TULOS KUTISTUU

  Yhtiöt esittävät osavuosikatsauksiaan. Joillakin on vaikeuksia saada tulosta mahtumaan. Uutisissa kerrottin nimittäin, että sen ja sen yhtiön tulos on koronan vaikutuksesta kutistunut. Mihin se tulos ylipäätään pitää saada mahtumaan? Tilille? Jos se on pienentynyt, niin hyvin mahtuu. Omistajien kalloon? Sinne ei kai mahdu kovinkaan hyvin. Se on yksi paradoksi: omistajan kalloon mahtuu paremmin iso kuin pieni tulos. 

  Voisiko ajatella, että se ja se yhtiön laittaa liian pieneksi kutistuneen tuloksen kierrätykseen? Uskon, että pienellekin tulokselle löytyy innokas uusi omistaja. Mitä vielä. Ei se ja se yhtiö, eikä mikään muukaan puulaaki, niin tee. Ne valittavat kutistunutta tulosta, mutta eivät halua siitä luopua. Kai se on tapana noissa ympyröissä? No, ei yhtiö ole verrattavissa ihmiseen. Jos ihmisen rakaskin t-paita kutistuu pitämättömäksi, mutta on muuten hyvässä kunnossa, niin vastuullinen elävä laittaa sen kiertoon. Antaa tutulleen, tuuppaa Punaisen ristin tai UFF:n konttiin. 

  Korona se on tuloksia muotoillut. Yleensä kutistanut, jollain viruttanut. Ahne on korona. Kerrotaan, että se haukannut ison palan tuon ja tuon yhtiön tuloksesta. Onko se sama asia kuin kutistua? Jos haukkaan pala omenaa, omena pienenee. Jos korona haukkaa palan tuloksesta, tulos pienenee. Selvä. Kun vaate pienenee, se kutistuu.  Kai tuloksen osalta voi sanoa samoin. Vaikkakaan en lähde sanomaan haukattua omenaa kutistuneeksi. 

  Trump ehti jo väläyttää vaalien siirtämistä. Lienee ollut ajatuksissa jonnekin vuoteen 2030. Että sitten joutaisi jo eläkkeelle hän. Mr. President pyörsi kuitenkin tviittinsä, kun niin omat kuin vieraat esittivät kummaksuntaa. 

  Ylen uutiset: Tutkijaryhmän tulokset kumoavat STM:n aiemmat tiedot kasvomaskien hyödyttömyydestä – jopa itse tehdyistä kangasmaskeista voi olla apua.

  Tutkimuksessa on käytetty samaa aineistoa kuin STM:n aiemmin teettämässä, mutta päätelmät ovat täysin erilaiset. "Mihin hittoon tässä voi uskoa", kysyy mies, jonka pääasiallisessa julkisessa liikenteessä on hyvä tuuletus. Avoveneessä jäävät pasiliskot ja viirukset ja valkosipulin löyhkä, jopa vanhan viinan lemahdus, melko sujuvasti taakse. 

  Minun ei pitänyt (lue en saanut) mennä sienimetsään. Kuitenkin kiepaisin pienen lenkin, uteliaisuuttani. Kun äkkäsin muutaman mustatorvisienen, kiirehdin anomaan pokkeuslupaa. Anomuksen perustelu katsottiin sellaiseksi, että se oikeutti väliaikaiseen vapautukseen. Menin metsään. Torvisieniä löytyi aika mukavasti siihen nähden, että en kovin kauas pihapiiristä loitonnut. Enkä pystynyt kanttallejäkään ohittamaan. Hieman korvat luimussa palasin reilun tunnin matkaltani. Hilppa antoi armon käydä oikeudesta. Hän sanoi, että syödään kanttarellejä urakalla, ja että hän tekee osasta pikkelsiä.

    Siinä leteri puhdistettuja sieniä. Koristeen ukonsienen lakki. Se on nautittu lämpimän voileivän kera. Ukonsieni on mainio eväs; kun poistaa lakista heltat, paistaa pannulla. "Munassa ja korppujauhossa", sanovat kulinaristit, mutta ihan voissakin onnistuu. Ukonsieniä oli nuoruudessani paljon enemmän. Karja laidunsi vapaana pitkin metsiä, ja karjan päästöistä sieni tykkää. Nykyään ukonhattu on harvinaista herkkua. Muutaman melko saletin paikan tiedän, mutta läheskään joka kesä en niitä löydä, en ainakaan madottomassa kunnossa. 

  Torvisienet menivät kuivatukseen. Tai ovat kuivatuksessa. Ihan luonnollisessa ilmanvaihdossa kuivatetaan. Ohut kerros vanhoille uunipelleille, päiväksi ulos aurinkoon, yöksi sisään. Saunaan ei viitsi viedä. Melko tuikeat hajut siitä on seurauksena. 

  Minulla on nyt toistaiseksi voimassa oleva lupa mennä metsään. Kiitos torvisienien invaasion. Toivon, että poikkeuslupa jatkuu saumattomasti rouskukauteen.

  Huomenna ajelen julkisella liikennevälineelläni hakemaan Hanelilta tarpeita aluillaan olevaan projeltiini. Osan osti eilen Mikkelistä, osan saan Hanelin "keskusvarastolta". Sitä mitä sieltä ei löydy, ei juuri tarvitakkaan. 

  Ajan kylän kautta. Hilpalta puuttu inkivääriä ja punasipulia sienipikkelsisn aineksista. Mielihyvin käyn hakemassa. Ehkä se johtaa johdon lempeämpään suhtautumiseen metsään menoa kohtaan.

  Iltauutiset alkoivat juuri selkäni takana. Kuuden uutiset on jo katsottuna, tuskin uutta tulossa. Lopettelen kuitenkin tähän. Luen tekstin läpi. Näin saatan eliminoida suurimman osan "kirotusvirheistä". Tuskin koskaan kaikkia. Sen voin kokemuksesta kertoa. 

RAUHA SAARESSA

  Perhe Tiilikainen poistui eilen saaresta. Autonsa oli kuin nuijalla lyöty. Onneksi sentään peltikuorinen; Trabant olisi pullistunut muodottomaksi. Tai rättikattositikka. 

  Kauhun ja ihailun tuntein katselen aina heidän lähtövalmistelujaan. Tavaraa näet on joka puolella. Joni hoitaa omansa, se on iisi juttu. Iiris pakkaa myös joitain omia tavaroitaan. Mutta Annalla on suurin vastuu. Kun hän aloitaa pakkaamisen, siinä on tehoa. Liisan, Iiriksen ja omat vaatteet, lasten muut tykötarpeet, kuten vauvan ruoat, vaipat, harsot, tutit, lelut, Iiriksen hammasharja, tukkaharja, saappaat, vaikka mitä, sitten vielä omat tilpehöörit, sen jälkeen kaikki muu luettelematon. Tuohon kuluu noin 10 minuuttia, ja kaikki on matkalaukussa ja kasseissa. Uskomaton suoritus!

