RETORISESTI KOLEERINEN KAVALJEERI ja muita tarinoita

  "V**tu, s****na, v**tu, pe****le! He***tin k**pä!", sanoo poika vieressään istuvalle tytölle Trion Ciao Caffe'ssa.
  Nuoret ovat ehkä 16-18 vuotiaita. Istun viereisessä pöydässä ja höristelen korviani. En niinkään uteliaan, kuin hämmentyneenä.
  "Ottaa niiku v**tu päähän, v**tu! Sa***na, nyt se v**tu niiku vasta mu**ku niiku sanoo!", jatkaa poika.
  "Niiku nii v**tu syvältä niiku!", toteaa tyttö väliin.
    Siemaisen espressoa, taivastelen muina miehinä ympärilleni. Vieripöydissä istuu pääasiassa nuoria. He puhuvat, näpeltävät puhelimiaan, eivät tunnu kuulevan mitään ihmeellistä.
  "V**tu v**tun v**tu!" Pojan ääni kohoaa entisestään. "Sa***nan v**tu! Eikö, v**tu niiku ois niiku v**tu voinu niiku aikasemmi v**tu niiku puhua, v**tu. Täys v**un mu**ku, v**tu! Niiku vi****taa, vi***taa nii vi***ti, sa***na!"
  "Joo, niiku v**tu! Aika niiku vi*****sesti niiku tehty, v**tu!", säestää tyttö hennolla äänellään.
  Ajattelen, että kyllä maailman sivu on kiroiltu, mutta inflaation näyttää tuokin taito kokeneen.
  "Voihan v**tu!", jatkaa poika juttuaan. "Niiku v**un v**tu! Kyllä pitää niiku v**tu sa***na olla niiku v**un pe****stä niiku koko niiku v**un juttu! Kyllä niiku v**tu niiku vi***taa!"
  "Niiku v**tu joo, v**tu, pimeetä niiku, v**tu!", kommentoi tyttö.
  Kymmenkunta minuuttia kuuntelen tuota tarinaa, mikä ei johda mihinkään. Saan kahvin siemailtua loppuun, lähden käveleksimään, vaikka Hilpan töistä pääsyyn on vielä aikaa. En jaksa enempää, yhden päivän v**tukiintiö on tullut täyteen. Vaikka toisaalta olis niiku ollut ihan mukavaa niiku kuulla, kuka tuo v**un mu***ku on, ja niiku miks, v**tu?

  Tätä tositarinaa ei pidä yleistää. Paljon istuksin, kuljeksin Triossa, mikä on nuorison suosima kohtaus- ja oleskelupaikka. Kaikenlaista keskustelua siellä kantautuu korviin, mutta yllä olevan kaltaisia kuitenkin harvoin. Eikä, läheskään aina, aikuisempien ihmisten juttutuokioiden taso kehuja kestä.

  Huomenna se tapahtuu, vihdoin! Pertsa raivaa ulkovaraston! Nyt, kun autossa on vetokoukku (takatappi, kuten puolisoni rva. Lehkonen muinoin kyseistä laitetta luonnehti), homma onnistuu vaivattomammin. Jo eilen toi tuttavani O.M. ohiajaessaan peräkärrin lainaksi. Siis aamulla tuo kauan harkittu, odotettu, pelätty, kammoksittu työ pääsee alkamaan.
  Varastossa on näet tavaraa! Hyvä, kun ovi kiinni menee. Sinne on tullut lykättyä kaikki tarpeeton "ei tiijä, vaikka joskus tarttis-tavara" joidenkin tähdellisten kapineiden joukkoon. Ja sitten, kun jotain tähdellistä kapinetta olisi tarvinnut, eihän sitä kaiken sälän keskeltä ja alta ole meinannut löytää. Mutta nyt asiat muuttuvat; saamme yhdellä seinällä olevat tilavat hyllyt hyötykäyttöön; saamme fillarimme esiin, keväällä huoltoon, sitä myötä käyttöön; voin jopa tehdä arvaamattomia löytöjä, unohdettuja juttuja sattaa sattua käsiin.
  Kun sanon, että en ole muutamaan vuoteen mahtunut varastoon sisään, en valehtele, en edes liioittele. Ovelta kurottelemalla on homma viime ajat toiminut. Tullee olemaan upea tunne, kun pitkästä aikaa tallustelee oman varastonsa lattialla!
  Hollolan jäteasema näkyy olevan huomenna auki klo. 12-18. Sinne reissun, pari joutuu tekemään. En usko, että kaatopaikkajätettä varastosta juurikaan löytyy. Mutta energia-, kartonki-, puutavara-, ja paperijätettä kyllä. Vanhoja kahvinkeittimiä, leivänpaahtimia, tehosekoittajia, kattiloita, pannuja, luultavasti. Samoin vaatteita, mutta nehän menevät meillä energiapuolelle. Kaiketi kahdesta puuarkusta löytyy paljon lasten vaatteita. Eivät ehkä enää uusiokäyttöön kelvollisia parin-kolmen vuosikymmenen kylmätilasäiltyksen jälkeen. Samoin, muistimme mukaan, arkuissa on lasten kirjoja. Toivottavasti ne ovat pelastettavissa. Jossain hyllyllä on myös koko teknillisen koulun aikainen opiskelumateriaalini. Nyt se siirtyy, monen muun tavaran keralla, uuteen loppusijoituspaikkaan.
  En enää varastoa, en komeroita, en mitään paikkaa, mihin voi jotain "väliaikaisesti" sijoittaa päästä tuollaiseen jamaan. En kotona, en Avokkaassa. Kun ottaa käytännöksi, että kaikki tarpeeton ja "entä jos-tavara" saa heti kyydin sille kuuluvaan pisteeseen, pysyvät nurkat ja mieli avarampina.
  Odotan huomista innolla, ties mitä aarteita ilmaantuu. Olo on, kuin vähäpoikana Piskolassa; keväisin, kun lumi suli, oli jännitävää kierrellä pihapiiri, rakennusten seinustat. Aina löytyi joku syksyllä ulos unohtunut leikkikalu, joskus aikuisten tarve-esinekin.

  Olen näköjään kirjoittanut monena päivänä peräkkäin. Mutta eikö päiväkirjaa niin kirjoiteta? Eikä liene etikettivirhe kirjoitaa sitä öisinkin?

VANHAHTAVIA KÄSITTEITÄ LYHYT, OPPIMÄÄRÄ osa II

  Kirjoittelen tässä joutessani jatko-osan 5.3.2013 rustaamaani blogiin: http://plehkonen.blogspot.fi/2013/03/vanhahtavia-kasitteita-pieni-oppimaara.html
  Syy siihen, että aloin kirjoittamaan on, että ulkona on niin liukasta, että en/emme viitsi henkemme ja terveytemme uhalla sinne nokkaamme pistää.

SIIS

  Äimä, karboraattori, tukkilautta, lysteri, propsireki, motti, keksi, hihnapyörä, kirvesnatta, taikavarpu, pääläri, jalkarätti, molskihousut, haitarijatsarit, palttina, liivinluu, listahöylä, piilukirves, pulitusvihko, ympäristöoppi, perunankaivuuloma, bossanovapusero, korvuslakki, laamapaita, kuhilas, liippa, pehku, hevospuomi, rekiturkki, ometta, korsteeni, öljykangastakki, sydwesti, kynsikkäät,  

  Fat Boy, Lee Harwey Oswald, Jack Ruby, Sirhan Sirhan, James Earl Ray, Ben Casey, tohtori Kildare, Laatikkoleikki, Kolme poikaani, Lentävä kalalukko, Kyllikki Saari, onnikka, DeSoto, Fairlane, Seagull, autoverotarra, Caravelle, Laika, Ensio Itkonen, Kirsti Rautiainen.

  Kolkkakala, kälvikala, käestäminen, Wilsonin pinta eli "yökynttilän sydän", kessäytynyt särki, sokerisakset, sokeritoppa, rasvaleipä, klimppisoppa, kultasula, veripalttu, hillonuija, sitruunasooda, omenapore, leikattu sikarinlehti, Fennia 2...

  ...Hevosen pääntautipilleri, prännäri, alkkohooli, viinakortti, ruokailu-, ja kravattipakko, hymypoikapatsas, kossuvissy, Karhuviina, Amin Grilli, Karvahattu, Sutikan vintti.

  Them, Ernos, Kristiina Hautala, Buffy Sainte-Marie, Vesa Enne, Bruno Laakko ja Lepakko-orkesteri, The Everly Brothers,  Sirkus Papukaija (Orvo Kontio ja Onni Gideon), The Tremelous, Peltoniemen Hintriikan surumarssi, mod-kulttuuri, transistori-radio, Kuti-kuti-kut, Hans Selo, Max ja Moriz, seiväsmatkat, tes-visio, Urjalan taikayö, Tango pelargonia, junan I-, II-, ja III-luokka, The Criminals, Mamma, tuo mies mua tuijottaa, Harro Koskinen, twist, The Ventures, limbo, Millie, Mustan kissan tango, Aja hiljaa isi, hula-hula, amphibioautoesittelyt, Anttolan Likenne ja sen lippulaiva "Etana"...

Tämän mallinen oli "Etana", mutta väri tietysti syvän tumman, ja tuskan, punainen. Tumman siksi, että se oli Anttolan Liikenteen väri, tuskan siksi, että häntä jouduttiin väliin koulureissulla vanhalla tiellä tuuppaamaan, kun hän ei jaksanut nousta mäkiä. Se oli aikaa, jolloin autoilla oli vielä sielu.

LONG MAY YOU RUN!

  ...Ossi Karttunen, Börje Strand, Sulo Bärlund, Veikko Karvonen, "kolme maalia", Ferenc Puskas, "kuka pelkää mustaa miestä", Eläintarhan ajot, mäystin, Eusebio, "rotanloukut", halma, Pekka Säilä, Leo Kinnunen, pesäpallon piirisarja, Olli Mäki, Helmut Regnagel, Puolan kulta olympiajalkapallossa 1972.

  J.V.Sukselainen, ensimmäinen kahvilaiva, Aku Ankan esiinmarssi, kaukopuhelu, Maamiehen tietolaari, noottikriisi, Urkki ja Ahti Hawaijilla...

  ...Nikitan kenkä YK:ssa, kansallinen hätätila, tankerovitsit, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.........., yleislakko, Reporadio, pennit rahapusseihin, keskari kauppoihin, Emil Skog, maalaisliitto, EFTA, Komekon, taloustietokilpailut, Melbournen olympialaiset, Suezin kriisi, Unkarin kansannousu, Borsalino-, tai Roston-hattu, lättähatut...

Kari Suomalaisen käsitys "lättähatuista.

  Ja lopuksi loppukaneetti:

 Loppukaneetit ovat samat, kuin osan I lopuksi kirjoitetut loppukaneetit.

Loppu.

 
   

VOINKO ANOA KORVAUSTA?

