TIKKUTIISTAI

  Jopas jotakin!? Äkkäsin, että en ole kirjoittanut blogiini kahdeksaan päivään. Ei ole kyllä kiireitä ollut, ei esteitä muitakaan. Ei kai asiaakaan? No, ei asiaa juuri nytkään ole. Painavaa sellaista. Kirjoitukseni, vaikka ovat joskus asiapohjaisia, eivät totta puhuen painavaa asiaa edes kaipaa. Ei tämä kovin vakaa ole, tämä kirjoittelu. 

  Nyt siis kirjoitan, ettei sormet jäykistyisi, ettei QWERTY-asettelu unohtuisi. 

  Pääsiäisviikkoa eletään. Tänään on tikkutiistai. Tekis osasi kertoa seuraavaa:

  "Tikkutiistai on saanut nimensä kansanperinteen tavasta vuolla hiljaisen viikon tiistaina sytykkeitä. Tikkutiistaina vuoltuja tikkuja pidettiin erityisen onnekkaina, ja niitä asetettiin hirsiseinien rakoihin tai käytettiin tulen sytyttämiseen pahoja henkiä karkottamaan." 

  Hitto soikoon, jos oltais Anttolassa, saaressa, Saarelassa, niin olis hommaa tiedossa. Minulla on tervaspölkkyjä jemmassa aika lailla. Niistä olisi hyödyllistä vuoleskella syttyjä tulevaa käyttöä varten. Hirrenrakoihin niitä ei voisi laittaa, mutta korvaava säilytyspaikka kyllä järjestyisi. Johan pysyisivät henget loitolla. Tiijä vaikka hiiretkin, ja mauriaiset, eli sorkermurkut, nuo penteleet, jotka tuppautuvat toukokuussa keittiö työtasoille mellastamaan. 

  Vaan ei olla Anttolassa. Ollaan Hollolassa. Anttolaan mennään aikanaan. Kunhan nämä kaksi Huhtikuuta saadaan lopuilleen. Ensimmäinen, eli ennenaikainen, päättyy tänään, toinen, eli oikea-aikainen, alkaa huomenna. Ei onneksi ole sellaista tietoa säitten ennustajilta tullut, että maaliskuu ja huhtikuu olisivat vaihtaneet omin päin paikkaa. 

  Hieman takautumaa. Sehän on nykyään pop. Lähes kaikissa tv-sarjoissa sitä harrastetaan. Olimme lauantaina katsomassa KaTa:n Kevätnäytöstä. Se oli nimeltään IHMEMAA. Iiris oli Dorothy. 

  Mukavia tapahtumia nuo seuran esitykset ovat. Niissä pääsevät kaikki luistelukoululaisista kehittyneimpien K-ykkösiin asti esiintymään. 

  Näytöksen päätteeksi kukitettiin seuran eri sarjoissa loppukilpailuissa palkintopallille yltäneet luistelijat. Hyvin on KaTa pärjännyt, puolenkymmentä luistelijanalkua sai ruusunsa. Iiris yhtenä heistä. 

  Perhe Tiilikainen tulee perinteisesti pääsiäiseksi Hollolaan. Iiris menee lauantaina leirille Pajulahteen. Anna, Joni ja Liisa surffailevat Lahden ja Hollolan väliä, ehtivät kyllä ilonamme aikaa myös viettää. 

  Huhtikuussa, siinä oikeassa, lienee saareen muutetaan. Tuskin sellaista pakkia kelit tekevät, että jäät vappuun asti möllöttävät. Eilen käytiin Lahden satamassa ja Kariniemessä kävelemässä. Olivat jäät Vesijärvessä mustiksi muuttuneet, rannat osin vapaiksi sulaneet. 

  

  Aamuisin kävellessäni olen pannut merkille erään asian. Positiivisen sellaisen. Ihmiset ovat parantaneet tapojaan. Ei ole enää roskia teitten ja kulkuväylien laitamilla siihen malliin kuin oli vielä muuta vuosi sitten. Ehkä meillä on vielä toivoa. Toisaalta ei autojen joutokäynti ole ole yhtään vähentynyt. Päinvastoin. Toivon toivominen taitaa olla toivotonta. 