  Nyt on rauha Saarelassa. Eikä tarvitse pujotella tavarapaljouden väleissä varoen kompastumista. Vaikka kosmeettisia haittoja nuo ovat. Liisan aamuinen hymy, Iiriksen aurinkoinen olemus, korvaavat ne moninkertaisesti. Ja kunto sekä koordinaatoikykyhän siinä petraantuu, kun alati vaihtuvia esteitä väistelee.

  Tässä Annan ottamassa kuvassa tarkastellaan Liisan kanssa päivän uutistarjontaa. Ei mitään ihmeellistä, koronaa ja sen sellaista aina vaan...

Tässä taas Iiris kirmaa Piskolan pihalla peipposena.

  Tänään käytiin kaupungissa. Mentiin Hanelin kanssa, kun hänellä oli asiaa sinne myös. Rautakaupasta ostettiin tarpeita tulevaan projektiin, minkä luonteen ja laajuuden paljastan tuonnenpana. Haneli kävi hoitamassa asioitaan liittyen metsästysaseisiin, me sillä aikaa Marskin jälkiuuni- ja Siiskosen kauraleipää S-markertista, vähän puutteita apteekista. Ja Minnalla kahvilla. 

  Laitetaanpa väliin, ettei mene loppukuvan ainaiseen tälläämiseen, pari kuvaa kunnolla kukkimaan ryhtyneistä pihan penkeistä. Krassia ja kehäkukkaa. Hilpan omista kukista keräämistä siemenistä kasvatettuja.

  Kahdestaan siis taas ollaan. Ollaan me mainio pari; Hilppa ei nää, minä en kuule. Ei Hilppa sokeutumassa ole, enkä minä kuuroutumassa. Mutta optikkoa vailla on Hilppa, minun vasen korvani on ollut kauan melko huono kuulemaan. Kommunikointi on joskus huvittavaa. Saatan havahtua johonkin kovaan ääneen äkisti, ja selviää, että Hilppa on jotakin asiaa monta kertaa yrittänyt sanoa. Hilppa puolestaan joutuu tihraamaan silmät sirrillään, kun jotakin ulkona yritän hänelle näyttää. 

  Ensimmäinen apina ei kuule, toinen apina ei nää, mutta molemmat apinat puhuvat. Ainakin tavallisimmin. Mutta ei kai meille Tithonoksen kohtaloa ole odotettavissa, vaikka puhutaan? Tithoneksen tarina on surullinen. Hän oli kreikkalaisessa mytologiassa Troijan kuninkaan Laomedonin ja nymfi Strymon poika. Eos rakastui Tithonokseen ja sieppasi hänet mukaansa. Jumalatar Eos pyysi Zeusta tekemään rakastajansa kuolemattomaksi, minkä tämä toteuttikin. Eos oli kuitenkin unohtanut pyytää ikuista nuoruutta. Ikääntyvä Tithonos kuihtui kuihtumistaan. Lopulta, kun Tithonos ei pystynyt enää liikuttamaan itseään, Eos katsoi lukitsi tämän huoneeseen, jonne lopulta jäi Tithonoksesta jäljelle vain loputtomasti pälättävä ääni. Ei kummoinen kuolemattomuus!

  Menköön tuo mytologiakertaus loppukevennyksenä, tai minä tahansa. Sillä loppu on käsillä. Tässä jutussa. Ääni ja näppäimet pälättävät ja naputtavat vielä kauan, toivottavasti. Tai kenen kannalta asiaa sitten tarkasteleekin?

PALUU HETKEEN

  Eilisen muistelun jälkeen paluu hetkeen. Ja autofaktaan. Tai autofaktaa eilinen kirjoituskin oli, vähän kauempaa vain. 

    Aamulla, kun koko konkkaronkka, eli sortin sakki, oli herännyt, ravittu ja vaatetettu, lähdettii Piskolaan. 

Veneen takapenkille tälläytyi junioriosastoa....

...ja Peppe ahtaui vielä puikkoihin.

  Perillä käytiin moikkaamassa Tainaa, Hanelia ja Annia, sitten tallustettiin Piskolantalolle. Siellä kortteeraavat sisarukset Irma ja Markku, jokakesäiset vieraat. Markku on armoton mustikankerääjä, sienimies myös. 

  Päivän plääni oli seuraava: Hilppa ja minä Markun kanssa mustikkametsään, Anna, Joni ja Iiris puutarhavattumaalle keräämään kypsät pois, Liisa aitan päätyyn varjoon vaunuissaan nukkumaan. Plääni toteutettiin sellaisenaan. Metsäosasto hyppäsi Markun sitikkaan, usmuutti Kurenpääntorpan tietämille. Tai entisen Kurenpääntorpan. Itse rakennuksesta ei ole mitään jäljellä. Lähes maahan lahonnut sauna muistuttaa sentään joskus paikalla asuneesta Ikosen perheestä. Taas lipsahti sivuun. Ei auto tieltä suistunut, mutta minun mustikkajuttuni levisi käsistä.

    Mustikkaa oli sopivasti. Osa kookasta, osa pienehköä, mutta kypsiä kaikki. Hilppa työn touhussa...

...ja Markku myös. Keräsin minäkin, en ainoastaan kuvannut.

  Ehkä puolitoista tuntia oltiin kyykitty, kun tavoite oli täynnä. Meille kaksi viiden litran ämpärillistä.

  Markku, joka on lähes pro, keräsi kahdeksan litran astian lähes täyteen. Lohduksi  meille: hänellä oli leveämpi poimuri!

  Vajaat kaksi tuntia viivyttiin reissulla. Kun palattiin talolle, oli vadelmayksikkö kerännyt kaikki kypsät marjat, eli seitsemän puolen litran pakasterasiallista ja ehkä kolme litraa ämpäriin. Nukkumaosaston Liisa oli ottanut tehtäväjaon kirjaimellisesti; hän alkoi vasta nyt heräillä. Tässä tyttöä tuodaan siimeksestä pihalle, missä oli myös siimes, koska arska oli juuri piiloutunut pilvien taa.

  Kuten olin lähtiessä ennustanut, talosta ei päästy pois ilman jäätelökahveja. Oli pullaa myös. Nehän maistuivat metsäkeikan perään. Iiris ehti Annin ja Katriinan vanhoilla kaluilla leikkimään.

