VIELÄ MUUTAMA MUISTOJA NOSTATTANUT

  Olen kertaalleen äidin valokuva-albumit selannut läpi. Itse asiassa lapsuusvuosieni aikaisten kuvien jälkeen löysin tosi vähän sellaisia, joita tämän otsikon alle voin laittaa. Näyttää siltä, että 1960-, 1970-. ja  1980-luvuilla vanhempani eivät juuri kuvanneet. 1990-luvulta eteenpäin, aina 2010-luvun alkupuolelle asti, on täyttynyt lukuisia kansioita lähinnä Elinan ottamista kuvista. Ne ovat äidin ja isän matkoilta, tuttavavierailuilta, ja luonnosta otettuja. Kyllä niistäkin varmasti mielenkiintoisia seuloutuu, kunhan ehdin ne tarkemmin plaraamaan. Muutaman kuvan skannasin jo kuitenkin, minusta, tai minua hipaisevista aiheista, tietysti.

  Aloitetaan kuvasta, missä, ihme kyllä, ei ole allekirjoittanutta. Siinä ovat Ritva-sisko, Haneli ja Erik. Sekä tietysti vuonia. Ja takaoikealla hevosvetoiselta kylvökoneelta näyttävä kapine.
  Erik oli lukioikäinen nuori mies Helsingistä. Hän oli Lehkosten perhetuttujen, Pajasten, sukulaispoika. Pajaset olivat joka kesä viikkoja Piskolassa. Erik ainakin parina kesänä ihan kuukausitolkulla. Hän oli melkein mies, ja teki talon hommia innokkaasti, muistelen. Muistan tuon kuvanottotilanteen. Sen nappasi Maija-täti. Minä oli jostain syystä suuttunut sisaruksiini. En kai saanut syöttää vuonia vuorollani. Siis niin ajattelin. Joten olin jossain taka-alalla vääntämässä itkua, enkä suostutteluista huolimatta, mennyt kuvattavaksi. No, nyt sitä saa katua.

  Alla on pääosassa terrieri Dogi. Sivuosissa isä-Erkki, minä, ja potkulauta. Potkulauta oli eno-Ollin jäämistöstä saatu. Siitä väliin sisarusten kera tuli nahinaa. Vaikka ei potkulaudalla mitenkään helppoa ollut epätasaista pihaa, soraisia teitä, viilettää. 

  Terrieri Dogi oli lajinsa sitkeä yksilö. Ei se sidostesukkaa kiskonut (kuka muistaa mainoksen?), koska ei ollut kaveria, eikä varmaan sidostesukkiakaan. Mutta kun isä pisti sille kapulan suuhun, nosti ylös, roikkui Dogi siinä niin kauan kuin isän voimat riittivät. Ei Dogi mikään kettukoira ollut. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana Piskolassa oli lukuisia koiria, Karhukoiria, Pystykorvia, sekä Samojedeja, ainakin. Eikä mitään niistä käytetty metsästykseen, koska kukaan ei metsästänyt. Myöhemmin Haneli sitten hankki ajokoiria, nykyään myös mäyräkoiria, sillä hän harrastaa metsästystä. 

  Sitten pari kuvaa teinivuosilta. Mistähän nämä Elinan albumeihin ovat joutuneet? Seppäsen Timppa ja minä hiihtelemässä. Kaunis näyttää olevan keli, kevättä lienee. Tuolla samalla hiihtoreisulla oli mukana Koistisen Kaimaani. Hän lienee kuvat ottanut. Jossain omissa tuluksissani pitäisi olla sellainen kuva, jossa Kaimaani on Timpan kanssa. Pitää joskus penkoa esiin. 

  Timpasta tulee mieleen yksi muisto. Tai useampiakin, tietysti, mutta kerron tämän yhden. Ihan "bona fide", enkä kenenkään soisi sitä muussa tarkoituksessa kerrottuna pitävän. 

  Noihin aikoihin oli Anttolan Koivulassa meneillään Tanssikoulu. Oliko se Åke Blomqvistin? Sitä en muista? Useat kavereistani olivat tunneille ilmoittautuneet, Timppa myös. Eräänä päivänä tanssitunneilta saapui Timppa. Hän alkoi selvittää minulle silmät pyöreinä: "Tänään tanssittiin sumpaa ja rampaa!"

  Minä en innostut tanssikouluun lähtemään. Eikä Ahos-Riti. Eipä tainnut Koistis-Perttikää olla? Pettisen Leksa oli, vaikka oli jo ennestää melkoin parkettimies. 

  Varmaan samana päivänä otettu kuva. Ainakin samoissa vetimissä olen, hattua lukuunottamatta. Muistan tuon hatun, ja että siihen liittyy joku tarina, mutta tarinaa en muista. Enkä sitä, miksi minulla on Aku Ankka mukana? Ehkäpä vaan poseeraamista varten? Hattu ja Aku Ankka? Teinipoikain aivoitukset ovat joskus vaikeaselkoisia.

  Nyt loikataan vuoteen 1992. Se oli hyvä sienivuosi. Ainakaan ei ole kovin kaukaa haettu päätelmä. Se, mikä minua kuvassa pistää silmään, on, että Avokkaan talo on vaalea. En ole aivan varma, mutta ehkä viimeistä kesää. Ainakin on melko rapistuneessa kunnossa. Isä-Erkki ja Ahos.-Riti sen sitten maalasivat. Taisi kuitenkin olla 1994, tai 1995. Erkki maalasi alapuolta, Riti tikkailla yläosaa. Mikä ettei; olihan Riti ollut nuoruudessan pari kesää "Mualar-Matin" hanslankarina. Niistä kesistä on paljon muistoja, mutta valitettavasti ei valokuvia.

  Viimeisenä otos per. 1998. Saunan rapuilla ollaan, Hilppa, Elina ja Peppe. Sauna oli maalattu jo taloa aiemmin, ja näkyy vuorilaudoista vähän rapistuneen. Talokin oli jo nykyisen värinsä saanut. Muuten, hyvin Erkki ja Riti maalasivat. Minä talon rasvasin viime-, ja toissakesänä, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Auringonpuolen alalaita alkoi vähän hilseillä, varjon puoli oli vielä silloinkin aika kelvollinen. Saunan etupuolta on väliin maalattu uudestaan. Ensi kesänä on tarkoitus koko rakennus sutia paraatikuntoon.
  Piippu suussa tuolloin. Se oli enempi sääntö, kuin poikkeus. Piiput ovat tallella, tuokin. Kylmillään ovat olleet toistakymmentä vuotta.

  Nämä tällä kertaa. Lauantaiaamu jatkuu, Postisähläykset jatkuvat. En ala sormella osoittelemaan, kun en syyllisiä, tahallisia tai tahattomia sellaisia, tiedä. Sen tiedä, että tietty osa kansasta on saanut tuulta purjeenriekaleisiinsa, ja he riekkuvat ja rääkyvät, kuin pahaiset kakarat. Näyttävät olemattomatkin politiikan pyörteissä noudatetut hyvät tavat kaikonneet ties minne.
  Sallikaa minun, edes vienosti, hymähtää, kun mediassa uutisoidaan Halla-ahon pöyristyneen jostain Postiin liittyvästä. Voi tuota omahyväisyyden määrää! Vaikka tuollainen kuullu politiikkaan, niin minun kaaliini ei mahdu. Ehkä siksi olen pitänyt näppini irti käytännön politiiksta?

AUTOFIKTIOTA

  Olen pintapuolisesti selaillut muutaman äitini valokuva-albumin sisältöjä, skannannut jokusia kuvia. Nyt aion kirjoittaa autofiktiota, sillä en monestakaan otoksesta osaa mitään muistiin pohjautuvaa kertoa. Mutta pannaan mielikuvitusta peliin. Ja aloitetaan heinähommista, kuten edellisessä jutussanikin tein.

  Oon joutunu heinätöihin. Korhosen Esko on mies tuossa vasemmalla. Nuo muut on ihan outoja.  Miua ottaa pattiin, kun en yletä hangolla nostella heiniä seipäälle, ja sen vuoksi työkaluna on harava. Haravointiha on akkojen hommaa! Mutta vaikka kuin korpiaa, pittää olla mielin kielin, ku kuvataan. Luulen, että livahan het tilasuuven tullen poes pellolta. Meen vaikka ajamaan sikoja takkaa karjapihalle. Ne pittää mukavata iäntä, kun niitä hättyyttää. Lähtisköhän tuo vieras poika mukkaan? Uskaltaisko? Se ois isompi sikoja jahtoomaan. 

    Ollaan isän kanssa kevätjäillä. Muka hauskoo! Ei oo yhtään lämmin istua tönöttöö kelekassa! Ja hittolaine, piäs pienempi tuhma äsken housuun. Eikä tuo ukko ymmärrä, että pitäs lähtee vaihtamaan kuiviin! Jos täällä meinataan vielä olla, ni vetäs ees vauhilla, vähä mutkaa kylittäi. Tai mäntäs laskemaa mäkkee. Tuosta sais hyvät vauhit, pihalta suoraan Pikolahelle. Mut ei. Ei oo aina kivvaa olla pikkane!

  Mukava vähä matkustaa. Mut ei tiällä kaapunnissa nii ihmeellistä oo. Immeisiä enemmän, ja autoja näkkee. Melkosta säpinää, ku kaikki kulkee kovvaa vauhtia nokka pystyssä sinne sun tänne. Iha tavallista hiekkaa tiällä on. Sammaa mieltä on Hanelj. Se nimittäen maisto äsken vähä. Eikä sylkässy pois.

  Taas ollaa kaapunnissa, Lahessa. Oman ja Opan luona ollaa. Tuo kaveri assuu samassa rapussa, ku Oma ja Opa. Se tulee vissiin illemmalla miun kanssa leikkimään. Mitähä se ossaa? Ja mitähä myö leikitää? Se sano kyllä, et sillä on Mekanoja. Voisha niistä jotakii kokkoilla. Iha eri tavalla se poika puhhuu. Mutta jos tuopi Mekanot, ni pittää jaksaa kuunnella.

    Nyt ne osti mulle sukset! Ja mäystimillä! Ei ees rotanloukkuja! Näillä pitäs oppia hiihtämää. Sitä ne aikuiset vissii meinaa, ett ei oo montoo vuotta, ku miun pittää alakaa hiihellä kouluun. No ois hommanneet kunno sivakat. Helepompi opetella, ku ei koko ajan nuljua jalakoloissa. Ja mite sitä ees nuoskalla voip töppösissä hiihellä? Kastuuha ne het kohta läp asti. Mut pakkasella ne on kyl mukavat! Sitä miä en kans ymmärrä, miks ne näin ison pipon miulle laitto. Kasvuvarraako ne ajattelloo? En kyllä varmana kouluu lähe hiihtelemmää liia isossa pipossa!

  On hiton utelias tuo Hanelj! Ei se sille kuuluu, mitä miä synnttärilahjaks saan. No, ymmärtäähä sen, et poikoo ottaa piähä, ku ei ite sua mittää. Mut pientä rajjaa. Pitäs sitä jokkuu roti olla, ja toisella oma rauha. Ja miä tiijän, että Hanelj yrittää het omia muin lahjat, jos ne on siitä mielusia. No, veinhä miäkii kyllä sen pelltise paloauton. Sellasta se on, ku kahestaa jouttuu sähleemään. Ei oo muita leikkikaverloeta, ku Ritukii on olevinnaa nii iso. 