  Pieniä asioitahan nuo Mäkkärin käärepaperit, mäyräkoiran päällysvaatteet, akkaansa ikkuna auki, tupakki suussa ja moottori puksuttaen kaupasta odottavat äijät ovat. Suurin ongelma on välinpitämättömyys. Siihen tulee ihmiskunta luhistumaan, ennustaa Peppe-pappa. 

  Loppuun hyvää pääsiäisaikaa jokaiselle.

  Loppujen loppuun lainaus juuri lukemastani Richard Osmanin mainion Torstain murhakerho-sarjan neljännestä osasta MAHDOTON MAMMONA. Kun kirjassa tuli turvallisuus puheeksi, lausahti eräs: "Maailmassa on vain vain harvoja niin vaarallisia asioita kuin turvallisuus!"

  Paradoksaalista, mutta totta.

YLPEÄN ISOISÄN KERTOMUS

  En oikein tiedä, pitäisikö tästä kirjoittaa, mutta kirjoitan kuitenkin. Tarina alkaa vuodesta 2020, kun Iiris meni 6 vuotiaana KaTa:n luistelukouluun. Seuraavan vuonna hän luisteli jo Tinteissä, kilpailujakin alkoi olla. 

 

 2022 harrastus jatkui. Viitenä päivänä viikossa harjoituksia, kerran tanssia tai balettia. Kilpailuja jokusia kaudessa. Palkintojakin alkoi tulla. Sen vuoden kesällä jo pari viikon leiriä, Kiteellä ja Joensuussa. 

  Syksyllä tahti tiivistyi. Iiris alkoi käydä aamujäillä tavallisten treenien lisäksi. Sarjana oli nyt Minit. 

  2023 jatkui homma yhtä intensiivisenä. Lisäksi tuli Taitoluisteluliiton leirityksiä, kolme kahden päivän rupeamaa kaudessa. Koulu suhtautui harrastukseen myönteisesti. Aamujäiden takia Iiris myöhästyi hieman opetuksesta, ja Liiton leirit olivat arkipäivinä. Edellytyksenä myönnytyksille oli tietysti, että koulunkäynti ei kärsinyt. Eikä kärsinytkään. 

  Olikohan kaudella 2023-2024, kun Iiris siirtyi K2-ryhmään, ensin B-silmuihin. Kisoja, leirejä, treenenejä nyt kuutena päivänä viikossa. Vain lauantai oli vapaa. 

  Jossain vaiheessa kaudella 2024-2025 tuli nousu A-Silmuihin. Tahti jatkui muuten samanlaisena. Palkintokaappi sai hiljalleen täytettä. Kesäleirit jatkuivat Kiteellä ja Joensuussa joka heinäkuu. 

  Tällä kaudella, 2025-2026, Iiris sitten pääsi Liiton Nuorten projektiryhmään, jossa aletaan seulomaan mahdollisia tulevia maajoukkueurheilijoita. 

  Mansikkana kakun päällä Iiris varmisti paikkansa keväiseen A-Silmujen Kultafinaaliin. Sinne pääsee tietyistä kilpailuista saavutettujen pisteiden perusteella 24 luistelijaa. Samoin A-Silmujen Hopeafinaaliin. 

  Kisat olivat viikonloppuna Mikkelissä. Me kävimme ennen Iiriksen kisoja välillä katsomassa, mutta pariin vuoteen hän ei ole sitä halunnut. Päätöstä pitää kunnioittaa. Onneksi monet kauden kisoista striimataan, joten niitä pääsee kotisohvalta katselemaan. Kuten sunnuntainakin. Kyllä oli jännittävää. Iiris luisteli kahdeksantena, sai hyvä pisteen yhdestä pienestä virheestä huolimatta. Sitten alkoi jännittäminen. 16 luistelijaa jäljelle, heistä moni olisi huippusuorituksella päässyt samoihin lukemiin, ylikin. Mutta niin ei käynyt. Yksi tyttö ylsi lähelle, vain 0,41 pisteen päähän. Muut jäivät jo kauemmas. 

  Iiris oli siis voittanut! Eli suomenmestari. Vaikka ei sitä nimitystä virallisesti käytetä, mutta sama asia, sillä koko Suomesta osallistujat seulotaan. Tässä vaiheessa Peppe-papan sydän alkoi hakata hieman hitampaan tahtiin. Varmaan Hilppa-mummalle kävi samalla tavalla. 

