SADETTA JA NOLON TILANTEEN MUISTO

  Aamu valkeni sadetta odotellen. Minä nousin jo ennen valkenemista laittamaan valkean leivinuuniin. Ilma ei kovin kylmäksi ole vielä muuttunut, mutta sadetta eilen, sadetta tänään, uunin antaa mukavan henkäyksen ja pitää kosteuden loitolla sisätiloista.

  Aamukahvin jälkeen Hilppa kysäisi, löytyisikö metsästä täytettä pitsaan? Minä siihen, että kipaisen katsomaan. Kun korin kävin aitasta, alkoi jo hieman ripotella. Kävelin kuitenkin 50 meriä itään. Ei ollut noussut enää kantarellejä tutulle paikalle, mutta tuumasin, että eiköhän pitsan maku muutu "kuolemantrumpetillakin". En viittaa erääseen trump'ettiin, vaikka kuoleman kanssa on hänkin tekemisissä. Totentrompete on saksankielinen nimi mustatorvisienelle. 

  Huomenna on, ehkä, poutapäivä. Ainkin yksi homma on edessä. Huomasin torvisieniä poimiessani, että metsäperunt ovat yhä maassa. Neljä mukulaa sinne keväällä laitoin, kun eivät mahtuneet kasvimaalle. Saa nähdä, mitä sieltä ilmestyy? 

  Suomi meni eilen voittamaan Italian lentopallossa. On tunnustettava, että en peliä livenä katsonut. Olisi pitänyt. No, huomenna sitten mitalipeli Ranskaa vastaan. Jospa sen tsiikaan. 

  Ensiviikon perjantaihin saaressa ollaan. Sienimetsään mennään joku päivä. Suppilovahveroita lähinnä on tarkoitus löytää. Muuten ei paljon ole hommia suunnitelmissa. Aika lailla kaikki on talven varalle tehty. Päivää ennen lähtö toki täytyy pesukoneet puhdistaa ja irrottaa vesijohdosta. Perään rantapumppu ylös, letkut tyhjiksi. Vähiin käyvät, pakolliset askareet ja aika saaressa. 

  Tuli eilen mieleeni eräs tapahtuma n. 45:n vuoden takaa. Nolosta tilanteesta televisiossa kerrottiin, siitä mielleyhtymä. 

  Olin tekussa rakennusmestariksi kouliutumassa 1980-luvun taitteessa. Kävimme usein väitunneilla oppilaitoksen vieressä siihen aikaan sijainneessa Urheilutalossa kahvilla. Polttelin piippua, ja sen paloi suupielessä opinahjoon palatessamme. Tapani oli kopistaa piippu kengänkantaan. Niinpä kerran kävi köpelösti. Minulla oli jalassa samettihousut, sellaiset, missä on upslaakit. Piipunperskat livativat upslaakiin! Ja kytevänä, tietysti. Kun seuraavaa oppituntia oli kulunut tovi, alkoi toveri vieressäni nuuhkia ilmaa. "Iha ku jossain palais!"

  Kaikki kaikki alkoivat vetää vainua. Lähellä istuvat sanoivat lähes yhteen ääneen, että kyllä jostain savunhajua tulee. Pyörittelimme päitämme, haistelimme, etsimme mahdollista savua. Pian käytävän toisella puolella kohdallani istuva kaveri karjasi "Lehkonen, perkele, sun lahkees palaa!"

  Minä kurkistin, totta se oli. Upslaakista nousi hentoja kiehkuroita harmaata savua. 

  "Voihan v!, karjaisin, hyppäsin pystyyn, kipaisin käytävälle. Olin jo tajunnut, että piipunperskat siellä kytivät. Käytävällä oli juoma-allas, sellainen, mistä ruiskuaa vettä ylöspäin, kun napista painaa. Syöksyin sen luo, juoksutin vettä kourakuppiini, sammutin palon. Tutkin lahjetta. Reikä housussa. Mukavat pöksyt, pilalla tietysti. 

  Pikkasen noloa oli palata luokkaan. Kaverin tietysti naureskelivat, opettaja yritti sentään pitää pokkansa, kun kerroin, mistä välikohtaus oli saanut alkunsa. 