  Nyt se on loppu! Nimittäin Emmerdalen katsominen livenä! Olen tuota saippuaa seurannut vuosikausia. Siinä mielessä leppoisaa katsottavaa, että ei ole niin väliksi, jos muutama jakso jää silloin tällöin näkemättä. Yleensä sarjan molemmat arkipäivisin tulevat jaksot katselen suorana. Mutta raja se on minunkin rajattomalla mielenmaltillani. Se korsi, joka katkaisee Pertsan pinnan on työnsä tehnyt! Olen reilun parin viikon aikana nähnyt Emmerdalen kylkiäisenä noin tunnin verran typerää ennakkomainosta "Saturday Night Live"-ohjelmasta. Olen nähnyt suunnilleen saman verran jotain Pirkka-Pekan puheen höystämää MTV3-konsernin hymistelyä. Nämä muitten mainosten, siis maksettujen, lisäksi.
  Olen yrittänyt keksiä puuhaa mainoskatkojen ajaksi. Olen käynyt valmistamassa espressot. Olen poikennut "toimistolla" oikomassa mattoa, katsomassa lämpömittaria, lukemassa sähköposteja. Olen käynyt paskalla. Olen käynyt alakerrassa hengittämässä syvään, laskemassa sataan. Olen käynyt viemässä roskia. Silti päässä soi, aivoissa sauhuaa, silmissä mustenee. Täst'edes aioin tallentaa kaikki Emmerdalen jaksot, katsoa ne hermoja säästävällä tavalla. Jos nuo kaksi peräkkäistä jaksoa katsoo livenä, on esitysaika n. 60 minuuttia. Kuitenkin itse ohjelman kesto on n. 20 minuuttia per jakso, eli 40 minuuttia. Joten 20 minuuttia, eli kolmasosa, on muuta tarjontaa. Toki ymmärrän kaupallisten kanavien periaatteen; ne saavat tulonsa pitkälti mainoksista, nykyisin myös tietysti maksullisista kanavista. Rehellisiä mainoksia vielä joskus katsoisikin. Mutta kun kanavilla menee niin huonosti, että ne eivät saa mainosaikaansa myytyä kuin osittain, ne joutuvat suoltamaan omien ohjelmiensa ennakkomainontaa suurimman osan katkosta. Ja samaa lorua, joka paussi. Kun kuuden ja seitsemän välillä katselee viisi kertaa saman typerän, mutta pitkä, ylistyksen jollekin SNL-ohjelmalle, koettelee se rauhallistakin miestä. Ja ennen kaikkea rauhallista mieltä!
  Emmerdale on suunnilleen ainoa kaupallisten kanavien ohjelma, mitä olen pitänyt tapanani suorana seurata. Päivärytmistäni johtuen iltaisin tulevat sarjat, elokuvat, dokkarit, menevät tallennukseen. Ne katson sitten kun katson, mainokset pois kelaten. Täten en varmuudella pysty sanomaan, millainen on tilanne muitten, kuin MTV3-konsernin kanavien kohdalla. Saman verran mainosaikaa niillä joka tapauksessa näyttää olevan varattuna.

  Moni sanoisi, että "oma valita, ei oo pakko kattoo!" Niinpä on, siksi en enää kato. livenä.

  Mutta otsikkoon viitaten: Voinko hakea tv-yhtiöltä korvausta, jos verisuoni katkeaa päästä, kroppa halvautuu mielipahasta, tai humeeti alkaa muuten vaan sassaroimaan mainoskatkojen vuoksi?
  Tai voiko Hilppa vaatia kyseiseltä yhtiöltä korvausta, jos se on aiheuttanut telkeämiseni pyöreään huoneeseen? Vaikka kai korvaus kohdallani olisi nimellinen. Mikä ei tietysti olisi kohtuullista; uusia Pertsoja ei niin vaan tänne repäistä.
  Voinko vedota syyntakeettomuuteen, jos amokin vallassa ryntään ulos pelottaen naapurin taaperoilta vetelät housuun, yöunet huut helevettiin?

  Siinä oikeusoppineille pohdittavaa. Pohtikaapa äkkiä; jos ajattelemattomuuttani vielä suoraa Emmerdalea hairahdun katsomaan, saattaa ennakkotapaus olla käsillä ennemmin, kuin arvaattekaan.

  Sitten vielä keliasiaa, ei onneksi keliakiaa. Eilen oli niin liukasta, että, pakko tunnustaa, aamulenkki lyheni alla puoleen normaalista. Nastakengistä huolimatta. Ei ole mukavaa tallustaa, kun energia kuluu pystyssäpysymiseen. Ihan hyvin olivat väylät hiekoitettu, mutta märän jään päällä siitä ei paljon apua ollut. Hiekanjyvät pyörivät jalan alla, nasta ei jaksa jäähän pureutua.

  Tänä aamuna oli toinen tilanne. Muutama pakkasaste, ryynilunta, mikä oli tarttunut jään pintaan oli ripotellut vajaa sentti. Oikea unelmakeli, vaikka vähän tuuleskeli (huom. loppusointu!) Ensiöynä, huomisaamuna sataa vettä, sunnuntaina alkaa hieman pakastaa. Vaihtelevaa on ulkoilijan elämä. Mutta sitkeästi aion joka aamu varusteisiin tälläytyä, jääköön vaikka lenkki sitten lyhyeksi.

TAITEELLINEN VAIKUTELMA

  Taitelijoita, taiteilijoiksi sanottuja ja taiteilijaksi itsensä nimittäviä/nimittäneitä on paljon. Mutta mikä on taidetta?  Wikipedian mukaan taide tarkoittaa yleisesti kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään kokemiaan tunnevaikutuksia.
  Tuon määritelmän mukaan jokainen teos voi olla tekijän kantilta katsottuna taidetta. Entä mikä on taidetta kokijan asemasta tarkasteltuna? Sekö, minkä kriitikot taiteeksi julistavat? Sekö, mikä oppikirjoissa kerrotaan? Sekö, mikä näyttelyissä, esityksissä, konserteissa ja kirjamessuilla mainesanoin julkituodaan, palkinnoilla kuorrutetaan?
  Onko joku punk-biisi tai joku gaffiti taidetta? Ja jos ne ovat, ovatko ne punk-biisi tai graffiti
  Liian vaikeita kysymyksiä minun ratkaistavakseni. Joten tyydyn tuohon määritelmään; taidetta on kaikki se, millä tekijä yrittää omia tuntemuksiaan ilmaista.

  Entä mikä on hyvää musiikkia? Mikä on hyvä leffa. Millainen on hyvä näytelmä. Onko paras kirja paksuin kirja? Mikä on hyvä taulu, patsas, valokuva?

  Joku kokee Frank Zappa'n "Over-Nite Sensation"-albumin paremmaksi, kuin  Kake Randelinin "Kop kop kop"-plätyn...

   ...joku on mieltynyt Mikko Alatalon "Puuhamaa"-luritukseen enemmän, kuin Jimi'n "Voodoo Child"-biisiin.
  "Kesäillan valssi" voi muutaman mielestä hakata mennen tullen "Citzen Kane'n", muutama arvostaa enemmän Aki Kaurismäen "Varjoja paratiisissa"- leffaa kuin "Poliisiopisto vitosta".
  Marcus Proust'in "Kadonnutta aikaa etsimässä"vetoaa toiseen enemmän kuin Heikki Hietamiehen romaanit, Volter Kilven "Alastalon salissa" hakkaa kevyesti Harlequin-sarjan toisen listalla.

  Yksi saattaa arvostaa Juhani Palmun Latomaisemat Michelangelon maalauksia edelle, toinen vannoo mieluumin Rodin'in, kuin Miina Äkkijyrkän teosten erinomaisuuden nimiin.

  Onko sellainen teos hyvä, jota kriitikot kilvan ylistävät, sellainen huono, jonka maan rakoon polkevat?

  Voiko teos olla hyvä, jos se on tehty "kaupallisessa" mielessä?

  Kai asia on niin, että jokainen on oma kriitikkonsa. On hyväksyttävä, että se, mikä jostakusta tuntuu, kuulostaa, näyttää, jne, hyvältä, on hyvää, ja on myös taidetta. Ja mikä kukaan on hänelle kertomaan, että tuo on hyvää, tai tämä on huonoa.

  Nyt, jälkikäteen ajateltuna, huomaan, että olen elänyt aikaa, jolloin tyrmäsin elokuvia, kirjoja, musiikkia, niitä edes näkemättä, lukematta, kuulematta. Siihen vaikuttivat mm. ennakkoasenne, lukemani arvostelut ja kuulemani kommentit. Nyt ajattelen toisin; ei ole reilua dissata mitään, mitä ei ole omakohtaisesti aistinut. Tietysti on niin, että monista tekijöistä on jo ennakkokokemusta, minkä perusteella voi päätellä, että "tuo ei oo mun juttu". Siitä huolimatta, jos ei kyseistä teosta ole kuullut, nähnyt, lukenut, kokenut, ei pidä mennä sitä puheissaan tai kirjoituksissaan haukkumaan. Kaikille ja kaikelle pitää antaa mahdollisuus.

  Kuten tarkkaavaiset??? lukijat??? ovat huomanneet, en ole puhunut sanaakaan korkeakulttuurista. Enkä puhu; jätän sen niiden asiaksi, jotka siitä jotain tietävät.

  Pakkanen meni sitten "persiilleen". Liukasta tuli. Kelit vaihtelee, talvi etenee. Aika rientää; Isä-Erkin poismenosta on ihan pian kulunut kymmenen vuotta, ja otin tänä aamuna pakkauksesta viimeiset liki viisi vuotta sitten Dressmann'ilta ostamistani (kolme kahden hinnalla) kalsareista. Samoin menevät passimme kohta vanhoiksi. Muistan nuo asiat siitä, että sekä passien uusinta ja kalsarien osto tapahtuivat hieman ennen 60-vuotispäivääni, minkä vietimme Kreetalla. Erkin kuolemalla ei noihin asioihin tietysti ole mitään konnotaatiota.
  Ja vielä on mainittava, etteivät nuo Dressmann'in kalsarit ole olleet ainoa, mitkä ovat käytössäni näinä liki viitenä vuotena olleet. Olipa vain yksi kappale päässyt unohtumaan.
  Ja passeista sen verran, että pitää laittaa kohlakkoin anomus vireille; käy homma netissä, ennen kuin ovat vanhoiksi menneet. Passit. Passien henkilöt toki ovat. Menneet vanhoiksi.

KIERRÄTETTY BLOGI

  Paikallinen aviisimme kertoi aamulla artikkelissaan, että vain noin puolet kierrätykseen tarkoitetuista lampuista löytää oikeaan osoitteeseen. Joten suuri määrä energiansäästölamppuja, jotka sisältävät elohopeaa, päätyy sekajätteeseen, siis kaatopaikoille. Ihminen piittaamattomuuksissaan, ei vaivaudu toimimaan oikein, mikäli se hänen mielestään aiheuttaa vähimmässäkään määrin haittaa. Ilmeisesti yli puolet kotitalouksista pitää ongelmallisena kerätä pussiin käytetyt lamput (joita ei vuodessakaan kerry monta), ja viedä ne kauppareisullaan sellaiseen liikkeeseen, missä niitä on myytävänä. Ilmaiseksi, tietysti. Ei tuollainen mikään vaiva ole. Piittaamattomuutta! Ja ajattelemattomuutta. Joissain tapauksissa myös tietämättömyyttä.

  Hieman enemmän vaivaa saattaa aiheutua kartongin, lasin, paperin, peltipurkkien ja kierrätysmuovijätteiden oikea käsittely. Ainakaan pienemmissä taloyhtiöissä, omakotitaloista puhumattakaan, ei ole omaa paikkaansa kaikille jätteille. Autottomalle taloudelle kierrätys on myös hieman hankalampaa. Mutta keräyspisteitä on taajama-alueilla melko tieheässä. Monesti vielä markettien läheisyydessä, joten kierräys on helppo tehdä kauppareissulla.
  Me hankimme n. 5 vuotta sitten IKEA'sta kolmiosaisen systeemin parvekkeele. Sinne laitetaan kartonki, lasi ja metalli. Nyt, kun muovin kierrätys alkoi, täytyy hankkia sillekin oma säilytyspaikka. Tuo kapistus ei ollut arvokas; enemmän se maksoi, kuin 5 €, mutta alle kympin kuitenkin. N. sadan litran vetoinen "säkki" täyttyy meilläkin, kahden hengen taloudessa, tölkeistä ja pakkauskartongeista reilussa viikossa. Vaikka mm. maitoa emme käytä, kuin kahvissa. Aika vähän asunto kolmesta kannetaan taloyhtiön roskakatokseen tavaraa; energiajätettä ja kompostijätettä jonkin verran, kaatopaikkajätettä ei paljonkaan.
  Ilman erityisempiä elvistelyjä paha mieli tulee, kun yhdeksän asunnon talon energiajätelaatikko on täynnä kierrätykseen käypää kartonkia.
  "Meneehän se energiaksi", saattaa joku sanoa. Toki, hyvä niin, ettei kaatopaikalle. Ja pullisteluhaluinen reikä taivaassa tykkää.

  Mikä ihme tekee Suomessa kierrätyksen niin vaikeaksi? Suurin osa Euroopan maista on meitä huomattavasti tehokkaampia noissa asioissa. Kai me olemme niin "junttikansaa", että emme sisäistä uusia tapoja, uusia malleja, emme edes omaa parastamme, jos ne eivät välittömästi jokapäiväisessä elämässämme näy. Ehkä asioista voisi vielä enemmän pitää meteliäkin. Mediassa tietoiskuja, etc. Vaikka kyllä vähänkin ympäristöään seuraavan pitäisi olla näistä tietoisia.