Kuva by Anna.

  Seuraava taso on Iiriksellä Debydantit. En tiedä, joko seuraavalla kaudella? Sarjasta seuraavaan siirtyminen ei ole ikäkysymys, vaan taidot ratkaisevat. Tietyt liikkeet täytyy tasokokeissa läpäistä. A-Silmussa, nyt kun katsottiin sekä Hopea- että Kultafinaalit, huomattiin, että ikähaarukka oli monta vuotta. Hopeafinaalissa oli yksi 9-vuotias, Kultafinaalissa muutama 13-vuotias. Yleisin ikä oli 11 vuotta, kuten Iiriskin on. 

 Iiriksen seura KaTa on saanut hyvät valmentajat. Kaikissa sarjoissa on hyviä luistelijoita. Iiiriksen kanssa on kulkenut samaa polkua kaksi hänen hyvää kaveriaan. KaTa:n mafiaksi on trion valmentajansa Ruslan nimennyt, sillä tulokset kolmikolla ovat olleet monta vuotta hyviä. Myöhemmin on tullut yksi lisää. Toinen Iiriksen kavereista ei epäonnekseen saanut aivan Kultafinaalin oikeuttavia pisteitä kasaan, hän luisteli Hopeafinaalissa. KaTa:lla oli siis kolme tyttöä Kultafinaalissa, sijoitukset 1., 4., ja 6. Ei hassummin. 

  Saa nähdä, kuinka pitkälle Iiriksen harrastus johtaa. Luistelu on tällä hetkellä hänelle niin tärkeää, että voi johtaa vaikka mihin. Tuo oli tietysti ylpeän Peppe-papan toiveajattelua, mutta ei ihan vailla pohjaa. 

  Kaikkea voi sattua. Uskon kuitenkin, että innostus luisteluun ei Iirikseltä lopu. Kunhan terveenä pysyy, niin tiedä häntä, minne asti polku vie.

  Olen Iiriksen "uran" historian kirjoittanut muistinvaraisesti, valokuviin osin perustuen. Saattaa joitain pieniä asiavirheitä olla, mutta pääosin noin homma on edennyt. 

  Siinäpä yhdelle illalla tarinaa. Täytyy ryhtyä latautumaan huomiseen, sillä huomenna on siivouspäivä. 

JONOSSA

  Olin tänään Päksissä tapaamassa ortopediä. Asia varmistui. Vasen polvi leikataan. Tekonivel on tulossa joskus alkusyksystä, jos kaikki kohdilleen menee. 

  Kauan sitkoilin kivun kanssa. Oireilu alkoi syksyllä 2022. Se paheni loppuvuoteen mennessä niin, että hakeuduin lääkärille. Monta kertaa siellä ramppasin. Polveen tuupattiin parikin kertaa kortisonia, kerran kukonhelttaa. Fysioterapiassa kävin, sain erilaisia kuntoutusohjeita. Jossain vaiheessa otettiin röntgenkuva, nivelrikko paljastui. Molemmissa polvissa, mutta vasen ainoastaan kipuili. 

  Talvella 2023 meni lähete Päksiin. Kesällä 2023 oli tapaaminen leikkaavan lääkärin kanssa. Koska polvi oli silloin, varmaan jumppaamisen ja joustavalla pohjalla kävelyn (Avokkaasaaressa ei ole asfalttia) vuoksi melko hyvä, joten päätettiin, ettei vielä leikata. 

  Kolmisen vuotta olen nyt elänyt hiljalleen yltyvän kivun kanssa. Kun tuo kipu alkoi loppuvuodesta 2025 jo haitata nukkumista, varasin ajan lääkärille. Uusi röntgen, lähete Päksiiin. Tänään sitten ortopedin syyniin. Ei kauaa asiaa vatvonut, leikkausjonoon mentiin. 