  Onneksi kaverihenki luokassa oli hyvä. Välikohtaus unohtui pian. Tai kyllähän sille joskus yhdessä naurettiin, tilannetta muisteltiin, itse kunkin ilmeitä ja huudahtuksia matkittiin. Bona fide. Eli ei tapahtumasta traumaa jäänyt. 

  Loppuun pari kuvaa alkusyksyn maisemista. Kyllähän noita katselee, päivin, illoin, mielikseen. 

VIIMEINEN MATKA

  Ollaan oltu Hollolassa lähes viikko. Viime keskiviikkona tultiin, huomenna lähdetään taas saareen. Viimeiselle matkalle. Ei tietysti, ainakin toivottavasti, sanonnan synkässä tarkoituksessa. Viimeinen käynti tälle syksylle lienee elämänläheisempi ilmaus. 

  Meissä molemmissa on ollut lievä flunssa. Minulla se alkoi jo saaressa, Hilpalla loppuviikosta täällä kotona. Kohdallani tauti on jo takana, Hilpallakin voiton puolella. 

  Lahdessa avattiin viimeviikon keskiviikkona IKEA. Me päätettiin käydä tutustumassa. Avajaispäivänä ei tohdittu lähteä, arvattiin olevan tungosta. Torstaina päivällä tarjottiin itseämme. Käännyttiin takaisin, kymmenien metrien jono ulkopuolella.

   Perjantai uusi yritys. Sama juttu. Viikonloppu jätettiin suosiolla väliin. Tänään sitten onnistui. Ihmisiä oli tosin yhä aika lailla. Lahden Ikea on pienempi versio vaikkapa Vantaan Ikeasta. Tila on paljon pienempi, tavaraa ei ole läheskään yhtä paljon esitteillä, ja käytävät ovat aika ahtaita, joten ymmärtää hyvin, että eivät ole alkuryntäysten aikana voineet laskea kaikkia halukkaita kerralla sisään. Olisi tullut melkoinen härdelli. 

  Näyttelytilat tuli läpi käveltyä melko nopeasti, sillä ei meillä mitään ostoksia mielessä ollut. Tai oli. Hilppa oli bongannut mainoksesta laventelipussit. Sellaiset, joita voi laittaa mm. vaatekaappiin antamaan hyvää tuoksua. Hän siis nappasi mukaansa kolme pussia, a. 0,99 €. Minä, ihan herätteenä, poimin kainaloon kaksi pitkää kenkälusikkaa, toisen kotiin, toisen saareen. Hintaa niilläkin oli 0,99 € kappale. 

  Kassan jälkeen juotiin vielä kahvit kanelipullalla. Automaatista, eli "kioskista" ne piti näpytellä ja maksaa, sitten tiskiltä hakea. Eivät olleet hinnankirossa! Hilpalle on Ikeafamily-appi, molempien pullakahvit kustansivat yhteensä 0,98 €. 

  Aamulla kävin Päksissä Kirurgian poliklinikalla leikkauksen jälkitarkastuksessa. Hoitaja kyseli ensin näkemystäni leikkauksen onnistumisesta jne. Lisäksi hän halusi tietää, miten olen polvea jumpannut, kuinka käy kävely, kuinka pitkiä matkoja pystyn kävelemään kerralla, kaikkea sellaista. Minä kerroin.

  Sitten katsottiin röntgenkuvia leikatusta polvesta, ja hän selitti tarkemmin operaatiosta. Pöydällä oli nähtävillä polveen laitetut osat. Tai eivät tietysti olleet! Nehän ovat polvessa. Mutta oli samanlaiset. Hyvä, että tuli kunnon infoa, jo liki kolme kuukautta leikkauksen jälkeen. 

  Sitten hoitaja kertoi, mitä tulee jatkossa tehdä, ja mitä ei tule. Lopuksi hän tarkasti leikkausarven, kokeili polven taipumista jne. Kaikki tuntui olevan ok. 

  Lopuksi hoitaja tuumasi, että mitäs tässä muuta puhumaan. Kaikki on loistavasti. Jatka samalla tavalla. Hyvää syksyä vielä toivotteli. Minä vihellellen autolle dallasin.