 Summa sumarum: PIITTAAMATTOMUUS!

  Kuten otsikosta voi päätellä, olen näistä asioista ennenkin kirjoittanut. Pakko oli taas, lehden luettuani, asiaan palata. Se, että melkoisella todennäköisyydellä ei kukaan niistä, jotka mahdollisesti tämän lukevat, muuta käytäntöään. Olen vakuuttunut kaveripiirini tietoisuudesta. Mutta se on irrelevanttia. Eivät nämä blogit ole maailmanparannukseksi tarkoitettuja, paremminkin oman mieleni kohennukseksi, aivojeni??? iloksi ja tylsistymisen ehkäisemiseksi. Siis aivojen. Nimittäin tylsistymisen. Aivojen. Pääasiassa.

  Kello on nyt 8:42. Lopetan muutamaksi tunniksi. Lähden kaupunkiin; vien rouvan duuniin, käyn mittaamassa Elinan verenpaineen, käyn hänelle kauppa-asioita toimittamassa, mikäli tarpeen. Ja lähden Vesijärven jäälle lumikenkäilemään. Huomiseksi on nimittäin lupeissa lunta ja räntää, tuulta ja tuiskua. 

  Jatketaan juttua. Lähdin jäälle Jalkarannasta, Myllysaaren kohdalta. Harmaata oli. Muutama hiihtelijä, harva pilkkimies näkyi ulapalla. Se ja sama, oliko jalassa lumikengät, vai talvisaappaat; lunta rehti 10 senttiä. Mutta kun tämän leveysasteen talvet on tavanneet olla vähälumisia, pitää kaikki mahdollisuudet käyttää. Kohtahan se suveaa niin, että lumet alkavat sulamaan. Ainakin jossain päin Suomea, povataan. 

Mutta Myllysaaren paviljonki näytti kuitenkin parhaat puolensa:

Samaten kaupunki

  Tunnin kiepauksen jäällä tein, sitten Lidl'in kautta kotiin. Kirjoittelen tämän loppuun. Kohta on jotakin murkinoitava. Sen jälkeen lukemaan. Minulla on hieman kesken Ursula K. Le Guin'in uunituore suomennos "Haikaran silmä", alun perin vuodelta 1978. Sain siitä mielijohteen kerrata rouvan 1. kotimaiselle käännetyn tuotannon alkaen minulle rakkaista "Pimeyden vasen käsi" ja "Osattomien planeetta". "Maameren tarinat" ja "Läntisen rannan aikakirjat" tietysti kronologisesti, vaikka viimeksi mainitiun sarjan lukemisesta ei kovin kauaa olekaan.  

  Joten keittiöön, sohvalle lukuasentoon, iltapäivällä kirjastoon haalimaan Ursulaa.

ONOMATOPOEETTISIA ANEKDOOTTEJA

  Tiusanen havahtuu käen kukuntaan, teerten kukerrukseen. Ei ollut vielä viikkoakaan siitä, kun jäät ryskivät lähtiessään liikkeelle Västäräkissä. Yöllä on sateen ropina, tuulen viuhunta nurkissa herättänyt hänet. Mutta nyt on mitä kaunein kevätaamu.
  Tiusanen pomppaa sängystä, nappaa luodikon, hiippailee pihalle. Siellä ne istuivat, koivujen latvassa, kukertelijat.
  "Pam!" ja "pläts!" Teeri pläjähtää maahan puun juurelle. Tiusanen hihkuu itsekseen, raveltaa linnun luo. "Tästä syntyy hyvä pata, kunhan kynitään ja suolistetaan", olisi kuulija saattanut muminan tulkita.

  Heinäkuinen aamu Västäräkissä. 40 kukkoa kiekuu viideltä tarhassaan. "Prrrrkele!", älähtää Tiusanen minulle. Raaps, raaps, hän kynsii kupeitaan. "Tänään teurastetaan pari kukkoa, vietetään kestit!" Aamusaikat lutkutellaan, MUD-4 Mikkeliin ja Alkoon ajellaan. Punaviiniä (Egri Bikaver) jokusia pulloja hankitaan.
  Iltapäivällä Tiusanen sanoo minulle (parin viinilekkerin jälkeen): "Käyppä lahtaamassa kaksi kukkoa!" Minä menen, valitettavasti olin tullut uhonneeksi. Kops ja kops! Pää pölkylle ja poikki. Vielä höyhennys, suolistus ja rantaan, missä Tiusanen sytyttelee nuotiota. Eipä aikaakaa, kun leikit räiskähtelevät, kukonpoikien ruhot tirisevät tikun nenässä. Ne olivat ensimmäiset, ja takuun voin antaa, myös viimeiset, suorittamani teurastukset.

  Kesäkuun loppupuolen lauantai-iltapäivä Västäräkissä. Tiusanen sanoo minulle: "Eiköhän sörnäytetä Ristiinaan!" Minä siihen: "Mikä ettei!"
  Pruum, pruum, Tiusasen kakskymppinen supattamaan, ja taipaleelle. Matkalla myös Varkaantaipale ja Kirkkotaipale. Tyyni ilma, vesi solisee keulassa. Alkuillasta Ristiinan satamassa ollaan. Meillä ei oo rahaa, kun kahteen keskariin Martan baarissa, kahteen lihikseen nakkarilla. Aikamme toljaillaan, alkaa tulla yö, vilu hiipiä. "Eiköhä lähetä", sanoo Tiusanen. "Joo", vastaan. Hytisyttää, farkut, t-paita ja ohut pusero eivät paljoa lämmitä. Tiusanen lipuu satamassa olevan pienen matkustajalaivan kylkeen. Kokeilee hyttien pyöreitä ikkunoita. Naps! Yksi raottuu. Tiusanen nousee penkille, työntää kätensä sisään, hamuilee, vetää ulos kaksi vilttiä. Yippee! Pojat eivät kalistele hampaitaan ihan irti paluumatkalla.

  Seitkytluvun alkupuoli, ollaan Hilpan kanssa Avokkaassa. On elokuu, illat alkavat jo pimetä. Tiusanen tulee hämärissä silloisen tyttöystävänsä Ritun kanssa hakemaan meitä Rantaharjuun kaljalle. Minä ihmettelen, kun Tiusanen huristaa Harjun rannan ohi. "Mihin siä meet?", kysyn. "Kohta näät!", vastaa Tiusanen.
  Hän kaartaa pian vasemmalle, liplattelee hiljalleen pitkää Limalahtea sen perukoille. Me muut huuli pyöreenä, että mitä? Ollaan jo aika lähellä lahden pohjaa, kun: "Pläs ja loiskis!". Me, että mikä? "Majava!", kuiskaa Tiusanen, kaivaa pistoolin jostain piilostaan. Minä, että et helevetissä ammu! Nyt lähetään äkkiä pois täältä! Hilppa ja Ritu myös toppuuttelemaan. Lopulta Tiusanen tapautuu, kääntää kokan takaisin selkävesille.
  Meinasi Tiusanen tehä majavapaistin. Niistä majavista, mistä professori Osmo Mäkitie sanoi, kun ne olivat kaataneet melkoisen haavikon hänen mailtaan: "Muuten noista majavista tykkään, mutta kun ne tekevät niin terävän kannon, ettei sillä voi istua!"

  Kuuskytluvun loppupuolella on Västäräkissä rapujuhlat. Siellä on sekalaista seurakuntaa, lähinnä Tiusasen kavereita. Minä olen melko noviisi, kai seitentoistavuotias. Votkaa ja valkkaria on tarjolla reilusti, rapuja riittävästi. En muista, vaikka oltais Pettisen Leksan kanssa ne saksiniekat käyty pyytämässä. Siinä syöpöttelyn ohessa kuulen välillä melkosta rouskutusta, kuin kovaa näkkileipää olis joku pureskellu. Syy selviää aamulla; Manninen, Tiusasen melko karski kaveri, rauha hänen sielulleen ja muistolleen, loihe silmiään hieroen kysymään: "Pitiks ne pirut kuoriakin?"

  Taitaa olla juuri Manninen Tiusasen kaverina, kun tehokalastavat Västäräkin matalikolla. Ovat jostain saaneet tulenosotuspommeja??? Niitä sitten keskelle matalaa Västäräkin vesialuetta nakelevat. Eli pioneerinuottaa ovatt poijat vetämässä! On ollu pientä kalaa, jokusia isompiakin, mahat pystyssä vesi sakeanaan. Ja kohta lokkeja! Ja myöhemmin virkavalta. Eihän ne kalat siihen kuolleet, taintuivat hetkeksi. Minkä saattoi jokunen lokin evääksi joutua. Mutta kaverukset saa rapsut lainvastasesta kalastuksesta.

  Tuo episodi poikii toisenkin virkavaltakäynnin. Tiusanen ja Manninen nimittäin myöhemmin samana kesänä käyvät irrottamassa kalastuksesta vihastuneen, poliisit paikalle soittaneen Hyvösen Onskan Fordson Majorista pakoputken. No, Onska arvasi, kuka on ollut asialla, ilmotti taas poliisille. Virkavalta saapuu, menevät pojilta kyselemään. Nämä kieltävät asiasta mitään tietävänsä. Jepet siihen, että saahaanko vähän paikkoja katsella? "Kyllä passaa", Tiusanen lupaa. Niin siinä sitten käy, että pakoputki löytyy Västäräkin maakellarista. Taas tulee sakkoja. Eikä naapurisovut ainakaan korjaannu.

  Yhtenä kesälauantaina, kun ollaan Rantaharjussa, kaljalla, totta kai, biljardia pelaillaan, kuuluu ovelta äkkiä: "Prrrrkele, toine paistetaa, toine savustetaa!" Tiusanen sieltä koheltaa saliin rantakäärme kummassakin kädessään. Huiskis, nakkaa ne veralle. Melkoinen suhina alkaa kuulua, kun kärmeet pujottelevat pallojen väleissä. Plums! Äkkiä on toinen hävinnyt keskipussiin! Sitä en jaksa muistaa, kuinka otus sieltä pois saatiin. Mutta ei kai se sinnekään jäänyt. Kuten jäi kerran piippuni. Hanelin kanssa biljardipöydän vieressä jostain väiteltiin, ja äkisti velj'-poika nappaa käyrän Petersonin suustani, tunkee sen pussiin. Ei sitä pois saatu. Kun joskus syksymmällä menen seuraavan kerran Rantaharjussa käymään, huomaan rakkaan piippuni tuhkakupissa ihan karrelle poltettuna. Selviää, että kun RAY, vai mikä taho se noita kolikkobiljardeja ylläpitikään, on käynyt rahalippaan tyhjentämässä, on piipun samalla sisuksista löytänyt. Ja Korhosen Esko Nyyrikki, halavatun ketkale, on sen ominut. Esko on asunut Saukonsalossa pari viikkoa, jossain työhommassa lie ollut. On kuitenkin piippuni sinne jättänyt, sen tärveltyään!

  Kerran seiskytluvulla ollaan talviviikonloppua Tiusasen kanssa Västäräkissä viettämässä. Ihan poikapäiviä kahdestaan. Minulla on parin verkon jata jään alla kummelisaaren kupeella Avokkaan ja Piekälän välillä. Mennään se kokemaan. Rouskis, rouskis, hyvin puree jääsaha. Jo heti verkon päässä sähköttää; kaksi vajaan kilon painoista siikaa.
  Västäräkissä Tiusanen perkaa siiat, paloittelee ne, kuorii ja paloittelee perunat. Laittaa emmeet pataan, suolaa ja pippuri, sekä runsaasti sipuli sekaan, vielä silavaa kuoreksi. Sitten leivinuuniin muutamaksi tunniksi. En ole elämän päivänä syönyt yhtä herkullista kalalaatikkoa!