  Nyt on mieli keveä, toisaalta tuumiva: teinkö oikean ratkaisun? Kyllä varmaan. Ainakin on saletti, että ei polvi itsekseen parane. Tuon yökivun lisäksi on mieleen hiipinyt pelko siitä, että joudun lopettamaan pian 18 vuotta kestäneen liikuntaharrastukseni. Siis aamulenkit musiikki korvissa, mieli korkealla. Olisi paha isku, jos niin kävisi. Eihän tuo aamulenkki koko maailma ole, mutta aika iso osa siitä kuitenkin. 

  Tietoa leikkauksesta, siihen liittyviä ohjeita, tuli käynnillä aika lailla. Onneksi kirjallisessa muodossa. Muistiin kun ei välttämättä ole enää luottamista. 

  Muutamia toimenpiteitä täytyy tehdä lähempänä syksyä, siis itse. On myös muutamia, joista minuun otetaan yhteyttä. 

  Kesäkausi alkaa kuukauden tai puolentoista kuluttua. Se lähtee kulumaan normaaliin tapaan. Joskus lehdenputoamisen aikoihin, ehkä aikaisemminkin, operaatio tapahtuu. Kyynärsauvat minulla on jo valmiina odottamassa. Sain ne silloin 2023 Aijalta lainaan. Täällä ovat huilanneet, kun kumpikaan ei ole tarvinnut. 

  Kuntoutus kestää aika kauan. Suuri vastuu siitä kuuluu asianosaiselle. Eiköhän tuo minulta suju. 

  Sellaista kuuluu Hollolaan. Loppuun vielä erikoisterveiset Topille. Jos satut tätä lukemaan. Tai eivät terveiset häviä, vaikket lukisikaan. Toivottavasti tulevat perille:

   En sitten Coxaan mennyt, vaikka siitä minulle tietoa annoit. Lupasit jopa syksyn tapaamisessa minut Tampereelle viedä. Kiitos siitä. Jos vertaistukea leikkauksen jälkeen tarvitsen, tiedä, kehen otan yhteyttä.

RIENTÄVÄ AIKA

  Jokainen, joka on elänyt näille vuosille, tietää, kuinka aika tuntuu kulkevan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia kertyy. Sen voin omalta kohdaltani vakuuttaa. Viimeinen todiste asiasta saatiin juuri. Viikon mittaiseksi aiottu "kevätloma" hurahti ohi kolmessa päivässä!

  No, asiaa puhuakseni täytyy valottaa, että ei aika kiihdyttänyt vauhtiaan. Eikä hidastanut, sillä aikahan hidastuu, mitä nopeammin liikkuu (Einstein). Meitä ei voi moisesta syyttää. Aika kului ihan normaalia 24 h/vrk-tahtia. Loma sujahti nopeasti ohi, koska päätettiin lähteä pois saaresta. Syynä tietysti jäätilanne. Lähinnä se, että eteläranta alkoi sulaa siihen malliin, että jäälle pääsy alkoi olla hankalaa. Ja vaikka jää ulompana vielä kantoi, niin alkoi jo muuttua mustaksi, joten sen puikoiksi meneminen on jo lähellä. 

  Teimme siis järkevän päätöksen. Hilppa on aina ollut minua varovaisempi kevätjäiden suhteen. Tällä kertaa minäkin uskoin järjen voittoon. Nuorempana olisin ollut varmaan toista mieltä. Ehkä liki 75 vuotta on jotakin järjen hiventä saanut päähäni luotua. 

  Eilen lähtö päätettiin. Soitin heti Hanelille, kerroin, että unohdetaan puunkaato, palataan toukokuussa asiaan.

  

  Päätöksemme oikeaksi todisti viimeistään Hanelin äskeinen puhelu. Hän kysyi, että oletteko jo kotona? Kerroin, että olimme jo aamusta palanneet. 

  "Oikea päätös", sanoi Haneli, kävin hakemassa verkot pois jään alta. Nyt loppu kiinteijen pyytöjen pito tältä talavelta! Alakavat jo jiät sihistä." 

  Jos Haneli sanoo, että jäille ei kannata mennä, on syytä uskoa. On se mies sen verran monta kertaa ihtesä uittanut.