  Joopa joo. Huomenna siis saareen. Kotiin muutetaan 2. lokakuuta. Noin viiteen ja puoleen kuukauteen jää tänä vuonna mökkikausi. Siitäkin ollaan oltu muutama viikko kotona. Ensi keväänä uusin voimin, uusin polvin, uusin suunnitelmin saareen taas. Uudet suunnitelmat koskevat lähinnä kasvipuutarhaa. Laitetaan istutuslavoja uuteen uskoon, jätetään joitain lajeja pois, keskitytään niihin, jotka ovat parhaiten tuottaneet. 

  Toivottavasti ensi keväänä on maassa uusi hallitus, uudet tuulet. Toivottavasti sellainen hallitus, joka ei töni, kun pitäisi tukea. Joka ei luo ahdistavaa ilmapiiriä, vaan antaa happea hengittää helpommin. Saahan sitä toivoa.

  Loppuun tällään pari kuvaa arkistoista. Ovat voineet ennekin jossain postauksissani olla. Mitäs siitä. Kuvista voivat ainakin 1960-luvun anttolalaiset tunnistella ihmisiä.

  Tässä kylän nuorisoa kesäleirillä Korvensaaressa. Oliskohan 1963?

  Toisessa varttuneempia paikallisia. Luultavasti Paajalansaaressa kulotuksen jälkeen otettu. Vuotta en tiedä, mutta 1960-lukua kuitenkin. Kummankaan kuvan ottaja ei myöskään ole tiedossa. 

KUMPI KÄYTTÄÄ KUMPAA?

  Keskustelu tekoälystä ja datakeskuksista velloo isoilla laineilla ympäri palloamme. Molemmat ovat asioita, joiden vaikutuksesta tulevaisuuteen jakaa ihmiskuntaa. Oikeita vastauksia ei varmaan kukaan pysty antamaan. En sitä yritä minäkään. Tietoni ei riitä, profetiaan tarvittavaa ilmoitusta en ole saanut, ennustamaan en tässä kirjoituksessa sorru. Vaikka mielessä kyllä muhii, kuinka Suomi, monet muut valtiot myös, selviävät valtavan datakeskusten määrän aiheuttamista vaikutuksista mm. luonnolle ja sähkön hinnalle. Samoin välillä tulen pohtineeksi, kumpi käyttää kumpaa, ihminen tekoälyä, vai tekoäly ihmistä, nyt ja tulevaisuudessa? 

   Sorrun sen sijaan kirjoittamaan hieman scifi-kirjallisuuden kivijalastani, Isaac Asimovin Säätiö-  trologiasta. joka paisui lopulta 7-osaiseksi.

  Trilogia julkaistiin alun perin 1940-luvulla tieteislehdessä novelleina, ja sieltä ne koottiin kirjoiksi (Säätiö, Säätiö ja imperiumi ja Toinen Säätiö) 1951-1953. Asimov laajensi sarjaa kirjoittamalla siihen jatko- ja esiosia (4 kpl) 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. 

  Säätiö-sarja sijoittuu aikaan 20 000-50 000 vuotta jaa. Ihmiskunta on levittäytynyt koko Linnunradan alueelle ja asuttanut tuhansia planeettoja. Keskuksena on valtava Gaia. 

  Sarjan punaisena lankana on, että R. Daneel Olivaw, ihmisenkaltainen robotti, ohjaa taustalla ihmiskuntaa vaivihkaa kohti lopullista päämäärää. 

  Nyt seuraavaa tiivistelmään olen käyttänyt tekoälyn apua. Se osaa kiteyttää homman paljon minua paremmin. Itse toki ihastuin, pakko tunnustaa, sarjaan siinä olevien ihmissuhteiden  ja planeettojen sisäisten ja välisten konfliktien kuvaukseen ja scifin uutuudenviehätykseen. Vasta myöhemmin minulle alkoi valjeta teoksen syvällisempi olemus. 

  Valtavan määrän robotteja käsittävällä Linnuradalla on käytössä kolme robotiikan pääsääntöä.

  1. pääsääntö: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnillään sallia ihmisen vahingoittuvan.

  2. pääsääntö: Robotin on toteltava ihmisen antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa. 

  3. pääsääntö: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos se on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen pääsäännön kanssa.