  Aika on hyvä kulumaan, kun sortin sakin kanssa reissaa. Kun hivakoinemme olimme päässeet Saarelaan ja syöneet, oli kello jo pian neljä. Sitten mustikan putsausta (Hilppa) ja kahvit. Nyt on kello puoli kuusi. Joni lämmittää saunaa. 

 Huomenna perhe Tiilikainen lähtee kohti Espoota. Poikkeavat Mikkelissä Emmalla, Lahdessa parissa paikassa myös. 

  Auto varmaan pullistelee, kun se Potinlahdesta starttaa. Muun tavarapaljouden joukoon tulee kanttarellejä rutosti, mustikoita pikkuämpärillinen, vattuja muutama rasia. Varmaan jokunen kesäkurpitsa ja kurkku myös.

  Me tänne jäävät mennään torstaina kaupunkiin ruokaa viikoksi hakemaan. Mustikoita käydään vielä joku päivä poimimassa. Sieniä kerätään syötäväksi, pakkaseen ei enää yhtään. Niin on käsky kuulunut. Kunhan rouskuaika tulee, niitä tietysti kerätään urakalla, mutta ne eivät mene pakkaseen, tietty, vaan suolaveteen tällätään. 

  Sauna on valmiina. Marssijärjestys on sellainen, että koska Liisa nukkuu (taas) menevät Anna ja Joni ensin, sitten me muut. Iiris on Hilpan ja minun kanssa tykännyt saunoa. Ja me Iiriksen kanssa. Ei hänestä ole edes vaivaa; iso ja omatoiminen tyttö. Komento takaisin. Iiris kuuluu juoksevan rantaan ja huutavan, että haluaa mennä saunaan äidin ja papan kanssa. 

  Ennen kuin saunavuoro iskee, lopetan jutun aamulla ottamaani kuvaan ötökästä kosmoskukalla. Jos ei muuten, niin siksi, että värit eivät riitele.

ARVOSTAN

  Nyt tulee erilainen blogi. Ei tule yhtään kuvaa sienistä, ei muikuista, ei kasvimaan aarteista, ei juuri lapsenlapsistakaan. Ehkä minulle on vielä toivoa?!? Nyt tulee juttua arvostuksesta. 

  Ihmiset arvostavat asioita, ketkä mitäkin, kutka kutakin. Toisilla on arvot kohdallaan, toisilla toisten mielestä vinksallaan. Arvostuksen kohteina voi olla vaikka mitä, ainakin melkein. Hetkinen. Onko olemassa asiaa, jota ei kukaan arvosta, tai ainakin voisi arvostaa? Mietitäänpä. Joku saattaa arvostaa normaalilla mittapuulla arviotuna iljettävimmistä iljettävintä juttua. Ja todennäköisesti arvostaakin. Joku. Tai jotkut. Sellaiset ihmiset ovat normaalimittapuun kantilta tiirailtuna poikkeavia. Mutta se ei kuulu kontekstiin. Itse asiassa en keksi asiaa, mitä en voisi kuvitella jonkun arvostavan. Meitähän löytyy melko monen sorttisia. 

  Itse arvostan monia asioita: henkilöitä, taiteenaloja, mielipiteitä, aatteita, tavaroita, lista on loputon. Nyt kerron eräästä aamulla sienimetsässä (no tulihan se sieltä!) ollessani ajatuksiini tulleesta asiasta, asiasta, mitä arvostan. Arvostan sitä, että olen elämäni aikana ehtinyt pelata Kirvestä lukuisien ikimuistoisten persoonien kanssa. Nämä ehtimiset olen ehtinyt jo nuorena ja nuorena aikuisena kokemaan. 

  Ensimmäiset oppini tuohon korttipeliin sain Pettisen Paavolta. Pettisillä lyötiin Kirvestä joskus tuntikausia, Paavo, Leksa ja minä. Paavo on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten, Leksa vasta hiljattain. Nämä peliajat sijoittuvat vuosiin 1967-1970. Paavon luona oli rento meininki. Saatiin Leksan kanssa tuprutella tupakkiakin, ei Paavo ollut moksiskaan. Saattoi joskus pummata meiltä Marlboron, joskus tarjota meille Nortin. 

  Pettisen korttipakka oli, kuten kirveshuussolleissa on, sellainen, että valakka ja jokerit olivat yhtä kuluneita ja likaantuneita kuin muutkin kortit. Musta Maija- ja Paskahousu-talouksissa olisivat nuo erikoiskortit pistäneet heti silmään jakoa tehtäessä. 

  Sitten siirryin todelliseen kirveskouluun, nimittäin Seiloniemen pelihelvettiin, eli Kiljusen Pertin torpalle. Siellä tuli korttia löytyä vuosien 1973-1985 varrella lukuisia kertoja. Kokoonpano oli yleensä isäntä Pertti Kiljunen, hänen luonaan kortteeraava Parkkisen Antti, Haneli ja minä. Pelattiin siellä joskus pokkaa tai sököäkin, mutta Kirves oli se, minkä ilolla ja lämmöllä muistan. Parkkisen Antin korttitermit olivat hersyvän maukkaita. Kyllä kulahti iltapäivä aamuyön tunneille melko vaivattomasti, vaikka olisi ollut monesti asiallisempaa lopettaa viimeistään yhdeksän uutisiin. 

  Vierailevana tähtenä Seilonniemellä oli joskus Parkkisen Heikki, Antin veljenpoika. Usein pelattiin kossukirves, eli se, joka hävisi, eli sai Kirveen, toi seuraavaan sessioon pullon koskenkorvaa. Mikäli muistini ei petä, Parkkis-Heikki hävisi useamman kossukirveen. Kerran hän toi pullon salkussaan torppaan. Jossain vaiheessa iltaa Heikki sanoi, että miä kirjotan vielä joskus kirjan. Ja nimeksi tulloo "Salakku". Ei ole tietääkseni Heikki kirjaa kirjoittanut. Tai ehkä onkin, en vain tiedä. 

  Ei Seilonniemellä koskaan isommin juopoteltu. Se yksi kossupullo yleensä neljään, joskus viiteen mieheen nautittiin. Totina nautittiin. Pertti kuumensi kaasuliedellä vettä, kaatoi sitä laseihin. Jokainen pani sekaan sokeria mielensä mukaan, hämmenteli aikansa, kunnes Antti antoi luvan kaataa kossua sekaan. Antti nimittäin herkillä sormillaan tunnusteli lasin pintaa, lopuksi tarkalla suullaan maistoi, että ei ollut knorrivesi liian kuumaa. "Ettei haihu rosentit ilimaan!", sanoi Antti. "Jos on liikaa kuumoo, lähtöö höyrän mukana monta rosenttia", täsmensi hän. Joka kerta. 