  Lähtö saaresta ei ollut tällä kertaa haikea. Sumuinen, kostea aamu, ja mustaksi muuttuva jääpeite tekivät siitä helpon. Kolme päivää oltiin, paikat kunnossa olivat, tuulituhoja omilla mailla yksi mänty. Nyt vain huhtikuun loppupuolta odottamaan. Tai toukokuuta. Sillä jäitten lähtö suinkaan saletisti aikainen ole. Saattaa sadella lumen päälle, pitää viiileää keliä, niin jääthän olla möllöttävät vaikka kuinka kauan, ilman että  niille on mitään asiaa. 

  Jääkööt jäät. Tai mieluummin lähtekööt. Tv-ohjelmista snadisti vielä turisen. Tuli mieleen, että tosi-tv-ohjelmia on jo vuosia tullut pilvin pimein. Viime aikoina ovat epätosi-tv-ohjelmat alkaneet yleistyä. Tarkoitan tv-uutisia. Johtuu siitä, että mr. president Trump on päivittäin puhumassa potaskaa. Tai sitten hänen lakeijansa. Tai Kremlin konnat. Ja on heitä muitakin. Ihan kotimaisia. Patologistista valehtelijoista oman edun tavoittelijoihin, vääristyneen aatteen levittäjistä aivopestyihin säälittävyyksiin. Kaiken kukkuraksi monesti näiden veijareiden puheita ei edes yritetä oikaista. Eläköön epätosi-tv! 

PIENIÄ ONGELMIA, MUTTA KAIKKI HYVIN

  Aamulla lähti Skoda jo 7:30 liikkeelle kohti Anttolaa. Matka sujui rauhallisella tiellä joutuisasti. Haneli soitteli jossain kohtaa, kyseli, missä ollaan tulossa. Minä kerroin. Sovittiin, että Haneli tuo meille pannullisen eilen nuotattuja muikkuja Maljalantien varteen. Jäätiekausi päättyi meni eilen kunnossapitäjän ilmoituksen perusteella.  

  Muikut saatiin Aution roskapisteellä. Hanelin kanssa joku sana vaihdettiin, lupasi tulla jeesaamaan parin puun kaadossa.

  Maljalantie oli surkeassa kunnossa. Kuraista ja uraista. Voi paluumatkalla olla vielä kurjemmassa, kun routa ehtii lisää sulaa. Piekälänsaarentie oli paljon parempi. Siinä ero valtion ylläpitämän ja yksityisen välillä. Eihän pieniä teitä ole enää varaa korjata, näin sanoi valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä.

  No, Potinlahteen onnistuneesti saatiin auto. Tavarat kuljetukseen. 

  Matalalla on vesi Saimaassa. 

  Kohva kantoi rannan tuntumassa, joten rouskut piti kengänpohjiin laittaa.

  Matka jäällä sujui liukkaasti, vaikka kohva alkoikin selemmällä pettää. Ei juuri hidastanut, sillä vettä välissä oli vain alle viisi senttiä. Jännitys alkoi tässä vaiheessa kohota. Eilen kävi näet niin, että kun käskytin tekstiviestilla ilmalämpöpumppua päälle, en saanut kuittausta. Olin jo talven aikana ihmetellyt, kun etäohjattava pistorasia ei ilmoittanut sähkökatkoista, vaikka energiayhtiöltä tuli sellaisista tieto. 

  

  Rannalta olivat lumet sulaneet, pihalta myös lähes kokonaan. Piti siis siirtää tavarat kelkasta ja ahkiosta kottareihin. 

  Kun talolla ovi auki saatiin, varmistui, että ei pumppu pöhissyt. Ei muuta, kun viallinen pistorasia pois välistä, töpseli takaisin, johan alkoi toimia. Onneksi oli näin lämmin keli, ollut jo päiviä. Patterit päälle, uuneihin tulet. Makuuhuoneen uuni lähti heti vetämään, mutta leivinuuni tuvassa osoitti mieltään. Vaikka tohottajalla putsauskanavaan puhaltelin jonkin aikaa, tuprautteli aika lailla savuja sisään. Lähtihän se uuni lopulta vetämään, kun olin aikani touhunnut. 

  Tuo etäohjattava pistorasia on avustanut meitä yli kymmenen vuotta. Täytyy jonain päivänä tutkia, löytyykö siitä vikaa, siis korjattavissa olevaa. Jos ei, niin uuden hankinta on esissä On erittäin pätevä avustin, sano. 