  Nämä tapahtumat on kirjoitettu Tiusasen Hanskin kunniaksi, eli ei siis missään tapauksessa "mala fide". Ja kaikessa ainakin toinen puoli totta, oikeastaan kaikki. Jotain olen kirjoittajan oikeudella saattanut "muistaa väärin".
  Hanski oli, on yhä, melko ambivaletti, kaksijakoinen, persoona. Hän on taiteellinen moniosaaja, jonka ajatuksia, myös tekoja, on monesti vaikeaa ymmärtää. Kaikkea hän on ehtinyt elämänsä aikana kokeilla. Vaikka taulut, kuparityöt, tai hieno kalapuntari, artesaanin opit, eivät ole edenneet elämäntyöksi. Hanski on kai liian lyhytjänteinen. Mutta sen olen aina sanonut, että siinä on mies, jonka voi tiputtaa antarktikseen, saharaan tai sademetsään puukko ainoana varusteenaan, niin kohta hän sieltä palaa entistä ehompana. En ole toviin Hanskista mitään kuullut. Jossain Mikkelin liepeillä kai asustelee. Pitää tulevana kesänä tavoitella. Oli meillä hienotkin hetkemme, vaikka elämä ja omat valintamme meidät kauemmaksi ajoivatkin.

KALAREISSUJA

  Nuorena olin melko innostunut kalastuksesta. Tuli Anttolassa verkkoja pidettyä, enimmäkseen Hanelin kanssa, joskus yksinkin, ympärivuotisesti. Kun Avokkaassa olleet verkot vuosien myötä rikkoutuivat käyttökelvottomiksi, olin vielä vuosia velj'-Hanskin verkkokaverina hänen pyydöillään. Aina Anttolassa ollessani; tuossa 70-, ja 80-luvuilla tuli kotikylään ajeltua ainakin pari kertaa kuussa, talvisinkin.
  Pari talvista verkkojuttua on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Älkää soimatko harvapäistä kirjoittajaa, jos hän on aiemmin muutamassa blogissaan samoihin tarinoihin tarttunut.
 
  Joskus 70-luvun alkupuolella oltiin viettämässä viikonloppua Västäräkissä, Tiusasen Hanskin luona. Meitä oli Hilppa, minä, Haneli ja H. Tiusanen. Perjantai-iltana hörpittiin viiniä, oisko ollu jäykempääkin? Lauantaina aamulla lähdettiin kokemaan Tiusasen verkkoja siitä ihan lähitienoilta. Saatiin joku hauki, isoin taisi olla kolmikiloinen. Oli kunnon pakkanen, ja kalat tietysti jäätyivät pulkassa tönköiksi. Kun oltiin lähes laiturilla, tuli meille Hanelin kanssa jostain asiasta verbaalista kädenvääntöä. Hanski nappasi isoimman hauen kuljetukseta, lähti minua kohti kala tanassa. Minä karkuun, minkä kintuista lähti. Olisin varmaan homman klaarannut, mutta liukastuin vähälumisella jäällä! Velj'-poeka oli hetkessä kimpussa; alkoi melkoinen mätke, kun haukea tuli milloin millekin poskelle! Kohta tointui Haneli, onneksi, ällilleen. Niin marssittiin naureksien sisätiloihin. Hauki syötiin myöhemmin päivällä; oli murea paisti, hyvin nuijittu!

  Toinen muisto on 80-luvulta. Hanski oli hankkinut ensimmäisen moottorikelkkansa, Yamahan. Lähdettiin eräänä lauantaiaamuna yli 20 asteen pakkasessa verkkoja kokemaan. Meillä oli reki perässä, reessä tarvittavat välineet, mm. korkkaamaton pullo Dry Vodkaa. Kirjoittamaton sääntö kuului, että vasta ensimmäiselle kalalle pullo avataan. Siinä meni tovi, eli useampi jata jouduttiin katsomaan, ennen kuin kalaa ilmaantui; tuli samasta pätkästä kaksi parikiloista järvitaimenta. Haneli narautti pullon auki, mutta mitä helevettiä?! Vodka oli jähmettynyt niin, ettei tullut pullosta ulos! Jäi sillä kertaa kaatajaiset ottamatta. Toki illalla saunaa lämmitellessä saatiin pullo sulaksi, suut makiaksi.

  Uistelukisoissakin Hanskin kanssa kävin useina vuosina. Oli sm-osakilpailuja, kuningassoutua, vaikka mitä. Ei me niissä koskaan oikeen pärjätty. Veneet ja välineetkin olivat melko alkeellisia verrattuna joittenkin upeisiin ja upesti varustettuihin pursiin. Mutta hengessä oltiin mukana.
  Kerran Puruveden Lohikuningas soutukisassa kävi seuraavaa: Kisahan oli keskikesälle sijoittuva vuorokauden mittainen koitos, ja siihen osallistuttiin soutuveneillä, joilla sai vetää ainoastaan yhtä uistinta. Kisa oli Hummonselällä (yli parikymmentä kilsaa pitkä aava) Oli kohtalainen tuuli, eli aalto oli melkoinen. Me jossain kohtaa päivää laitettiin kahvit Trangiakeittimellä supattamaan. Tuulen yläpuolella soutelevat kaverimme Paavilaisen Suhnu ja Hännisen Make saivat vainun korvikkeesta. He lillivät viereemme mukit ojossa kupillisia kerjäämään. Saivat myös. Vastalahjaksi lupasivat antaa hömpsyt Omppu Pomppua. Pullon piti olla narulla perässä muovikassissa (viileässä, tietty). Suhnu kelaamaan narua veneeseen. Hän nosti kassin riekaleet ylös, alkoi lointelemaan; muovi oli repeytynyt, omenaviinilekkeri tiessään! Poijaat, aikansa kiroiltuaan, miettimään, kuinka paljon pullosta oli jo juotu. Tulivat siihen tulokseen, että niin paljon, että se kelluu. Täytyy olla uskon vankka, kun lähtee rannattomalta selältä yli metrin aallokossa etsimään viinipulloa, jonka katoamisajasta, ei myöskään kellumisominaisuuksista, ollut täyttä varmuutta! Mutta etsimään lähtivät! Eivät muuten löytäneet, selvisi myöhemmin. Ihme, kumma!
  Illalla noissa mittelöissä tuuli yltyi lisää nostaen ukkospilveä. Järjestäjien veneet kiersivät varottelemassa, kehottivat rantautumaan pahimman ajaksi. Me yhteen harvoista saarista sitten mentiin. Tehtiin nuotio, ja paistettiin ainoa kalasaaliimme; reilu puolikiloinen ahven.

Vellokset uistelureissulla marraskuussa 2013

  Viimeisen kerran Hanelin kanssa kisoissa kävin 1990-luvun taitteessa. Ne olivat "Päijänne Uistelu" Sysmässä. Sitten, jostain syystä, loppui into, minulta. Hanski toki jatkoi uraansa; vehkeet paranivat, palkinnoillekin hän silloin tällöin pääsi. Päsee vieläkin, vaikka perheen, ym. myötä uistelureissut ovat harventuneet parhaista vuosista.

 Lähivuosina olen velj'-Hanskin kanssa käynyt, yleensä Lietvedellä, kerran pari vuodessa hermojani lepuuttamassa. On se lepuutusta, kun katselee hienoja maisemia tarvitsematta (lue saamatta) tehdä mitään. Korkeintaan saan ohjata sen aikaa, kun velipoika laskee 10-12 pyytöään veteen. Kuhaa ollaan  alku-, ja keskikesän iltoina ja öinä yritetty, lohikalaa syksymmällä. Joku kirous minussa on; ei juuri mitan täyttävää arvokalaa ole luokseni veneeseen hypännyt. Haukia aina jokunen, kun Haneli on päättänyt, että otetaan nyt edes muutama "hymypoika", ettei jää munat pataan.

Alkuheinäkuun yö 2012

Kuitenkin Hanski yksin, tai jonkun muun seurassa, poikeuksetta nostaa veneeseen kuhaa, taimenta, nieriää, lohta. Saattaa Haneli kohta suivautua, jättää minua pyytämättä pyytämään. Parempi kalantulolle olisi, että pysyttelisin omilla uistelureissuillani, eli yhden uistimen taktiikalla toteutetuilla. Sieltä joskus hauen, joskus ahvenen nappaan. Vaikka se ei tosiaankaan ole pääasia. Sillä jos kala ei nappaa, nappaa Peppe, kameralla.

Joiltakin reissuilta nappattuja.

  Verkkoja en ole viime vuosina liiemmin pitänyt. Pari halpaa minulla on. Joskus syksyisin uittelen. Kutuhaukea ennen tavoittelin toukokuussa, mutta norpparauhoituksen vuoksi verkkokalastus on ollut kiellettyä alkukesäisin.

  Pilkillä en ole koskaan innostunut kulkemaan. Joskus harvoin, huhtikuun lämpiminä aurinkopäivinä, olen saattanut reiän-pari kairata. Ei taida kuluva talvi tuohon poikkeusta tuoda.

  Reilu kolme kuunkiertoa, niin vedet ovat taas vapaina. Saapi nähdä, millainen "kalastuskesä" tästä syntyy?

Haneli viime kesänä Lietselällä pohtimassa, notta miksei tuu kallaa?

SARJOJA JA HÖMPPÄÄ

  Tv tarjoaa vuoden aluksi useita uusia sarjoja.
  Kolmoselta Jo Nesbö'n luomaksi kehuttu ´"Miehitetty". Yksi jakso on tullut, melko fiktiiviseltä tuntuu, tuollainen tulevaisuus.
  Nelonen suoltaa sairaalasarjaa "Ihon alla", Tiijä häntä?
  Fox tykittää "Rosewood'ia", yksi katsottu otos ei vakuuttanut.
  Neloselta tulee "Quantico". Olisko kolme osaa katsottu, ei ihan huono, ei kyllä kovin hyväkään.
  Sub'illa alkoi "Backstrom". Se on amerikkalainen versio ruotsalaisen Leif G.W. Persson'in luomasta herkullisen ärsyttävästä poliisista nimeltä Evert Bäckström. Eeverttihän on opportunismissaan ja lahjottavuudessaan vertaansa vailla, homo- ja vierasmaalaiskammossaan voittajaansa hakeva. mutta saattaa näennäisen yksisilmäisestä ja yksiselkoisesta katsantotyylistään huolimatta joskus löytää kultajyvän. Yksi jakso on tallennettuna. En oikein jaksa uskoa, että sarja vastaa odotuksia, jotka King Persson on asettanut. Voi olla, että tekijöistä pitäisi keittää saippuaa, kuten toinen G.W:n hahmo, Lars Martin tapasi sanoa.
  Yle aloitti viime viikolla "Mr. Robot-sarjan". Ensimmäinen jakso oli taas kunniaksi valtiolliselle yhtiölle; he osaavat kummasti pitää tasoa yllä. Eikä sarjalla ole muuten mitään tekemistä robottien kanssa, vaikka niin luulettekin, koska siitä pidän.

  Ykkösellä jonkun kerran lähetetty ukrainalainen "Nuuskija" on sinänsä mukava poikkeus amerikkalaiseen rytinää, tai pohjoismaalaiseen trendiin. Mutta, mutta...sarja menee väliin tahattoman komiikan puolelle.
  "Ylikomisaario Banks" on tullut muutaman kerran uusintojen muodossa, niin ikään ykköseltä. Ihan parhaasta päästä, tuo Peter Robinson'in synnyttämä poliisi.
  Kolkilla on yhtä osaa vaille valmis norjalainen "Mustamaalattu". Kaikki kunnia kolmoselle; hyvä sarja, upeat vuonomaisemat.
  Ylellä taisi jo loppua, viime lauantaina, Ann Cleevesin kirjoihin perustuva "Shetlandsaarten murhat". Kirjat olivat hyviä, niin oli sarjakin. Ann Cleeves'hän on luonut myös toisen sarjahenkilön, Vera Standhope'n. Aina, kun mennään hieman eksoottisempiin maisemiin, vielä englantilaisella osaamisella, on jälki hyvää.

  "Uusi Sherlock" alkoi myös yle:llä, erikoisjaksolla. En ole vielä ehtinyt katsoa. Sitten tulee neljäs tuotantokausi. Tuotantokaudet ovat, muistaakseni, olleet vain kolmen jakson mittaisia; ensimmäinen oli loistava, toinenkin hyvä, mutta kolmas, ainakin minulle, pettymys. Odotan siis mielenkiinnolla, mitä nyt tuleman pitää.
  Nelosella jatkuu Holmes NYC. niin ikään uusin jaksoin. Taitaa taas olla lupeissa yli 20 osaa. Alkaa uutuudenviehätys kadota, jaksot toistavat itseään. Olen ne kuitenkin läpi kahlannut
  Foylen sota jatkuu kylmänä (sotana). Kuitenkin vähän poikkeuksellisella otteella. Nuo britit osaavat kuvata mennyttä aikaa, oli se aika mikä tahansa, tyylikkäästi.
  Haapasalon Villen uusi dokkari, Volga 30 päivässä, on myös esityksensä alkanut. Tulee Areenalla kokonaisuudessaan. Olen viisi jaksoa katsonut. Villen tyyli viedä ohjelmaa on ihan jees. Ja joka jaksossa on jotakin erikoisuutta. Ihan katsottavaa jälkeä ryhmältä syntyy.