  R. Daneel Olivaw loi kumppaninsa R. Giskard Reventlon kanssa nollannen pääsäännön pystyäkseen suorittamaan tehtäväänsä.

   0. pääsääntö: Robotti ei saa vahingoittaa ihmiskuntaa tai laiminlyönnillään sallia ihmiskunnan vahingoittuvan.

  Tämä sääntö antoi Daneel Olivawille oikeuden ja velvollisuuden ohjailla galaksin tapahtumia suuressa mittakaavassa. Sen avulla hän saattoi tarvittaessa sallia yksittäisen ihmisen vahingoittumisen, jos se oli välttämätöntä koko ihmislajin pelastamiseksi tai suojelemiseksi.   

  Asimov kuvaa tämän kehityksen päätepisteeksi, jossa ihmiskunta ylittää yksilökeskeisyyden ja teknologisen riippuvuuden uhat. Tässä tiivistelmä siitä, miksi ja miten Asimov tähän ratkaisuun päätyi.

  Asimov halusi ihmiskunnan tulevaisuuden Galaxia-nimiseen galaktiseen superorganismiin, jossa kaikki galaksin elollinen ja eloton aines; ihmiset, eläimet, kasvit, planeetat ja jopa kivet jakavat yhteisen tietoisuuden ja elävät täydellisessä harmoniassa. 

  Sarjassa alun perin Hari Seldonin luoma psykohistoria tähtäsi Toisen imperiumin perustamiseen. Tämän oli tarkoitus olla perinteinen, ihmisten hallitsema valtiorakenne, joka perustuisi tieteeseen ja järkeen. Tarinan edetessä Asimov kuitenkin osoittaa, että pelkkä matemaattinen ennustaminen ja perinteinen imperiumi ovat haavoittuvia arvaamattomille tekijöille (kuten mutantti Muulille)

   Sarjan huipentumassa (Säätiö ja Maa) paljastuu, että taustalla vaikuttanut R. Daneel Olivaw on ohjaillut ihmiskuntaa kohti Galaxiaa. Esivaiheena tälle toimii Gaia-planeetta, jossa kaikki on jo osana yhtä kollektiivista mieltä. Gaia ei poista yksilöllisyyttä kokonaan, mutta se poistaa ihmisten väliset sodat, itsekkyyden ja tuhon elementit, sillä jokainen yksilö tuntee muiden kärsimyksen kuin omansa.

  Asimovin perimmäinen filosofinen perustelu Galaxialle oli ihmiskunnan selviytyminen Linnunradan ulkopuolisista uhista. Niin kauan kuin ihmiskunta koostuu eripuraisista yksilöistä tai pelkistä teknisistä valtioista, se on haavoittuva muiden galaksien mahdollisille älykkäille ja täysin yhtenäisille lajeille. Yhdistymällä Galaxiaksi koko Linnunrata pystyy toimimaan yhtenä rintamana ja puolustautumaan mitä tahansa ulkoista uhkaa vastaan. Asimovin visio ihmiskunnan tulevaisuudesta ei siis ollut robottien hallitsema kone-imperiumi eikä myrskyisten sotien repimä Galaksi, vaan laadullisesti uusi evoluution askel, jossa tietoisuus laajenee yksilöstä universaaliksi eheydeksi.

  Kuva R Daneel Olivawista, ihmisenkaltaisesta robotista. Tekoälyn luoma. Ei sellainen, jonka olisin halunnut, mutta enemmän ihmisen näköistä ei tekis suostunut tekemään.

                            

  Olen tainnut jokusia kertoja aiemminkin blogeissani sivuta Isaac Asimovia ja erityisesti Säätiö-sarjaa. Johtuu siitä, että aihe on minulle läheinen. 

  Kiinnostukseni scifiin alkoi 1970-luvun puoliväli paikkeilla. Ensimmäinen genren teos minkä luin oli Ray Bradburyn Marsin aikakirjat. Tai ehkä se oli Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu. Molemmat tullut luetuksi aika monta kertaa. Jos vuosia riittää, luen varmaan vieläkin. 