  Talossa paljastui myös, että hiiret olivat mielenilmauksia esittäneet. Harvinaisen paljon oli lattioilla jätöksiä. Olivatko suivautuneet siitä, kun syksyllä pyysin noita vipeltäjiä loukulla muistaakseni 53 kappaletta? Eniten kesäkeittiöstä ja venevajasta, mutta muutamia talostakin. Ei se tietysti mikään ihme ole. Että hiiret nousevat barrikadeille. Niinhän on ihmisilläkin tapana, kun tarpeeksi ahtaalle pannaan. Tai muuten valtaa väärin käytetään. Saattaa maailmalla olla Avokkaan hiirten järjestäytymistä suurempia liikkeitä odotettavissa. 

  Me selvisimme kyseisestä mielenilmauksesta sillä, että tein avannon, kannoin vettä pataan, lämmitin sen, ja Hilppa luuttusi jätökset.

  Perillä saaressa oltiin kymmenen jälkeen. Nyt on päivän touhut touhuttu. Lämpöä on parikymmentä astetta. 

  Täällä ollaan ensi viikko. Jos eivät jäät alta ala silmissä sulaa. Plussakeliä on luvassa, aurinkoakin välillä. Nautitaan kevääntulosta. 

  Nautintoa hieman varjostaa vedenpinta. Siitä oli eilen juttu Ylelläkin. Ei matalalla oleva pinta sinällään vesillä liikkumista haittaa, mutta mietin, että kuinka piisaa kaivossa vesi. Eikä se piisaa, jos ei tosiaan radikaalisti nouse. Käytäntö on nimittäin osoittanut, että aika lailla verrannollinen on kaivon vedenpinta Saimaan vedenpinnan kanssa. 

  Kaivoon liittyy toinenkin ongelma. Me sovimme jo syksyllä kaivon puhdistuksen ja kunnostuksen. Työ siirrettiin kuitenkin kevääseen, koska vedenpinta aleni nopeasti. Siitä aiheutuu muutamia ongelmia, niin itse työhön, kuin työssä tarvittavan kaluston kuljetukseen. 

  Pitää jäittenlähdön jälkeen, kun tänne päästää kesää viettämään, pureutua ongelmaan syvällisemmin. Ajattelen positiivisesti. En anna tulevien juttujen pilata tulevaa viikkoa. En aio kovinkaan monta kertaa yössä herätä pyöriskelemään sängyssäni, mieluummin en kertaakaan. Tartutaan ongelmiin, kun niitten aika on. Nyt tartutaan kaksin käsin Luonterin maisemiin, seudun tarjoamaan rauhaan, herkullisiin hetkiin halkojen napsahdellessa tuvan uunissa aamun hissukseen valjetessa.

  Vieläpä loppuun kuva rannasta. Vesiraja on loitonnut viime lokakuun puolivälissä laittamastani merkistä lähes metrin. Kuten sanoin, en aio tulevia miettiä, joten jätän tämän tähän. 

VESSAPAPERI JA NOSTALGIA

  Eilen käytiin tuohon lähelle avatussa Puuilossa. Avajaiset olivat torstaina, mutta ei silloin ruuhkaan viitsitty mennä. Ei, vaikka ehdotin Hilpalle, että mennään. Grillimakkaraa ja 200:lle ensimmäiselle 10 euron lahjakortti. Lisäsin, mennään molemmat jonoon, lasketaan muutama ihminen väliin, niin saadaan kymppi kumpikin. No, ei menty.  Eilen mentiin. Mutta ei jonoon. Kansaa oli kuitenkin jo kahdeksan jälkeen niin paljon, että ei meinannut auto mahtua melko suurelle parkkialueelle. 

  Olimme tehneet avajaistarjouksista listan. Aika pitkän. Maksettavaa kertyi melkein satanen. Kun kuitista tarkastin, niin alennusta olimme saaneet yli kuusikymppiä. Johtuen siitä, että parista kalliimmasta ostoksesta tuli jo rabattia yht. 40 €. Ihan jees, varsinkin kun listalla ei ollut mitään turhaa. 

