MUISTOJA MUUTAMIA

Kun ikää tulee, alkaa mieleen pullahdella katkelmia lapsuudesta ja nuoruudesta, pätkiä, joita ei ole aikoihin tullut ajatelleeksi.
Jouluaattona ollessamme äiti-Elinalla syömässä, ja kun Suomessa käymässä oleva siskoni Ritva alkoi muistella menneitä, palautui mieleeni muutama mennyt sattumus. Minä olin varmaankin neljän tai viiden vanha, kun putosin Piskolan laivalaiturilta Saimaa-nimiseen jorpakkoon. Muistan selvästi, kun äitini minut vedestä ylös noukki, uimataidoton kun vielä olin. Minulta pääsi mahdoton itku. Muut hyssyttelemään: "älä itke, ei mitään hätää, sattuuhan sitä". Mutta minä siihen: "mutta kun Ritun rusetti kastu!". Jostain käsittämättömästä ja muistamattomasta syystä tukassani oli Ritvan punainen rusetti. Siskokaan ei osannut syytä kertoa, muisti kyllä tapauksen.
Toinen Ritvan mieleeni palauttama juttu tapahtui, kun hän oli siinä kuuden-seitsemäntoista, meikä neljätoista. Kävelimme kauniina kesäpäivänä Piskolassa rannasta talolle tupakit rehvakasti tupruten, kun Elsa-täti, isoisäni Aleksin sisko, tuli vastaan. Eihän me keretty muuta tehdä, kun stubut selän taakse miiluamaan, small talk'ia "viäntämään". Elsa oli siihen aikaan varmaan n. 75 v, ihan hyvissä voimissa ja terävä, mutta ei varmaan osannut asian oikeaa laitaa edes kuvitella, joten asia jäi häneltä huomaamatta. Tai ei ole pois suljettua, että hän huomasi, mutta päätti olla hiljaa, oli näet hienotunteinen persoona. Elsasta vielä, hän oli vanhapiika, ikänsä talossa asunut. Ahkera Elsa oli, puutarhatyöt olivat hänelle kaikki kaikessa, mutta tiskaaminen, mikä tädille useimmiten lankesi, ei tainnut neitiä miellyttää; siihen aikaan oli usein jälkiruokana jotakin marjasoppaa, ja muistan Elsan syöneen omansa haarukalla ainakin yhden lusikan verran tiskin määrää vähentääkseen. Äitini ja siskoni varmistivat tämän muistoni.
Liekö kiinnostukseni kirjoihin, kirjoituksiin juontuu noilta lapsuuden ajoilta. Olin lienee kuuden, velj-Hanski kolmen, kun meillä oli oma sanomalehti, Pihanurmen Sanomat. Meidän nimemme olivat Rukkastuppo ja Kalle Miinus. Kukaan ei muista, mistä nuo nimet olivat tulleet, mutta omia keksintöjämme ne olivat. Myöskään ammattikuvamme on jäänyt epäselväksi (kai minä vanhempana olin päätoimittaja), sen vain muista, kun kärräsimme vanhoja sanomalehtiä lastenvaunuissa, niitä tarmokkaasti kaupaten.
Lehkosen tätä nykyä valitettavan vähälukuisessa suvussa ovat kaikkien muistissa ja pilailun aiheena pari ilmi töräyttämääni juttua, vaikken niitä itse muistakkaan. Kerran olin rynnännyt tohkeissani tupaan hokien: "minä näin kyyn!". "Oletko varma, että se oli kyy?", minulta kysyttiin. "Ihan varmasti oli, sillä oli sahalaitos selässä!". Toisen kerran olin hyökännyt toimittamaan: "Huomenna on kaunis ilma!". Mitäs sinä sen tiedät?". "No kun taivaalla on komea iltarukous".
Muistan vielä senkin, kun kesällä 1956 Piskolan talossa tehtiin isoa remonttia; tuli keskuslämmitys, uusia huonejakoja, etc. Asuimme sen ajan Ylätuvalla ja aitoissa. Kerran, kun en saanut rakennusmiehiä mielestäni tarpeeksi jeesata, suutuin ja sanoin: "minä lähden Venäjälle!". Muistan lähteneeni tallaamaan pitkin kynnettyä peltoa, oli siis jo alkusyksy. Muuta en muista, mutta minulle on kerrottu, että viivyin reissullani puolisen tuntia, ja että olin lähtenyt ihan oikeaan suuntaan, itään. Kai silloin lapsuudessani olin kuullut puheita ja pelotteluja "ryssistä" ja "vihovenäläisistä".
Niinpä, ei minusta tullut lehtimiestä, ei tullut sahanomistajaa, ei eläintieteilijää, ei uskovaista meterologia, ei maastamuuttajaa, tulipahan mikä tuli.
Odottakaapa, kun saan nuoruuteni tapahtumia muistiin laitetuksi, ei ole kaikki lasten luettavaa, ei.