  Pian lavensin skaalaa, aloin lukea myös fantasiaa. Taru sormusten herrasta tuli ensimmäisenä kahlattua. Fantasiassa ja scifissä on samaa viehätystä, mutta scifi perustuu tieteeseen ja teknologiaa, siihen, että tapahtumat saattaisivat olla mahdollisia, fantasia taikaan ja yliluonnolliseen, eikä sisältöä todeksi pysty kuvittelemaan. Ainakaan suht. normaalilla päällä. Toki osa scifi-nimikkeen alla julkaistuista kirjoista on lähes puhdasta fantasiaa. 

  Vaikka tekoäly minuakin pelottaa, niin uskon, että ihmiskunta on sen verran viisas, että se pystyy pitämään tekoälyn hallinnassa. Vastakkaisista pyrkimyksistä huolimatta. Ehkä viimeaikaiset alan johtavien henkilöiden ulostulot saavat meidät tajuamaan, että pirulle ei kannata antaa... etc. Sillä jos tekoäly alkaa itse kehittää tekoälyä, ollaan luultavasti menossa mönkään, kohti vaarallista tulevaisuutta.

1878

  Tämä on blogi numero 1878. Ensimmäinen ponnahti ilmoille 17.8.2012, eli hieman yli 14 vuotta sitten. Koska tavoitteita olla pitää, niin yhdeksi voin asettaa blogin nro. 2000. 

  Tähän mennessä kirjoitettuja blogeja olen julkaissut keskimäärin 2,72:n päivän välein. Nopealla laskutoimituksella sain sellaisen ennusteen, että samalla tahdilla joskus ensi kesän lopulla nro. 2000 ilmestyy. Asia ei toki ole noin yksiselitteinen, sillä muuttujia on. Yhtenä jo tiedossa olevana, että tahti, eli ilmestymistiheys on ajan saatossa harventunut. Jos arvata pitää, niin ehkä vuoden 2028 alkupuolella tuo maailmaa niukkaakin niukemmin järisyttävä tapahtuma on edessä. 

  Prologin jälkeen asiaan. Minähän olen pian kuin Trump. Teetän tekoälyllä kuvia itsestäni. Ero Trumpiin on kuitenkin siinä, että en halua itseäni kuninkaaksi, jumalaksi, maailmankaikkeuden suurimmaksi voimaksi, enkä teetä kuvia egoa pönkittääkseni, vaan siksi, että tekoäly minua tiheään houkuttelee kokeilemaan. Tällä kertaa sorruin testaamaan, millaisen karrikatyyrin tekis tekee. 

  Tulos hieman ihmetytti, sillä olin käsittänyt karrikatyyrin hieman toisenlaiseksi. Tarkistin siis määritelmän, tekoälyltä tietysti.

   Liioittelu: Piirroksessa suurennetaan tai korostetaan tiettyjä piirteitä, kuten nenää, silmälaseja tai hymyä.

  Tarina: Kuva voi kertoa myös kohteen ammatista, tyylistä tai harrastuksista.

  Tarkoitus: Sen tavoite on naurattaa ja tallentaa henkilön olemus hauskalla tavalla.

  Ok, ehkä tekele on karrikatyyri.

  Tuollaisia asioita ChatGPT minuun on liittänyt. No, aika paljon on ihan oikein. Mutta karrikatyyrin määritteen mukaan liioittelua on. Kai se sitten naurattaa? 

  Koirien ystävä olen, mutta aika monen vuoden takaa on tekis kaivanut koiran. Ja ihan väärän rotuisen. Päätelmä: Tekoäly, kuten Trumpkin, ovat molemmat vajavaisia, eivät kaikkivaltiaita. Toinen enemmän, toinen vähemmän. Kumpi on kumpi? Riippuu vastaajasta. 

  Tekoälystä tavalliseen arkeen. Lauantaina oli tarkoitus hakea muikkuja savustettavaksi Arton paunetilta. Haneli kuitenkin soitti, sopimuksen mukaan, että ei antanut pyydys mujeita. Hän lisäsi, että he luultavasti vetävät päivällä nuottaa. Lupasi ilmoittaa tarkemmin. 

  Ilmoitus tuli. Yhden maissa alkavat potkia nuottaa Kiljusen venekopin rannasta. Minä sinne ajelin kahden jälkeen. Hieman myöhässä olivat, nuotta oli vasta juuri saatu veteen. 

  Yleisöä oli katsomassa kymmenkunta. Olivat Kiljusen Matin työpaikan porukkaa. Matti oli järjestänyt heille tapahtuman. 