  Kepille korttipöydässä naureskeltiin "vapisevalle" kepille vielä enemmän. Hyväntahtoiseti toki naureskeltiin. Se kuului pelin luonteessen. 

  Se vielä teki noista korttirupeamista tunnelmaltaan upeita oli, että talosson ei tullut sähköä. Öljylampun valossa kortinsilmää sihdattiin. 

  Kiljus-Pertti ja Parkkis-Antti ovat jo autuammilla korttimaisemilla, Heikki elää tietääkseni toipuen vakavammasta sairaudesta. 

  Samoina vuosina  kuin Seilonniemen pelihelvetissä, tuli satunnaisesti pelattua Kirvestä Rantaharjussa. Siellä oli pelimiehinä isäntä Rantalaisen Erkki, me Hanelin kanssa, satunnaisesti Putkan Tommi, Hämäläisen Pertti, Paakkulaisen Arkko tai Variksen Ville eli Vaakku-Ville. Saattoi olla joku muukin joskus. Ne pelit olivat satunnaisia, eivätkä nousseet tunnelmiltaan Seilonniemen mittoihin. Eivät, vaikka hienoja persoonia niissäkin oli osallisina. 

  Liekö korttipelissä mitään arvostettavaa? No kyllä on. Arvostan Kirvestä pelinä, sillä se vaatii osaamista ja taktiikkaa. "Kirves on korttipeleistä kieroin", sanotaan. Toki saattaa olla, mutta kierous on etelä-savolaista velmuilua. Siis arvostettavaa sekin.  Mutta vielä enemmän arvostan noita suurimmaksi osaksi tuonpuoleiseen siirtyneitä henkilöitä, minua iäkkäämpiä äijänköriläitä (paitsi Leksa vain vuoden,  Haneli nuorempi), jotka olivat oppinsa ammentaneet kuka sodissa, kuka savotoista, kuka kotoa, kuka naapurissa, kuka kukaties rippikoulusta. Sanotaanhan, että Juvalla ei pääse ripille, jollei osaa Kirvestä! 

  Sellainen on blogi, missä ei kerrota tästä päivästä mitään. Eikä laiteta kuvia tämänpäiväisiä. En ole edes ottanut kuin yhden kuvan. Koska kuv(i)a on tapana laittaa, laitan kuitenkin Annan ottaman. Liisa, eli Michelin-miehen ilmentymä, istuu aitassa viruneissa vanhoissa, mutta istuinpäällisten pesun ja kaikenpuolisen puunauksen ansiosta uuden elämän saaneissa rattaissa. 

Vielä se ainoa itse ottamani. Ohimennen napattuna Anna, Liisa ja Iiris hiekkalootalla.

TARINA PÄIVÄSTÄ IIRIKSEN VINKKELISTÄ

  Terve. Mä oon Iiris, viis vuotta ja kohta 10 kuukautta. Ollaan oltu täällä Avokkaansaaressa kohta viikko. Emmi, Tomppa (papan veli), ja Milla oli käymässä. Ne oli pari päivää. Sitten mumma ja Peppe-pappa tuli takasin. 

  Viime yön mä nukuin mumman ja Peppe-papan kanssa saunatuvassa. Peppe-pappa on ku lapset; se käy aikasin nukkumaan. Me mentiin yhessä illalla saunan jälkeen saunatupaan. Mummakii tuli kohta lukemaan mulle iltasatua. Olis Peppekii lukenu, mut mumma halus. 

  Mumma lähti sitte ylös, mä menin omaan sänkyyn. Ei meinannu uni tulla. Kysyin sitte Peppeltä, että saanko tulla sen viereen, ku ei meinaa nukuttaa? Saihan mä. Siinä mä sitte nukuin koko yön, mumman ja Peppe-papan välissä.

  Aamulla ku me mumman kanssa herätii, oli Peppe jo hävinny. Eikä sitä näkyny tuvassakaan. Pappa, äiti ja Liisa nukku vielä. Kahvit Peppe oli kyllä keittäny. 

  Kohta Peppe-pappa rymys metästä. Se oli keränny melkein korillisen kanttarellejä. Ihme äijä, ku viittii muitten nukkuma-aikana kaikkee hommailla. Se oli niittäny jo ennen sienireissua harakankelloniityn. 

  Ku muu porukka heräs, sano Peppe, että eiköhän Joni ja Iiris lähetä laskemaan muikkuverkot päiväks! Mä kysyin, et eiks meiän pitäny mennä sieneen?

  "Joo piti, ja mennään kans", sano Peppe. "Käyään ens laskemassa ne verkot. Ehtii mettäkii vähä kuivua."

  Nii sano, vaikka oli ite ollu jo ainakii tunnin sieniä keräämässä!

  No, sitte me lähettiin laskemaa niitä verkkoja. Peppe-pappa sano, et se opettaa samalla papasta kipparia. Se neuvo jotain karttaplotterin ja luotaimen käyttöö. Iha sama. En ymmärtäny yhtää. Mut sen ymmärsin, et ku Peppe ajeli hiljaa eestakasii, ni luotaimesta näky kalaparvia. Siihe ne verkot laskettii, pappa pakitti, Peppe laski. Pappa ajo takasii, mä istuin sen vieressä. 

  Sitte lähettii sieneen. Peppe-pappa, mumma ja mä. Täs me ollaan Peppen kans valmiina.

... ja täs me mumman kans kerätään ekat aittapolulta.

Kohta oli mun kori jo täynnä!

  Me tultii mumman kans takasii hakemaa mustikkaämäpäreitä ja poimureita, ku huomattiin, et metässä oli vähä mustikoita. Peppe lähti jatkamaa sienien ettimistä. 

  Saatii vähä mustikoita, tehtii mustikkajäätelöä. Tehosekottimessa murskattii mustikat ja sekaa vaniljavaahtoo, sit pakastimeen. Illalla maistetaan.

  Peppe-pappa oli löytäny taas korillisen sieniä. Niitä oli aika paljo yhteesä. Mä autoin putsaamisessa. Mut en kauaa. Aika ykstoikkosta puuhaa näin snadille. 

  Äiti grillas perunoista valkosipulin ja yrttien kans perunanyyttejä folion sisällä. Sitte Peppe grillas kaslerpihvejä. Mä söi perunanyyttiä ja mumman graavaamaa lohta. En lihaa. Lohi oli hyvää, söin paljo. 