Rauhallisia vuoden viimeisiä päiviä toivottaa vävypoika Jonin meille vyöräämä amaryllis

TILASTOA JOULUISTA

Tapsan aamuun ollaan tätä joulua päästy, tuulessa ja vesisateessa kinkkua sulattelemassa käyty. Vuodet ei ole veljiä keskenään, eipä ei.
Olen tallustellut joulun aikaan paukkupakkasessa, reilusti plussalla, lumisateessa, tuiskussa, räntäröypyssä, jäätävässä viimassa, kaatosateessa, tihkussa.
Olen syönyt silliä, lohta, silakkaa, taimenta, siikaa, kapakalaa. Kalkkunaa, sikaa, pateeta, pippurirullaa, hirvenpääsylttyä, hanhenmaksaa. Konvehteja, mandariinejä, pähkinöitä, rusinoita, ranskalaisia pastilleja, manteleita, marmelaadia, mozartkuulia, punaisia omenoita, viikunoita, kastanjoita, marsipaania.
Olen juonut olutta, vissyä, vettä, maitoa, viiniä, kossua, glögiä, kotikaljaa, konjakkia, kahvia. Jouluista juovuksissa olen ollut vain kerran, 70-luvun alussa Avokkaassa vietetyn (mairitteleva tilastotieto kohdallani).
Olen hakenut kuusen tai katajan metsästä, omasta tai vieraasta, kaikki luvallisia, kuusen torilta, pihtakuusen Hong Kongista, muovikuusen Etolasta,  koristellut ne kaikki.
Olen vienyt hevosille levänkantoja, linnuille lyhteitä, koirille puruluita, ihmisille lahjoja, toisille kukkia.
Olen saanut lahjoja, kirjoja, villasukkia, leluja, levyjä, tarpeellista, turhanpäiväistä, tärkeää, typerää.
Olen sytyttänyt kymmeniä hautakynttilöitä, satoja joulukynttilöitä, lukuisia sähkökynttilöitä, erinäisiä tupakkeja, moniaita piipullisia.
Olen käynyt joulun tietämissä Avokkaassa veneellä, autolla, kävellen, luistellen, lumikengillä, potkurilla, moottorikelkalla. En kuitenkaan lentämällä enkä junalla.
Olen käynyt joulukalaa etsimässä avovedestä, jään alta, kauppahallista, marketista, saanut haukia, taimenia, siikoja, säynäitä, lahnoja, matikoita, graavikalaa, kylmäsavua.
Kaikki jouluni, kahta lukuun ottamatta, olen äplistellyt kotonani, missä se milloinkin on ollutkaan. Em. Avokas-joulu sekä Saksassa viettämäni Weinachten ovat poikkeuksia.
Joulumuistoni ovat iloisia, rauhallisia, kylläisiä, sopuisia, kullattuja. Niistä olen kiitollinen.

