhain torstaina Suomen aikaa.  Young nimesi vaatimuksensa syyksi Spotifyn yksinoikeudella striimaaman The Joe Rogan Experience -podcastin, jossa amerikkalainen Joe Rogan levittää rokotevastaista disinformaatiota. Youngin managerilleen ja levy-yhtiölleen osoittama kirje asiasta julkaistiin tiistaina hänen nettisivuillaan, mutta poistettiin myöhemmin.  Keskiviikkona Young julkaisi sivuillaan uuden kirjoituksen(siirryt toiseen palveluun), jossa hän kiitti levy-yhtiötään, Warner Brothersin Reprise Recordsia päätöksensä tukemisesta. Young sanoi toivovansa, että myös muut artistit ja levy-yhtiöt jättäisivät Spotifyn.

  Otsikolla ja otsikolla on kuitenkin eroa. Ylen Aamutv:n aikana ruudun alalaidassa vaihtuvissa uutisotsikoissa luki: Spotify poistaa listoiltaan Neil Youngin musiikkia.

  Tuohan on totta. Mutta asiasta tietämätön saa siitä kuvan, että Neil Youngista, tai hänen musiikistaan, löytyy syy poistoon. Tässä tapauksessa otsikon muoto lienee tahaton, ajattelematon. Mutta tämä käy hyvästä esimerkistä siitä, kuinka media pystyy vaikuttamaan sellaisiin ihmisiin, joille riittää otsikko käsityksen luomiseen. Ihan hyvin pystyy vaikuttamaan valehtelematta yhtään. Lukekaa hyvät ihmiset aina koko uutinen. Ja mielellään toisestakin lähteestä.

  Kyllähän tämä sai minut pohtimaan suhdettani Spotifyhyn. Pohdinta on vasta alkutekijöissään, ja annankin luultavasti ajan kulua, katsoa, mihin Niilon teko johtaa. Groucho Marx ei halunnut kuulua klubiin, joka hyväksyi hänet jäsenekseen, minä en halua maksaa palvelun tuottajalle, joka hyväksyy disinformation tarjonnassaan.

  Eilen puhuin puhelimessa pitkän tovin lapsuuden ja nuoruuden kaverini Kolehmaisen Karin kanssa. Kole, kuten häntä silloin kutsuttiin on ollut fb-kaverini jonkun aikaa, mutta sen kummemin ei aiemmin ole yhteyttä pidetty. Hän asuu nykyään Imatralla, on eläkkeellä, tietty. Kole kertoi kotitalonsa ja heidän vanhan mökkinsä tilanteesta. Muistelimme myös monia nuoruuden tapahtumia ja sattumuksia. 

  Kun aluksi kysyin Kolelta, muistaako hän, koska viimeksi ollaan tavattu, sanoi kaveri, "kerro sinä ensin". Minä kerroin, että kesä-heinäkuun vaihteessa 1978. Muistan sen siksi, että olin silloin saanut tiedon Lahden Teknillisen koulun talonrakennuslinjalla hyväksynnästä, eli minusta aloitettaisiin syksyllä leipoa rakennusmestaria. Minulla oli alkanut kesäloma raksalta, ja olin tullut bussilla Mikkeliin, sieltä toisella Anttolaan. Hilpalla kesäloma oli liukuva, joten hän oli jäänyt töihin. Kole tuurasi isäänsä taksin ratissa, ja otin häneltä kyydin kylältä Piskolaan. Asian muista ehkä siksi, että Kole kysyi minulta, olinko päässyt sisään. 

  Samaa sanoii kaverinikin muistavansa viimeisestä tapaamisesta. Hän ei tosin saanut päähänsä sitä, että olisi minulta kouluun pääsystä kysynyt. Niin tai näin: kesällä tulee 44 vuotta kuluneeksi tuosta yhteisesti hyväksytystä tapaamisajankohdasta. 

  Erityisellä lämmöllä muistelin Kolelle sitä, kun melkoinen joukko lapsosia kerääntyi arki-iltoina Kolehmaisten olohuoneeseen tuijottamaan Rin-Tin-Tiniä ja mitä niitä olikaan, sillä heidän televisionsa oli Anttolan jos ei ensimmäinen, niin ainakin lähes. Muistan sen saappaitten, talvella töppösten määrän, mikä Kolehmaisen eteisen lattiaa peitti!

  Sovimme Karin kanssa, että koska hän silloin tällöin Anttolassa poikkeaa, niin kesällä otetaan yhteyttä, nähdään naamakkain. Vaikkapa Saarelan pirtissä. 

  Saarelan pirtistä mieleen, että ehkä, luultavasti, toivottavasti, siellä parin viikon kuluttua ollaan. Liekö lunta yhtä paljon kuin maaliskuussa 2013 otettu kuva osoittaa. 

VAALIT OHI VILAHTI, MEDIAN MYLLY PÖYRÄHTI

  Vaalit meni. Mediaa oln syytelty huonosta tiedottamisesta ennen aluevaaleja. Ottivat vissiin onkeensa, sillä nyt kyllä tiedotetaan! Mutta ei se korvaa aiempaa vaitonaisuutta. 