   Tuossa se männöö, ukki. Hevosille käi antamassa heinijä. Se se tykkee hevosista, Helistä varsinnii. Mitehä sille käy, ku taloo tulloo raktor? Ainannii toine hevone hävitettää sillo, sano isukka. Luulenpa vuan, että Aleks-ukki pittää kynsi hampaen kiini Helistä. Ja sehän se isäntä vielä on, Aleksi. Mut miä kyllä rattorista tykkeen. Oon nähnä, että ne pittää kovvaa pörinää ja vettää hirmusia lastiloea. Taetaa uus aika alakaa kohta Piskolan talossa. Ku hommoisvat miulle vielä sijesukset ja oman potkurin! 

  Siinäpä autofiktiota. Jos albumeista löytyy kuvia minusta vähän vanhemman ikäisenä, saatan kirjoitella autofaktaa seuraavaksi.

DIOISTA PALJASTUU INKKARI JA MUUTAKIN

  Kuten eilisessä blogissa kerroin, vein äidin luota löytämistäni dioista 13 liikkeeseen. Sain ne skannattuina jo ip. sähköpostilla. Kuten olin dioista tirkistellyt, sieltä paljastui muutamia minulle aivan ennennäkemättömiä kuvia. Ne kutakuinkin kaikki nyt tässä esittelen, koska en malta odottaa huomiseen. Aloitan "muutakin"-kuvista, sillä taas on tarkoituksena edetä kronologisesti.

  Tässä heinäntekoa vuodelta 1955. Päättelen ajankohdan siitä, että Piskolantalon remontti on vielä tekemättä. Se tapahtui kesällä 1956. Navetan päädyssä näkyy tulevaa varten sahattua ja taaplattua puutavaraa. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on kesä -56, ja remontti on jo käynnissä. Epäilen kuitenkin, sillä kattomuotokin tulee saneerauksessa muuttumaan, ja siitä luulisi heinäkuussa jo olevan merkkejä.
  Heinäpellolla on tuttuja ja tunnistamattomia. Vasemmalla hiippailee isotätini Elsa, heinää seipäälle asettelee Rautasen Tyyne, tai ainakin hänen näköisensä immeinen, heiniä hankoonsa keräilee äiti-Elina, hänen takanaan Maija-täti. Kolme urospuolista komistusta ovat kyllä minulle tuntemattomia.

  Samana kesänä, luulen, tapahtuivat myös seuraavat ikuistukset: Isä Erkki, joka ei suinkaan ollut kalamies, on muikkuverkoilla...

  ...ja me ollaan Hanelin kanssa takapiruina, kun niitä siivotaan pihasaunan rappusilla. Perkaajina toimivat Elsa ja Maija.

  Sitten päästää inkkariin. Kuva vuodelta 1957. Tai saattaa olla vuodelta 1958 myös, en ole aivan varma. Olin kuuden, ehkä seitsemän, vanha. Siinä minulla on ylläni komia intiaaniasu. Kokonaisuuteen kuului hapsulahkeiset housut, sulkapäähine ja tomahawk. Noihin huosuihin liitty tarina.

  Piskolansaaressa asui tuolloin Kurenpään torpassa Ikosen perhe: Äiti Elsa, isä Viljo (Kipsakan Vilikki), lapset Irma, Kalevi ja Pentti. Elsa oli kotiäiti, jos nyt niin voidaan tuohon aikaan torpan muijasta sanoa, Vilkki oli sekatyömies, joka teki väliin töitä renkinä, väliin oli metsätöissä, Irma oli minun ikäiseni, Kale vuotta vanhempi, Pena muistaakseni kolme ajastaikaa kauemmin maailmaa katsellut. Ikosilla oli enenmmänkin lapsia, mutta muut olivat tuolloin jo maailmalla.
  Minä olin jo kasvanut niin "mieheksi", että sain, ja ennen kaikkea uskalsin, kävellä yksin reilun kilometrin kärripolkua pitkin leikkimään Ikosen lasten kanssa. Niinpä kerran menin Kurenpäähän hapsuhousut jalassani. Jostain syystä Pena innostui pihalla kulottamaan nurmikkoa. Sehän meinasin ryöstäytyä, joten saimme hikihatussa polkea paloa sammuksiin. Lopulta se onnistui, taisi Elsa-äitikin tulla apuun. Mutta sammutustyö vaati veronsa: huosuistani olivat alemmat hapsut kärvähtäneet! Paha juttu!
  Lähdin hipsimään kotiin. Matkalla näin Kipsakan Vilikin kävelevän vastaan. Hipsin luihuna metsään piiloon. Kun pääsin Piskolaan, kävin äkkiä piilottamassa housut, vaihdoin verkkarit. Kyllä tuon ikäinenkin osaa olla ovela. Seuraavana päivänä ryhdyin kinuamaan äidiltä, että enkö saisi leikata hapsuja pois housuistani?
  "Mitä kummaa?!", ihmetteli äiti, "sinähän olet niistä kovasti tykännyt!"
  "En tykkää enää. Saanko, äiti saanko?"
  Lopulta, luultavasti seuraavan päivänä äiti lopulta kyllästyi kinuamiseen, suostui. Niinpä selvisin häverikistä, kuin koira veräjästä.

  Sitten vuoteen 1961. Silloin muutimme Anttolan kirkonkylään, tähän Säästöpankin taloon.

  Noilla rappusilla tuli monina kevätsunnuntaina pelattua poikien kanssa nakkia, seinää, ties mitä rahapelia markan kolikoilla. Ja oikealla alhaalla näkyvän ikkunan takana olevaan halkovarastoon rakensimme Kolehmaisen Karin, eli Kolen, ja Ahosen Ritin kanssa halkojen sisään majan. Siellä olimme monet kerrat hipihiljaa piilossa, kun talonmiehen hommia hoitava mies (jonka nimen olen tyystin unohtanut) tuli lisäämään puita kattilaan. Jos ei muisti petä, niin Kole hävitti halkojen sekaan kampansa. Sellaisen kamman, joka taittui, vähän kuten linkkari, ja muodosti avattuna coltin näköisen pyssyn. Sitä kävimme kevään lähetessä ja halkojen vähetessä etsimässä, mutta emme koskaan löytäneet.

  1962 sain tämän Jaguar-merkkisen fillarin. Se oli enoni Ollin vanha, mutta priimakunnossa. Ylpeänä sitä esittelen. Taustalla näkyy Savonseudun kuppilan sisäänkäynti.

    Kolme kuvaa vanhalla pankilla asumisemme ajalta, eli 1961-1964. Taitavat olla 1962 otettuja. Ja jouluna, kuten jatkosta huomaa. Haneli, Erkki ja minä. Takanani näkyy Luxor-merkkinen radio, sama, joka toimi aluksi bassovahvistimenani Picturesien kämpällä.

  Leikki sujui vielä tuolloin, minultakin.

  Joulukuusen alusta näyttää tosi tyhjältä. Näinköhän pukkia odotellaan? No ei. Ei meillä pukkia Kirkolla asuessamme enää käynyt.

  Muistoja nuo kuvat herättivät. Minulle ihan uusia otoksia, paitsi tuo pyörän kanssa oleva, Sen olen paperikuvana nähnyt.

  Vielä  laitan pari. Vuosilukuja en tiedä, mutta viiskytlukua joka tapauksessa. Elina ja Erkki Amerikasta käymässä olleen sukulaisen kanssa. Itseasiassa en muista koskaan nähneeni isää lippis päässä, mutta jopa kahdessa tässäkin blogissa olevassa kuvassa hänellä on sellainen. Ja vieläpä eri hattu!

    Tässä sukua Suomen suvessa. Vasemmalta lukien seisomassa Aleksin sisko Oili Lavi, Aleksi, Erkki, Anni-mummi, Elina Charles, eli Kalle Amerikasta ja vaimonsa, heidän edessään Aleksin sisar Elsa. Istumassa tätini, Erkin siskot Maija, Liisa ja Eila. Nuo viinimarjapuskat ovat vieläkin olemassa. Tai ainakin tuolla alueella on viinimarjapuskia. Aivan salettia on, että oikeassa laidassa pilkottava ylätalon navettaa seisoo yhä sijoillaan.

  Vanhat kuvat ovat joskus mukavia. Vaikka uutta kohti jokaisen täytyy nokkansa kääntää.

KARPPISTA JA LEHKOSTA PÖLYISTÄ PUTSATTUNA

  Äiti-Elinan asunnon tyhjennys on alkutekijöissään. Hilpan kanssa käydään komeroita ja hyllyjä läpi, erotellaan mahdollisesti säästettävät, sekä kierrätykseen ja jätteeseen menevät. Hommaa on. Viikonvaihteessa tulevat Haneli ja Nina, katsotaan, mitä kukin haluaa ottaa. Lopuille yritetään sitten keksiä loppusijoituspaikka.

  Valokuvakansioita löytyy melkoinen määrä. Olen joskus muutamaa vanhemmista lainannut, joitain kuvia skannannut. Kunhan asiat etenevät, kiireet vähenevät, aioin käydä läpi kaikki albumit, tallentaa niistä merkittävät otokset. Nappasin jo mukaani yhden lootan, missä oli irtokuvia ja dia-koteloita. En edes muista, että vanhemmillani olisi ollut tapana dioja teettää, enkä, että meillä olisi ollut laite niiden katselemiseen. Eikä niitä montaa kymmentä edes ollut. Tirkistelin diat valoa vasten. Suurin osa näytti matkakuvilta, varmaan Saksassa otettuja. Oli joukossa jokusia Anttolastakin. Vein 13 kappaletta liikkeeseen, ja saan ne sähköisinä jonkun päivän kuluttua.

  Irtokuvat olivat enimmäkseen pieniä sota-ajan kuvia. Joistain tunnistan isäni, mutta paljon on sellaisia, mitkä eivät minulle mitään sano. Oli joukossa muutamia sodanjälkeisiäkin. Niitä vähän skannailin. Laitan jokusen tähän blogiin, jota kirjoitan, koska en jaksa aina lukea tai tuijottaa toosaa, päivän kuntoilutkin on kuntoiltu. Kuvat on otettu 1940- ja 1950-luvuilla, Minua ei niistä löydä. Hyvä niin, sillä kunhan saan loput kuvakansiot ja mahdolliset kuoret tai laatikot käsittelyyni, tulette kyllästymään Peppen lapsuus- ja nuoruuskuviin. Laitan nämä kuvat jokseenkin kronologiseen järjestykseen.

  Tässä vanhempani, äidillä siskoni Ritva sylissään, isovanhempani Emma (Emchen) ja Pekka Karppinen, sekä heidän välissä enoni Olli. Kuva otettu 1948, sillä Ritva syntyi syksyllä 1947. Kyseessä lienee Pekka Karppisen 60-vuotispäivä, sillä hän syntyi 1888. Ainakin kukkia on siihen malliin, että eivät ole Elinan ja Erkin tuomia kaikki.

  Pekka autonsa vierellä 1952. Ja kuikuileepa Emchenkin. Takaikkunasta kuikuilee. Ei vissiin ole uskaltanut eteen istumaan mennä?

  Sitten pari kuvaa Pekka Karppisesta. Oletan, että ne on napattu 1956. Ylemmässä näkyy, jollen aivan väärin hahmota, Avokkaan rantaa, alemmassa taitaa Pekka porhaltaa Aittalahdenselkää Rupakonvirralle päin.

 Tämä on otettu Lahdessa, isovanhempieni asunnossa. Veikkaan vuoden olevan 1956, virhemarginaali +/- vuosi, mieluumin +.