Kun Ville kävi Laatokan rannalla olevassa kaupungissa moikkaamassa seppää. joka takoi hänelle viikinkipuukon, meinasivat Haapasalon poijaan Crocsit sulaa lattiaan ahjon edessä tepastellessa.

  Hömppätarjontaan sun realityörvellykseen en ole innostunut. Katsokoon, ken haluaa. Ja varmasti aika moni haluaa, koska niitä niin paljon tulee.
  Kun ei enää juuri tarvitse urheilua tuijottaa, maksukanavia sitä varten hankkia, jää paljon aikaa katsella muuta. Dokkareita jonkin verran tulee. Mutta miksi mm. yle:n luonto-ohjelmat ovat lähes kaikki uusintoja? Eikö niitä enää tehdä, vai ovatko ne liian kalliita hankkia?

  Kunhan alkuviikon ruuhkasta selviän, aion kaivaa lumikengät esiin, lähteä vaikka Messilän selälle kokeilemaan. Metsässä ei varmasti ole vielä kuin huurretta sammalen peittona. Torstai näyttää ennusteessa aika sopivalta; alle 15 miinusta, tuultakin siedettävissä mitoissa.
  Toisaalta; voin mennä golfkentällekin. Vaikka talvi-pari sitten joku herrasmies väylän vieressä hiihtoladulta huuteli, ettei siellä saa lumikengillä kävellä! Oisko ollu osakkeenomistaja  Oikarainen? Jotenkin tuntuu ettei nurmi ota "ihteesä", jos vähintään parinkymmenen sentin lumikerros sitä suojaa. En kyllä ihan hiijen vissi ole, mutta luulisi, että siinä tapauksessa, siis jos kärsii, viheriö, niin olisi kieltotauluja, miinakenttiä, aseellisia vartiota, ties mitä, estämässä ulkoilua. Sitä paitsi aina tammikuun alussa, jos on lunta, ovat väylät rupenaan lumikenkäuria. Venäläisiä turisteja, luulen. Ja on siellä kulkijoita viikonloppuisin kevääseen asti. Muitakin, kuin minä, joskus Hilppa. Kun tätä kirjoitan, mietin samalla, kuinka kauan minulla nuo mainiot hankikulkuneuvot ovat olleet? Luulen, olen melko varma, että minä hankin ne alkuvuodesta  1997, Hilpalle ostin omat saman vuoden jouluna. Niin sen täytyy olla. Kengät ovat olleet mainiot välineet runsaslumisina talvina, kun ollaan kevättalvella mökille menty; ei ku reppu selkään, ahkiot perään, ja menoksi. Tuo vajaan kilsan matka taittuu mukavasti. Sitä paitsi kevättalven aamuina on monesti sellainen hankikanto, että lumikenkät eivät uppoa.

Hilppa viime tammikuussa Messilän golfkentällä.

Taidan ottaa ja kissauttaa kahvit. Ja katsoa vaikka jokin rästiohjelman tallenteelta. Menköön tämä päivä tälleen.

JÄLKEEN JÄÄNYTTÄ

  Asiat johtavat toiseen; olen viime aikoina pohdiskellut kuolemaa. Lähinnä sitä, mitä meistä jäljelle jää.

  Meistä jää jäljelle se, minkä olemme ansainneet. Tarkoitan, että niille, jotka jäävät meiltä kaipaamaan, vaihtoehtoisesti kohottelevat maljoja poismenollemme, jää meistä muistot, mitkä perustuvat siihen, kuinka olemme meitä muistavia kohdelleet. Ne muistot elävät niin kauan, kuin meitä muistelevat elävät.

  Meistä jää jäljelle, jos sellaista on,  merkittävä elämäntyö tieteen tai taiteen saralla, mahdolliset legendat, joissain tapauksissa urhoolliset/hirvittävät teot. Ne elävät sukupolvien ajan, ehkä kauaskin tulevaisuuteen.

  Meistä jää jäljelle lahoava arkku, maatuva ruumis. Ne ovat olemassa vuosista kymmeniin, ennen kuin luut lopullisesti hajoavat.

  Meistä ei jää jäljelle rahaa, omaisuutta, mammonaa, manttaalia, velkaa, saatavaa. Ne me jätämme jälkeemme. Käytäntö on osoittanut, että raha ja omaisuus häviävät melko nopeasti luonnollista tietä, velka tuntuu elävän kohtalaisen vanhaksi.

  Mitä sitten perukirjaan laitetaan? Sinne listataan varat, omaisuus ja velat. Sinne ei tule mainintaa läheisten hyvistä, muistoista, ei kaverijoukon haikeista tunteista, ei karsaasti katsoneiden sukulaisten ilonpurkauksista, ei vihamiesten hykertelystä, ei maalatuista tauluista, ei sävelletyistä biiseistä, ei kirjoitetuista kirjoista, ei avustustyöstä, ei joukkomurhista.
  Ehkä hyvä niin, ettei ole sellaista "jälkikirjaa", mihin nuo "jäljelle jääneet" merkattaisiin. Aukottoman ja totuudenmukaisen laatiminen saattaisi ola mahdotonta.  Joku voi sanoa, että jumalan muistivihkoon ne on kaikki räntätty. En voi kiistää, kun en tiedä. Ja kai jumala, jos olemassa on, on jo tietokoneaikaan siirtynyt. Voidaan siis puhua jumalan "human file'istä"

  Mutta mitä edellä kirjoitetulla ajan takaa? No sitä, että kumpaan kirjaan tulisi ihmisen saada enemmän merkintöjä?
  "Perukirjaan, ja saatavien puolelle, pliis", sanovat sukulaiset, mikäli heiltä kysytään.
  "Jälkikirjaan, ja hyvien muistojen, merkittävien tekojen sarakkeeseen, pliis", sanon minä, mikäli minulta kysytään.

  Kun tätä blogia eilen aloitin kirjoittaa, en vielä Helmin kohtalosta tiennyt. Nyt tiedän. Siis lisään asian tähän väliin ennen blogin tälläystä eetteriin.
  Helmi nukutettiin ikuisuuteen eilen ip. Joku salaperäinen tauti uuvutti Hempan, ja isäntäväki joutui tekemään raskaan päätöksen. Raskaan mutta oikean; koiran kannalta parempi päästä lepoon, kuin kärsiä ja alistua jatkuviin, hyödyttömiksi osoittautuneisiin tutkimuksiin. Joten on aika hahmotella Helmin peru-, ja jälkikirja.

  Helmi jätti jälkeensä ruoka-ja vesikupit kolmeen eri paikkaan, kaksi talutushihnaa, talvi-, ja sadetakit, pelastusliivi, kaksi vajaata pussukkaa makupaloja, sekä joitain vähän käytettyjä leluja.

  Helmistä jäi jäljelle muisto mäyräkoiraksi harvinaisen sosiaalisesta yksilöstä, useimmiten tottelevaisesta kaverista, ja rotunsa kauniista edustajasta, joka oli Tiilikaisille jatkuva, meille
satunnainen ilon-, ja ylpeydenaihe. Helmi tulee elämään ikuisesti onnellisissa muistoissamme.

  Talvi sitten tuli kunnolla. Pakkasta yli 10 astetta ties kuinka kauan, luntakin nyt 10-15 senttiä. Tuulista on ollut, pakkanen siis purevaa. Parina aamuna ovat lenkit jääneet normaalia lyhyemmiksi, kun olen ensin tehnyt puolen tunnin kolahommat. Ja huonosti auratuilla/auraamattomilla teillä on yllättävän raskasta kulkea. Jos pikku hangessa hiljalleen käveleksii, ei ymmärrä, kuinka paljon enemmän energiaa kuluttaa viiden sentin lumikerroksessa reilun kuuden tuntikilometrin vauhdissa kulkeminen puhtaalla asfaltilla menemiseen verrattuna. Eli kai ne normaalit kalorit on tullut kuluteltua, reilusti.

  Eilen oli illalla yhtiökokous. Emme ole aikoihin niissä käyneet. Yhdeksän huoneiston yhtiössä vanii vaara joutua hallitukseen tai tilintarkastajaksi. Onneksi yhtiössämme on ollut vaihtuvuutta, lähinnä kolmioiden kohdalla. Uudet ja nuorehkot asukkaat ovat innokkaita osallistumaan. Olemme usein antaneet valtakijan naapurillemme, jonka tiedämme olevan "jalat maassa",  Viime vuonna "hallituksen tytöt", kolme uudehkoa asukasta, saivat aikaan ukovarastojen huoltomaalauksen. Talkoilla, tietty. Ei siinä sen kummempia, vaikka ei siitä niin kovin kauaa ole, kun, ainakin muutamat, varastonsa sutivat taloyhtiön ostamilla maaleilla.
  Kun sitten, taisi olla kesäkuussa, tuli tiedote , missä pyydettiin sinä ja sinä päivänä klo. se ja se osakkaita tulemaan talon jätekatoksen luo päättämään varastojen väristä. Minä siihen, että kamoon, ruskeiksihan ne maalataan, niin kuin ennenkin. Mutta mitä vielä, Hallitusrouvat olivat saaneet pääänsä, että keltaiseksi ne pitää värjätä. Kun julkisivukin on keltaista tiiltä. Minä ja AK, ainoat eläkeläiset ja "järkimiehet" (tässä täytyy mainita, etteivät ihan kaikki asunnot olleet edustettuina, järkimiehiä, ja -naisia, jos niikseen tulee, ilmaantui myöhemmin lisää) siihen, että ei helevetissä. Me sanoimme, että eihän se keltainen tummanruskeaa peitä, kuin monella maalauskerralla. Ja että ulko-ovet, ikkunanpokat ja ikkjunanpäälliset ovat ruskeita. Ja että tuo väri kuuluu tämän ikäiseen taloon. Ei auttanut. Meidät AK:n kanssa jopa velvoitettiin maalaustarvikkeet yhtiön piikkiin hankkimaan. Siis hallitus valitsi värikartasta värin. Kertoivat myös, kun sitä kysyin, että isännöitsijä on kunnalta tarkistanut, että värin voi vaihtaa.
  Ajankohdaksi sovittiin heinäkuun viimeinen viikko. Niin sitten maalattiin. Kolme kertaa piti vetää, että jälki kutakuinkin elvollista oli. Siis maalipinta oli. Väri puolestaan oli karmea! Kyllä siinä moni talon asukas, vielä useampi naapuri, kävi päivittelemässä. Minä yritin, sovun miehenä, lohdutella, että kyllä siihen silmä tottuu. On se tottunut; puolen vuoden katselun jälkeen enää harvoin lentää persiilleen, kun katseensa talon julkisivuun luo.
  Eli kannattais käydä yhtiökokouksissa. Mutta enpä mennyt taaskaan. Katon (konesaumattu pelti) maalauksesta on kai ollut puhetta. Jollen aivan väärin muista, se maalautettiin v. 2000 +/- vuosi. Huoltoväliksi kai jossain mainitaan 15 vuotta. Mutta, mutta...Päällisin puoli katto on moitteettomassa kunnossa. Siellä ei liikuta, eikä siten pintaa kuluteta. Sanoinkin kaverille, jolle AK:n estymisen vuoksi jouiduin valtakirjamme antamaan, että käyttää valtuutustaan siihen, että lumien sulettua kate tarkastettaisiin ja huoltotarve kartoitettaisiin. Ja siihen, että kattoa ei missään tapauksessa maalata talkoilla; kaikki asukkaat eivät pysty katolle nousemaan, eikä talkoista anneta takuuta. Kate on pestävä tietyillä aineilla ennen maalaamista. Kukapa vahtisi, että se tulisi kaikkien osalta kunnolla tehtyä. Sama juttu itse maalaamisen kanssa.
  En ole ketään jututtanut, joten en vielä tiedä, mitä kokouksessa on päätetty. No, kyllä siitä pöytäkirja aikanaan tulee.