  Sitte pappa, Peppe-pappa ja mumma siivos sienet loppuun. Aikaa meni melko paljo. Paljo oli sieniäkii. Me viijää kotiin ja pakastetaan. Vaikka ei muut ku äiti meillä hirveesti sienistä välitä. 

  Äiti keitti kahvit. Mä join vettä. Syötii eilisiä pullia. Sitte mentiin mumman kans uimaan.Sen jälkee mä pyysin Peppe-pappaa laittamaa riippukiikun. Laitto se.

  Tossa viideltä, sano aikuiset, lähdetään nostaa verkot. Niin tehtiin. Äiti tuli mukaan kans. Mumma jäi Liisaa kattomaan.

    Tuli sieltä muikkuja! Peppe-pappa nosteli verkkoja, me kateltiin ja ihmeteltiin. 

  Verkoista päästeli muikut Peppe, Joni-pappa siivosi, mä toimin kuljetuspäällikkönä, eli vein irrotetut muikut välillä papalle. 

Irroton mäkin pari helppoa muikkua, kun Peppe opetti!

 

  Sitte Peppe-pappa laittoi lastin savupönttöön. Hyviä niistä tuli. 

  Ihan mukava päivä oli. Vaikka välillä meinasin innostua liikaa, ja aikuiset vähän kielteli. Minkäs teet, ku on liikaa virtaa? 

  Liisa on ollu kiltisti koko päivän. En oo kyllä paljon joutanu sen touhuja seurailemaan. Kaikkee muutakii on ollu.

  Meen taas nukkumaan mumman ja Peppen kanssa. Saankohan nukkuu niitten välissä? Saan varmasti, jos pyydän nätisti. Ja sanon, että omassa sängyssä en saa unta.

  Tässä oli tarinaa päivään, eli pärinää taivaan, sano Peppe-pappa. Ei sitä aina ymmärrä. Eikä se aina mua. Vaikka aika usein kyllä. 

 Huomenna keksitään taas jotakin uutta. Vesikii alkaa lämmetä, uimassa ainaskii käydään. Nyt alkaa väsyttää. Heippa ja joskus taas lisää tällä Peppe-papan sivulla.

KESÄJUHLAT II

  Iiris järjesti sadepäivän ratoksi kesäjuhlat. Mitään rajoituksia ei tarvinnut ottaa huomioon, väkimäärän suhteen, tarkoitan. Välimatkat saattoivat livetä  suosituksia lyhemmiksi, mutta menköön. 

  Meille vanhoille juhlat olivat ensimmäiset, muille toiset. Hilppa ja Iiris aloittivat valmistelut leipomalla korvapuusteja. 

  Iiris oli niin malttamaton, että ei meinannut nahoissaan pysyä. Heti lounaan jälkeen alkoi hän kattaa verannalle juhlapöytää. Ei aikaakaa, kun oli pöytään ilmaantunut sipsejä ja dippikastiletta, tuoreesta kurkusta leikattuja tikkuja, korvapuusteja ja keksejä. Katettu oli myös kahvikupit ja lautaset.

  Hilppa-mumma kokeili, kuinka Liisalle maistuu kuorittu kurkku. Maistui. Tyttönen vaikuttaa kaikkiruokaiselta. Tosin muikkua ei ole vielä päässyt kokeilemaan. Ehkä parin päivän päästä. Tänään ei viitsi lähteä verkkoja laskemaan; sataa, tuulee.

  

Pian päästiin nauttimaan juhlatarjoilusta. 

 

Joni ehti pikkuneitiä hyppyytämään.

Tässä koko juhlaväki. Ilman kuvaajaa, tietty. 

  Menee päivä rattoisammin, jos on järjestetty juhlat, parit. Iiris on hanakka kekkereitä laittelemaan. Varmaan jotkut pienimuotoiset vielä vietetään. Ehkä sienijuhlat? Sen verran kiepaisin lähimetsässä koukeroa, että tiedän keltaista herkkua olevan poimittavissa. Huomenna metsään mennään. Kokoonpano on vielä auki, mutta avauksessa ovat varmasti tukipelaaja Iiris ja snaipperi Peppe.

  Tänään käytiin tuolla perusryhmityksellä pelastamassa kaksi yli äyräittensä paisunutta kesäkurpitsaa. Taitaa olla menyyssä täytettyä Cucurbita pepoa lähitulevaisuudessa.  

Iiris ylpeänä saalista esittelee. Luulen, että tytön naama on näkemisen arvoinen, kun huomenna sienimetsästä palataan.

  Kun nyt ulos katselen, huomaan, ettei sada. Mites ne muikkuverkot? Tuuleksii kuitenkin. Mennään huomenna. Tänään mennään saunaan. Joni lämmittää. Helppoa. 

  Seuraavia kesäjuhlia odotellen.

HOLLOLA-MIKKELI, PAKSUA ALAPILVEÄ

  Ajeltiin päivällä Hollolasta Anttolaan. Oli erilainen matka kuin aikoihin. Olemme onnellisessa eläkeläistilassa, joten olemme saattaneet ajoittaa matkamme vähäliikenteisiin aikoihin. Nyt sattui perjantai, iltapäivän alku, loma-aika, ja vielä osalla matkaa kovaakin sadetta. Se merkitsi liikenteen hidastumista. Ei tosin mitään seisovia jonoja, ei sinne päinkään, mutta kun on muutaman vuoden tottunut tätä väliä suhaamaan aikaisina aamun tunteina, ja liikenteessä on ollut väljää, tuntuivat nuokin hidastukset oudoilta.

  No, perille päästiin. Joni ja Iiris tulivat veneellä vastaan. Pientä kuuroa heitteli silloinkin, mutta ei pahasti kastellut.

  Talo oli pystyssä, kaikki kunnossa. En sitä tosin epäillytkään. Tai siis en epäillyt paikkojen olevan kunnossa, vaan en epäillyt paikkojen olevan epäkunnossa. Siis epäilin paikkojen olevan kunnossa. Tuliko selväksi?

  Ihan mukavasti oli "nuorison" aika kulunut, vaikka ilma vähän epävakaista olikin. "Veranssi" on vieläkin koristeltu kesäjuhlien jäljiltä.

  Kun saatiin kamat purettua, oli Anna tekemän ruoan aika. Iiris oli jo ehtinyt heittäytyä vauvaksi, ja ängetä itsensä syöttötuoliin piirtelemään. 

  Ja siinä hän myös söi, vaikka jalat eivät meinanneet alle mahtua.

  

  Liisa pötkötteli hyväntuulisena lattialla. 