  

 
  Tuossa luotsaa eno-Olli toisen isoisäni Aleksin paattia. Perätuupparina on, vaikka sitä ei näy, neliheppainen Penta. Kyydissä ovat Emchen ja hänen sisarensa Anna-täti.
  Aleksilla oli aina työkalulaukku mukanaan Pentassa. Se oli vanha naisten nahkainen käsilaukku, joka sisälsi tulppa-avaimen sekä hiuspinnejä ja puhtaita rättejä tulppien puhdistukseen. Sitä Pentaa ei tarvinnut kytkeä tietokoneeseen. Ajankohta on luultavasti syksy 1957.

  Tämän kuvan takana lukee "Kalastajatorppa 1958. Ei mitään käryä siitä, mikä tilaisuus on kyseessä. Erkki, Elina, Pekka ja Emma siinä ovat, muita kolmea en tunnista. Paremman jälkeen siinä vissiin syödään, viiniäkin juodaan. 

 
  Vielä yksi. Se unohtui. Lienee olisi kuulunut ensimmäiseksi. Luulen, että on otettu pian sodan jälkeen. Jotakin hilpeää on varmaan menossa. Kuvan istujia en hahmota, mutta laidassa ilmeilee Erkki. Melko soukka poika hän siihen aikaa oli. Oli kyllä pitkään sen jälkeenkin. Kun lähti aikanaan maatalon hommista pöydän taakse istuksimaan, jäi soukkuus. Piskolan pelloille taisi jäädä.

  Sellaisia arki-illan ratoksi kirjoittelin. Itselleni ratoksi. Sellaina minä nämä jutut koen. Naputtelu on hyvä keino tyhjentää aivot muusta ja turhanpäiväisestä. Enkä sillä tarkoita, etteivätkö nämä jutut voisi olla joillekin turhanpäiväisiä. Monet ovat minullekin, kun niitä vuoden, tai useamman, kuluttua luen. 

  Ehkä ihmettelette, ja kyllähän jotkut varmasti ihmettelevät, miksi minä vanhoja sukukuvia laittelen? Minä selvennän, että siksi, kun monet sellaisia jakavat ryhmissä, joissa niitä seurailee tuhansittain ihmisiä, niin miksen minä, kun ei niitä kovin moni tällä foorumilla näe. Odottakaas vaan, kunnes saan tuonnempana kunnon satsin vanhoja kuvia koneelle ujutettua. Voi olla, että ihmettelyyn on tosiaan aihetta!

LENKILLÄ KUULTUA

  Aamulla, puoli kuuden maissa, kävelin Terveystietä Kunttiksen kohdilla länteen. Korvanapeissa toistui Leonard Cohenin vielä uunilämmin "Thanks for the Dance". Aamulla hoksasin sen ladata puhelimeeni, koska sain ilmoituksen julkaisusta Spotifyltä. Hieman googletettuani selvisi, että albumin raidat on tallennettu samoissa istunnoissa, missä  "You Want It Darker"-albumikin. "Thanks for the Dancella" on kappaleita joilla ovat mukana mm. Beck ja Damien Rice. Levyn tuottaja ja Leonardin poika Adam Cohen sanoo, että albumia ei missään tapauksessa pidä mieltää hylätyiksi biiseiksi tai B-puoliksi. Musiikki on selvästi "You Want It Darker"-levyn kaltaista: Käheäääninen Cohen esittää runojaan musiikin säestyksellä laulaen, lausuen, tai siltä väliltä. Yhdeksän raitaa puoleen tuntiin mahtuu, pari niistä alle kahden minuutin mittaista. Saa nähdä, vieläkö mieheltä löytyy arkistoista lisää "uutta" musiikkia  julkaistavaksi.

  Kävelin siis Terveystietä länteen, kun edestäpäin ilmestyi vastaani hahmo rollaattoria liuttaen. Kun kohtasimme, hahmo seisahtui, alkoi puhua. Pysähdyin, näppäsin musiikin stoppiin, sanoi: "Anteeksi mitä?, En kuullut, kun musikki soi korvissani."
  "Niin, sanoin että mukavaa nähdä, kun joku liikkuu reippaasti, kun itse en enää kykene", sanoi vastaantulija, joka osoittaui ehkä seitenvitoseksi rouvaksi.
  "Jokainen tavallaan", vastasin. "Pääasia, että liikkuu."
  "Kyllä. Oletko menossa uimaan?"
  "En. Kävelen yleensä aamuisin lenkin."
  "Minä menen/menin uimaan. Ajattelin kerrankin lähteä ajoissa", jatkoi rouva.
   En saanut selville, oliko hän jo käynyt uimassa, vai vasta menossa. Kysyin "Onko uimahalli jo auki?"
  "Ei kai, mutta minä uinkin järvessä", kuului vastaus. "Se tekee hyvää nivelille ja sydämelle."
  "Kyllä varmasti. Minä en koskaan ole uintia kylmässä vedessä harrastanut."
  Vaihdoimme vielä pari lausetta, toivotimme hyvää päivänjatoa, lähdimme suuntaamme. Rouva tosiaan oli tulossa Tiilijärvien suunnalta. Aika lähellä oli Pikkutiilijärven uimaranta. Rollaattorin korissa oli ollut vaatteita ja ehkä pyyhekin.
  "Taisi se olla tosissaan?", mietin. "Kunnioitettavaa, mutta kuinka järkevää? Tuossa iässä yksin pimeässä uimaan kylmään veteen?"

  Kun jatkoin matkaa, aloin muistelemaan, kuinka usein olin joutunut aikaisin aamulla lenkkeillessäni puheisiin ihmisten kanssa? Huomasin, että varmaan tuhansissa laskettavien kävelyjen joukosta ei muistiini palautunut kuin muutama kellon tai osoitteen kysely, ja pari pidempää keskustelua.

  Ehkä viitisen vuotta sitten, ehkä myös syksyllä, sillä oli pimeää ja sumuista, Salpakanaantiellä, mäen päällä, seisoi lyhytkasvuinen nainen pienen matkalaukun kera bussipysäkillä. Hän pysäytti minut, kysyi kelloa. Minä kerroin sen olevan kuusi. Nainen, jonka tajusin olevan ehkä Downin oireyhtymäinen sanoi: "Me ollaan menossa Riihimelle. Ne tulee hakemaan yhdeksältä." Hän näytti minulle paperia, missä kerrottiin jostain Riihimäen matkasta, ja lähtö näytti tosiaan olevan tänään aamulla.
  "Siihen on vielä monta tuntia", vastasin. Missä asut?"
  "Tuossa talossa", hän vastasi osoittaen lähintä kerrostaloa.
  "Sinun kannatta mennä kotiin, tulla ennen yhdeksää takaisin. Onhan sinulla kello?"
  "On." Hän näytti rannettaan, ja kello siinä oli, ihan oikeassakin.
  Lyhytkasvuinen nainen lähti kävelemään kohti taloa.
  "Muistathan varmasti tulla sitten yhdeksältä takaisin?", kysyin.
  "Muistan!", vastasi hän, ryhtyi vaamaan alaovea.
  Toivottavasti matka onnistui.

  Jokusia vuosia sitten, eräänä sunnuntaiaamuna, se oli varmaan kesää, tai kevättä, koska oli valoisaa, saavutin kaksi edelläni kulkevaa nuorta miestä. He kulkivat väylää laidasta laitaan, välillä ympäri pöyrähdellen, käsillään huitoen, naureskellen. Koska juuri noilla kohdilla ei ollut mahdollisuutta poiketa tieltä sivuun, jatkoin matkaani heidän ohitseen.
  "Hei kamu!", huudahti toinen, kun olin heidän rinnallaan. "Mihis käppäilet?"
  "Aamulenkillä vaan. Entäs te?"
  "Ollaan himaan menossa. Vähän venähti", kertoi toinen. Hänellä oli kädessään puhelin, mistä kaikui ilmoille musiikkia.
  "Sattuuhan sitä", vastasin. "Onko pitkä matka?"
  "Ei oo enää ku pari kilsaa", kertoi toinen. "Tää on hyvä biisi!", hän jatkoi puhelintaan heiluttaen.
  "Varmaan. En tunne kappaletta."
  "Mitä ite kuuntelet?"
  Nyt on Tom Waits menossa", kerroin.
  "Vanha käpy. Nii oot sinäkin."
  "Niinpä. Eiku rattosaa loppumatkaa!"
  Kaverit jäivät pyrähtelemään, minä lähdin dallamaan. Kun katsoin kohta taakseni hyppäsi toinen juuri piruettia ihmeenkin lennokkaasti.
  "Kyllä nuoruus on nuorutta!" tuumailin, laiton lisää volyymia Waitsin "Closing Timeen".

  Viime kesäkussa, eräällä kotikäynnillä, olin aamulenkillä. Se taisi olla lauauntai. Pulla-Poikien alikulkutunnelin tuolla puolen Kunttiksen suunnalta tuli vastaani nuori mies, poika vielä. Hän pysäytti minut, kysyi: "Anteeksi, oletteko miettinyt, mitä on kuoleman jälkeen?"
  Kaveri ei kovin päihtyneeltä vaikuttanut, eikä vaaralliselta; siistit vaatteet, siisti olemus.
  "En ole asiaa hirveesti pohtinut", vastasin. "Tokkopa mitään."
  "Olen kävelly Soramäestä, oon kaupunkiin matkalla. Joskus tulee tuollaisia mietittyä. Varsinkin, jos on illalla ryypännyt."
  "Hyvä se on asioita ajatella."
  "Joo. Mitenkähän ne pahat teot kuoleman jälkeen käsitellään? Kuka niistä päättää?"
  "Minä ajattelen, että hyvät ja pahat teot tehdään täällä ja nyt, niistä päättää jokainen itse. Koitetaan mennä niin, että hyviä tekoja on enemmän kuin pahoja."
  "Tuossa on ideaa!", tokaisi kaveri, lähti käsi tervehdykseen ojentuneena dallamaan kohti Lahtea.

  Siihen nähden, että aamulenkeilläni olen kohdannut kuitenkin lukuisan määrän ihmisiä. ei kontakteja ole liiemmälti ollut. Nyökkäyksiä tervehdykseksi, varsinkin iäkkäämmiltä, sentään melko usein. Mutta ei ole mitään vaarallista tai edes hankalaakaan tilannetta eteen tullut, vaikka joskus olen humalaisia tai aamutokkuraisia porukoita tavannut. Kyllä Hollola turvallista seutua on.

  Vieläpä pari uutista. Eiväi ihan tämänaamuisia, mutta tuoreenpuoleisia kumminkin:

  Varjobudjetit on julkaistu. Oppositio omansa, omia kannattajiaan kosiskelevia, lisää sellaisia huokkuttelevia. Mutta kaikkein vakuuttavimman teki Utin laskuvarjojääkärikomppania.

  Maakuntalehdet Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät. Suurin kädenvääntö fuusiossa käytiin uudesta nimestä. Asia ratkesi, kun apuun pyydettiin mielikuvitusrikkaimmat vaikuttajat ja mainostoimistojen kirkkaimmat tähdet, merkittävät visionäärit. Tulos on nerokkuudessaan mykistävä: ILKKA-POHJALAINEN!

  Lauantaiaamun kuvaksi vaikka tämä 31.toukokuuta 2016 napattu otos Okeroisten Myllyn lammelta:

MITÄ TAPAHTUI P.J. PROBYLLE?