Hyvää loppuvuotta

JOULUMUISTOJA

Vaikka eilinen Avara ihmisluonto-ohjelma toisin antoikin ymmärtää, on minulla tarkkoja ja oikeellisia muistoja (niinhän jokainen uskoo ja luulee!) lapsuuteni jouluista. Sillon asuimme Piskolassa, ja joulua viettämässä oli melkoinen väkijoukko; isovanhempani Anni ja Aleksi, isotäti Elsa, vanhempani Elina ja Erkki, Piskolan tytöt, eli tätini Eila, Maija ja Liisa, tietysti Ritva-sisko ja velj-Hanski, saattoipa joskus olla kaukainen sukulainenn Esko Nyyrikkikin. Esko oli merimies, joka "unohti" ajoittain maksaa merimiesunionin jäsenmaksut, eikä siihen aikaan ollut rikkurin merille lähteminen. Ei muuta, kun maihin rästimaksuja tienaamaan, eli Piskolaan rengiksi. Hän asusti talvisin saunatuvassa, kesäisin aitassa, ja häneltä pöllityt pöllitupakat taisivat olla ensimmäinen kokeiluni sillä saralla. Mutta takaisin jouluun. Päällimmäisenä mielessäni on joulun odotus ja sen tunnelma. Ja kuinka piti yrittää olla kiltti, etteivät tontut ikkunoista tiiraillessaan olisi saaneet epäsuotuisaa raportoitavaa Joulupukille. Erikoisen tarkka muistelen olleeni siitä, että pidin paheeni, oikean käden etu- ja keskisormen imemisen, kurissa. Eipä tarvinnut Maija-tädin joulun alla uhkailla sormieni tervaamisella!
Jouluruoat olivat perinteiset: aattona päivällä riisipuuro rusinasopan kanssa, illalla lipeäkalaa ja valkokastiketta (se oli siitä hyvää, ettei maistunut muulta, kuin siihen runsaasti ripotellulta pippurilta), rosollia, aladoopia, maksa- ja porkkanalaatikkoa (pitäkööt hämäläiset imelletyn perunalaatikon itsellään!), tietysti mahtava kinkku. Kinkku oli omasta siasta, viikkokausia tiinussa suolavedessä muhitettu. Hännisen Valtteri-vainaa, kaivonkatsoja ja teurastaja luojan armosta, kävi possun aina loppusyksyksystä hoitelemassa. Lohta en muista niinä vuosina pöydässä olleen, jotain suolakalaa varmasti kuitenkin; Aleksi kun ei suostunut suolakalattomaan pöytään istumaan. Tietysti oli myös kotona leivottua ruislepää ja "silkkiä" (Eila-tädin erikoisosaamista, leivinuunissa valmistettu vaalea leipä). Ja jälkiruoaksi "sekametelisoppaa".
Pukki tuvassa vieraili joka joulu. Merkillinen sattuma oli, että isä-Erkki ei Joulu-ukkoa koskaan nähnyt, osui näet aina olemaan hevosia ruokkimassa. Mieleeni palautuu elävästi, kuinka asia häntä harmitti.
Joulupäivän aamuna kirkkoon muistan vain kerran reessä matkanneeni. Olisiko ollut jouluja, milloin jäätilanne ei ole matkaa sallinut.
Myös ensimmäiset muistikuvani Lahdesta ovat joulua ajoilta, luultavasti joulun 1953 olimme toisten isovanhempieni, Emman ja Pekan, luona. Kyllä saaressa asuneelle Lahden senkin aikaiset valot ja hulinat olivat ihmeellisiä!
Sen jälkeen, kun v. 1960 muutimme maalikylille, en muista sellaisia joulutunnelmia kokeneeni. Kaiken kaikkiaan muistoni noista nuoruuteni jouluista ovat melko olemattomat. Päällimmäisenä lienee ensimmäinen kahvikeitin, minkä ensikäyttö aattoiltana oli ongelmallista. Samaten kun hieman varttuneempana Ahosen Riston, rauha hänen muistolleen, kanssa usein jäälle suunnatut, iltayölle vierähtäneet ja piiput suussa tehdyt kävelylenkit.
Ergo: saisipa vielä joskus kokea tuollaisen huolettoman ja odotuksia täynnä olevan joulun. Ehkä saankin; mehän kaikki tulemme lapsiksi jälleen.

Velj-Hanski ja meikäläinen jouluna 1954  

Opa Pekka, Ritva ja Pertsa jouluna 1953 Lahdessa

MIHIN USKOA?