  Huomisen vielä sataa, sitten alkaa paremmat kelit. Uskotaan ennusteita. Päästään Jonin kanssa muikkuverkon laskuun, Iiriksen kanssa sienimetsään, marjametsään myös. Taitaa lähitulevaisuus olla ylipäätään varattu luonnonantimien haalimiseen. Yksi uusi vähän mittavampi projektikin tuli päätettyä. Sen toteutus on esissä viikon, ehkä parin, kuluttua, kunhan kaikki tarvittava on paikalla. Siitä enemmän ennemmin tai myöhemmin. Lähinnä myöhemmin.

  Politiikassa tapahtuu valitsemiemme edustajien lomaillessakin. Perussuomalaiset ryhtyivät jahtaamaan pääministeriä kovin ottein. Taitaa kannatuksen aleneminen ottaa koville? No, ne onnettomat, jotka kannattavat, saavat iloa riemua elämäänsä, mutta tuskin uusia ääniä kovasti noilla konsteilla ilmaantuu. Kyllä suomen kansa on sen verran fiksua, että ei kaikki sentään läpi mene. Vaikka niinhän minä arvelin Trumpin valinnan kanssakin. En suomen kansasta, mutta paikallisesta. Toisin kävi. Tokko toista kertaa? Ja taas kerran vaikka. Parempi olla olematta oraakkelina. Mutta tuntuu siltä, että mr Trumpin osakkeet laskevat kaiken aikaa. Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle. Niin kuin ei mennä persujen oikeusuhkailujen kanssa. Maailma on niin vinksahtanut mesta, että mitä vaan voi tapahtua. Tuota, tätä, niitä ja näitä kun ajatteleekin, tekee mieli  lähteä Maailmanlopun Ravintolaan. Ei jyväskyläläiseen kopioon, vaan siihen oikeaan, mistä saa parhaat pangalaktiset kurlauspommit!  

 

  Ennen kuin maapallo raivataan pois linnuradan pikatietä hidastamasta täytyy vielä kerätä tosiaan ensi talven sienet, marjat poimia, toteuttaa se mainitsemani projekti. Ja tietysti toivoa, että galaktisen neuvoston päät (siltä osin, kun neuvoston jäsenillä edes on päätä) kääntyvät, ja kotiplaneetamme saa hiljalleen elellä omassa tietämättömyydessään, ja tietämättömänä itsekeskeisyydessään, ymmärtämättä, mitä 42 tarkoittaa. Minäkään en tosin ymmärrä. Tiedän kyllä, että 42 on vastaus perimmäiseen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Sen ratkaisi supertietokone Syvä miete, eikä aikaa kulunut kuin seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta. Sitä Syvä miete ei kuitenkaan pystynyt ratkaisemaan, mikä on tuo perimmäinen kysymys. Joten muuallakin maailmankaikkeudessa ollaan huuli pyöreänä. Ei maapallo ehkä olekkaan niin töhelö paikka.                            

OIKEUS❔

  Ihmisillä on oikeuksia. Ihmiset vaativat oikeuksia. Ihmisillä on oikeus. Ihmiset vaativat oikeutta. Mitä oikeus on? Wikipedian mukaan oikeus tarkoittaa:

  -jollekin yksilölle (oikeusjärjestyksen mukaan) kuuluva etu tai valta tehdä jotakin (käytetään myös nimitystä subjektiivinen oikeus) 

  -oikeudenmukaisuus, se mikä on oikein 

  -oikeusjärjestys, oikeusjärjestelmä 

  -oikeustiede (käytetään myös termiä objektiivinen oikeus) 

  -tuomioistuin, oikeudenistunto

  Kun katselee sarjoja tv:sta tai suoratoistolta, tulee usein huomanneeksi, että mm. rikoksen uhreiksi joutuneet, tai näiden omaiset, vaativat oikeutta. Eli he vaativat rikoksen tekijälle/tekijöille mahdollisimman ankaraa rangaistusta. Eli jos sen Wikipedian määrittelyn mukaan kategoroi, se kuuluu kai ryhmään "oikeudenmukaisuus, se mikä on oikein". 

  Noista sarjoista saa sen käsityksen, että mahdollisimman ankara rangaistus hyvittää uhreilleen teon. Ehkä jotkut asianosaiset näin ajattelevat. Minä en kyllä kuulu tuohon ryhmään. En välttämättä ajattele oikeuden toteutumista rangaistuksen kovuus mittapuuna. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö kamalia, tai vähemmän kamalia, vääriä tekoja tehneille kuuluisi seuraamuksia. Liian isoja asioita minun ratkaistavakseni, mutta ehkä joskus ihmiskunta, jos se ylipäätään saa tällä planeetalla elää ja jalostua, keksii tuohon "rikos ja rangaistus"-dilemmaan kelvollisia ratkaisuja. Tiedän, että monetkaan eivät ajattele laillani, mutta olen joskus pohtinut, onko rangaistus eufenismi kostolle?

  Lyhyen mutta suppean, epätarkan mutta ontuvan oikeusanalyysin jälkeen on siirryttävä nykyhetkeen. Istun Hollolassa, kotona, kirjoitan. Mietintähattu päässä naputtelen.

  Eilen illansuussa tuli perhe Tiilikainen saareen. Vettä pieksi ankarasti, kun lähdin sadevaatteita kainalossa veneelle, mutta sade lopahti, ennen kuin olin Potinlahdessa. Hyvä homma; saatiin perhe ja melkoinen määrä tavaraa kuivana perille. 

  Kun ajettiin ensimmäisen lastin (Anna, Iiris, Liisa ja vähän tavaroita) kanssa kohti mökkirantaa, kysäisi Iiris "ootko nähny Zökken venettä?"

  Zökke on kuvittellinen henkilö, jonka Iiris loi edellisellä käynnillä. Liekö nimi saanut innoituksensa Pöryn Jokkesta, joka kävi laittamassa pesukoliitäntään tarvittavia osia. Pian sen jälkeen Iiris alkoi rannalla puhua Zökkestä. Hän sanoi, kun isohko vene ajoi ohi, että tuo oli Zökken vene. Ilmeni, että Zökke on esikoulun opettaja (Iiris aloitta esikoulun elokuussa). Ja juttu paisui pikkuhiljaa arvaamattomiin sfääreihin. Zökke ei olutkaan mikään tyhjätasku. Hän omisti monta venettä, lopulta myös laivan. Samoin useita hienoja autoja, sekä kaiken kukkuraksi oman junan. Zökkestä riitti seuraavina päivinä juttua. Aina kun vene ajoi ohi, ehti joku kysäisemään, että olikos tuo Zökken vene. Varmimmin, mitä isompi paatti oli kyseessä. Ja oli se. Tai välillä saattoi Iiris todeta kyseisen olleen Zökken veljen.