  "Whatever happened to P.J. Proby?", kysyy Van Morrison laulaen, tai laulaa kysyen, kuinka vaan. Kuka muistaa P.J. Probyn? Aika moni, ainakin ikäisistäni. Hän oli se kummajainen 1960-luvun puolivälin paikkeilla: mies, jolla oli mekoisessa tukkapöyhkössään löyhä ponnari, ja joka kireänpuoleiset samettihuosut tapasivat revetä estradilla. Jonkin verran huomiota hän herätti Suomessakin, pari hittiä soi ahkerasti radiossa.
  Tuo biisi albumilta "Down the Road" vuodelta 2002 kiiri aamulenkillä korviini. "Where the hell do you think is Scott Walker?", utelee Van vielä laulussaan. Mehän tiedämme, että tämä hieno artisti poistui keskuudestamme viime maaliskuussa. Poistui aliarvostettuna taiteilijana, ainakin täällä pohjolassa. Vuonna 2002 tuo kysymys oli varmaan relevantimpi. 
  Albumilla "Down the Road" on tukku hienoja lauluja. "Meet Me In the Indian Summer", "Steal My Heart Away", "Hey Mr. DJ", "Choppin' Wood", "Only a Dream", joitain mainitakseni. Ja tietysti versio Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä biisistä "Georgia on My Mind". Youtubesta muuten löytyy livetaltiointi Van'in 70-vuotispäiviltä vuodelta 2015, jossa P.J. ja Van laulavat yhdessä ja antavat kai samalla vastauksen kysymykseen Whatever happened to P.J. Proby?

  Van Morrison teki mielestäni vuosituhannen vaihteen kahta puolta muitakin hienoja albumeja. "Too Long in Exile" (1993), "Days Like This" (1995), "The Healing Game" (1997), "Back on Top" (1999), "What's Wrong with this Picture?" (2003), ja "Magic Time" (2005). Kummasti tulee kuunneltua aristin vanhempaa tuotantoa, kun tämä uutta ulos pullauttaa.

  "Whatever happend to Solomon King?", kysyn nyt minä. En laulaen, vaan kirjoittaen. Solomon King oli mahtavaääninen balladien taitaja. Vaikkakin on sanottava, että en hänen biiseistään muista kuin yhden: "She Wears My Ring". Itse asiassa tietoisuuteeni mies putkahti kevättalvella 1968, tai sitten vuotta myöhemmin. Mutta talvea se kuitenkin oli. Tiusasen Hanski ja Partin Olli viettivät tuolloin kuukausitolkulla aikaansa Tiusasten mökillä Västäräkissä. Minä siellä kävin hiihtämällä (reilu 10 kilsaa sivuunsa!) heitä kerran, pari, tapaamassa. Ollilla oli kitara mukana, ja käsittääkseni hän opetteli siellä, varsinkin siihen aikaan rauhallistakin rauhallisemmassa miljöössä, skittaansa soittamaan. Partin Olli se minulle erään kerran sanoi, että balladinvetäjistä Solomon King on ykkönen. Tämä jäi visusti mieleeni, vaikka en kuitenkaan Kingin uraan ja tuotantoon ole ikinä perehtynyt.
  Koska äsken kysyin, mitä kysyin, laitoin mr. Googlen duuniin: Solomon King on päättänyt maallisen taipaleensa 21. tammikuuta 2005.  Niin on Partin Ollikin, päättänyt maallisen vaelluksensa. Hienoja miehiä, molemmat.

  Siinäpä musiikillista antia; raipaus tätä päivää, roiskaus vanhaa. Muuten Hollolassa menee syksyiseen normitahtiin. Tai sen vähän, eli vähäsen,  mieltäni kohautti tieto liikennekuolemasta tuossa aivan lähellä. Maanantai-iltana ajoi rekka ilmeisesti liikennevaloissa päin punaisia törmäten sivusta eteensä ajaneeseen henkilöautoon. Henkilöauton kuljetta menehtyi, rekka suistui tieltä alikulkutunnelin ramppiin, ja sen kuljettaja loukkaantui vakavasti. Ottamatta kantaa vielä tutkinnan alla olevaan syyllisyyteen, pahoitellen tapahtumaa, mietin, että minä dallaan suunnilleen joka toinen aamu, joskus päivisinkin, juuri tuosta alikulkutunnelista läpi, milloin toiseen, milloin toiseen suuntaan.  Kun tänä aamuna yritin tehdä niin, eli dallata suuntaa, en toiseen, oli kulku vielä estetty puomein. Tuli vaan mieleeni, että entä jos olisin ollut juuri tallustamassa, kun onnettomuus tapahtui? Olisinko kuulokkeet korvillani, tai muutenkaan, ehtinyt reagoida tulevaan? Vai olisinko litistynyt monen metallitonnin alle? Kyllä mahdollisuus tuollaiseen on tietysti pieni. Mutta mahdollisuus silti. Tosin ei tuollaista ole syytä jäädä sen pidemmäksi aikaa miettimään. Vaikka oli se kuva kyljellään olevasta rekasta juuri siinä, mistä olin saman päivän aamuna kulkenut, aika karu.

  Tänään ollaan vaan, huomenna on siivouspäivä. Sehän sujuu suitsait: minä imuroin, pyyhin pölyt, putsaan pesuhuoneen, Hilppa hoitaa vessat, pyyhkii lattiat (nortmaalisiivouksessa vessat, keittiö ja raput). Joo, kakkupala se on. Kohta on sitten joulusiivouksen aika. Se on tietysti isompi juttu, joka tehdään vaiheissa. Ainakin kirjahyllyt otan erikseen käsittelyyn. Ei mielihommaani, mutta vuosittain tehtävä, etteivät pölypesiksi muodostu.
  Niin se vaan on, että reilu viikko, ja ollaan joulukuussa. Ja pimmeetä on. Saisi tulla ripaus lunta eloa valkaisemaan. On tämä sähköyhtiöiden kulta-aikaa. Valoa saa polttaa aamusta iltaan. Vielä kun tulisi kylmempää, hykertelisivät energiaihmiset yhä ahkerammin kämmeniään. Ja siirtomaksujen korotusta välitöinään pohtisivat. 

TUTTUILEVA VILOSTIN

  Äiti-Elinan entisen asunnon myynti on käynnissä, etenee omaa tahtiaan. Ei siitä sen enempää. Vaan siitä, että olen viime aikoina joutunut muutamia valtakirjoja Erkki-isän perikunnan osakkailta pyytämään asioiden hoitoa varten. Yksi tällainen hoidettava asia on tilin avaaminen perikunnan nimiin, sillä kuolinpesän tili lopetettiin pari vuotta 13 ajasaikaa sitten kuolleen isän poistumisen jälkeen. No, nythän on postilakko, mutta sähköpostilakkoa ei. Lähetin valtakirjat allekirjoitettaviksi viime viikolla, ja olen nyt saanut puumerkillä varustetut skannattuina takaisin. Pääsen pankkiin jonottamaan. Ryhdyin kokoamaan tarvittavia papereita.
  Ensi alkuun pengoin esiin isän alkuperäisen perukirjan. Se löytyi kivuttomasti. Toisin, kuin jokunen aika sitten, kun jouduin sen edellisen kerran etsimään.
  Sitten aloin tulostelemaan pankin pohjalle laadittuja nelisivuisia valtakirjoja. Ensimmäinen onnistui joten kuten, seuraava oli aivan himmeä. Muistelin, että mustan kasetin vaihdosta ei ole kauaakaan, ja värejäkin pitäisi olla jäljellä. Tarkastin  määrän. Sovellus näytti, että aineita on runsaasti. Irrotin mustan kasetin, hölskyttelin, laitoin paikalleen, yritin tulostaa. Ei apua, tuskin luettavaa oli jälki. Irrotin kaikki kasetit, tarkastin, että eivät olleet kuivuneet, uusi yritys. Jälki kelvotonta, kone ilmoittaa että yksi tai useampia värikasetteja on lopussa. Pää alkoi savuta. Sitten muistin, että piraateja olivat masiinassa olevat kasetit. Siinäkö syy ongelmaa? Värikauppiaat vakuuttavat, että ei ole mitään vaaraa, että heidän tuotteensa eivät toimisi. Muistan kuitenkin, että joskus aimminkin minulla on ollut ongelmia piraattien kanssa. Siksi käytin alkuperäisiä silloin, kun jouduin työn vuoksi enemmän tulostinta käyttämään. Mutta viimeeksi olin näkemä ottanut riskin. Varmaan siksi, että kopiokoneen käyttö on vähäistä, ja hintaero koko sarjassa on useita kymppejä.
  "Voihan pentele!", tuumiskelin. "Eikä taida koko Hollolassa olla enää kauppaa, mistä saa tulostinmustetta!"
  Sitten kelasin: ehkäpä Tokmannilta tai Kunttiksen Prismasta? Eiku berberiä niskaan, taipaleelle. Ensin usmuutin Tokmanniin, koska se on lähempänä. Ihme ja kumma: siellä oli kasetteja, vaikkakin melko niukka valikoima, mutta juuri minun Photosmartiin sopia löytyi! Siitä vaan koriin: Cyan, Magneta ja Keltainen, sekä Musta XL, kassan kautta autolle 68,80 € varattomampana. Onko mittää järkee? Siihen hintaan saisi uuden tulostimen, edullisimpia melkein kaksi! Mutta ei siinäkään ole mittään järkee, ostaa aina uutta tulostinta. Sehän se perin vastuullista kuluttamista olisi!
  Kotona vaihdoin värikasetit. PC:n näyttö ilmoitti. "KIITOS, ETTÄ VAIDOIT ALKUPERÄISET TUOTTEET!"
  "Kaada ittelles vaan!", vastasin, ryhdyin tulostamaan. Ensimmäinen neljän arkin satsi tulostui hienosti, jälki erinomaista. Olisikohan tulostin kuitenkin ottanut nokkiinsa, kun vastasin sen kiitoksiin epäkohteliaasti; seuraavan nelikon kolmas arkki jäi puolitiehen lonksuttamaan. Tulostimen tulitikkuaskin kokoinen näyttö ilmoitti, että laite ei pysty kommunikoimaan tietokoneen kanssa. Jos päästä oli aiemmin noussut savu, nyt oli liekkien vuoro.
  "Kyllä minä sulle kommunikoinnit näytän!", ajattelin. Maltoin kuitenkin mieleni. Ei partsilta ole kuin kerroksen pudotus, ei sieltä näyttävää pläjäystä saa aikaan.
  Sammutin tulostimen, kiskoin juuttuneen paperin pois, käynnistin uudelleen.
  "Sammutit laitteen väärin! Suorita sammutus oikella tavalla!", kertoi näyttö.
  "Nii että millä tavalla? Ku jäät paikalleen lonksuttamaan? Iltaanko ois pitäny ootella?", mietin. Kainalot märkinä, sydän läpättäen, hengitys pihisten, kädet vapisten, käskytin tulostimen uudelleen toimintaa. Kas kummaa! Loput tulosteet putkahtelivat aivan asiallisesti ilmoille. Ei jumittelua, ei kuittailua. Ja vielä illallakin, kun muistin yhden tarvittavan asiakirjan puuttumisen, toimi värkki, niin kuin sen on tarkoitus.