  Vaalitulos ei minua yllättänyt. Sen sijaan jaksoi Persujen reaktio yllättää. Puheenjohtajan vaalien lyttääminen ja vaalitappoin työntäminen kaikkien muiden paitsi itse puolueen syyksi osoitti taas, mikä erottaa kyseisen puoleen muista. Jos vaalit olivat Persuista demokratian irvikuva, niin miksi osallistua lainkaan? Tai ehkä hän on oikeassa. Aluevaaleilla on vain tarkoitus valita ihmiset päättämään bensan hinnasta ja maahanmuutosta. Politiikka kun on vaikeaselkoista. No, oikeasti taisi joukko  kannattajistakin huomata, että ei asia niin ole. 

  Me, säästyäksemme aamutv:n vaalijauhannalta, lähdettiin auringon noustessa maastoon. Pikkupakkanen oli kovettanut hankikannon, joka kannatteli joissain paikoissa, toisissa ei. Kuitenkin sen verran kannatteli, että enemmän hiihtoa kuin lumikenkäilyä muistutti matkanteko. 

  Tässä minä ja karhu eräällä tiillä. Karhu vasemmalla. 

  Hilppa mietti, uskaltaako tästä huilauttaa suoraan alas.

  Melko helppo oli toisiaan keli. Tunnissa ei kunnolla paita kastunut. Jos pehmeää lunta on enemmän, saa jo vartin jälkeen puristaa paitaa kuivaksi. Jos haluaa. En ole kyllä halunnut. 

  Päivät kuluvat tahtiaan. Tänään mennään käymään Elinan luona. Mielessä on ollut Anttolaan lähtö, mutta siihen asiaan tuli hidasteita. Hilpalla on ensi torstaina labra-aika, minulla seuraavan viikon lauantaina sovittua. Ehkä 7. helmikuuta auto pakataan, nokka Anttolaan suunnataan. Siellä jäätie ollut jo jonkin aikaa aurattuna. Jos sääennusteet puoltavat, niin kyllä silloin lähdetään. 

  Espooseen ollaan videopuheluita otettu. Olisi mukavaa heitä livenä nähdä, mutta korona jylää siihen malliin, että odotellaan vielä kuukausi. Luulen, että silloin alkaa helpottaa. 

  Pari vuotta pandemiaa kesti ennen kuin alkoi tutuissa ilmetä altistumisia, todettuja tartuntoja myös. Taitaa omikron aika ison osan kansalaisista tartuttaa. 

  Sellaista viestiä näkee, että kohta olisi korona laantumassa, mutta uusien varianttien mahdollisuudestakin varoitellaan. Saisihan tuo kummajainen varioida itsensä vaarattomaksi pöpöksi. Elämään se taitaa tänne jäädä hamaan tulevaisuuteen. Itse en osaa enää pelätä, jos nyt olen aiemminkaan pelännyt. Kesällä on kaikki taas helpompaa. Ja Saarelan kasvimaat puskevat satoa. Ei näihin aikoihin enää ole pitkä aika. 

JOTAKIN TEHDÄKSENI

  Tänään on tullut liikkuttua. Melkein liikutun, kun liikkumistani muistelen: Aamulla sauvakävellen lähes 11 000 askelta. Kun hienoinen lumisade loppui kymmenen jälkeen, reilu puolituntinen lumitöitä. Lounaan ja perräisten jälkeen tunnin liukulumikenkäily Messilän maastossa. 

  Liikkumisesta liikuttuneessa tilassa päiväkähvit Messilän reissun jälkeen nautittiin, Hilpan eilen loihtiman omenakakun ja Syyttomästi tuomitun kolmannen jakson kera. 

  Jotakin tehdäkseni ryhdyin kaiken tuon jälkeen klikkailemaan kuva-arkistojani auki. Huomasin kansion nimeltä Pertsan. En muista, koska ja miksi, sen olin tehnyt. Avasin kansion. Siinä on kuvia, pääsasiasa minusta, vauvasta parhaaseen miehuuteen. Suurin osa kuvista löytyy myös joistain toisista tiedostoista, enkä tosiaankaan muista, miksi tämä on olemassa. No, olkoon, kun on ollakseen. Minäkin olen niin ollakseni, että laitan jokusia otoksia selvennyksillä tähän muutenkin itseriitoisesti alkaneeseen blogiin.

  Tässä minä isä-Erkin polvilla kesällä 1952, eli olen vuoden ikäinen. Jos väittäisin muistavani tilanteen, valehtelisin.

    Muutaman kuukauden ikäinen Peppe Erkin sylissä edellistä nuorempana. Piskolan aitan rappusilla näytetään olevan. 

  Sisko-Ritvan kanssa noin puolivuotiaana. Voisi olla joulun 1951 tienoilla napattu.

  Tämä kuva on sitten saletisti jouluna. Näyttäisi olenan 1952, eli olen puolitoistavuotias.