  Kuten huomaatte, olen aktiivinen rakennusmestari, heti valmis innolla syöksymään yhteisiin ponnistuksiin, vastaamaan roimakkaasti taloyhtiön asettamiin haasteisiin.

  Helmistä on tullut nappailtua satoja kuvia. Lopuksi muutama onnistuneimmasta päästä, ottajan jääviydellä valittuina.

RAKENTAVAA RAKENTAMISTA

  Joku aika sitten oli jossain ohjelmassa (en nyt muista missä) joku arkkitehti (nimi hävinnyt mielestä) haastatateltavana. Hän ihmetteli viime vuosien ja vuosikymmenten rakentamistapaa Suomessa. Hänen mielestään sodan jälkeinen rakentaminen on ollut sitä, että talot tehdään kestämään muutaman vuosikymmenen. Se on johtanut, ja johtaa siihen, että kun vaikka nuori aviopari tekee elämänsä suurimman päätöksen ja kaupan, ostaa kerrostalo-osakkeen, saattaa, kun he vanhenevat, käydä niin, että talo todetaan purkukuntoiseksi. Niin häviää elinikäisen säästämisen tulos taivaan tuuliin.
  Samoin kyseinen arkkitehti ihmetteli rakennussäädöksiä, mitkä energiataloutta parantaakseen tekevät taloista muuten ei niin hyviä. Hän kysyy, miksei rakenneta, kuten 100, tai 150 vuotta sitten. Tai 300, jos niikseen tulee. Tuollaisia iäkkäitä ja kauniita taloja on vieläkin paljon jäljellä.
  Miksi siis yritetään viisaudessaan keksiä uusia rakentamistapoja, luodaan uusia lakeja, kun kunnolliset talot on jo aikaa sitten keksitty?

  Kun kokonaisia lähiöitä on suunniteltu vaikkapa neljänkymmenen vuoden elinkaarta varten, alkaa kaivurin kauha ja kuokka heilua tiheään ympäri Suomenmaata. Onko kiinteistöstä aikanaan asunnon ostaneita silloin valistettu, että kun eläkkeellä olette, tullaan nämä rakennukset purkamaan? Ja että perintö, minkä aioitte lapsillenne jättää, tullaan hautaamaan ongelmajätealueelle?

  1970-luvulla rakennetiin Lahden keskustaan hieno kuparipeltivuorattu tavaratalo Centrum. Yhdeksänkymmentäluvun alussa kaatui E-liike, kohta kaatui, konkreettisesti, myös Centrum. Paikalle nousi kauppakeskus Trio. Se on sisätiloiltaan jo ehditty uusia kokonaan, osin ulkoverhoukseltaankin, Pienempiä sisämuutoksia tehdään koko ajan. Eikö ostavalle kansalle kelpaa, kuin uuden uusi ympäristö? Eikö kauppakeskuksia pysty suunnittelemaan niin ajattomiksi, että edes pari vuosikymmentä palvelisivat tarkoitustaan? Tyhmyyttä, tuhlausta ja lyhytnäköisyyttä, mikäli minulta kysytään.

  Nykään on kehitetty elinkaarimalleja erilaisille rakennuksille. Eikö voitaisi lähteä liikkeelle sellaisesta mallista, missä rakennuksen runko tehdään siten, että se mahdollistaa vaikkapa 150 vuoden elinkaaren. Sitten, esim. 30 tai 40 vuoden välein peruskorjaus ja ajanmukaistaminen. Tästä kaikesta selvät paperit ja dokumentit, mitkä vaikuttaisivat markkina-arvoon. Tällöin ostaja tietäisi, mitä ostaa. VTT ja Aalto yliopisto voisivat kohdistaa voimavarojaan tuollaisen mallin luomiseen.

  Rakentamisen saralla, niin monella muullakin, tosin, ollaan yleensäkin liian innokkaita kuolaamaan uusien "oivallusten" perään. Uusiin "keksintöihin" luotetaan, niitä aletaan, jopa lakiteitse pakotetaan, käyttämään, ennen kuin on saatua asioita kunnolla tutkittua. Esimerkkejä riittää: Tasakatot (bitumifimojen avokätistä käyttäytymistä suunnittelijoita ja kaavaviranomaisia kohtaan, luulen), höyrysulku ja sen sijainti (asiantuntijat eivät koskaan ole päässeet asiasta yksimielisyyteen), nyt suhteettoman paksuiksi kasvaneet seinävahvuudet (onko "passiivitaloista, matalaenergiataloista, nollaenergiataloista ta plusenergiataloista kunnollista tutkimustietoa?), jne.
  Toki energiaa säästävät rakennukset ovat hyvä asia. Mutta eikö voitaisi ajatella, että talot rakennettaisiin "vanhaan malliin", ja käytettäisiin näihin runkoihin uutta teknologiaa?
  Elementtirakentaminen on ollut vallitseva käytäntö 1970-luvulta saakka. Siihen johtivat siten saavutettu aikataulujen lyheneminen ja taloudellisesti edullisempi lopputulos. Uskon, että jos vaikkapa vuoden rakennusaikatauluun lisättäisiin 1 kuukausi, projektin hintaa 12 prosenttia, saavutettaisiin niin paljon elementtitekniikalla toteutettua rakennusta parempi lopputulos, että rakennuttajat/ostajat olisivat valmiit nurkumatta maksamaan hieman kohonneen hinnan.
  Kaiken kaikkiaan elementtirakentamisen sijaan tulisi siis keskittyä paikallarakennettavien runkojen pystytystekniikan ja -materiaalien kehittämiseen, ja sitä kautta jo lähtökohtaisesti pitkäikäisten rakennusten valmistukseen.

  Maltalla on säilynyt 5600 vuotta vanha Hagar Qimin temppeli. 

Pyhän Olavin kirkko Ahvenanmaalla on 750 vuotias, Vöyrin puukirkko liki 400 ajast'aikaa nähnyt.

  Home sweet home. Home ei lakkaa puhuttamasta. Vanhoissa rakennuksissa löytyy usein hometta, uudet rakennukset kärsivät kosteus- ja homeongelmista. Kiire on yksi tekijä huonoon rakentamisen laatuun "Time is money", aikataulut kiristyvät entisestään. Toinen ongelma on ammattitaidottomuus. Vaikka tällaisena aikana, kun rakennetaan suhtellisen vähän, luulisi, että raksahenkilöillä olisi kunnollinen ammattiosaaminen.
  Viime aikoina on alettu kiinnittää huomiota rakennusaikaiseen suojaamiseen, tavoitteena, etteivät rakennusmateriaalit loju työmaalle varastoituina ja huonosti suojattuina. Samoin runkonvaiheen aikainen suojaus on ollut tapetilla. Hankaloittaa työn etenemistä, tiedän. Mutta hankaloittavat pitkät kuivatusajat, tai mittavat takuukorjauksetkin.
  Homeongelmat ovat olleet kauan tiedossa. Niiden syyt perin pohjin kartoitettu. Kuitenkin ongelmia esiintyy, aina vain, uusissakin rakennuksissa. Ihmisen kyky oppia virheistään on kääntäen verrannollinen projektista saatuun taloudelliseen hyötyyn; mitä suurempi voitto, sitä pienempi vanhojen virheiden vaikutus.

  En tiedä, onko tämä rakennus vielä olemassa, mutta Gust. Ad. Helsingiuksen 1888 suunnitteleman Lammin vaivaistalon houru-osaston julksivukuvatkin ovat jotain muuta, kuin koneella piirretyt.

  

  Nyt diureettinen virvoke (lue kahvi) käskee poistumaan hetkeksi eriön puolelle.

  Rakentaminen pohjoisella pallonpuoliskolla on haasteellisempaa, kuin lämpimämmissä ilmasto-olosuhteissa. Mutta kun osaamme lennellä avaruudessa, matkata aurinkokuntaamme ristiin rastiin, ei luulisi kunnollisen rakennusmenetelmän, ja sen myötä kunnollisten rakennusten ja asuntojen tekemisen olevan ylivoimaista.

  Tulevaisuudessa asumme kai niin sofistikoituneissa rakennuksissa, ne huolehtivat itse itsestään; säätävät lukitukset ja hälytykset, ilmoittavat vioista tai puutteista, pitävät lämpötilan ja ilmanvaihdon kulloisellekin ihmismäärälle optimaalisena, siivoavat, leikkaavat nurmikot, kolaavat lumet. Ne ovat energiaomavaraisia kehittyneiden aurinkopaleelien ja maa- sekä ilmalämpölaitteiden ansiosta. Kun eteisessä aamulla töihin lähtiessään huutelee: "Laitappa sauna viideltä lämpiämään ja valmista illallinen seitsemäksi!", näin tapahtuu. Tai jos käskyttää: "Illalla tulee Mälländerit kylään, tilaa kaupasta tarvittavat ruoka-aineet ja juomat!", sekin hoituu. No, enpä taida itse tuota aikaa nähdä, jos en sitten reinkarnaation kautta.   

  

  Paskahöpinöitähän nuo ajatukseni ovat. En varmasti ole oikea henkilö asiantuntijan syvällä rintaäänellä saarnaamaan. Mutta saahan ajatuksiaan jokainen ilmaista, onneksi. Ja kyllä minusta tuon anonyymin arkkitehdin jutuissa oli enemmän kuin vähän järkeä! Vaikka asiasta topakan debatin luultavasti aikaansaisi, oikeassa seurassa. Mutta jätän ne muiden tutoriaaliksi. pysyttelen yhden miehen tiimissä.

MURPHYN LAKI

  Istun CiaoCaffessa ja mietin, olen siis olemassa. Mietin mm. mr. Murphyn lakia. Sehan kuuluu, kuta kuinkin: Jos jollakin asialla on pienen pienikin mahdollisuus menna pieleen, se takuuvarmasti menee. No nyt on tassa sen lahemmin yksiloimatta eras juttu melko totaalisesti persielleen mennyt. Syyta oli niin sysissa, sepissa, kuin ahjossa ja pajavasarassakin. Asioiden kulku aiheutti vaivaa ja harmaita hiuksia (jokunen viela onnistui varia vaihtamaan), seka vaivaa ja jarjestelya. Mutta vaikeudet on tehty voitettaviksi. Loppupeleissa saan kylla menna itseani peilista tiirailemaan; olen liian optimistinen, monasti myos turhan malttamaton. Mutta se siita, elama jatkuu, vaikka ei se katkolla tietysti ollutkaan.

  Pakkanen meni ihan leikkipeliksi asken naytti auton mittari -10. Lunta vissiin alkaa satelemaan. Lupailivat ihan pariakymmenta senttia. On kai se aikakin; kolan otin varastosta 4.1.2016, eika silla ole viela kolailtu, kuin viiden minuutin harjoitus. Tassahan on muuten kaynyt niin, etta vuonna 2015 en kolaa varastosta ulos ollenkaan ottanut. Se aikakirjoihin merkittakoon.

  Iiris on saanut ensimmaisen pulkkansa. Kuuluu tytto tykkaavan. Soitin eilen Hanelille. Lupasi tonkia varastoja, jos loytyisi lampaannahka Iiriksen alle pulkkaan laitettavaksi. Varmasti loytyy, vanhalta lammasfarmilta. "Piskolan tytoillahan" oli aikanaan muutama lammas. Ja Kossi-passi, passi, mika puski ovet auki ja hyokkaili ihmisia puskemaan. Lammasfarmin lampaat kerittiin kerita, monet villasukat minakin sielta sain. Mutta omia elikoitaan eivat tatini voineet syoda. Teurastamoon taisivat lampaat lopulta joutua.
  Mutta nyt eksyin pulkka-asiasta turhan pitkalle. Piti kertomani, mita Anna selvitti. Samassa talossa Tiilikaisten kanssa asuu nuoripari, jolla on myos pieni lapsi. Perheen isa oli myos ostanut lapselleen pulkan. Sitten, kun olivat ulkona, oli silla itse laskenut parin sentin harmassa ja kivikossa, ties missa, liki sadan kilon jassikka! Rikkihan muovilulla meni. Tasta mies sadattelemaan, etta kylla ovat heikkoja, nykyajan pulkat. Ja oli meltonnut menevansa kauppaan valittamaan, vaatimaan uuden tilalle. Joo, pitaa se takuu olla, pulkallakin.