  Pääsen siis jonottamaan pankkiin. Aikavarauksia ei näet enää voi rahalaitokseen tehdä. Huomenna, eväät mukana, runsaasti energiajuomaa, pari kirjaa ja bluetoothkorvanapit. Makuupussi? Ei kai, mutta ehkä torkkupeitto? Eiköpä se siitä.
  Eläkeläisen etuihin kuuluu, että en mene vielä tänään jonottamaan. Miksikö? No koska siltä tuntuu. Tilinavaus kestää tiemmä parisen viikkoa. Ei siksi, että tilistä tulee iso, vaan siksi, että paperit kiertävät ties missä syynättävänä. Mutta ei asunnon lopullista kauppakaan ihan het'huomenna tehdä. Omat kommervenkkinsä siinä, vaikka hyväksytty tarjous jo olisikin. Eikä sellaista edes vielä ole. Yksi varteenotettava ehdokas on. Odotellaan, kuinka käy.
 
  Sen eilinen osoitti, että ei minusta olisi enää konttorirotaksi. Tai ainakin täytyisi hermoille pitää ankarat sulkeiset. Onneksi asia on niin, että ei ole tarvetta konttori-, jos ei muunkaaa kaltaiseksi rotaksi ryhtyä. Paitsi aivan pienessä mittakaavassa, kuten kerroin. Koitetaan kestää.

  Näissä merkeissä jatkuu tihkuisen kostea marraskuu. Sään puolesta kostea. Ehkä joillain muutenkin. Minulle taitaa tulla tipaton. Paitsi ei sentään: silmätippoja pitää aamuisin laittaa, koska muuten öögat valuu vettä, kun lenkille lähtee.

  Loppuun kuva, kuinkas muuten? Ei ole aina pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Mutta sattui silmiini, kun arkistoja selailin, että joskus on pidetty kuin kuplaa kämmellä. Jonkin kuvanmuokkausohjeman avulla olen tuon kai väsännyt? Ihan ajankuluksi varmaan.

HUUH, KAJASTAA

  Niinhän siinä kävi: Suomi on vihdoin jalkapallon arvokisoissa! Eli ei enää kisapaikka ainostaan kajasta, vaan suorastaan huuhkajastaa. Millainen lohko, millaiset vastustajat Suomi saa vastaansa? Ei sen väliä. Kekkereissä ollaan, itsevarmuutta ja voitonnälkää uhkutaan, vaikka kuka vastaan asettuisi. Toivon ainakin.
  Roomasta mittelöt alkavat 12. kesäkuuta, kulkevat Lontoon, Amsterdamin, Bilbaon, Budapestin, Kööpenhaminan, Bukarestin, Glasgown, Dublinin, Pietarin, Münchenin, Bakun ja Rooman kautta Lontooseen, missä ratkaisupelit pelataan, huipentuen 12. heinäkuuta finaaliin. Tietää monille unettomia iltaöitä. Saatan minäkin matseja tsiigailla. Tai varmasti tsiigailen. Pitää kuningasjalkapalloa sentää tuolla tasolla seurata, vaikka Suomi ei kisoissa olisikaan.

  Mitäpä mediat Suomen voitosta? No, Yle sivuilla yhdeksän, IS:n IL:n seitsemän ensimmäistä juttua käsittelivät aihetta. Ei siis epäselväksi jää kenellekkään mattimyöhäiselle. Onhan se tietysti iso asia. Vaikka jos asiaa tarkastelee siltä kulmalta, että Euroopassa on 51 valtiota, niin ei 24:n joukkoon pääseminen tunnu maankaatoihmeeltä. Mutta on se. Maailman harrastetuimmassa lajissa, jonka taso Euroopassa on maanosista kovin, ja 5,5 miljoonan asukasluvulla, on se!  On kisoissa, mm-kisoissa myös, vähäväkisempiäkin kansakuntia esiintynyt, mutta silti! Nautiskellaan nyt reilu puoli vuotta, ja nautiskellaan sen jälkeenkin, vaikka kylmää kyytiä tulisikin.

  Viime aikoina on keskusteltu siitä, kuuluvatko koulun päättäjäiset tai Jari Sillapää kirkkoon? Luulen, että Jari Sillapää kuuluu kirkkoon. Mutta kuuluvatko Jari Sillanpään joulukonsertit kirkkoon, on toinen juttu?
  Koulun päättäjäiset kuuluvat mielestäni kouluun. Eiväthän kirkolliset tapahtumatkaan kuulu kouluun. Turhaa asioista meuhkata, vaan pitää ne erillään. Kirkko on kirkko, koulu on koulu. 

  Tänään on siis lauantai. Se lauantai, joka tulevaisuudessa muistetaan Ensimmäisenä Karsinnan Ratkeamisen Jälkeisenä Lauantaina (1. K.R.J.L.). Tänään on puotainen päivä, pikkupakkasata ilmassa. Aamulenkki on suoritettu ajallaan. Lidlissä ollaan käyty. Päivällä mennään Elinaa moikkaamaan. Normaalia syyslauantai siis, vaikka 1. K.R.J.L:ta vietetään.
 Huomenna on 1. K.R.J.S. Kaiken todennäköisyyden mukaan sekään ei tule suuresti poikkeamaan syyssunnuntaista Ennen Karsinnan Ratkeamista (E.K.R.). Sen verran on ikää takana, että eivät pienet kalenteriuudistukset kovin hetkauta.
  Sitten alkaa 1. K.R.J.V.  Mitä muuta, kuin useita Pukki-haastatteluja se tuo tullessaan? Ken elää, se näkee. Ainakin satavarma olen siitä, mitä käsitellään kanavien aamutv-lähetyksissä.

  Jätetään nyt jalkapallo. Kerron uutisen. Minä kävin eilen sienessä. Ehkä yhden käden sormin luettavissa ovat ne kerrat, kun olen aiemmin käynyt Hollolassa sienessä. Tai no, ainakin molempien käsien sormet räknäämiseen riittävät, eivätkä tarvitse olla sirkkelimiehen kädet.
  Olen männä vuosina käynyt kerran etsimässä korvasieniä, laihoin tuloksin (muistaakseni viisi-kuusi pienehköä yksilöä). Sitten olen männä vuosina käynyt pari kertaa eräässä kuusikossa, mistä olin muissa asioissa liikkuessani bongannut lampaankääpiä. Niitä sainkin ihan syötäväksi asti, mutta sitten kuusikon omistaja realisoi tukkikannan. Sitten olen viime vuosina käynyt jokusia kertoja etsimässä suppilovahveroita. Hieman olen löytänyt, en kuitenkaan huomattavia määriä. Johtuu laiskuudesta, sillä en ole kovin pontevasti lähtenyt maisemia kiertelemään.
  Eilen ap., kun olin keskittynyt Andy Weirin Artemisksen viimeisiin sivuihin, soitti ystäväni Markku H. Hän sanoi saaneensa vinkin tutultaan (älkää ihmeessä kääntäkö sanoja!). Vinkin, että Pirunpesän lähistöllä on hyvä suppismesta. Kysyi, että lähdenkö messiin, jos hän tulee kohta hakemaan? Minähän lupasin, ilomielin, vaikka tiedän, että noilla seuduilla liikkuu kyllä muitakin suppiksenetsijöitä piisalle asti.
  Make, tuli, me sörnäytettiin Salpakankaan teollisuusalueen perälle, lähdettiin dallamaan Pirunpesälle pitkin kuntorataa. Jo autojen määrä parkkipaikalla kertoi, että eivät kaikki varmaankaan ole kuntoilijoita. Saman todistivat metsässä häilyvät tai vastaan kävelevät koria tai muovipussia riiputtavat ihmiset. Me kuitenkin jatkettiin matkaa. Pirunpesän takana noustiin kalliolle. Ihan jokunen sieni löydettiin, ja muutamat kanssaharrastajat rekisteröitiin. Päätettiin lähteä muille maille. Palattiin autolle, usmuutettiin ensin Kukonkoivuun. Siellä käytiin Rouvintien varrelta yksi paikka koluamassa. Siellä oli kerran käynyt, mutta hakkuut olivat sienet hävittäneet.
  Siitä päräytettiin Tampereentien yli Tennilään, missä Makella oli pari tuttua mestaa. Toisesta vähän suppiksia löydettiinkin.
  Ei ole kovin kannattavaa touhua epävarmoilla sienipaikoilla saalistaminen. Mutta jos asiaa tiirailee liikkunnan näkökulmasta, niin aivan mukava kolmetuntinen vietettiin syysaurinkoisessa säässä. Sen verran kuitenkin kertyi korin pohjalle sieniä, että tänä iltana on luvassa suppis-sipuli-pekoni-piirakka.
  Kaiken kaikkiaan liikunnan kannalta antoisa päivä oli eilinen; aamulenkki + sienireissu + kävely kirjastoon = yli 23 000 askelta. Joten kirjastosta kotiin dallatessa poikettin Lidlissä ostamassa myöhästyneelle päiväkahville omena-raparperipiirakat.

  Tänään ei taida liikuntaa tulla samassa mitassa. Mietin, että käynkö pesemässä auton samalla, kun käydään äidin luona? Sitten mietin, että kehtuuttaa, että taidan pestettää sen. Sitten mietin, että eihän kosla edes ole kovin likainen, että antaapa olla. Joten kuntoilu rajoittuu jo aamulla suoritettuun kävelyyn. En taida siis ostaa pullaa päiväkahville.

  Siinä asiat. Seuraava raportti ehkä 1. K.R.J.M., tai 1. K.R.J.T.

  Etsin arkistoistani loppukuvaksi otosta suppilovahverosaaliista, koska eilisiä ei viitsi edes kuvata, mutta tehtävä osoittutui vaikeaksi. En millään löytänyt todistetta suurimmasta kertalöydöksestä. Se on joskus kymmenen vuotta sitten kerätty Piskolasta, ja täytti arviolta 40 litraa vetävän pahvilaatikon. Pakko tyytyä alla olevaan. Se on jona kuna lokakuun pakkasaaamuna poimittu Saukonsalosta. Minähän en ole suppisvirtuoosi, joten en kovinkaan pääse ansioillani retostelemaan.

PÄIVÄN PELASTUS

  Kuten olin jo eilen tsekannut, oli aamulla sateetonta. Neljästä seitsemään oli ennuste näyttänyt pisaratonta. Siis lähdin klo. 04:45 lenkille, palasin 06:15, 10 562 askelta mittarissa. Vettä ei siis satanut, mutta sumua oli. Kun nykytapaan lasit olin jättänyt kotiin, niin melko kauas ei katse siintänyt.

  Viikonloppuna, kun Tiilikaiset olivat meillä, kävi siten, että palasin lenkiltä siinä kahdeksan maissa. Joku oli talon päädyssä roska-astioiden luona. Vilkaisin varovasti ohi mennessäni. Menin sisään, kohta tuli Joni perässäni. Silloin tajusin, että Jonihan se oli siellä roskiksien luona röökillä ollut! No, ei kovin paha moka. Joku vieraampi tuttu olisi saattaanut pitää kopeana. 

  Edellisessä kirjoituksessani kerroin Van Morrisonin uudesta albumista. Sanon nyt jonkun sanan  Nick Caven uutuudesta. Ghosteen on tullut muutaman kerran läpi kuunneltua, tänä aamuna viimeeksi. Vaatii useamman kuuntelun, tuo viipyileviä sointeja pursuava albumi. Lie Caven pojan äkillinen kuoleman yhä sävelissä mukana? Näinhän oli myös edellisessä, eli Skeleton Tree-albumissa. Ei ihan helpoimmasta päästä sisäistettäväksi. 