  Nahkasortsipoika Piskolan takapihalla kesällä 1954. Leipä taitaa maistua. Mitä lie hirsiä tuossa on kuorittuina? Ei hajuakaan. 

  Tässä krokettihirmu kesällä 1955. Jos väittäisin, että muistan tilanteen, ei minua kukaan säällinen ihminen voisi väittää valehtelijaksi, mutta en muista. 

    Tämä kuva on ehkä 1956 tai 1957 otettu, luultavasti Lahdessa. Ei muistikuvaa tästäkään tapauksesta. Sen toki muistan, että Piskolassa ei ollut ammetta.

  Sitten hyppäys 1960-luvulle. Olisiko 1966? "Eikä lihhaa ollu ku kielessä!"

  Aikamatka porhaltaa vuoteen 1971. Mp voitti toistamiseen Suomen cupin. Stadionilla oltiin. Päästiin Vaasalaisen lehden sivuille. Päästiin, koska oltiin "segerrusiga!" Ahos-Riti ja minä, tietty.

  Matka jatkuu vuoteen 1984. Olin mestarina Hakalla. Olin myös piirtänyt eräälle kirvesmiehelle kesämökin lupakuvat. Mökki oli valmis, joten lähdimme, kutsuttuina, sitä katsomaan remppamies XX:n kanssa hänen veneellään, eli matka oli Lahdesta Padasjoen Harmoistenlahteen. Kuriositeettina kerrottakoon (vaikka olen sen tainnut joskus ennenkin kertoa), että tällä reissulla kävin Harmosisissa sijaisevassa Heimo Rosellin pajassa. Roselli tekee käsintaottuja juttuja omista rautaseoksistaan. Ostin sieltä puukon. Se maksoi muistaakseni 105 markkaa. Kun tämän jälkeen seuraavan kerran menin käymään Piskolassa, näytin ylpeänä puukkoa Hanelille. Haneli otti sen tupesta, katseli, käänteli, koetti terää, pani tuppeen, tupen taskuun, kaivoi toisella kädellä lompakkonsa, kysyi: Paljo makso?" Niin siinä kävi. Puukko jäi Hanelille.

  Taas vaihdettiin vuosikymmentä. 1990-luvun alupuolella oltiin paljon Utsjoella eno-Ollin taloa tekemässä Kevojärven rannalle. Tässä työnjohtajat seuraavat, kun paikallinen "mehumaija"-kuski kaivaa pohjaa auki. 

  Viimeisessä Peppe luvattomilla teillä Kevon Luonnopuistossa. Kesäkuun alkua eletään. Vuosi lienee 1994. Nyt voin turvallisesti sanoa, että muistan kun kuva otettiin. Oltiin enon kanssa parin päivän vaelluksella, eli yksi yö nuotiolla vietettiin. Kuvassa tutkin luvattomilla teillä luvatonta suoraa reittiä takaisin Kevonsuuhun. Ei ollut GPS:ää.

  Muutama kuva on varmasti aiemminkin blogeissani ollut, muutama luultavasti ei.  

  Päivä alkaa hämärtyä. Lopetan tämän vaalipäivän kirjoituksen, kirjoituksen, missä vaaleja ei isommin sivuttu. 

KOHTI PERJANTAITA

  Vesisateesta lumisateeseen, tuulettomasta tuikeaan vihuriin, plussasta pikkupakkaseen. Ulkoilu on jäänyt aamun kauppareissuun ja päivällä suoritettuun tunnin kolaukseen. Aamun kauppareissu tehtiin autolla, joten kalorien kulutus ei sillä matkalla juuri noussut. Illansuussa toinen seinänaapureista ehti kolaamaan ennen minua, joten aamulla lankeaa hieman pienempi luontiurakka. 

  Huomenna oli tarkoitus korvata tämän päivän kuntoiluttomuutta lähtemällä liukulumikenkien kanssa uudelle lumelle. DHL laittoi kuitenkin emailia, joka sai pohtimaan, uskaltaako lainkaan kotoa poistua. Meille on nimittäin tulossa lähetys. Pieni paketti tietyltä toimittajalta. Kuljetusliikkeen ilmoitus oli seuraavanlainen:

  Hei PERTTI LEHKONEN

   

DHL Express -lähetyksesi rahtikirjan numerolla 12345678 lähettäjältä XXYYZZ on matkalla.        Tämänhetkinen arvioitu toimitusaika on 21.01.2022 päivän loppuun mennessä.  

Jos haluat noutaa palvelupisteestä tai valita toisen toimitusvaihtoehdon, klikkaa tästä.  

  Koska emme halua toista toimitusvaihtoehtoa, on ainakin toisen meistä oltava kotona. Onneksi on noin tarkasti kerrottu toimituksen kellonaika: päivän loppuun mennessä! Luulen kyllä, että saapuu ennen kuin päivä mailleen painuu. Ja tiedän melko varmasti, että saapuu juuri silloin, kun olemme liukulumikenkäilemässä, jos sinne päätämme mennä. 