  Alennettuihin ostoksiin lukeutui myös wc-paperi. Asiasta juohtui mieleeni vessapaperi lapsuudessani. Meillä Piskolassa oli ulkohuussi. Vuonna 1956 talossa oli iso remontti, ja silloin saatiin sisä/vesivessa. Vesikeskuslämmitys myös, mutta se ei kuulu tähän kontekstiin. Ulkohuussi jäi vielä vuosikausiksi navetan päätyyn. Siinä oli kaksi puolta, naisten ja miesten. Kummassakin oli muistaakseni neljä + yksi reikää. Se yksi oli pienempi lapsille. Itse tilaan noustiin monta rappusta. Pudotuskorkeus oli n. kaksi metriä. Eli ei ollut vaaraa, että huussin olisi usein täyttynyt. Syksyisin tyhjennys hoidettiin, hevosen vetämään sontalaariin jätökset lapioitiin. Pelloille ne sitten levitettiin, kuten lehmän-, sian-, ja  hevosenlanta. 

  Vessa- oikeammin huussipaperi oli 1950-luvulla sellaista silkkipaperin tapaista, yksittäisiä arkkeja rautalankalenksulla varustettuna. Kuvan tyyppistä tavaraa.

  Huussissa säilytettiin miesten puolella terva-astiaa. Tervaa tarvittiin moniin kohteisiin, suksenpohjista ja veneistä alkaen. Kun vessapaperista alkunsa saaneet ajatukset olivat päässeet tähän asti, muistin vielä yhden tarinaan liittyvän tapauksen. Olen sen tainnut joskus blogeissani jo kertoa, jossain noista yli 1800:sta. Mutta menkööt uudestaan, jos näin. Minä olin varmaan kahden tai kolmen ikäinen. Eli iässä, josta aikaisimmat muistot jäävät elämään. Minulla lienee ollut tapana lutkuttaa sormiani. Kummitätini Maija ei jostain syystä sulattanut tapaani. Niinpä hän kerran, minut itse teossa yllätettyään, nappasi niskasta kiinni, sanoi, että kumma, kun tuo ei lopu, nyt lähdetään tervaamaan sormet! No, ei kuitenkaan menty. Täti ajatteli varmaan, että uhkauskin riittää. Sitä en muista, paransinko tapani. Luultavasti en. Uhkauksilla on harvoin saatu asioita muuttumaan. Sen vielä totean, että ei Maija-täti ilkeä ihminen ollut. Tuo on ainoa asia ja kerta, kun muistan hänen minua kovistelleen. 

  Tästä päästään otsikon jälkiosaan. Tuo huussihöpinä oli kai nostalgiaa. Vaikka en koe kovin nostalginen olevani. Toki menneitä on joskus mukava muistella. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki paremmin. "Tempora mutantur, nos et mutamur in illis". Vanhat ajat eivät tule takaisin, vaikka niistä unelmoimme. Jokainen saa toki menneisyyttä kaivata mielensä mukaan, mutta se ei luultavasti ainakaan auta omaksumaan tämän päivän vaatimuksia. 

  Nostalgiasta nykypäivään. Aamulla nappasin kuvan. Siinä näkyy koko kuva Persujen euron bensa-lupauksista, ja saaman voi yhdistää koko hallituksen tavoitteiden toteutumiseen. Näkyy siinä myös auringon hillitty rusoitus kauniina aamuna. 

  Tuon kuvan ottamisen jälkeen jatkoin aamulenkkiä. Ajatukset seilasivat. Mieleen tuli, kai Salpausselän kisojen vuoksi, sellaistakin, että olen aika riippumaton. Olen päässyt riippuvuudesta tupakkaan, jonkinasteisesta riippuvuudesta alkoholiin, ja riippuvuudesta penkkiurheiluun. Tupakointi loppui syksyllä 2008, viinan- tai kaljanjuonti on jo vuosia rajoittunut kertaan tai pariin vuodessa, silloinkin kohtuus on pysynyt. Penkkiurheilu ei ole myöskään vuosiin kahlinnut tekemistäni. Joskus oli urheilutapahtumien televisiointien aikataululla lähes yksioikeus määrätä päivärytmini. Ei enää. En siis ole tupakan, alkoholin, enkä urheilun orja. Mitä sitten olen? Cogito, ergo sum, hahmotteli René Descartes 400 vuotta sitten. Niin kai se on. Ajattelen, siis olen. Ajatusten ei tarvitse olla lennokkaita, synkkiä, mustia, sinisiä, viisaita, ei edes järkeviä. Kunhan ajattelee. 