Mihin voi ihminen tässä läyhäsessä elämässä uskoa, muihun kuin käytettyjen autojen kauppiaisiin ja kiinteistönvälittäjiin? Jokainen tulee uskossaan autuaaksi, eikä tarkoitukseni ole ketään loukata, kenenkään uskomisia arvostella, omia ajatuksiani tuputtaa. Valotan ainoastaan mietteitäni uskomisesta ja luotamuksesta.
-voiko uskoa poliisiin? Ei aina.
-entä oikeuslaitokseen? Monasti.
-yhdenvertaisuuteen lain edessä? Silloin tällöin.
-politiikkoon? Älä naurata!
-vakuutusehtoihin? Voi ja ei.
-siihen, että aurinko nousee joka aamu? Ei ikuisesti.
-no ,mitenkä on luotto sijoitusneuvojan suhteen? Olematon.
-keltaisen lehdistön kohdalla? Voi luottaa, kuin risaan kondoomiin.
-vapauden, veljeyden ja tasa-arvon tilanne? Tuskin tuskin toteutuu Ranskassakaan.
-entäpä usko jumalaan? Vaikea sanoa, ei omakohtaisia kokemuksia.
-mutta itseensä kuitenkin tulee uskoa. Niin tuleekin, mutta pettymykiä ilmenee, niin minun, kuin monen muunkin kohdalla.
Uskot nyt kai, että olen uskottavasti aika uskomaton ihminen? Uskoisitko, että on kuitenkin muutamia asioita, joihin uskon? On niitä; uskon, että mainostamiseen käytetty aika ei tule kaupallisilla kanavilla lyhenemään, uskon, että me kurjat matkamiehet emme ole yksin täällä äärettöämässä maailmankaikkeudessa. Ja uskon tietysti, että "Rock and roll can never die".
Hyväksi lopuksi kaikille yliluonnollisiin sattumuksiin, erikoisiin yhteenliittymiin uskoville. Mietin aamulla (aamu se kai useimmille yhäkin on), lisätä hieman Hilpan kotiseututietämystä; hän ei ole n. 40 vuoden Hollolassa asumisenkaan jälkeen käynyt Kapatuosiaan Linnavuorella ja sen näkötornissa. Ei muuta, kun poikkeamaan tuolla jo 200-luvulta asti käytössä oleella linnoituspaikalla. Kuinka ollakkan, kun sitten selasin seutukunnan aviisia, silmiini sattui otsake: "Kapatuosian näkötorni suljettu". On kuulemma havaittu lahovikoja ja muita turvallisuusriskejä. Se siitä ajatuksesta. Täytyy siis tällätä lopuksi joku kuva edellisiltä käynneiltäni.

SAMANLAISIA ERILAISIA

Tuossa neljän maissa TRION Ciao-coffeessa istuksiessani tuli mieleeni suorittaa hieman tutkivaa journalismia. Seurasin parinkymmen minuutin ajan ohitseni kulkevien ihmisten kenkiä. Kulkijoita laskin 236, enkä havainnut kahta samanlaista kenkäparia. Siihen lopetin, koska arvelin tarkkaavaisuuteni rajojen tulleen vastaan, en enää voinut olla varma nähtyjen sklopottimien ainutkertaisuudesta. Siitä sitten pohtimaan, että ei kanssatovereilla samanlaisia palttoitakaan varmaan ollut. Tästä edelleen aprikoimaan, tarvitseeko ihmiskunta niin helevetin moisen määrän erilaisia kenkiä, takkeja, huosuja? Eikö olisi kaikin puolin järkevämpää, myös edullisempaa, valmistaa vaikkapa 50:tä kenkämallia, 30:tä naisille (turhamaisempia kun ovat) ja 20:tä miehille. Varmaan tulisivat halvemmiksi, kun ei kenkätehtaiden tarvitsisi alinomaan uusia lestejä värkätä, eikä suunnittelijoille maksaa. Sama juttu housujen, hameiden, takkien, puseroiden, ties minkä kaikkien, kanssa. Ja jos nyt olette sitä mieltä, että ihmisen pitää saada olla omanlaisensa, erottua, olla persoonallinen, onnistuu se aivan varmasti ehdottamieni muutosten jälkeenkin. En nyt jaksa vaivata väsynyttä päätäni todennäköisyysmatematiikalla enkä muulla päättelyllä, mutta jos on valittavissa yksi 30:stä jalkineparista, yksi 30:stä takista ja yhdet 30:stä housuista, on variaatioita runsaasti. Jos mukaan otetaan 30 päähinettä ja 30 paria käsineitä, taitaa kaikille kotomaamme asukkaalle riittää oma kuosi. Ja jos löysennettäisiin skenarioni sääntöä siten, että kutakin vaatekappaleen mallia valmistettaisiin vaikkapa viidessä eri värissä, eipä tarvitsisi toistensa kopiona tallustella.
Hieno ajatusmalli, vai mitä? Mutta luulenpa vain, että jos tämä toteutettaisiin vaikkapa Suomessa oikein lailla ja määräyksillä, olisi kansaa barrikaadeilla enemmän kuin Ukrainassa ja Thaimaassa yhteensä.
Olenko nyt ihan tosissani? Miettikääpä sitä, kun muulta ja tähdellismmältä liikenee aikaa.