  En tiedä, soittaako kuski vielä ennen tuloaan. Missään ei siitä mainita. Joten jompi kumpi päivystää. Enimmäkseen molemmat. Varmuuden vuoksi. Paitsi että aamulla ollaan, tilanteen vaatimina, molemmat poissa reilu puolituntinen. Pitää vissiin kiinnittää oveen A3-kokoinen lappu, missä lukee:

  LAITA PAKETTI POSTILAATIKKOON 3, TAI SOITA 040 556 8218. 

  KIITOS.

  Lähetys on nimittäin niin snadi, että se kaiken järjen mukaan mahtuu postilootaan. Jos lähetys sitten tulee juuri kun ollaan poissa, eikä asiat mene järjen mukaan, kuten eivät tuppaa asiat menemään, niin toivottavasti kuski soittaa, ja voin opastaa hänet kilauttamaan naapurin ovikelloa, sillä siellä on yleensä rouva kotona etätöissä. 

  Nyt varmaan putosi lukijoilta kivi sydämeltä, kun huomasivat, että olemme ansiokkaasti ratkaisseet epätäsmällisen toimitusaikataulu arvoituksen. 

  Korona jyllää. Monenmoisia tietoja omikronista liikkuu. Ihan helpottaviakin, eli että huippu saattaa olla jo koettu. Mihin sitten uskoo kukin? 

  Paljon on tiedotusvälineissä puhuttu ihmisten masennuksesta, mielenterveyden horjumisesta. Vakava asia. Mutta jollain lailla käsitettävissä oleva. Kun jopa ministerin suulla esitetään kauhukuvia koronan vaikutuksista, kun sodan uhkaa lähialueilla toitotetaan päivästä päivään, kun ruoka, asuminen, sähkö, kaikki, kallistuvat niin, että pienituloiset ovat pulassa, ei ole ihme, jos alkaa ahdistaa. Jospa media vetäisisi joskus tapetille hieman iloisempia uutisia, edes ikävien joukkoon, niin se saattaisi kylvää joillekin toivonsiementä. Iloisilla uutisilla en tarkoita julkkisten toilailuja tai ennennäkemättömän upeita tempauksia, sillä ne eivät ole iloisia uutisia. 

  Tässä torstain turha turina. Kuva vielä, koska niin on tapana. Laitan kuvan Ahosen Ristosta (RIP) ja minusta Aittalahdenvuoren rinteellä kait 1971. Ei painaneet maiset murheet, koitelleet koronat, silloin miehiä nuoria. Välillä on Ritiä kovasti ikävä. Kuvan on ottanut Paavilaisen Arska, edesmennyt hänkin.

KUNNON KANSALAISIA

  On ihan kunnon kansalaisen olo. Vaikka välillä saattaa suusta päästä kirosanoja, vaikka nenääkin tulee kaivettua, ainakin minulla, kunnonkansalaisolo on; saatiin tänään kolmannet piikit, käytiin äänestämässä.  Piikki tuli sujuvasti viisi minuuttia etuajassa, äänestyspaikalla Hollolan kunnantalolla jouduttiin hieman jonottamaan. 

  Kunnonkansalaisolo kun tuli saavuttettua, piti vielä ottaa kunnon tila tapetille. Otettiin liukulumikengät sauvoineen kainaloon, dallattiin puolisen kilsaa läheiselle suurelle peltoaukealle. Mitäs sitä merta edemmäs...jne. 

  Melkoinen tuuli puhalteli pitkin aukeaa. Oli kuin tuntureilla olisi ollut. Aamulla sataneen muutaman sentin lumen oli tuuli puhallellut suureksi osaksi pois. Suojan jälkeinen pikkupakkanen oli kovettavut pinnan hankikannolle. Ei latusuksea olisi kyllä kantanut, mutta liukilumikenkiä kyllä. 

  Tähän mäkeen oli Hilpan selän takaa puhaltava tuuli lunta kuljettanut. Liukulumikenkä ei Hilpaa kovin lujaa alas kuljettanut. Minua toi rivakimmin, sillä sukseni on pitempi, eli liukupintaa on enemmän suhteessa karvaosuuteen, ja painoakin on riskimmin.

  Ihan mukavalta vielä tässä notkossa tuntui taivaltajista. Hymy hieman hyytyi, kuten naama kokonaisuudessaan, kun aikamme myötätuulen kuljettuamme pahnostettiin vastatuuleen takaisin.

  Hyvä, kun äkkäsin eilen päiväkävelyllä, että hölmöä on autolla sörnäyttää Messilän golfkentälle. Tälle peltoaukealle pääsee hetkessä kävellen ja tilaa on varmasti yli sata hehtaaria kierreltäväksi. 

  Saattaa olla, että ensi viikolla lähdetään muutamaksi päiväksi Anttolaan. Ilmoista riippuu. Loppuviikosta ennusteiden perusteella tehdään päätös. Voi olla, että siirtyy lähtö kuitenkin helmikuulle. Matikkakatiskan ehtii kyllä laittamaan, vaikka menisi pidemmällekin helmikuuta lähtö. No, näkkyypähän. Niin lähdön kuin katiska-avannon tekemisen suhteen. 