  Sitäkin ajattelen, kun joku joskus jossain kirjassa sanoi: Usein periaate on vain oman hataran moraalin pönkittämistä. Pitääkin siis tarkastella periaatteitaan tuon lausuman pohjalta. Saattaa olla avartava teko. 

ILMAT SEILAILEE

  Tuon ilmi seuraavaa: Ilmat ilmeisesti enteilevät kevättä, merkkejä on ilmennyt. Ilman muuta kannattaa lopettaa tämä ilmastoon liittyvä aihe. On näet olemassa ilmeinen vaara kohtuuttomasta ilmaisusta, ja joku voi ottaa itseensä, ilmiantaa kirjoittajan. Tai ainakin osoittaa ilmeillään ilman itsehillintää ilmeikkäästi mieltään, ääritapauksessa syyttää ilmastonmuutosta ilmi annetuista pohdinnoista. Ilmankos jätän aiheen.  

  Kuitenkin: Kevätkuukaudet alkoivat. Se tarkoittaa, että meillä alkaa olla polte saareen. Jos ilmat suosivat, niin kuun puolivälin paikkeilla Saarelaan viikoksi mennään. Tuskin toista reissua näillä jäillä tehdään. 

  Jäätilanne on Anttolassa hyvä. Joskin uveavantoja kuuluu erään tiedon mukaan ilmaantuvan aika lailla. Ainahan jäillä pitää olla varovainen, maltti mielessä. 

  6. maaliskuuta 2020 oli jää tämän näköistä. Se oli kyllä vahvaa, mutta alkutalvesta tuulten vuoksi  murtunut jää näytti pelottavalta. 

 

  Eilen oltiin Espoossa Liisan 6-vuotis synttäreillä. Pienehkö porukka sukulaisia oli läsnä. Varsinainen merkkipäivä oli jo reilu viikko sitten, mutta nyt oli sopiva aika kokoontua. 

  Kahvit, teet, mehut, limsat, kunkin mieltymyksen mukaan, suolaista ja makeaa tarjottavaa yllin kyllin, rupattelua, kuulumisten vaihtoa, ja tietysti juhlahenkilön lahjojen avaamista, niistä on 6-vuotiaan synttärit kasattu. 

 

  Olemme, taas kerran, siirtyneet iskujen ja vastaiskujen aikaan. Ihan kuin ei maailma ilman niitäkin olisi tarpeeksi ahdistava paikka elää. Jotkut ovat sitä mieltä, että valtoin päämiehen ja muita johtohenkilöitä saa likvidoida, jos siltä tuntuu. Vaikka kyseessä olisi millainen kohde tahansa, kai kansainvälistä lakia ja käytäntöä pitäisi noudattaa. Kuka sen Trumpille ja Netanjahulle kertoisi? Tai on onhan se kerrottu, mutta kyseessä on sellaiset ukkelit, että mitä he siitä välittävät. 

  Sota on kauheaa. Ei sodan kauheutta vähennä, jos se soditaan kaukana kotimaasta. Sitä paitsi tämänkin Irakiin aloitettu operaatio voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin.

  Tänä päivänä ei ole helppoa olla rauhan puolustaja. Mielipiteet Suomessakin ovat militarisoituneet rajusti. Minähän en aktiivisesti rauhanaatetta ole koskaan julkituonut, sen puolesta toiminut. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hiljaistakin hirvittäisi. Jos julkisesti aatteen puolesta tänä päivänä toimii, on vastareaktio varmaan kevyesti ilmaistuna tyly, oikeasti kerrottuna tyrmäävä. 

 Vieläkö ehtii Peppe-pappa nähdä ajan, jolloin isoja sotia ei sodita, massiivisia iskuja ei tehdä, kahtiajako ei vallitse, sota on tehnyt tilaa rauhalle, viha, jos ei rakkaudelle, niin ainakin ymmärrykselle ja sopusoinnulle? Siinäpä kysymys vailla vastausta.