  Säätiedot pitivät tällä kertaa paikkansa. Seitsemän kantissa alkoi satamaan, ja lorruuttanut on koko päivän, milloin rankemmin, milloin hiljempaa. No, ei tässä isoja tarpeita ole ulos lähteä. Edes tarpeilleen, kuten saaressa. Niinpä lueskellaan, vähän tallenteita tuijotetaan. 

  Onneksi Rohus-Matti oikaisi edellisen blogin väittämääni. Minähän möläytin, että olen lukemassa Stephen Boothin uusinta suomennosta. Olin tietämätön, mieheltä on sen jälkeen julkaistu peräti kaksi teosta: vuosi sitten Umpikuja, ja tänä syksynä Kuoleman salaisuudet. Molemmat jatkoa erinomaiseen Peak District -sarjaan. Minähän varasin heti edellä mainitun. Lukemista riittää, sillä kirjasti ilmoitti, että Ian Rankinin Piru mieluumin, ja Mads Peder Nordbon  Kylmä pelko = Annilaanganipalaaq ovat noudettavissa, ja taidan 1. sijalla Boothin kirjankin kohdalla. Tosiaan lukemista riittää, sillä mökkikauden aikana ei tohdi juuri kirjoja varata. Talvikuukausina sitten ahmitaan. 

  Hirveä öyhke kuuluu somessa vellovan tapaus Husu Husseinin ympärillä. En minä tuota saastaa ole lukenut enkä penkonut, mutta jokusen fb-kaverini jakamista  postauksista niin päättelen. Sen voin uskoa, että tuollainen juttu on Persuille ja muille noilla neliöillä tepastaville kuin joulu. Vaikka joku oikeudellinen periaate kuuluu: Volenti non fit injuria, eli Suostuvaiselle ei tehdä vahinkoa, mikä tarkoittanee sitä, että jos joku asettaa itsensä tietoisesti asemaan, josta voi aiheutua vahinkoa, sekä koitua seurauksia, kärsikööt nahoissaan. Toisaalta: ei lyötyä pidä mukiloida. Mutta kuka sen noille läppähousuistaan virttyneisiin verkkareihin kasvaneille koulukiusaajille kertoisi?

  Sitten tuo Päivän pelastus. Se oli makkarakastike Kartanon Herranlenkistä + omat potut. Kyllä joskus tuollainen arkiruoka maistuu. Varsinkin kun asutaan Kartanon alueella. Herroista niinkään tiijä. Siikliä tuli tosiaan niin runsaasti, että jouluun pärjätään. Ei niistä rahallista hyötyä juuri ole, pottu kun on halpaa, mutta on ne hyviä! Parempia, kuin ostetut, täysin saman makuiset. On se kumma juttu.

  Hilppa väsää nyt smoothieita. Pakasteesta vattuja ja punaisia viinimarjoja mikron kautta tehosekoittimeen, tölkistä jugurttia joukkoon, mylly pyörimään, sekoitus lasiin, mysliä päälle. Pittääpä männä maistamaan!

KRYPTISYYS KUKOISTAA

   Aamun lenkki miinus kahden asteen tuulettomassa säässä, parin sentin lumikerrokseksen päällä liihottaen, takana. Kuuntelin Van Morrisonin uutuuden "Three Chords & the Truth" kävellessäni ensi kertaa kokonaisuudessaan. Albumihan julkaistiin 25. lokakuuta, mutta Spotifylle se ilmaantui vasta eilen. Hyvältä kuulosti. Paremmalta, kuin miehen edelliset "The Prophet Speaks", "You're Driving Me Crazy" (Joey DeFrancescon kanssa), "Versatile",  ja "Roll with the Punches". Van the Man oli, kaikella kunnioituksella, jättänyt saksofonin huilaamaan, ja levyllä kuuluvat nylonkieliset kitarat ja sähköurut. Mies on palannut 1970-, ja 1980-luvun musiikillisiin maisemiinsa.
  Tuottelias Morrison on. Miehellä on ikää 74 vuotta, mutta se ei ole hidastanut tahtia, päin vastoin. Häneltä on julkaistu reilussa kolmessa vuodessa kuusi studioalbumia, väleihin mahtuu myös yksi kokoelma ja yksi live-taltiointi. Toivottavasti tuotteliaisuus ei ole lopun enteitä, kuten Leonard Cohenilla. Tosin huhutaan, että Leonardin levytystahti johtui ketkun asianhoitajan rahojen kähveltämisen aiheuttamasta likvideettikriisistä. Mene tiedä, mutta hyvää musiikkia Cohen kirjoitti loppuun asti, olivat moitiivit mitkä tahansa.

  Se musiikista. Muusta kultturellisesta näkymästä vielä vähän. Tv:ssa mieluisana "Shetlandsaarten murhat". "Uhri" on myös kelvollinen, mutta se katsottiin jo kokonaan Areenasssa.
  HBO:lla alkoi toinen kausi "Britanniasta", "Castle Rock" jatkuu. Tsiikasin myös 1. osan " His Dark Materials"-fantasiasarjasta. Sarja perustuu Philip Pullmanin kirjaan "Universumin tomu". Olenkohan liian vanha tätä katsomaan? Ei sitä tiedä, ennen kuin lisää katselee. Sitä paitsi Pulmanin uskonnonkritiikki on lukemani arvostelun mukaan, teoksesta tehdystä elokuvasta poiketen, sisältämään sarjan toteutukseen.
  Kirjapuolella on menossa Stephen Boothin uusin "Kirstujen silta". Odottamassa Andy Weirin (Yksin Marsissa-kirjoittaja) "Artemis".
  Pitää alkaa taas seuraamaan elokuvateatteriden tarjontaa. Varmaan muutama leffa tulee talven aikana käytyä katsomassa. Teatterin ohjelmistokin otetaan syynättäväksi. Pitää puolen vuoden aikana tarmokkaasti hankkia vuotuinen kulttuuriannos.

  Jalkapallomaajoukkueet ovat tällä viikolla tulessa. Heimarit tänään, Huuhkajat perjantaina. Onko Suomen rämpiminen kääntynyt edes kelvollisksi rahjustamiseksi? Halu uskoa on luja. Mutta on Suomi osannut sössiä varmoiltakin tuntuneet matsit. Peukkua vaan, palloilijat!

  Australian maastopalot ovat leviämässä pelottaviin mittoihin. Mm-rallin osakilpailukin on peruttu. Lienee pienimpiä palojen aiheuttamista vaivoista, luulen?

  Puhelinpalveluja tulee välttää, sen tiedän. Joskus vaan saattaa olla pakko. Yle uutisoi lappeenratalaisesta naisesta, joka kysely kadonneesta lompakosta Suomen Löytötavarapalvelun puhelinpalvelussa maksoi liki 74 euroa. Jonotushan siinä paljon maksoi. Mutta kun noihin palvelunumeroihin pääsy jonottamatta on vähäisen kokemukseni perusteella verrattavissa Loton ylempien voittoluokkien osumiin! Rahastaa pitää, se selvää. Ja ihmisten hädällä rahastaminen on osoittautunut erittäin kannattavaksi.

  Hong Kong räjähdystilassa, Abdirahim "Husu" Hussein pelaa hölmöyksissään persujen pussiin, Postin lakko puhuttaa, Hassisen Kone palaa lavoille, marraskuu jatkaa kulkuaan.

  Ai niin, tuo otsikko? Siitähän se tuli, kun minulle lukemattomat asiat, lähinnä somessa, medisssakin usein, ovat kryptisiä. On sanoja, joita en ymmärrä, on käsitteitä, joita en ymmärrä, on vitsejä, joita en ymmärrä, on mielipiteitä, joita en ymmärrä. Syy on tietenkin minussa. Kun en ymmärrä. niin en sitten! Mutta ei salaperäisyys jaksa kiinnostaa, niin kuin ennen vanhaan. On kai alettava seuraamaan selkokielisiä uutislähetyksiä?

  Vielä yksi huomio. "Mikkelin Miesasialiike"-ryhmän postaukset ovat nykyään pitkälti pornahtavia vitsejä ja kuvia, sekä fotoshopattuja "hauskuuksia". Vaikka Miesaialiikkeestä on kyse, niin eivät minusta monet naisiin kohdistuvat sovinistiset "pilat" ole sopivia levitettäviksi. Eikö noitten muutamien tuollaisia jakoja harrastavien olisi rattoisampaa perustaa oma ryhmänsä, ja pitää hauskaa kaltaistensa kera?
  "Voihan ryhmästä erota, tai piilottaa sen jaot", saattaa joku tokaista.
  "Niin voi", vastaan. "Mutta kun siellä on joskus ihan asillistakin juttua."

  Tähän ahdassieluisen kapeakatseiseen kannanottoon on hyvä lopettaa. Hyvä sikäli, että muuta valitettavaa ei ole mielessä. Ja snadi mieliharmihan tuokin vuodatuksen aihe on.

Päätökseksi arkistoista yksi ihan mielikuvistani, napattua aikaisin aamulla 10. syyskuuta 2010.

ANTTOLAN LINJA-AUTO- JA TAKSILIIKENNE

  Kun fb:ssa käy, niin Anttola Satamasi Saimalla-sivujen postaukset pomsahtelevat luettavaksi. Melko usein näkee kyselyjä linja-autovuoroista, joskus myös taksipalveluista. Ilmeisesti linjurit eivät kulje kovin tiheään näinä aikoina? Eikä taksiyritttäjiä taida olla koko kylällä?

  1960-luvun jälkipuoliskolla, ja 1970-luvun alussa, kun asustelin Kirkonkylässä, kulki linja-autoja Mikkelin ja Puumalan välillä useita päivässä, suuntaa ja toiseen. Samoin oli joitain vuoroja ainoastaan Mikkelin ja Anttolan välillä, koulukuljetuksenkin vuoksi, koska Anttolassa ei ollut oppikouluja.
  Anttolan Liikenteen pitkät ja punaiset väliä sahasivat päivittäin, pari Saresman vuoroa myös. Kuskeina Anttolan Liikenteellä olivat ainakin Pienimaan Tapsa, Tiusasen Tane ja Luukkosen Aku. Aku taisi kuitenkin olla enempi huoltohommissa talleilla? Ainakin Ahos-Riti-vainaa  lohkaisi joskus, että akunkengät on talleilla! Joku neljäs kuski on myös mielessä siten, että kasvotkin muistan, mutta nimeä en. Ei tainnut olla kanta-anttolalaisia?
  Kun aloitin kivisen ja kesken, mutta ei nopeasti, päättyneen oppikoulu-urani, oli liikenteessä vielä "Etana". Se oli pitkänokkaisen korimallin aito edustaja. Joskus jouduttiin sitä Koirakivenmäessä työntämään, kun veto täydessä lastissa loppui. Ja ainakin kerran muistan, että saatiin koulusta ansioton vapaapäivä, kun oli sellainen pääkallokeli, että linjurit eivät tohtineet hiekoittamattomille teille lähteä. Mehän mentiin luistelemaan!

  Tällaisilla linjureilla kuljettiin

Tässä pitkänokkainen malli, mutta ei varmaan "Etana", vaan aiemmilta vuosilta.

  Takseja noihin aikoihin pitäjässä oli ainakin viisi: Kolehmaisen Enu, Tiusasen Pentti, Salorannan Alppo, Pulkkisen Rami ja Pikku-Pekka, jonka oikea nimi on livennyt muististani. Pikku-Pekka taisi asuakin Puumalan puolella, Hurissalossa? Mutta vaikutti kyllä Anttolassa myös. Ja oliko hänellä allaan peräti DeSoto? Olisko Salorannan Alpollakin ollut joku jenkki?  Kolehmaisen Enu ja Pulkkisen Rami ajoivat Mersuilla, Tiusasen Pentillä oli ainakin yksi Ford Zephyr. Ehkä takseja oli useampiakin?