  Pari kuukautta kun karvistellaan, paasee nauttimaan karvistelysta Anttolassa. Maaliskuun puolivalin paikkeilla on Hilpalla viikon loma. Kylla sita kovin odottaa, sinne paasya, kun on muutaman kuukauden poissa pysytellyt. Paasiaisen aikaan mennaan myos. Ja pian on jo tuokokuu, jaat huut helevetissa, jokaviikkoinen ajelu edessa. Muistanette, te, jotka ette ensi kesan lomianne viela ole lukkoon lyoneet; Hilpan lakisaateinen on kesakuu. En nimittain, ihan oikeesti, muista, koska Hilpalla olis ollu huonot lomasaat! Vinkkina vaan.
  Mietintamyssyn alla on, ottaisko lasikuistin tyon alle. Pienella vinistelylla se kylla menee vuosia pois tiehensa. Mutta mielessa on ollu tilan tekeminen lampimaksi. Nyt se on ollu vaan kesalla kaytossa; yksinkertaiset ikkunat, ei eristeen haivaa. Vaan kun koneen sinne taas joutuisi tuomaan, vasta tehtya pihaa rikkomaan, kun perustukset ja salaojat pitaisi tehda. Joo, enpa viela tee paatosta puoleen, en toiseen. Toisaalta; jos asian paattaa, eika jahkaile vuodesta toiseen, niin se tulee tehtya. Eika tunnu missaan, paisi lompakon tienoilla saattaa hujeltaa.

  Tassa oon kohlakkoin tunnin naputellut. Taytyy lahtea vahan kauppoihin, lahinna K-Markettiin, ennen kuin rouva paasee duunista.

MITEN SAAT YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA VAIKUTUSVALTAA

MITEN SAAT YSTÄVIÄ, MENESTYSTÄ JA VAIKUTUSVALTAA?  

  Siinäpä kysymys. Muistelen muutamia yrityksiä tällä saralla ottamatta kantaa rikosoikeudellisiin, moraalis-eettisiin, tai hyvän tavan noudattamiseen liittyviin kysymyksiin.

  Muinaisen työelämäni ammoisina aikoina minulla oli kollega, joka oli joskus pitänyt kesän-, pari jäätelökioskia Lahdessa. Olkoon herra Zeta. Kysyin, millaista hommaa se oli ollut. Hän kertoi, että muuten ihan jees, mutta oli aina kova duuni opettaa töissä olleet koulutytöt koukkaamaan jäätelökauhalla palloja tötteröön siten, että niihin jäi mahdollisimman paljon tyhjää sisälle.
  Kauaskantoisemmin ajateltuna luultavasti, niin, ja tiettävästi myös, kaveri ei saavuttanut kioskihommeleillaan ainakaan menestystä eikä vaikutusvaltaa, tokko ystäviäkään. Ystäviä hänellä kyllä oli, ihan mukava mies kaiken kaikkiaan. Olisko tuossa "ilman myymisessäkin" ollut puolet eholle pantavaa? Asiaan kuulumattomana muisteluna: Kun herra Zetalle soitettiin pankista, että tili on mennyt yli, vastasi tämä "gentlemanni: "No hyvänen aika, avatkaa uusi, jos entiselle ei enää mahdu!" Tämä tarina on tosi, olin samassa huoneessa puhelua todistamassa.

  Samaisella kollegalla oli kaveri, joka oli yritteliäs. Ainakin pieleen menneiden kokeilujen lukumäärällä mitaten. Herra Zeta oli, tämän tuttunsa talopakettiasennusfirmassa silloin tällöin auttelemassa. Kerran Zetalta asiaa tiedusteltuni, hän kertoi, että persielleen sen toverin firma meni, taas. Kysyin, että miksi?
  "No", aloitti Zeta, " mm. siksi, että se ei maksanut palkkoja. Ja siksi, että se sai jotenkin piikin auki rautakauppaan, osti kalliit työkalut, ja jätti maksamatta. Ja siksi, että kerran, kun mentiin aamulla auto täynnä tavaraa Mäntsälään jotain taloa pystyttämään, se ajoi yhden käytettyjen autojen kaupan pihaan, osti käytetyn peräkärrin, velaksi tietysti, ja jätti maksamatta".
  Herra Zeta raapii haiveniaan ja lisäsi: "Nyt se joutui vaihtamaan maisemia, kai kohta koko maata! On se aika venkula mieheksi".
  Ei saanut kollegan kamukaan ystäviä, menestystä, eikä vaikutusvaltaa. Kun vuosia myöhemmin herra Zetalta kysyin, mitä sille kaverillesi kuuluu, sanoi Zeta tämän löytäneen jostain Etelä-Suomesta lesken, jolla on iso maatila, talli ja hevosia, sekä muutakin matkailutoimintaa. Kaveri kuului olevan siellä "pehtoorina". Toisilla on taito tippua jaloilleen. Onko se oikein? Jätän asian jokaisen itse pohdittavaksi.

  Menestystä haki kiivaasti myös eräs tuntemani rakennusmestari. Hän oli minua muutamia vuosikurssija perässä, joten en häntä vielä tekussa tuntenut. Mutta joidenkin suhteiden avulla hän sai kesätöitä Hakalta, minun työmaaltani. Ihan asiallisesti poika rakennusmiehen hommansa hoiti.
  Sen jälkeen tapasin miehen sattumalta milloin siellä, milloin täällä. Huomasin, että työpaikka vaihtui tiheään.
  Kun sitten, n. 15 vuotta taaksepäin, päätimme tehdä keittiöremontin, ja olin huomannut, että tuo kyseinen vesseli oli kalustefirmassa edustajana, kysäisin häneltäkin tarjouksen. Tarjous oli ihan kilpailukykyinen, mutta asennuspuoli ei tuntunut minusta ihan vakuuttavalta, joten homma meni toiselle. Kun työt keittiössämme olivat tulleet valmiiksi, soi puhelin. Siellä oli sen kalustefirman pomo, joka kysyi, että koska oikein voidaan työ teillä aloittaa? Minä huuli pöyreänä, että mitä helevettiä! Kerroin hommien olevan tehty. Selvisi, että tuo tuttuni oli pomolleen vienyt hyväksytyn tarjouksen. Luuliko tyyppi, että tilaan työn saletisti, vai mikä oli taustalla. Kun asia selvisi, kysyin pomolta, missä kaveri on nyt? "En tiedä, enkä välitä tietääkään!", oli vastaus.
  Viikon päivät tuon jälkeen soitti kyseinen veijari minulle. Kysyi, että onko entisestä firmasta soitettu? "On", vastasin. "Missä sinä nyt olet?" "Oulussa", kertoi mies. "Äläkä kerro kennellekään, äläkä anna numeroa!"
  En ole sen koommin äijästä kuullut, liekö yhä tavoittelee menestystä ja vaikutusvaltaa. Ystäviä saattaa olla vaikeaa tuolla menolla saada.

  Itse en ole niinkään menestyksen ja vaikutusvallan perään koskaan ollut, ystäviä vaan joskus yrittänyt haalia, erilaisin keinoin. Varhaisimpia yrityksiä lienee ollut joskus 1962 tai -63. Silloi(kin) olivat tennarit muotia. Siskoni Ritva kirjoitti kenkiensä kumikärkiin tussilla RIZI. Minä miettimään, että hyvä homma, meikä kans! Rustailin tennareihin PEZI, ja ajattelin, että nyt oon niin kova jätkä, että kyllä Pettisen Leksa, Kolehmaisen Kari, jopa Salosen Iikka, Hiiru ja Järvisen Makekin meikän noteeraa. Naurut taisin saada, sitä paitsi ystäviä ne jätkät oli jo muutenkin. Noin sivumainintana; eipä aikaakaa, kun velj'-Hanskin, siinä kasivuotiaan rääpäleen, tossujen kärjissä luki HAZI.

RIZI kauan ennen tennariaikaa. Oli vielä ohjattavissa.

 

  Ystäviä tarvitaan, mutta jos heidät täytyy väkisin hankkia, ovatko he ystäviä?

  Menestys on suotavaa, jokaisella sopivasti. Mutta sen kynsin, hampain kyynärpäin hamuaminen ei tuo onnea.

  Vaikutusvaltaa jos kellä on, käyttäköön sen oikein, sillä asioihin ja ihmisiin voi vaikuttaa niin monella tavalla.

Lopuksi oma ohjeeni siihen, kuinka saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, tai tarkemmin, kuinka niitä ei ainakaan saa:

Kirjoittelemalla epämääräisessä iässä epämääräisiä blogeja epämääräisesti.

TALVEA TUUPPAA

  Talvi tuli, ei puutu, ku lumi. Miinus 27 viiden kieppeissä perinteisessä elohopeamittarissa.  Toinen aamu, kun en tohtinut lenkille lähteä. Vein kuitenkin Hilpan bussipysäkille, kävin samalla lähikaupassa. Tuossa aamummalla kirjoitin jo seinälleni autojen tyhjäkäynnistä, ei siitä sen enempää. Paitsi, että on toki hyvä kaaraa ennen lähtöä jonkin aikaa surruuttaa. Sehän on selvää, ettei ole kovin terveellistä, kun -30-asteinen rauta lyödään tuleen. Mutta jos olette sen kinnerinne jo kaupan pihaan ajaneet, ei moottorin kannalta ole tarpeen jättää mäntiä työskentelemään.

  Eilen siis Hesassa käytiin. Onneksi tavataan Iiris niin usein, että vierastamisasta ei ole tietoakaan, ei puoli, ei toisin, vaikka vanhemmat muutaman tunnin poissa olivatkin. Mainio tyttö, kaiken kaikkiaan. Vaikka jäävi lienen sanomaan.

Tuleva jeditär Ii-He-Or-Tii valmistautuu yöpuulle.

  Helmiltä ei sitten kasvainta löytynyt, ja veriarvot alkavat vakiintua. Joku loinen  kai suolistossa jylläili. Ei ihan entisellään koira vielä ole, makoilee paljon, etc. Mutta parempaan päin mennään. Ja tietää yhä, kuinka tulee Iiriksen ruokaillessa sijoittua.

  Illalla kotiin ajeltiin. Kerrankin oli moottoritietä mukava usmuutella; Keravan jälkeen liikenne hiljeni lähes olemattomiin. Ruuhkaisella baanalla ajelu on minusta hermoja raastavaa hommaa. Pitää olla tarkkana, kuin ketun pesällä, välimatka, taustapeili, nopeusmittari, kaikkia on tarkkailtava. Ja kun tarpeeksi autoja on liikkeellä, kulkee vasen kaista aina hitaammin, kuin oikea. Kertokaa mulle miksi? No siksi kai, että joku lähtee ohittamaan seittemääkymppiä ajavaa rekkaa kaheksankympin nopeudella, eikä ihan äkkiä ohituksen jäkeenkään palaa oikealle ajoradalle.

  En juurikaan voi kehua kadehtivani niitä, jotka sahaavat autoillaan Lahden ja Helsingin väliä aamua iltaa. Mutta työ on siellä, missä on, eikä juna tai bussi valitettavasti sovellu jokaisen raatajan raskaan tarpeisiin.

  Elina soitti äsken, pyysi tiivistämään keittiön tuuletusikkunat. Menen iltapäivällä, käyn samalla hänelle viikonlopun eväät. Tiivistettäkin minulla sattuu olemaan; vasta maanantaina sitä ostin (Lidl'in tarjouksesta, kuinkas muuten?!), kun ulko-ovemme kaipasi uusia tilkkeitä. 

  Taloon, missä Elina asuu, vaihdetiin ikkunat joskus reilut 20 vuotta sitten. Oli kyllä kelvoton hankinta taloyhtiöltä. Olen niitä saanut melko uudesta asti säädellä, käyntejä rukkailla. Aukipitolaitteet ovat, sanonko mistä, helat vielä syvemmältä. Kai ne takuuajan jotenkin toimivat, koska taloyhtiö aikanaan ole reagoinut. Kun joskus olen huoltomiestä jututtanut, on hänkin kiroillut ikkunoiden kelvottomuutta.