  Pieni katsaus ohjelmiin. Ollaan viikon aikana katsottu Areenalta Mieheni vaimo ja Showtrial. Sarjasta Time - Sovituksen aika katsottiin 1. jakso äsken. Kyllähän Ylen Mieheni vaimo ihan katsottava oli. Äänityksen taso vaan aina jaksaa ihmetyttää. Välillä ei meinaa saada puheesta mitään selvää. BBC:n Showtrial ja Time - Sovituksen aika ovat kuitenkin eri tasoa. Kyllä britit osaavat. Niin näyttelytyö kuin tarinakin on Showtrialissa mahtava. Ja kummaa, kuinka britit osaavat tehdä jutuista niin toden tuntuisia, kuten Time - Sovituksen aika, ainakin sen 1. jakso, osoittaa. Monasti suomalaisessa tuotannossa paistaa läpi tekemällä tehdyn tuntu. Kohtaukset eivät  vaikuta todellisilta. 

  Toki suomalaisetkin osaavat. Elokuvat elävät kunnon nousukautta, hyviä sarjoja putkahtelee välillä esiin. Lienee kuitenkin paljon isompi käytettävissä oleva raha ja laaja sekä pitkäaikainen kokemus antavat mm. briteille etumatkaa. 

  No niin, kunhan pölisin. Ei aikaakaan, kun kupla puhkeaa, suomalaiset tekevät sellaisen menestyssarjan, että Peppe saa katsella pitkin nokkavarttaan. 

FLASHBACKS

  Välillä tulee ajankuluksi selailtua kuva-arkistoja koneelta. Monet vanhemmiltani saamistani tai Piskolasta lainaamistani albumeista skannaamani kuvista herättävät muistoja. Perjantai-illan ajankuluksi liitän tähän blogiin muutamia. 

  Vesi, järvi, Saimaa, ne kuuluivat oleellisesti lapsuuteen. Isoisänisälläni Kallella, myöhemmin isoisälläni Aleksilla, oli ollut laivoja. Oli ollut rahdin kuljetukseen tarkoitettuja, oli ollut matkustajalaivoja. Minun  muistikuvieni alkuaikoina se aikakausi oli jo ohi. 

  Ukki-Aleksille, aikanaan Suomen nuorimmalle sisävesikipparille, vesilläolo, kalastus, oli tärkeää. Minulta ei löytynyt kuvaa Aleksin kalastusreissuista, mutta tämä, missä hän on vanhan kunnon Penta-peräprutkun ohjaimissa, löytyi. Penta oli 4-heppainen. Ukilla oli aina mukanaan työkalupakki, eli vanha (ja iso) naisten käsilaukku. Sieltä löytyivät tarpeet ensiapuun: puolen litran pullollinen bensaa ryyppyä varten, tulppa-avain, pari tulppaa, pinnejä sekä kangasrättejä tulpan puhdistamiseksi. Jos noilla ei Penta toennut, niin sitten ei millään. Kuvassa ukin kanssa Pienimaan Ossi, hänen sisarenpoikansa, ja Pienimaan Tapsan veli. Joku saattaa Tapsan, Anttolan liikenteen kuskin, muistaa mitä hersyvimästä naurusta.

  Tuollaisena ukin muistan: ottamassa muikkuja verkoista. "Kaheksankymmentäkaheksan...., kaheksankymmentäyhöksän...., yhhöksänkymmentä..., heittikö joku yhön vattiin. Laskut pittää olla kohillaan!"

  Oltiihan me poijannaskalit olevinaan apuna peratessa. Haitoilla taidettiin enemmän olla. Voissa paistettu muikku oli loppukesän ja syksyn yleistä herkkua.

  Ajeli se isä-Erkkikin Pentalla. Vaikka ei ollut kalamies...

Toki kalastikin joskus...

...ja me Ritvan kanssa päästiin myös kuvaan.

  Aleksille olivat hevoset rakkaita. Kun Piskolaan tuli 1950-luvulla traktori, harmaa Ferguson, jäi hänelle rakkain, Heli, vielä talliin. 

Helin selkään pääsi joskus Ritva. Tämä kuva on kyllä otettu ennen aikaa Fergusonin.

Kuten tämäkin, missä Erkki ajaelee haravakonetta. 

 Kun tuon ajan kuvia katselen, haistan vastaniitetyn heinän, näen korkeaksi lastatun hevosen tai traktorin heinäkärryn, muistan, kuinka heinäväki ei mahtunut tuvan pitkän pöydän ääreen syömään, vaan verannalle oli katettu toinen pöytä. 

  

  Tämä kuva ukki-Aleksista toi mieleeni erään tapahtuman. Ukki pilkkoi liiterissä hellapuita.Minä olin saanut päähäni, että minusta tulee keihäänheittäjä. Löysin navetanvintilta sopivan riman ja menin pyytämään ukilta, että hän teroittaisi sen. 