  Kone nuottaa kiskoi lautalle. Vasta kun paulat tulivat rannalle, tarvittiin, koneenkäyttäjän lisäksi, miehiä hommiin. 

  Ei tullut muikkuja. Ei tälläkään pyydyksellä. Tuli kuoreita hatullinen, pari lahnaa, yksi hauki. 

  Jos olisin vanhan kansan valittaja olisin tuossa tilanteessa naukunut: "ei sitä ennen, 1970-luvun alussa, jiäty ilman mukkuloeta, ku myö Kiljusen Muikku-Martin kanssa nouttoo keloilla käsvoemin vejettiin, tervattuun puuvenneeseen nostetiin!"

  En naukunut. Kahdesta syystä. En ole vanhan kansan valittaja, eikä Marttikaan aina muikkuja saanut. Nykyisin on uudet värkit. Arto sanoi katselijaporukalle, että näin muikkuja teoriassa nuotataan. Ja tällä nuotalla on muutama vuosi sitten nostettu 1300 kiloa muikkuja yhteen vetoon!

  Minä hain veneestäni Artolle perinteeksi muodostuneen tuliaisen, Brandyputelin. Tällä kertaa, häveliäisyyssyistä, se oli apteekin paperikassissa. Sanoi, että tässä lääkettä syysflunssaan. Ei Arto Brandypulloa vailla ole. On kuitenkin mukavampaa ensi kesänä mennä muikkuja hakemaan sillä ei Arto ikinä maksua minulta halua. Tietysti siksi, että Haneli on mukana touhussa. Ja hyötyy Hanelikin tuliaisesta; Artolla on kuulemma tapana tarjota porukalle naukut, kun salista tulee yli sata kiloa.l

  Lähdin ajelemaan takaisin. 

                           

  Tähän päättyy 1878. 1879 tulee, kun on tullakseen. Lähden ulos. Taivas on ollut aamusta asti pilvetön, mutta vasta nyt alkaa aurinko nousta paistamaan pihalle.

TYRNIÄ, KALAA, SIENIÄ (VAAN EI SUPPIKSIA)

  Syksy on alkanut perinteiseen tapaan. No, ilmoista en puhu, ne ovat mitä ovat, sillä vuodet eivät ole veljiä keskenään. Sumuisia aamuja toki syksyllä on usein, vuosi kuin vuosi. 

  Sen sijaan puuhat ovat hakeneet uomansa melko vakioiksi. 

  Kun viime viikon torstain palattiin muutaman päivän kotireissulta saareen. Sen jälkeen ollaan saatu talven suolasienet kerättyä ja suolattua. Vaistoni oli taas oikeassa; ajelin perjantaina Piskolansaareen, vakiomestoille, ja niin vaan kori täyttyi rouskuista. Kantarellejä ja orakkaita olisi ollut vaikka kuinka, mutta otin vain hieman syötäväksi. Suppiksia löysin parin pakastepussin verran sellaiselta paikalta, missä niitä ei aiemmin ole ollut. Tatit odotuttavat yhä, jos niitä edes kunnolla nousee. 

  Lauantaina oli vuorossa tavaksi muotoutunut tyrninmarjojen keräys Tainan ja Hanelin rannassa. Se ei ole kovin korkealla mukavien hommien asteikollani. Sormet verillä saa piikkistä oksista marjoja yksi kerrallaan noukkia. Olin jo Tainalle vitsaillutkin, että polveni ei taida vielä kestää sitä työtä. Mutta kun kun kutsu tuli, niin totta kai sinne mentiin. Varsin tuottoisa vuosi tyrnipensailla. Taina oli jo omansa poiminut, samoin oli naapureitakin pensaiden juurella käynyt. Kun me tarpeemme olimme riipineet, jäi vielä vaikka kuinka paljon marjoja. 

  Tietysti olimme ansainneet palkkion siitä, että keräsimme itsellemme marjoja. Sellainen on talon tapa. Tällä kertaa ensinnäkin kahvit omenapiirakan kanssa, sitten pannullinen siivottuja muikkuja, valtava kesäkurpitsa (oma satomme on jo ehtynyt), ja kruununa kilon hirvipaisti pakkasesta. Paistista on ollut puhetta jo ennenkin, mutta nyt, kun lämmityskausi on alkamassa, oli sopiva hetki se ottaa. Sitä paitsi heidän pakkasarkkuunsa on pian tulossa uutta lihaa, kun metsästyskausi kunnolla alkaa. 