  Kyllä lapsilla on mielikuvitusta. Eikä Iiris ollut unohtanut Zökke-tarinaa sen vajaan kuukauden aikana, mikä oli kulahtanut edellistä visiitistä.  

  Eilen oli rantapolulla muutakin elämää, kuin illalla jakamani kuvan ukkoetana. Tämä pikkainen aukoi suutaan iltapäivällä.

  Olisikohan kirjosiepon jälkeläinen? Ja toista pesuetta, tietty? Kun hetken kuluttua palasin rannasta. oli se poissa. Toivottavasti onnellisesti sujuu elämä.

  Aamulla lähdettiin ajamaan kohti Hollolaa. Taas oli tuuria mukana: ei sadetta venematkalla. Eikä sadetta, mikä eilisten karttojen mukaan piti olla kokopäiväistä, ole siellä juurikaan ollut koko päivänä. Hienoa. Ovat päässeet tänään tulleiden vieraiden kanssa ulkonakin oleilemaan. 

  Ei ole satanut Hollolassakaan. Vaikka ei se olisi paljoa haitannut, sade. Sisällä ollaan nuhjuttu. Tai minä olen nuhjannut. Hilppa teki maustekurkkuja monta kookasta purkillista. Täsmennys: Omista kurkuista.

  Huomenna mennään äitiä tapaamaan. Maskit päähän. Saa nähdä, kuinka äiti tällä kertaa suhtautuu asiaan?

  Perjantaina lähdetään takaisin Anttolaan. Perhe Tiilikainen jää sinne joiksikin päiviksi. Meillä on Iiriksen kanssa diili sienimesään menosta. Eiköpä jollekin päivälle satu sopivaa keliä. Alle kouluikäisenä minä ensimmäiset sieniopppini sain. Nyt yritän siirtää niitä Iirikselle. Varmasti oppii, sitä en epäile. Kantaako innostus kuinka pitkälle? Toivottavasti hamaan tulevaisuuteen.

  Kello on meikäläisen nukkumaanmenoajan jo ylittänyt. Eli minulla on oikeus lopettaa. "Suorastaan velvollisuus", ajatellee moni. Eikä perin väärässä ole.

JÄSENISTÖ IKÄÄNTYY

  Ikää tulee. Jäseniä kolottaa välillä turkasesti. Jäsenistö alkaa ikääntyä. Jos jäsenistö ikääntyy jollain yhdistyksellä, tai muulla yhteisöllä, alkaa jäsenten hankinta. Ryhdytään etsimään sopivia tulokkaita vetreyttämään yhteisöä. Mitäs minä teen? Mistä haalin uusia jäseniä? Tekoraajakaupasta? Pimeiltä markkinoilta. Pimeästä verkosta? Ei taida onnistua? On totuttava kolotukseen. Onneksi ei sentään kolota niin pahasti, että pitää kollottaa.

  Lämmin päivä oli vielä tänäänkin. Ei ihan viikonlopun lukemia sentään. Koska aistin tattien invaasion olevan todellisuutta, usmuutin aamusta vanhoille sienimestoille. En ollut aistinut väärin. Talven herkkutatit tallessa. Satoa tulee tietysti koko ajan, mutta ei tarvitse noukkia kuin heti syötäväksi. Alla olevan kaltaisia nyssäköitä on pakkasessa jotain kakskytviis.

  Merkillepantavaa oli, että mitään muita tatteja ei noilla maisemilla ollut. Muutaman koivutatin olen tästä saaresta löytänyt, mutta niitten aika lienee tuonnempana. Tattien ilmestyminen on ylipäätään ollut viime vuosina erikoista. Monesti on satoa tullut vasta syyskuussa. 

  Tuntuu siltä, että on tulossa hyvä sienivuosi. Korvasieniä löysin niiden eteen tekemääni työhön nähden hyvin, kanttarellejä on jo pakastettu, lisää tulee varmasti. Nyt odotellaan rouskuja ja torvisieniä. Rouskut onnistuin viime kesänäkin haalimaan, torvisieniä ei juuri näkynyt. Pari tulevaa viikkoa näyttävät, mihin tämä vuosi on matkalla.  Tai tiedetäänhän tämä. Kohti ensi vuotta se hiippailee. 

  Kun tätä blogia aloitin, oli kello jotakin viisi. Sen jälkeen ollaan käyty Jänissaarilla (Rabbit Islands) kahveella ja rupattelemassa. Mustikkapiirakan kanssa. Siis kahvit, ei rupattelu. Äsken tultiin ilta-aurinkon paisteessa takaisin. Jatkan juttua, kun ei viitsi toosaa alkaa tuijottamaan.

  Aivan toiseen asiaan livahdan. Kävin eilen joutessani, eli tekemisen puutteessa, ottamassa talon katolta kuvia. Tältä näyttää tienoo pikkulintuperspektiivistä:

  Pitäisköhän ostaa drone, ni sais isolintuperspektiiviä kans? Ihan tosissani joku vuosi sitten mietin dronen hankkimista. Onneksi jäi hankkimatta. Olisin kuitenkin nuukuuksissani ostanut halvalla sellaisen viritelmän, että sohlaamista olisi ollut perspektiivin hakeminen.

   Hilppa meni pihalle katselemaan, pitääkö ryhtyä kastelemaan. Varmaan jotakin on syytä. Tomaatti ja amppelikukat ainakin. Huomisesta lähtien taitaa vettä tulla taivaalta.  

  Ajattelin vielä huomenna mennä aamusta kanttarellejä etsimään. Sade alkaa ehkä vasta aamupäivällä. Hollolaan pitää ottaa mukaan sieniä, edellyttäen, että niitä löydän. Perinteeksi tullut tapa hoitaa korvaus naapurille postilaatikon tyhjentämisestä on viedä sieniä. 

  Kello näyttää lipuvan kohti hampaanpesuaikaa. Yritän varjella rintamustani. Takuuta en kyllä anna. Mutta onhan meillä pesukone.

ALIARVOSTETTUA

  Mitä tarkoittaa aliarvostettu? Mikä on aliarvostettua? Tai vastakkaisesta vinkkelistä: Mitä tarkoittaa yliarvostettu? Mikä on yliarvostettua? Eihän noihin vastausta ole. Tai toki on, niin monta, kuin on vastaajaa kertaa 0,92. Kerroin tulee siitä, että täsmälleen samoja asiota ali-, tai yliarvostavia tietysti löytyy. Mutta ei kovin paljon, kuten kerroin kertoo. 