  "Terotettaako niinko lyijykynä, vaeko ku rautakanki?", kysyi ukki. Minä ihmeissäni siitä, että kepin voi terottaa usella tavalla sanomaan "vaekka ko kynä".

  Ei tullut keihäänheittäjää, mutta kyllä minä muistaakseni keppiä nakkelin jokusen päivän.

  Anni-mummista vielä pari muistoa. Tuollaisena hänet muistan. Samoin hellan ääressä muikkuja paistamassa. Lypsämään ei mummi minun muistini mukaan mennyt, mutta siat, lampaat, kanat, ne hän ruokki.

  Tämän muistojen kuvakirjan lopuksi Ritva, Anni-mummi ja minä hänen sylissään. Tämä kuva toi mieleeni  sen, kun hieman tuota vanhempana jalkojani joskus särki. Silloin Anni käski minut syliinsä tuvan kiikkutuoliin. Hän otti housut jalastani, siveli sääret tentulla, sanoi "kasvukipuja ne on, loppuu tällä aeneella!" Tentun haju tuntuu nytkin nenässäni. Eikä jalkoja kivistä.

TUNNUSTELUA TUNNUSTUKSEN JÄLKEEN

  Sain aamulla siteet liukulumikenkiin. Siis päivällä kokkeilemmaan! Muutamia havaintoja ensikosketuksesta. 

  -kulku ei ole aivan niin raskasta kuin lumikengillä

  -matka taittuu hieman joutuisammin kuin lumikengillä

  -karvapohja pitää jyrkissäkin ylämäissä yllättävän hyvin

  -luisto, jota aluksi kovalla pohjalla hiistäessäni hieman kummeksuin, osoittautui juuri oikeaksi, sillä vauhti ei jyrkimpiäkään alamäkiä laskiessa kiihtynyt tolkuttomaksi

  -suksi kantoi hyvin vallitsevissa olosuhteissa, mutta mietin, josko minulle sopivampi pituus olisi 145 sm 120:n sijaan, koska lunta on monesti paljon enemmän

  Lunta messilän golfkentän maisemissa oli aukeilla reilu 30 senttiä. Metsässä vähemmän, joten siellä meinasivat kivet välillä suksenpohjiin kolista.

  Hyvä maku jäi kokeilusta. Ehdottomasti minun lajini! Hyvä kokemus kristallisoi päätöksen, joka oli mielessä väikkynyt. Koska Hilppa yhtyi tuumaan, kävin ostamassa myös hänelle sukset. Samasta kirotusta paikasta kuin edellisetkin. Koska muualla ei ole. Ja ostin 145 senttiset, joten Hilppa saa nuo päivällä sisäänajetut omikseen.

  Palaan vielä tuohon luistoasiaan. Minusta ensin kummeksuttanut huonohko luisto on siis hyvä juttu. Vielähän tuolla golfkentän puuttomissa ja jyrkissä mäissä passaa ikäihmisenkin huilautella vauhdilla alas, mutta jos umpimetsässä vauhti yltyy hallitsemattomaksi, on vaarana lyödä päänsä kulloisenkin maakunnan mäntyyn. Ne, ketkä extremeä kaipaavat, menkööt metsään vaikka laskettelusuksilla. Ne nuoremmat. Miksei vanhemmatkin, jos kanttia piisaa. Meille sopii maltillisempi vauhti.

  Huomenna mennään metsään molemmat. Mennään suojasäässä. Suojaa päivän, pakkaset palaavat. Hyviä liukulumikenkäpäiviä on tiedossa.

  Kesänaapureilta tuli tänään puhelu. He ovat saaressa. Nelisenkymmentä senttiä kuuluu jäällä lunta olevan, muutamassa paikassa vettä jään päällä. Jään vahvuutta ei Hannu ollut vielä tutkinut, koska vasta tänään he sinne saapuivat. Mutta kestäähän se. Jäätietä olivat Piekälänsaareen kyliltä usmuuttaneet. 

  Nyt alkoi Saarelan tienoon kaipuu. Luultavasti sinne jo tässä kuussa suunnataan. Keleistä riippuu. Tuskin missään tapauksessa maaliskuulle asti jaksamme odottaa.

  Aluevaalien ennakkoäänestys alkoi tänään. Joku päivä pitää käydä. Äänestää kannattaa mieluummin kuin valittaa, ettei tiedä, mistä on kyse. Lähes kaikilla, valittajillakin, on mahdollisuus painaa paria nappia, tai kosketusnäyttöä hipelöidä. Tietämätön saa tietoa melko kevyesti, kunhan valituksiltaan ehtii. 

  Maanantaina saadaan kolmannet piikit. Koska aika varattiin jo kauan sitten, niin ei olla viitsitty sitä muuttaa, vaikka kriteerit ovat muuttuneet. Tai, totta puhuen, yritettiin kerran aikaistaa, mutta ei aikoja ollutkaan tarjolla. Eikä oikein ole huvittanut jonattamaankaan lähteä. Itse asiassa voitaisiin lätkäistä kaksi kärpästä samalla rupeamalla; rokotus on Triossa, siellä on myös ennakkoäänestyspaikka. 