  Lauantaina laskettiin naapurin kanssa verkot. Pari verkkoa kumpikin. Minun jataani osui neljä ahventa, neljä siikaa. Ja seitsemän lahnanlinttiä, mutta niitä ei lasketa. Ei jäänyt naapurikaan ilman saalista. 

  Eilen oli oikein mainio syysilma. Arska paisteli koko päivän pilvettömältä taivaalta. Kovin lämmintä ei tosin ollut, paitsi aurinkoisilla paikoilla. Päätettiin lähteä katsomaa, josko suppilovahveroita olisi ilmaantunut. No varmaan on, ilmaantunut. Eivät vain sattuneet meidän reitillemme. Tuli vaan mukava aamulenkki. Noissa maisemissa talsii ilokseen, vaikka sienikori ei juuri täyty.

  Kun kori sienistä tyhjänä, mutta mieli tyynenä metsästä palattiin, päätin kääntää kasvimaan. 

  Hiljalleen täytyy näitä syystöitä pois tehdä. Päässämme on alkanut hahmottua aikataulu. Luultavasti ei kovin kauan lokakuussa saaressa enää olla, joten hyvä tehdä tarvittavat hommat, kun sääolosuhteet ovat sopivat.

  Tänään on sateista, niin on tulevinakin päivinä. Kai? Ennusteet niin kertovat, mutta asia ei ole varma. Sen verran ennusteet elävät, että parempi katsoa, haistella ilmaa, toimia sen mukaan. Sääennusteiden perusteella suunnitelmien tekeminen on turhaa touhua. Paitsi että ehkä voisi tehdä suunnitelmat ennusteiden vastakohtien mukaan. Osuisivat luultavasti paremmin.

  Syys jatkuu, saarielämä jatkuu. Sen on todennut myös dalia. Se on alkanut vasta nyt kukkia urakalla. Edellisinä kesinä on kukkiminen ollut runsasta juhannuksen tienoilta saakka. Ehkä dalia havahtui siihen, että jos ei nyt kuki, niin jää koko homma tekemättä.

  Kuten tuli kerrottua, on sateinen sää. Siksi olen aamusta ollut koneen ääressä. Samalla on isossa uunissa ollut tulet. Pian pitää vetää tuhkat ulos. Tilalle on menossa kesäkurpitsa-jauhelihapaistos. Lämmityskauden alku on tosiasia. 

SAAREEN

  Saareen palattiin taas. Neljän yön miniloma kotona on vietetty. Poutasäässä palattiin. Kaikki kunnossa, kuten odottaa saattoikin. Vedenpinta järvessä oli pysynyt suunnilleen ennallaan, keltaisi koivunlehtiä oli jonkin verran lennellyt täplittämään nurmikoita. 

  Pienen rypyn palaamisen iloon teki Suomen kallein verkkoyhtiö. Ei saatu edes tavaroita purettua, kun sähköt pätkähtivät. No, ei ne kauaa poissa olleet, puolisen tuntia suunnilleen. Mutta paluu todellisuuteen se oli. En jaksa edes muistaa, että kotona Hollolassa olisi ollut verkkoviasta johtuva sähkökatkos. No, tämä on kärsittävä. Tai siirryttävä omavaraisuuteen. Se ei ole kuitenkaan kovin halpa  tai vaivaton projekti. Rehellisesti sanoen, eivät nuo sähkökatkot ole moneen vuoteen isompaa harmia aiheuttaneet, minkä nyt henkiselle puolelle. 

  Kohta pitää lähteä nurmikkoa leikkaamaan. Alkaa hiljalleen kuivua, koska aurinkokin välillä paistelee, ja on ruvennut tuulemaan. 

  Huomenna odottaa huussin tyhjennys. Vaikka ei huussin sisällys ole poissa ollessamme lisääntynyt. Nurmi sen sijaan tietysti on; se ei ole sidottu ihmisolennon leivänpaloon. 