Täytyypä täräyttää loppuun värikäs kuva, jotta individualismin vankimmakin kannattajat hieman leppyisivät.

JÄLKEEN JUHLIEN

Maanantai, itsenäisyyspäivän hulinat takana, toinen adventti myös. Aamulenkillä käyty, pöytäkoneen mylly viety analyysiin, tonnikalasalaatti loihdittu ja nautittu, Twin Peaksin viimeinen 1. kauden jakso katsottu tallenteelta, päiväkahvi joulutortun kera nautittu; siis aika kirjoittaa.
Päällimmäisenä pitkästä viikonlopusta (eräille poikkeuksellisesti torstain ja sunnuntain välinen yö) jäi mieleen suomalaista mielenlaatua kuvaava Itsenäisyysjuhlan konsertti. Melankolisuudessaan ja pateettisuudessaan se oli kai vaikeiden aikojen tulkki, tiedä häntä. Ja mieltäkin Tampereella osoitettiin, kiekkokaupungin arvoisesti lätkämailoin. Siitä pääministeri kommentoimaan: sananvapaus pitää olla, kunhan ei sano mitä tahansa, tai jotakin sinne päin.
Siinä se siis meni, kolme päivää. Anna, Joni  Helmi kylässä. Koiran kanssa ulkoilua. Anna ja Hilppa Jonin vanhempien kanssa lauantaina teatterissa West Side Story'a katsomassa, Joni ja minä lärvit kirjassa. Sitten teatteriseurueen kanssa Taivaanrannassa syömässä. Anna ja minä valittiin haudutettua (8 tuntia, menun mukaan, mistä ne ties ruveta niitä aamusta meille hauduttamaan?)  karitsanpotkaa maalaisranskalaisten ja ajolin kera, muut viski-pippuripihviä tai ankanrintaa; me pärjättiin valinnoissa, ainakin koossa, luultavasti myös maussa.
Sitten tietysti Anttolan miestä kosketti Hämytsaareen isännän, Kolehmaisen Eeron poismeno. Kunnioitettavat 95 ikävuotta mittarissa. Pikkupokana muistan isä-Erkin kanssa Hämytsaaressa käyneeni, Enttu oli Anttolan Urheilijoiden pj siihen aikaan. Anttolasta siis meni loppuvuodesta kaksi ikonia, Eero heistä tunnetumpi, Rossin Matti näkyvämpi. Rauha kummankin muistolle.
Hiihtoasioista aasinsiltana toiseen. Anttolassa vaikutti Kolehmaisen Eeron kauden jälkeen Erkki Hyvönen-niminen hiihtäjä, hänkin joukostamme poistunut. Erkki oli kansallista keskitasoa, kävi kiertämässä kotimaiset koitokset ahkerasti. Uran jälkeen, lie sen aikanakin, alkoi kuningas alkoholi saada jalansijaa. Edesmennyt kesäanttolalainen, Aallon Kalle, varsinainen vääräleuka, kysyi kerran Rantaharjussa, tiedämmekö, miksi Salpausselän kisoissa järjestetää iltamäenlasku? Kun emme osanneet vastata, töräytti Kalle, "tietysti siksi, että yleisöllä on jotain katsomista, kun ne oottaa Hyvöstä maaliin viideltäkympiltä!"
Samainen persoona esitti joskus tällaisenkin kysymyksen: "Ootteko selvillä, mistä tietää, että on tullu vanhaks?" Kaikenlaisia vaihtoehtojahan siihen tarjottiin, mutta ei Kallen mieleistä. "No siitä, kun vanhat heilat tulee rollaattorilla vastaan!" Niinpä niin, poistui se Kallekin joku vuosi takaperin, ja epäilen, että heilat taitaa vielä hurautella rollaattoreillaan päivätansseihin.
Jep, kohlakkoin on usmuutettava kaupunkiin rouvaa noutamaan, joten kävin nappaamassa loppukevennykseksi joulunodotuskuvan takapihan puolelta.