  Muutama talvinen kuva päivän liukulumikenkäreissulta loppuun.

TUNNUSTUS, KATUMUS JA KEVENNYS

  Minua on muutaman päivän vaivannut polte. Polte on kohdistunut liukulumisuksiin. Polte on vain vahvistunut, kun olen sattunut näkemään parissakin eri ohjelmassa ihmisiä Lapin tuntureilla, ihmisiä Etelä-Suomen metsissä, liikkumassa liukulumikengillä. Niinpä vietin eilen tunnin jos toisenkin netissä hakemassa tietoa noista ihmelaudoista ja niiden saatavuudesta. Osoittautui, että niiden löytyminen hyllyltä on lähes mahdotonta. Kyllä muutamasta paikasta eräänlaisia toki oli saatavilla, mutta ne olivat pitopohjalla varustettuja, eli pohjat oli karhennettu, mutta  karvapohjaisia ei löytynyt. Lopulta tein äärimmäisen ratkaisun: menin Kärkkäisen sivuille. Kunka ollakaan, niin sieltä löytyi. Jopa kolmea eri mallia karvapohjalla varustettuja, jopa Lahdesta. Ajattelin, että en sinne lähde kauppoja tekemään.

  Polte kävi yön aikana kuumemmaksi kuumemmaksi. Mielessäni myllersi kaamea kamppailu. 

  Päivällä lähdettiin Hilpan kanssa kaupunkiin. Kävimme Kauppakeskus Sykkeessä parissakin kaupassa: Eurokankaasta uuden vahakangasliinan keittiön pöydälle ja Clas Ohlsonilta kolme kehystä. Paitsi että juuri tavoittelemamme malli ja koko oli loppu, mutta ne meille tilattiin. Nuo kolme kehystä tulevat Liisan kuville, jotka mustavalkoisina tulostin eilen. Iiriksestä on alakerran käytävällä kolme mustavalkokuvaa noin vuoden ikäisenä, ja pian saa ne saavat seuraa pikkusiskon lärvikuvista. 

  Sykkeestä ajettiin äitiä katsomaan. Olin soittanut aiemmin, kuullut, että viime viikolla hoivakotia kiusannut koronatartuntatapaus oli käsitelty ja toiminta jatkui normaalina. 

  Entisessä kunnossa äiti oli, väsynyt tosin. Ehkä kaipasi unia äskettäin syödyn lounaan päälle.

  Polte ei ollut laantunut, sisäinen kamppailu jatkui kaiken aikaa asioita Lahdessa toimittaessamme. Kun lähdimme hoivakodista, oli piru saanut pikkusormen. Sanoin Hilpalle, että käydään vielä Kärkkäisellä.

  "Mitäs siellä?", uteli Hilppa hieman ihmeissään.

  Minä selitin asian. Sainoin kuitenkin, että käydään mennessä Intersportissa ja XXL:ssä, jos niissä vaikka sattuisi olemaan. No, ei ollut, kuten olin jo tiennytkin. Omantunnon rauhoittamista se vain oli.

  Kärkkäiseltä liukulumisukset löytyivät. Mutta siteet, joita oli vielä eilen viidet hyllyssä, olivat jo loppuneet. Minulle kerrottiin, että uusia on luvattu jo huomiseksi, joten ostin sukset. ANAR HIKING-merkkiset. Siinä ne penteleet odottavat siteitään.

  Kaduttaa. Mutta ihminen on heikko. Tein teon, jota ei voi hyväksyä. On se yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy paikka, missä on valtava valikoima tavaraa vaikka mihin tarkoitukseen. Siellä löytyy tavaraa, mitä ei muista kaupoista Lahdesta löydy. Hintakin on usein edullinen. Sen voin kuitenkin sanoa, että ei hinta minua saa Kärkkäiselle lähtemään. Maksan mielihyvin enemmän, jos saman tavaran saan muualta. Siis on yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy tuollainen paikka, sillä sen omistaja on täysi sanonko mikä. 

  Nyt minua oikeasti kaduttaa. Tein teon, jollaista vastaan olen saarnannut. Olen toitottanut, että pienistä teoista kaikki alkaa, pienet teot ovat tärkeitä. Tässä tapauksessa se pieni teko olisi ollut jättää käymättä kyseisessä kaupassa. Mutta minä menin. Jos olisin toiminut järkevästi, olisin ostanut jostain nettikaupasta. Viikon odotus ei olisi asiaa miksikään muuttanut. Mutta olen aina ollut impulssiivinen persoona; kun jotakin saan päähäni, niin sen pitää tapahtua heti. 

  Kun tunnustamaan aloin, jatkan samalla linjalla. Olemme muulloinkin käyttäneet Kärkkäisen tarjontaa hyväksemme. Nimittäin Lahdesta ei tahdo määrättyjä leluja, varsinkaan ennen joulua, saada mistään. Tai mistään muualta kuin Kärkkäisen massiiviselta leluosastolta. 