  Elina haluaa pitää pienen muovikuusensa, muut joulukoristeensa, vielä esillä. Meiltä häviävät nuo vempeleet huomenna; tänä iltana riisutaan kuusi, korjataan rihkamat, huomenna "neulasvapaa" imurointi ja muu siivous. Mehän ei Nuuttia ruveta odottelemaan.

  Ennusteet ovat sen kaltaisia, että huomenna Hollolassa, kulttuurin kakkoskehdossa (Anttolan jälkeen) on tämän jakson kylmin päivä. Sauvat saa huilata. Sitten lauhtunee kot'väen mieleisiksi ulkoilukeleiksi. Nyt vaan, politiikkojen tapaan, peräänkuulutan. Tatamille googletettu kiellitohtori kertoi, että "peräänkuuluttaa" juontuu Ruotsin verbistä "efterlysa", ja että se on sävyltään arkinen, voidaan virallisessa ja huollitellussa tekstissä korvata ilmaisuilla "kaivata" tai "vaatia julkisesti. Koska tekstini ei ole edes puolivirallista, puolivillaista pikemminkin, en vaadi julkisesti, vaan peräänkuulutan lunta. Jäät ovat varmaan jo vahvoneet melkoisiksi. Siis lumikenkäolosuhteita kaipailen. Muuten, Figerporin Jarlalle vinkki: Kaupunkinjohtaja voisi sarjassa "peräänkuuluttaa".

  Loppiaisen lopulliseksi lopukusi kerron vielä episodin eiliseltä. Kun yritin kylässä avata tv:ta, en saanut siihen herätevirtaa päälle. Ei, ku Jonille soittamaan. Siellä se napikka oli, toosan alalaidassa. Laite päälle, teksti-tv tuli näkyviin. Eikä mistään namiskuukkelista lähtenyt pois. Jotain kun painoin, ilmoitti aparaatti, että DVD-laite on asetuksena, mutta en päässyt siitäkään pidemmälle. Taas puhelin kouraan, Jonin ateria keskeyttämään. Hän opasti minut laitteen tv-tilaan saattamisessa. Olipa konstikas värkki, muutaman vuoden ikäinen 40-tuumainen Philips HD. Ei halunnut 40-tuumainen olla Peppen kanssa yksituumainen! Ja minä kun olen pitänyt itseäni melkoisena mestarina selvittämään tekniikan ihmeiden toimintaa ilman ohjekirjaa!

"Sic transit gloria mundi", teki Iiriksen tuota toheltelua kommentoida. Ei onneksi vielä kuitenkaan osannut.

EPÄVIRALLINEN ETSIVÄKOKOKOUS

  Olin asettanut itselleni pakkasrajaksi -20. Mutta koska ihminen on luotu rikkomaan rajoja, säntäsin aamulla -22 asteen pakkaseen. Ei viimaa, ei ongelmia. Parranrippeet huurussa pohdiskelin aihetta blogiin. Siitä syntyi tämä tarina.

EPÄVIRALLINEN ETSIVÄKOKOKOUS

  Komisaariot Palmu ja Susikoski katselivat Hotelli Aulangon kokoustilaan hiljalleen valuvaa ihmisjoukkoa. 

  "Paljon on porukkaa tullut, paljon jäänyt tulematta, paljon kutsumatta", tuumiskeli Palmu.

  "Kun nuo ihmiset vaan saataisiin paikoilleen, ensimmäisen päivän ohjelma alustuksineen vauhtiin, voisin livahtaa kahville ja konjakille. Maistuis varmaan Palmullekin, voisi samalla poltella äijä sikarin, minä Coltin",  Susikoski puolestaan aprikoi. 

  Kosolti väkeä oli tosiaan noudattanut kutsua ensimmäiseen epäviralliseen globaaliin etsiväkokoukseen. Ison veden takaa mukaan olivat ilmoittautuneet Hieronymus (Harry) Bosh, luutnantti Columbo, Philip Marlowe ja Perry Mason LA:sta, Kay Scarpetta Virginiasta, Nero Wolfe New York'ista, Navajojen heimopoliisi Joe Leaphorn Uudesta Meksikosta, tehtävästään eronnut poliisi Dave Gurney Delaware'sta läheltä Walnut Crossing'in kylää, sekä Dave Robicheaux syvästä etelästä.

  Iso Britanniaa edustivat  Barnabyt, Tom ja John, Midsomer'ista, komisario Morse Oxford'ista, itseoikeutettuina Hercule Poirot ja Sherlock Holmes Lontoosta, neiti Marple St. Mary Mead'ista, John Rebus Edinburgh'ista, komisario Banks Yorkshire'n maisemista, Roy Grace, Brighton'ista, Vera Stanthope Pohjois-Englannista, Charlie Resnick Nottingham'ista, sekä Jim Perez Shetlanninsaarilta sekä Ben Cooper ja Diana Dry Derbyshire'sta Peak District-luonnonpuiston maisemista.

  Ruotsalaisten lukuisaa etsiväjoukkoa edustivat Kurt Wallander Ystad'ista, Crister Wijk, Joona Linna, Erik Winter, Leo Junker ja Alex Recht Tukholmasta, Erica Falk Fjällbacka'sta, Maria Wern Visbystä, Malin Fors jostain Östergötlandista, Andreas Knutas ja Johan Berg Gotlannista,  Ann Lindell Uppsalasta, Komissario Fransson Göteborg'ista, Rebecca Martinsson suoraan Kiirunan keikalta, sekä hieman kuvitteelisemmista paikoista tulevat Van Veeteren Maardam'ista ja Gunnar Barbarotti Kymlingen'istä, 

  Norjan lähetystöön kuuluivat Harry Hole, Konrad Sejer ja Gunnarstranda Oslosta, sekä Varg Veum Bergen'istä,

  Pohjoismaista edustajistoa täydensivät Carl Mörck, Kööpenhaminasta sekä Erlendur ja "Gunna" Gisladottir Reykjavikista.

   Mma Ramotswe Botswana'n Gaborone'sta, Guido Brunetti Venetsiasta, Valdo Montalbano Sisiliasta, sekä komisario Adamsberg Pariisista kuuluivat myös osallistujiin. 

  Mukaan oli saatu, menneisyyden kovien nimien vastapainoksi siviilipukuinen etsivä Eljah Baley kaukaa tulevaisuudesta,

  Kotimaisia paikallaolijoita Palmin ja Susikosken lisäksi olivat ensinmainitun oiva apuri Kokki (Virta oli valitettavasti estynyt), Mauri "Kippo", Kemppainen, ataripoliisit Takamäki ja Suhonen, Maria Kallio ja Hanhivaara Tampereelta. 

  Mma Ramotswe näkyi istuutuneen Neiti Marple'n kanssa samaan pöytään; ilmeinen kinastelu roibosteen erinomaisuudesta tuntui olevan käynnissä.

  

  Susikoski toivotti osallistujat jämäkkään tapaansa tervetulleiksi muutamin lausein, kertasi esityslistaa ja aikataulua, sekä kutsui paikalle ensimmäisen puhujan, asianajaja Perry Mason'in. Tämä asteli korokkeelle aloittaen puheensa hieman hapuillen; liekö kaipaillut tuekseen Paul Drake'a, vähintään Stella Street'iä? Vaikka Mason'in puhe asiaa olikin, alkoi yleisön mielenkiinto herpaantua. Ainoastaan siviilipukuinen etsivä Eljah Baley, joka istui, muihin ihmisiin tottumattomana, jopa heitä kammoavana, yksikseen sivupöydässä näytti kuuntelevan tarkasti. Simultaanitulkin välityksellä tietysti; yleisgalaktinen kieli poikkesi täydellisesti 2000-luvun alun englannista, 

  Kay Scarpetta, Maria Vern ja Malin Fors tuntuivat juttelevan innokkaasti ruotsalaisista huonekasveista. Konrad Sejer oli syventynyt filosofiseen keskusteluun islantilaisen Erlendur'in kanssa. Samassa pöydässä istuvat Adamsberg ja Gunnarstranda näyttivä kärsivän tupakantuskasta.

  Onneksi Mason sai puheensa loppuun. Susikoski ilmoitti kahvitauosta. Columbo kysyi, ehtisikö hän käydä kuittaamassa avaimen, katsastaa huoneensa, kun ei ollut tullessaaan ehtinyt. 

  "Yes, of course", vastasi Susikoski suu jo napsaen. Columbo lontusteli salista ulos berberi heiluen, mutta palasi heti takaisin sanoen: "Anteeksi, mutta yksi asia vielä!"

  "Minähän tuon jo arvasin", tuskaili Susikoski, mutta malttoin neuvoa Columbo'lle asiallisesti reitin respaan.

  Kahvitauon jälkeen oli vuorossa Nero Wolfe'n esitelmä aiheena "Rikos ja orkideat". Sinällään kiintoisa esitelmä ei saanut osakseen kaikkien järkähtämätöntä mielenkiintoa. 

  Heimopoliisi Joe Leaphorn oli syventynyt kiivaaseen keskusteluun Navajo-intiaanien asemasta läheisesti mustien tilanteen tuntevan Dave Robicheaux'in kanssa. 

  Palmu aloitteli parin konjakin ryydittämää kuorsaamista Kokin yrittäessä pitää häntä hereillä.  

  Holmes kaipasi selvästi oopiumia, tohtori Watson'ia myös, ehkä? Dave Gurney riensi hätiin laittaen terävät aivonsa testiin vielä terävämpien kanssa.

  "Kippo" ja Suhonen olivat sen näköisiä, että parempaakin tekemistä olisi. Takamäki tiiraili heitä vieripöydästä huolestuneen oloisena.

  Poirot asetteli pöydällä olevia esineitä täsmälliseen järjestykseen kokeillen aika ajoin viiksiensä kuosin ryhdikkyyttä. Hänen vieressään Christer Wijk naputteli savukerasiaansa, jolloin Poirot kaivoi esiin hopeisen kotelonsa, valikoi tarkkaan, ja ojensi Wijk'ille tummanruskeaan paperiin käärityn turkkilaisen savukkeen. Tämä kiitti iloisesti nyökäten.

  Hanhivaara kertoi Maria Kalliolle, kuinka kaipasikaan Irlantia ja kahden litran siiderilekkereitä.     

  Harry Hole ja Varg Veum, maanmiehiä kun olivat, vertailivat Oslon ja Bergen'in yöelämän hyviä-, ja huonoja puolia. 

  Van Veeteren tuntui löytäneen Barbarotti'sta sielunkumppanin, mistä lienee syystä?

  Banks, Grace ja Barnabyt vertailivat alueellisten murhien määrää, ja yksimielisesti totesivat Midsomer'in olevan Englannin vaarallisin paikka.

  Brunetti ja Montalbano keskustelivat syvällisesti korruption syistä ja seurauksista etelä kontra pohjoinen. Yksimielisiä tuntuivat olevan, yhtä laajaa oli, Sisiliassa ja Venetsiassa.

  Ben Cooper ja Diana Dry olivat, ihme kyllä, mahtuneet samaan pöytään, mutta viileä ilmapiiri oli hyvinkin selkeästi aistittavissa. Ben ei oikein vieläkään tuntunut hyvksyneen sitä, että Diana oli, samasta arvosta huolimatta, korkeammassa virka-asemassa.

  John Rebus tuntui tuumiskelevan synkkänä, että kaikkeen sitä vanha poliisi joutuu, juuri ennen eläköitymistä. Ja, että mikseköhän ne ole tänne pyytäneet Mustanaamiota, Teräsmiestä, Hämähäkkimiestä, Batman'ia ja ratsupoliisi King'ia?

  Susikoski silmäili huolissaan salin tapahtumia. "Melkoista porukkaa! Niin syvä on kuin pitkäkin. Mutta totuus on armoton. Ei auta loitsu eikä rukous. Mikäli minä saisin määrätä, leivätön pöytä olisi pian katettu. Eikä olla vasta, kuin ensimmäisen päivän puolessa välissä!" tuumaili Olavi huokaisten.

Mutta tässä kirjoitellessahan hurahti aamupäivä pitkälle. Taidan laittaa tämän eetteriin, lähteä loihtimaan jonkinasteisen salaatin. Hyvää loppiasta laiskiaiset. Ettehän te mitään järkevää kuitenkaan tee. Tai voitte tehdäkin. Siinä tapauksessa nöyrimmät pahoittelut sanavalinnan johdosta.