PIITTAAMATTOMUUS

Näin Itsenäisyyspäivänä päivittelen yleistä mietintää piittaamattomuudesta. Asia mieleeni juohtui, parin sattumuksen saattelemana eilen TRIOSSA rouvaa odotellessa.
Kuten olen eräässä taannoisessa turinassani (LUONTO, etc.) todennut, minusta on valitettavasi tullut helposti hermojensa hallinnan menettävä henkilö, eli tietoisuuteeni suodattuvat tapahtumat saattavat ärsyttää kohtuuttomasti. Siitäpä tämän kertaisen jutun aihe; kun aamulla Hilpan vietyäni ja satunnaisen kahvin (aamuisin Robert's Coffeessa 1,20 €, hinta sinnepäin kohillaan) kuvaneuvoksen ja parin muun talossa liikettä pitävän kanssa nautittuani menin autolle parkkihalliin, mitä näinkään? Kypsässä iässä oleva herrasmies, n. 120 kg, siitä varmaan parikyt kiloa piittaamattomuutta, puhdisteli lumenrippeitä vähäpäästöisten autojen paikalle ankkuroituneen sadan tonnin mersun katolta poltellen paperossia naama 20 sentin etäisyydellä tupakointikieltomerkistä. Ei iso asia, mutta kaalissa kärisi! Maltoin kuitenkin pidättäytyä pitkähkössä katseessa. Kun tämä episodi sitten iltapäivällä palautui mieleeni, aloin aikani kuluksi pohdiskelemaan.
Itsessänihän ei tosiaan ole muuta hyvää, kuin että olen hyvä huono esimerkki, mutta silti on asioita, joita ihmisten tulisi ottaa huomioon. Enkä tarkoita nyt nuorisoa, joitten roskaaminen kyllä ajoittain korpeaa. Mutta varttuneempi väestönosa tuntuu monasti olevan sitä mieltä, että säännöt ja asiallinen käyttäytyminen eivät koske heitä lainkaan. Tuon edellä mainitsemani mersumiehen kaltaiset vievät sumeilematta perhepaikat, vähäpäästöisille tarkoitetut paikat, ja vieläpä invapaikat omantunnon merkkejä antamatta. Useat lippalakkimiehet (talvisin karvahattuhemmot) köröttelevät reilusti alle tienopeutta, välttävät vilkun käyttöä, ja ajavat punaisilla, kun ovat aiheuttaneet muutamalle perässäajavalle pakollisen pysähtymisen. No, okei, osahan on pantava iän piikkiin, nuorruta ei, ei itse kukaan. Mutta minkä piikkiin on asetettava ne kanssaeläjät, jotka ostoskeskuksen 10 metriä leveälle käytävälle juttelemaan asettuneen muutaman teinin ryhmän nenäänsä tuhautellen ohitettuaan parkkeeraavat tuttaviensa kanssa kolmet-neljät ostoskärrit marketin parimetriselle käytävälle kuulumisten vaihtamisen ajaksi. Siitäpä ei ohi mennä, parasta kiertää.
Entäpä kahvloissa, kirjastoissa, kaupoissa, turuilla ja toreilla kuuluva, sanonko, kuinka monen desibelin kailotus? Luulen, että kanssatoverit eivät ole kiinnostuneita naapurin Villen peräpukamista, eivätkä Selman bingovoitoista.
Eivätkä nuo mainitsemani asiat vain vanhuksia koske, kyllähän varttuneet nuoret ja kultaista keski-ikää hivottelevat ovat monasti arrogantiudessaan parasta A-ryhmää.
Ylipäätään kaikentyyppinen etuilu, oman edun tavoittelu ja muista piittaamaton käytös saa tällaisen dinosauruksen joskus raiteiltaan, ja siitä valitettavasti kärsii rouva, kuten olen jo tullut maininneeksi.
Se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven, sanoo Iso Kirja. Kai siinä ajatusta on. Mutta eipä ollut tarkoituskaan musia nakella, ainoastaan pieni ripaus 0-3 seulottua soraa.
Että siinäpä vuodatusta itsenäisyyspäivän osalle. Kynttilät syttyy illalla, myös Mandelalle.