  En lupaa mitään. Kuten sanoin, ihminen on heikko. Lupaan kuitenkin tätä päivää tarkemmin pohtia asioita, ennen kuin edes lasken mieleeni mahdollisuutta Kärkkäinen. 

  Vielä tuohon omien saarnauksieni vastaiseen tekoon palatakseni: Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.

  Sitten kevennykseen. Melko vähän tulee katseltua toosalta kaupallisia kanavia, sekä samalla siellä pöyriviä mainoksia. Sen verran kuitenkin, että olen havainnut olevani onnellinen ihminen. Olen onnellinen siksi, että en juo Novellea, Coca Colaa, Pepsiä, Red Bullia. Eli minun ei tarvitse, heti niitä hörpättyä, ryhtyä hyppimään, pomppimaan, laulamaan, riehumaan, hymyilemään kuin lobotomian läpikäynyt, läiskimään yläviitosia Hilpan kanssa. Koska minä juon, yleensä iltaisin lääkkeen kanssa, monta kertaa testinkin voittanutta Lidlin Saskia kivennäisvettä, voin aivan normaali-ihmisen tapaan vetäytyä kirjan kera alakertaan. 

ELINA 100 - TEEMAVUOSI

  Pitkäksi meinaa käydä aika, kun ei ulos arvaa mennä. Sen verran lenssu vielä vaivaa, että parempi pysyä sisällä, ainakin tämä päivä. Kun lukeminen alkoi kyllästyttää, siirryin koneelle. Selailin kuva-arkistoja, laitoin muutamia kuvia omaan kansioonsa. Kansion nimi on ELINA 100 TEEMAVUOSI. Kesäkuun 18. tulee siis 100 vuotta äidin syntymästä. Joten kohta niitä alkaa tulla, kuvia kevein selvennyksin.

  Loppuvuodesta 1922 äidistä otetut kuvat ovat ensimmäiset, jotka ovat tiensä artkistoihini löytäneet.

 Tässä perhe Karppinen: Isoäitini Emma ja isoisäni Pekka, sekä Elina vasemmalla ja hänen sisarpuolensa Rosemary oikealla. Vuosi on ehkä 1927. Muolaassa lienee otettu.

  Elina ja enoni Olli (RIP) 1939

  Pari kuvaa äidistä biitsillä. Ensimmäinen on otettu ennen sotaa rajan takaa, toinen lienee välirauhan vuosina Päijäntellä, tai ehkä Helsingissä.

  Ylioppilaaksi sotavuosina.

  Hääkuva 1947. En, uskokaa tai älkää, tiedä, missä se on otettu. Osa porukasta on tuttuja, osaa en tunnista.

  Kasvokuva, ehkä heti sodan jälkeen otettu.

Ritva, Emma ja Elina 1950.

  1948 sisko-Ritva opettelee kävelyä. Erkki, Elina ja Ritva asuivat silloin Helsingissä.

  

  Isovanhempani, Erkki ja Elina, eno-Olli sekä Ritva 1948 Lahdessa.

  Ritva, äiti ja minä 1951.

Piskolan pihalla vuonna 1950, luulen. Vasemmalla Jormalaisen Pekka (RIP), vieressään äiti-Elina. Edessä tätini Liisa ja Ritva. Oikealla olevan matroonan saattaa jokunen lukijoistakin tuntea.

  Piskolan pihalla. Mummi Anna, ukki Aleksi, minä äidin sylissä. Muita en tunnista. Vuosi on 1953.

  Vuonna 1954 Piskolan tuvan seinustalla. Haneli Elinan sylissä alhalla vasemmalla, minä tunnistamattoman tytön sylissä oikealla.

Tyylikäs perhe 1955. Vasemmalta minä, Elina, Haneli ja Erkki. Lienee Mikkelissä otettu. Missähän Ritva?

Erkki ja Elina joskus 1950-luvulla.

1950-luvulla Lahden Seurahuoneella otettu kuva. 

1960 otettu kuva Piskolan takapihalta. Seisomassa vasemmalta Amerikan serkku Charlie (Kalle), Erkki, isotätini Elsa ja Lavin Oili, alhaalla tätini Liisa ja Maija, Elina, täti Eila, edessä Ritva, minä ja Haneli.

Perhe Lehkonen 1960.

Heinätöissä ehkä 1960. Vasemmalta Elsa, Rautasen Tyyne, Elina, Maija. Kolme miestä tunnistamattomia.

1960-luvun loppupuolta, oletan. Taas voipi joku lukijoista tunnistaa.

Elina ja Erkki 1960-luvulla.

Piskolan rantasaunalla ukki-Aleksi naiskatraan kanssa. Pari naisihmista jää tunnistamatta, muut ovat tätejäni ja äiti-Elina oikealla. Ajankohta joskus 1970-luvulla.

  Siinäpä sitä. Kuvakirjaa kylliksi. Kunhan teemavuosi etenee, saatan laittaa jatkoa noista vuosista nykypäivään.