  En ryhdy omia arvostuksiani listaamaan. Kunpahan mainitsen, että kesäaamuinen istuskelu aamukahvin jälkeen kello kuus rannalla on aliarvostettua. Perustan väitteeni siihen, että siellä ei näy muita. 

  Aamulla käytiin mustikassa. Ihan tässä saaressa. Löydettiin paikka, missä mustikat olivat koneellakerättävän kypsiä. Melko pieniä olivat, mutta poimittiin viiden litran ämpärillinen. Tiistain on tarkoitus tehdä isompi mustikkareissu. Jos hyvin käy, on sen jälkeen talven mustikat tallessa. Tänään on muuten päiväkahvilla mustikkapiirakkaa!

  Kerättiin matkalla kanttarellejä ja muutamia tatteja. Niitäkin alkaa siis nousemaan. Hilppa putsasi mustikat, minä sienet. 

  Sitten viritin kanan savupönttöön. Reilu tunti kovennuksessa, kansi auki. Haikukanaa. Vaikka pakkauksessa luki "Grillikana".

  Ei huonosti syöty. Pottumuussia, sienisalaattia (viimevuoden satoa) ja savustettua kanaa. Salaattia tietysti myös. 

  Huomenna pitää mennä sieniä jälestämään. Illaksi meidät on kutsuttu kahville naapurisaareen. Mikäs siinä. Vaihtelua puolittaiseen erakkoelämään. 

  Vaihtelua tulee lisää. Perhe Tiilikainen saapuu tiistaina illansuussa. Mukava nähdä. Liisa on vajaassa kuukaudessa muuttunut, kuvista päätellen. 

  Vaihtelu jatkuu. Lähdetään keskiviikkoaamuna Hollolaan. Vieraita Annalle ja Jonille tulee samana päivänä. Harmi, että ennusteet lupaavat melko kehnoa keliä. Jospa ne olisivat väärässä. Sateet ovat ennenkin kiertäneet tämän kolkan, vaikka kuinka olisi kartoilla povattu. Toivotaan kiertoliikettä nytkin. 

  Pari päivää vietetään kotona. Ihmetellään ihmisiä. Äitiä käydään tapaamassa. Kirjastossa poiketaan. Mutta ei pestä pyykkiä! 

  Sitten takaisin. Anna, Joni ja lapset jäävät vielä joksikin aikaa saareen. Pian elämä jatkuu elokuiseen  tapaan; sieniä, marjoja, muikkua, omalta läntiltä pottua, kurkkuja, kesäkurpitsoita, sipulia, salaattia. Eivät hykertele tienoon päivittäistavarakauppiaat käsiään meidän vuoksemme. Minkä maitoa, juustoa, levitettä ja kahvia joskus hatetaan. Toiveissamme näin. Totuus saattaa olla toisenlainen.

HUANKOSKI

  Planeettamme, Suomi uljaasti keulilla, kansainvälistyy. Kielikin muuttuu, lainasanoja putkahtelee taajaan. Odotan, vaikka en toivo, aikaa, kun ääntäminenkin kansainvälistyy. Muutama esimerkki: Sirkus (söörkus), markkinat (maakkinat), eversti (iivrsti), piekana (paikana, [piekanasta tulis helposti kanapiiras, kirj. huom.]), mustikka (mastikka), meinata (mainata, saksal.), Teuvo (Touvo, saksal.), ja Juankoski (Huankoski, esp.).

  Olipas ääliömäinen avaus. Huankoskesta se alkoi. Kun ap. haikutin Lidlin matalikolta pyydystettyä lohta, putsasin hetkeä aiemmin keräämiäni kanttarellejä, alkoi päässäni soimaan Juicen "Juankoski, Here I Come". Ja Juankoski muuttui Huankoskeksi. Pää on kumma värkki. Joittenkin pää on pääsääntöisesti kummaakin kummempi. Lisäksi pieni osa ihmiskunnasta omistaa kummaa kummemmastakin kummemman pääkopan. Se on oma juttunsa. Kummaa kummempi potensiin kaksi. 

  Hellepäivä oli tänään. Sekö sai kaalini höyryämään? Kansainvälistä ääntämistapaa uumoilemaan? Voi olla. Tosin ehkä ei. Pää on kumma värkki. Mutta päästä väliä, päästän välillä asiaa tulemaan. Savulohi oli hyvää. Sen keralla omaa siikliä, omaa salaattia. Hellepäivän evästä. 

  Käytiin ip. hakemassa Piskolasta syöttötuoli. Pitää olla, kun neiti Milla, 10 kuukautta, tulee kylään. Kohta neiti Liisakin, huomenna 5 kuukautta, tarvitsee sellaista. Tuoli on sama, missä minäkin olen snadina istuksinut. Se on etevä aikansa työnäyte. Siitä saa taittamalla tällaisen:

  Tässä Haneli istuu kyseisessä kapistuksessa v. 1955, minä tarkkailen istuvaa. Tuoli oli tuolloin harmaanvihreä, ja on saanut uutta väriä pariinkiin kertaan. Pyörät ovat jossain käänteessä hävinneet.

  Aika monta pienokaista on tuolissa lusikkaa suuhunsa saanut. Se on kiertänyt aika monessa paikassa myös, but still going strong. Laitan vielä tämän osion lopuksi kuvan tuolista koko komeassa korkeudessaan:

  Huomenna on ainakin yhtä lämmintä. Ajateltiin lähteä Puumalaan. Ihan kirkolle saakka. Kaunis reitti ajella, ajeli autolla tai veneellä. Veneellä mennään. Kalliit jäätelöt, menkööt, kerran kesässä. Ehkä Haapasalon Villen kojusta hatsapurit ostetaan. Jospa olisi Ville ite myymässä. Kohtaisivat entinen ja nykyinen hollolainen, nykyhollolaisen syntymäjärven äärellä nykymaailmankansalainen. Ei mennä asioiden edelle, ainakaan jalat edellä. Mutta jos ei ole hatsapuria maistanut, ei tiedä Puumalassa käyneensäkään (nykypuumalalainen sananlasku).

  Melko päättömiä olivat jutut, taas kerran. Pää on kumma värkki, siitä syntyy päätöntä juttua. Päätäntävalta on kuitenkin minulla päällä. Ja minun päälläni. On päälläni t-paita ja sortsit myös. Mutta ne eivät ole päälläni, minulla ne ovat. Ei päätä häntää. Päätös on yksimielinen; päätän kuvaan "hautakummusta" nykylookissaan.