Juhlan kunniaksi halo-valoilmiö tai valo-haloilmiö Vesijärvelta parin vuoden takaa

USKOMATON AJANSÄÄSTÖ

Uutta lunta pieni kerros maassa aamulenkillä. Ketun, rusakon, kissan ja jopa ihmisen jälkiä näkyvissä. Niiden johdattelemana tulin taas ryhtyneeksi pohtimaan ihmisen syvintä olemusta. Kuten edelläni kulkeneista saattoi päätellä, meillä on pakonomainen tarve oikaista tietämme, mikäli se vain on mahdollista. Alempana olevasta esimerkkikaaviosta (Einsteinmaisen oivaltava, mutta silti käsitettävissä oleva esitys) näkyy, kuinka lajitoveri tässä tapaksessa lyhentää matkaansa neljällä metrillä. Jos hänen nopeutensa on 5 km/h, tarkoittaa se n. kolmen sekunnin aikasäästöä. Olettakaamme, että kuvitteellinen ystävämme kävelee päivittäisen työmatkansa, ja hänellä on reitin varrella kaksi esimerkimme mukaista oikaisupaikkaa. Hän siis säästää työpäivänään 4 x 3 sek. = 12 sek. Kuukauden mittaan aikasäästöä tulee 21 pv. x 12 sek. = 252 sek., eli
 4 min. 12 sek., ja vuodessa (hänhän on oikeutettu vuosilomiin) 10,5 kk x 252 sek. = 2646 sek., eli 44 min. 6 sek. Melkein tunti, siinähän ehtii katsoa kahdet Salkkarit ilman mainoksia! Mutta kun aikaa ei voi jemmata, panna pankkiin, saatikka saada siitä korkoa, toverimme on käytettävä säästynyt aika kaksi kertaa joka työpäivä. Siinäpä hänelle miettimistä; kun hän istahtaa työpöytänsä ääreen, on hänellä 6 sek. aikaa meditoimiseen, kahvihörpyn ottamiseen, tai vaikkapa tosilyhyen tekstarin naputtelemiseen. Että kylläpä kannatti oikaista! Puhumattakaan siitä, etää kunnan puutarhapuolen henlilöillä on kesäisin vähemmän nurmen leikkuuta muodostuneen, mustalla mulla olevan polun ansioista. Sillä jos yksi meille jäljet tekee, niitä muut niitä seuraavat. Q.E.D.
Toki monet autolla työmatkansa taittavat säästävät aikaansa huomattavasti enemmän. Kun he aamuin illoin niska punaisena, kaistaa vaihdellen, ylinopeutta kaahaten ja itsensä ja kanssakulkijat vaarantaen saattavat säästää yhdet liikennevalot mennen tullen, jopa 2 min. työpäivä. Sehän tekee vuoden mittaan...Laskekaa itse.
Kunpa olisimme muissakin asioissa yhtä pedantteja, kuin ajansäästössä.