  Vaikka linja-autoja kulki, niin taksien käyttö oli siihen aikaan melko yleistä. Viimeiset vuorot lähtivät Anttolasta iltaseitsemän paikkeilla. Teini-iän lopulla Tiusasen Pentin kyydillä mentiin monia kertoja Mikkelin rientoihin. Pulkkisen Ramin kyydissä muistelen joskus kulkeneeni jalkapallopeleihin, sillä Rami oli innokas futiksen ystävä. Muitten taksien palveluja en muista käyttäneeni.
  Minua hieman vanhemmat nuoret miehet tekivät joka kesä taksilla Saimaankierroksen, eli ottivat pirssin alleen, kiersivät järven. Tuossa porukassa olivat Kolehmaisen Kari (huom. taksiautoilija Kolehmaisen Enun poika), Salosen Iikka, ja jollei muistin petä, myös Pettisen Leksa. Oli muitakin, mutta keitä?  En ole varma, kiersivätkö ihan koko lätäkön, mutta vuorokauden turneeksi se muistini mukaan heillä pyrki venähtämään. Eikä tainnut olla ihan rutikuiva reissu!
 
  Siihen aikaan ei ihmisillä ollut omia autoja, kuten nykyään valtaosalla. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että linja-autot ja taksit liikkuvat eri tahtiin, ja se oli kannattavaa. Päässeekö nykyään Anttolasta Mikkeliin linjurilla aamusta, illasta takaisin? Ja taksin saanee tilattua kaupungista, tai hieman lähempääkin? Ei oo Anttolan taajamassa Uberia, eikä auta tolpalle mennä seisomaan. Varsinkin, kun ei tolppa edes ole. Niinpä niin; vuodet vierivät, ajat muuttuvat. Vielä enemmän ne ovat liikenteen osalta muuttuneet syntymäni ajoista. Minä näet tulin Piskolan laituriin synnytyslaitokselta matkustajalaivalla!

  Ajat muuttuvat, joo. Iiris on nyt viiden. Vaikeaa ennustaa, millaista on liikenne, kun hän kolkuttelee seitsemääkymppiä? Tai onko täällä ketään liikkumassa? Toivottavasti sentään. Voipi olla, että Iiris käskyttää painovoimaa valjastavaa robottiliidintä tiukin äänenpainoin ehtiäseen Euroopan Liittovaltion kummajaisessa Barcelonan kaupunkivaltiossa järjestettävään uusbarokki-rokkikonserttiin. Iiriksellä on vielä kymmenen vuotta työelämää ennen eläkettä, mutta pitkät lomat, ja hän aikoo nyt nauttia musiikin ohella pari viikkoa ajastaan teini-ikää lähestyvien lapsenlapsenlapsiensa seurasta. Vai mitä Iiris?

MARKETKYTTÄÄJÄ

  Tässä ollaan pari päivää totuteltu asumaan kotona. Hyvin se sujuu, vanhalta muistilta. Olen kuitenkin pannut merkille, että jotkut asiat kismittävät. Ei kotona, mutta kaupoissa. Kun olen vaikkapa Lidlissä, huomaan enenevässä määrin suivaantuvani kansalaisten käyttäytymisestä. Suivaannun, kun parkkipaikalla joutokäytetään autoja. Suivaannun, kun ostoskärrejä ei palauteta paikoilleen, tai ne jätetään oven eteen sikin sokin. Hollolan Lidlissä on nimittäin ollut aina suurin osa ostoskärreistä saatavilla ilman panttia. On niissä kolikolla avautuva lukitus, mutta ilmeisesti joillakin on konstit vapauttaa se. Varmaan viimeisten vuosien aikana olen yhden käden sormilla luettavan kerran joutunut rahalla tai rahakkeella ottamaan kärrit käyttööni. No, ihmiset tästä hurmaantuneina jättävät kärrejä pitkin poikin. Ja, kuten taisin mainita, ottaa se pattiin. Suivaannun vielä siitä, kun kassajonossa tungetaan perstuntumalle, kurkotellaan ostoksia edellä olevan olan yli hihnalle. Ihan kun se jotenkin asioita jouduttaisi! Ja siitäkin suivaannun, kun viikkotarjoukset ovat milloin missäkin, paitsi eivät vahingossakaan siellä, missä niitten kaiken logiikan mukaan pitäisi olla, eli muitten samanlaisten tuotteiden hyllyssä. Pitkäaikaisen kokemuksen kautta suoritetusta opettelusta ei ole senkään hyötyä. Vaikka normaali sijoittelu on kristallinkirkkaana kaalissa, niin että ostoslistan voi laatia kiertojärjestyksen mukaan. Ei puhettakaan, persiilleen menee hyvä lista, kun ohimot vaahdossa laukkaat isoa myymälää päästä päähän, laidasta laitaan, löytääksesi juuri sen ja sen tarjouksen, säästääksesi jopa 40 senttiä!

  Minusta on tainnut tulla marketkyttääjä, katkera valittaja, sosiaalisesti rajoittunut ja katkeroitunut yhteiskunnan hiearkian alakerroksiea dallaaja, joka kohta lähtee kyselemään taskuasetta pimeiltä markkinoilta, vähintään ottaa ruotsalaisen äänenvaimentajan Moran taskuunsa seuraavalle kauppareissulle.
  No ei sentään. En ihan tosissani ole. Mutta siinä olen tosissani, että luettelemani asian korpeavat. Ei luulisi olevan iso vaiva sammuttaa se perkeleen kaara, kun odottelee äijää, akkaa, lasta, naapuria kaupasta. Eikä tuoda ostoskärriä takaisin ja työntää omaan jonoonsa. Eikä pitää hajurakoa edellään olevaan kassajonossa. Siihen en osaa tarkasti ottaa kantaa, kuinka hankalaa on sijoittaa tarjoukset niille paikoille, missä kaltaisensa tuotteet ovat? Mutta ilmeiseti se on vaikeaa. Kai ne muuten vertaistensa joukoon esille laitettaisiin?
  Minua rehellisesti on ruvennut häiritsemään luettelemieni kaltainen käytös. Ei pitäisi antaa häiritä, vaan minkäs teet. Asian kärki lienee siinä, että ihmisten välinpitämättömyys se pohjimmiltaan on, mikä korpeaa. Varsinkin, kun se tuntuu vaivaavan aika suurta osaa kansalaisista. Tietysti välinpitämättömyys noissa asioisaa ei nykykielellä isossa kuvassa paljoa merkitse, meikäläisen postimerkkikokoisessa vaan. Toisaalta: jos on välinpitämätön pienien asioiden suhteen, on todennäköisyys samaan suurissa asioissa merkittävä. Näin uskon.
  Siinä vuodatusta. Mielen purkua, ilman pyssyä tai puukkoa.

  Kyllä minua isommatkin asiat suivaannuttavat. Vaikkapa se, että kohta neljännes kansasta on Persujen kannalla. Näyttää siltä, että mitä enemmän törkyä siltä taholta suolletaan, sitä suuremmaksi kannatus kohoaa. Ei helvetissä neljännes suomalaisista voi olla oikeasti tuota mieltä. Menevät vain, ehkä kyllästyneenä perinteiseen politiikkaan, mukaan vuohotukseen, sinänsä taitavien manipuloijien viemänä. Olen minäkin kyllästynyt politiikkaan. Olen ollut kauan, vissiin aina. Mutta ei se ole puolustus ajattelun lopettamiselle.

  Mitähän vielä valittais? Postin todennäköistä lakkoa? En viitsi. Suomalaisen lihan joutumista punaiselle listalle Ruotsissa? En viitsi. Yhdysvaltain vahvistusta Pariisin ilmastosopimuksesta vetäymisestä? Paska juttu, tiedossa pitkään, en jaksa.
  Entä mistä olis tyytyväinen? No kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista ainakin. Mielenkiintoisia, tulee jokunen jossain vaiheessa luettavaksi.

  Huomenna on perjantai, pikkupakkanen jatkuu. Pitänee lähteä katsomaan, joko on alkanut vetää Tiilijärviä jäähän. Tiilikaiset ovat tulossa viikonlopuksi meille.
  Launtaina on lauantai.
  Sunnuntaina on isänpäivä. Odotan malttamattomana, saanko Iirkseltä hienon onnittelukortin. Jos nimittäin saan onnittelukortin, se on varmasti hieno. Viimevuotinen on tuossa seinällä, etuoikealla. Toivottavasti sen saan laittaa arkistoon, uuden paikalle ripustaa. 
  Maanantaina uusi viikko, uudet suivaantumiset marketin tienoilla, ehkä muutakin valitettavaa ilmaantuu. Tai toivottavasti ei. Lupaan yrittää olla valittamatta. Valittajia on maailma pullollaan. En tahdo kulkea sen joukon mukana. Yritän puhkaista sellaisen kuplan, missä kelluu Marisija-Peppe.

MÖKKIHÖPERYYDEN OIREISTA POIS

  Nyt on yli puolen vuoden mökkikausi lopussa. Uusi alkaa ehkä helmikuussa, mikäli jäät vahvovat kuljettaviksi. Ja kyllähän ne vahvovat.
  Viimeiset päivät saaressa alkoivat olla melkoista tyhjäkäyntiä. Kaikki tarpeellinen, osin tarpeeton, homma talven varalle oli tehty, osa moneen kertaan tarkistaen. Niin hienoa kuin täällä olla onkin, alkaa suurin palo sammua, kun mitään muuta puuhaa, kuin lukeminen, tallenteiden ja suoratoiston katselu, ja syöminen ne ovat ainoat aktiviteetit. Mietiskeltiin, että millaista dialogia saisi satunnainen tarkkailija kuulla, jos ympärivuotisesti täällä asuttaisiin. Luultavasti jotain tämän suuntaista:

  "Mitäs tännään syyvään?" tai

  "Tulleeks telkusta mittää?" tai

  "Ootko lukenu jo sen kirjan?"
  "Mitäääh? Ai että oonko hakenu jo halot?"
  "Eikäku ootko lukenu sen kirjan? Mulla ei oo enää mitää lukemista."
  "Ennoo vielä pukenu. Kohta laitan takin niskaan, meen hakemaa halot." tai

  "Mitäs illalla syyvään?" tai

  "Vieläkö katotaan yks jakso HBO:lta?" tai

  "Paa pipo päähän, ku meet vessaan, siellon kuustoista pakkasta!" tai

  "Joko käyn laittamassa saunan palamaan?" tai

  "Jokoha jäät kantaa?" tai

  "Paljo kello?"
  "Mikä valo pallaa?"
  "Eiku kello?"
  "Täh, pallaako kello? Oota, tuun kattomaan." tai

  "Mitäs huomenna syyvvään?"

  Eli ei kovin syvällistä sanailua.

  Kuten mainitsin, täällä on hienoa aikaansa viettää. Mutta kun tekemiset ovat siinä, että samat asiat voi tehdä kotonakin, on aika lähteä sivistyksen pariin. Sivistys on tietysti kokijan sielussa, eli on se sitten Hollolassakin.

  Aamusta kasattiin tavarat sillä mielellä, että kaikki tarvittava on matkassa. Viiden asteen pakkasyö oli takana. Riitteeseen alkoi vetää laiturirantaa.

  Tuossa yhdeksän maissa vene oli lastattu. Kun starttasin masiinan, katsoin heti, vanhalta muistilta, kiertääkö jäähdytysvesi. Paskat se mitään kiertänyt. Jäässä jostain kohtaa oli letku. Perä oli tietysti ollut vedessä, joten ei sinne ollut jäätyminen päässyt tekemään isoa vauriota. Ajeltiin hiljaa Potinlahteen. Soitin matkalta Hanelille. Hän sanoi, että yritä vaikka sormilla sulattaa. Ja että kun moottori kuumenee, lämpö sulattaa myös. Rannalla purettiin lasti, siirrettiin se autoon. Sitten ronkin ulostuloreikää löytämälläni rautanaulalla, puhalteilin, ja kämmenellä lämmittelin. Ei lähtenyt vesi kiertämään. Soitin taas Hanelille. Tämä sanoi ottavansa trailerin perään, tulevansa hakemaan. Jätin koneen tyhjäkäynnillä ronksuttamaan, kävin sanomassa Hilpalle kuulumiset. Siinä mielessä turvallinen oli konetta käyttää, että jos se liikaa lämpenee, alkaa varoitus pirisemään. Kun tulin takaisin veneelle, niin jo vain! Vettä suissusi kuin ei ikänä jäässä olis ollutkaan!

  Hanelin rannassa saatiin paatti pienellä ähellyksellä, yhdellä vaijerilenkin rikkoutumisella, teloilleen. 

  Akun, jonka oli juuri ladannut, jätin Piskolan tupaan, sillä siellä on peruslämmin yli talven. Haneli lupasi sen kevättalvella vielä ladata.

  Haneli keitti meille kahvit. Oli aikaa hörppiä, sillä Vesilaitos ilmoitti maililla, että huoltotöiden vuoksi vesi on poikki 5.11. klo. 8:00-15:00.

  Vielä velj'poeka kaivoi pakkasesta kaksi hirvipalaa mukaan. Hyvin toimii Pikolahden telakka: kun vie sinne veneen säilytykseen, saa kahvit ja pari-kolme kiloa hirvenlihaa!

  Yhden jälkeen oltiin kotona. Vesikatko oli jo ohi, joten suihku oli paikallaan. Sitten Lidliin, kohta syömään. Elämä ryhtyi ujuttautumaan talvikauden uomilleen. 

  Tämän jutun rustailin pikaisesti. Pitää ryhtyä tuijottamaan tallenteita, jotta sokki ei pääse kaikessa raakuudessaan yllättämään. 

  Laitanpa loppuun kuvan viimeisen saari-illan auringonlaskusta.

SAVUSTUKSEN SALAT

  Savustus on mainio tapa valmistaa ruokaa. Savustaa voi vaikka mitä syötäväksi kelpaavaa. Tapoja, pönttöjä, raaka-aineita, rituaaleja, uskomuksia löytyy, variaatiota niistä tuhansittain. Puhun nyt tavallisen dallaajan savustusoperaatioista, teollinen tai pienimuotoinen kaupalliseen tarkoitukseen tehty savustus on asia erikseen.

  Minä valotan hieman omia kokemuksiani ja käytäntöäni. Mukana myös ripaus historiaa.

Tässä pohdiskelen alustavasti haikuutuksen syvintä olemusta samalla, kun siiat saavat väriä kylkiinsä. 

  Savupönttöjä on todella monenmoisia. On kaupasta ostettuja rosreripeltisiä laatikoita. Ne ovat käyttökelpoisia, mutta tahtovat olla lyhytikäisiä, sillä sulainen kalaneste, mitä helposti pääsee tippumaan pohjalle, syövyttävät lootan puhki, vaikka se kuinka rosteria olisikin. Tätä voi valveutunut haikuttaja estää asettamalla kalan alle jonkin vadin tapaisen estämään nesteiden valumisen alas asti.

  Sitten on itse tehtyjä/teetettyjä pönttöjä. Niitten kirjo on moninainen. Olen nähnyt mm. öljytynnöristä tai pulsaattoripesukoneen rummusta tehtyjä viritelmiä. Samoin lukuisia eri kokoisia ja näköisiä hitsattuja laatikoita, joiden omistajat pitävät niitä maailmakaikkeuden parhaina. On myös halkaisijaltaan sopivasta putkesta väsättyjä. Näitä on sekä vaaka-. että pystytasossa tönöttäviä.

  Sitten on vielä sähkösavustimia. Ne ovat tehdasvalmisteisia, vaikka en sulje pois mahdollisuutta, jossa joku Tollo Peloton on itselleen sellaisen värkännyt. Kipinäpönttöjä saa monen valmistajan versioina ja eri kokoisella teholla varustettuna. 

  Pönttöjä on siis monenlaisia. Kaikki varmaankin toimivat. aikansa. Tärkeintähän on, että ne ovat tarpeeksi tiiviitä pitämään valtaosan savusta sisuksissaan. 

  Minulla on perinteisenä haikuttimena 30-senttisestä, varmaan viiden millin vahvuisesta haponkestavästä teräksestä pätkäisty putki, johon on hitsattu pohja ja kannakkeet ritilöille kolmeen eri tasoon. Se varmasti yli 30 vuotta vanha. Lunastin sen aikanaan Pesosen Hegulilta, joka oli saanut putkea eräältä metsäteollisuuden piirissä työskentelevältä sukulaiseltaan. Pönttö siis seisoo pystyssä. Se on hyvin kestänyt sadat savustukset. Viime vuosina on tosin pohjan hitsaussauma alkanut ruostua läpi. Se on nyt n. kymmenen sentin matkalta auki, mutta olen ahtanut rakoon teräsvillaa. Toimii kyllä. Kapineen varjopuoli on, että se on niin massiivinen ja tarvitsee aikalailla ja aika pitkää lämmitystä. Siki hankin jokusia vuosia sitten sähkösavustimen. Se on kylminä vuodenaikoina vaivattomampi tapa haikuttaa, ja saa homman tehdä katon alla. Ei tietysti tuvassa, mutta kesäkeittiössä toki. Lopputulos on hieman erimakuinen, kuin perinteisessä pöntössä. Myös kerralla savustettava määrä on pienempi. Muikut, siiat ja ahvenet savustuvat siinä kokonaisina, mutta isompi kala, vaikkapa lohi, kannattaa halkaista, sillä "pyöreänä" se ei tahdo tasaiseti kypsyä.

  Sitten savustettavat. Monet sanovat, että savustuksen salat ovat kalat. Kyllä kotipöntöissä paljon muutakin voi savustaa, mutta kalat ovat perinteinen juttu. Muikku lienee se perinteisin. Silakka rannikolla, tietysti. Myös siika, lohikalat yleensä, ahven, säynävä, haukikin, ovat pöntössäni muhineet. Ja tietysti lahna. Se onkin yksi suosikeistani. Mielellään vähintään puolitoistakiloinen, jotta ei olisi niin pieniruotoinen. Haukia olen tosiaan joskus haikuttanut. Syötävää siitä tulee, kunhan muistaa savustaa kunnolla kypsäksi. Mutta ehkä noista luettelemistani lajeista vähiten maittava "jänkhäkoira" on. 

  Lihaa olen savustanut vain kanan muodossa, eli kokonainen tipu isoon pönttöön. Noin tunti siihen aikaa kuluu, lopputulosa on herkullinen. 

  Kasviksia en ole (vielä) juuri kokeillut, paitsi uusia perunoita tein jonkin lukemani ohjeen innoittamana viime kesänä. Sähköpöntössä tein, hyviä olivat. 

  Muitakin kokeiluja on mielessä. Vihanneksia, juustoa, possunfileetä? Ensi kesä on kokeilun aikaa, Mutta yhtä en kokeile. Sellaista, jota Tiusasen Hanski kokeili muinoin. Hän näet syöksähti Rantaharjussa, silloin kun juottola vielä sijaitsi vanhassa koulussa, sisään silmät päässä palaen kummassakin kädessä tarhakäärmettä roikottaen.

  "Toine paistetaa, toine savustetaa", hihkaisi hän jo ovelta. 

  Olin paikalla, mutta en jatkosta ole satavarma. Olinkohan muutaman keskarin litkinyt? No, countrylegendaa, tai ei, mutta Hanski nakkasi käärmeet bijardipöydälle, ja toinen livahti keskipussiin. Se viihtyi pöydän sisuksissa siihen asti, kun vuokrayhtiön mies tuli tyhjentämään kolikot laitteesta. 

  No, jos vaikka noin tapahtui, niin ei se ihme, tuon biljardipöydän historiassa. Haneli nimittän mätkäisi sen päälle melalla nuijimansa selällä uineen ketun. Kettu, ovela kun on, oli tekeytynyt kuolleeksi, ja puraisia Hanelia ranteeseen, kun tämä sitä silitteli. Eiku Mikkeliin jäykkäkouristusrokotetta ottamaan!

  Itse asiassa en ole lainkaan varma, savustiko Tiusanen käärmeen? En kyllä ihmettele, vaikka olisi savustanutkin. Aika eksentrinen persoona Hanski oli, osin hyvässä, osin vähemmän hyvässä mielessä. 

  Entäpä öyheet? Eli ainekset, joilla savu saadaan aikaan? Minä, kuten valtaosa, käytän leppäpurua. Mukaan laitan pienen oksan katajaa. Katajaa ei saa olla liikaa, sillä liika tekee maun kitkeräksi. Ennen vuoleskelin kuivasta lepästä lastuja puukolla. Nykyään ajan kutterilla purua. Mukaan isoon pönttöön laitan vielä muutaman kirvellä tai puukolla lohnaistun lastun, jotka tuottavat savua, vaikka valmistusaika venyisi pitkäksi. 

  Jotkut laittavat mukaan sokeripalasen tai pari, antamaan väriä. Minä en sellaisia ole käyttänyt. Erilaisia puulajeja olen kuullut myös käytettävän. Sähkösavustimen mukana tuli pussi muka bourbontynnyreistä silputtua haketta. Kyllähän siinä oma arominsa oli, ja pikantin säväyksen se antoi kaloihin. Koska bourbontynnyreideni tämänhetkinen varasto ammottaa tyhjyyttään, olen turvautunut leppään.

  Kiljusen Martti, RIP., nuotattamies ja kalastaja parhaasta päästä, kertoi käyttävänsä omenapuuta. Enpä ole kokeillut. Ehkä vielä testaan, sillä tuossa ikivanhassa ja suuressa omenapuussa pihalla alkaa olla kuolleita oksia. 

  "Muikku-Martista" vielä. Hän ja isoisävainaani Aleksi kävivät ikiaikaista mittelöä lahnaverkon talvipaikasta: Kumpi ehtii ensin viemään pyydyksen jään alle tienoon prhalle apajalle? Muistan nuoruudestani, kun me Hanelin kanssa käytiin pierun kuorilla potkurien kanssa virittämässä naru kahden avannon välille. Paikka oli turvattu, ja kun jäät vahvenivat, kävi Aleksi uittamassa riimuverkkonsa pyyntiin. 

  Siinä tärkeimmät kohdat omasta savustuksestani. En äkännyt eilen ottaa kuvaa savustetuista siioista. Nyt se myöhäistä. Jollette välttämättä halua, että käyn kuvaamassa paskion sisältöä. Siis laitan loppukuvaksi Peppen muikistelemassa radion tahtiin siikojen kypsymistä odotellessa.