  Pari herkkutattia näkyy nousseen saunarannalle. Pitää varmaan lähteä vanhoille tattimestoille tutkimaan tilannetta. Samalla rouskuja poimia, jos niitä on ilmaantunut. 

  Piskolaan mennään tyrniä keräämään joku päivä. Täytyy sopivaa poutapäivää katsella. 

  Hommia siis on tiedossa. Pienessä määrin, mutta ei käy aika pitkäksi. 

  Päivityksen jälkikirjoituksena juttu eiliseltä. Illansuussa houkutteli tekis minua laittamaan kuvan itsestäni, niin hän luo siitä sarvakuvamaisen. Tällä kertaa kärttäjä oli Gemini, edellisen samantyyppisen homman teki ChatGPT. Varmaan ne haluavat, että lunastan jonkun maksullisen lisäominaisuuden. En sillä, enkä tällä istumalla sitä tehnyt/tee. Mutta laitoin kuitenkin jonkin kuvan itsestäni. Siinä oli vain ylävartalo ilman mitään erityistä taustaa. Hetken jauhoi Gemini. Pian pullahti kuva:

  Kun sitä silmäilin, niin tuli vähän ontto olo. Siksi, että jos kone minusta noinkin paljon tietää, niin varmasti tietää lukuisa joukko ihmisiäkin. Sellaisia ihmisiä, joita en tunnen, en tiedä. En toki tunne tekoälyjäkään, mutta ne eivät kuitenkaan tunnu niin pelottavilta, kuin luojansa. 

  Ei kai tuosta mitään haittaa ole. Ja aika todellisen kuvan masiina teki. Kirjapinossa näkyy olevan Asimov, Neil Young ja Woodstock. Asimovia löytyy, Niilon molemmat kirjat, mutta Woodstockista ei mitään. 

  Rockissa on voimaa, oikein päätteli masiina ajatteluni. 

  Kahvi antaa voimia, muuhunkin kuin mitä mukissa lukee. 

  Julisteessa on Neil Youngin hienon biisin nimi (albumilta Time Fades Away), mutta mies siinä on tunnistamaton. Vähän on Lou Reediä, vaikka ei hänellä tuollaista tukkaa muistaakseni koskaan ollut.

  Joo, selvä Peppe se siinä kuitenkin sinua osoittaa. Tekis minut tuntee. Toivottavasti ei seuraavan kerran, jos tällainen tilanne esiin tulee, maalaile muita, vähemmän mairittelevia ominaisuuksia allekirjoittaneesta. Tuo tekoälyn pentele.

KESÄ MENI, TULI TAKAISIN

  Viileän jakson jälkeen palasi kesä. Nyt on kolmas sopivan lämmin loppukesäinen päivä. Tästä pitänee kiittää Vuokkoa ja Urkkia. He tulivat tiistaina vuotuiseen tapaamiseen, toivat hyvän ilman tullessaan.

  Oli, taas kerran, mukava tapaaminen Tervetuliasimaljat tietysti ensin nautittiin.

  Päivä jatkui rupatellen. Verannalla syötiin, kahvit päälle juotiin. Illan lähestyessä taas pihalla istuksittiin. Juttua riitti. Varsinkin Vuokko ja Hilppa, tyttölyseon luokkakaverit, teinivuosien ystävät, löysivät muistoja nuoruudestaan. 

  Me Urkin kanssa omia puheenaiheita kehiteltiin, kun ei aina jaksettu rouvien kikatusta kuunnella.  

  Aika kului siivillä. Olisi mieluummin saanut kulua läpi siivilän, eli hitaammin, sillä yllättäen äkättiin, että alkoi loppukesäinen ilta hämärtämään. Vieraitten oli aika lähteä. 

  Muutama kuva vielä. Urkki ja minä.

Vuokko ja Hilppa, ottanut Urkki. 

 Edustavampi otos meistä miehistä, ottanut Vuokko. Minulla Urkin aurinkolasit otsalla, näköjään.

Jommankumman vieraan nappaama kuva isäntäväestä kahvipöydässä. 

  Vieraat lähdössä. Ei ihan pimeäksi ollut vielä ilta hiipunut.

  Ensi kesänä taas sama edessä, silloin Paajalansaaressa.

  Syksyksi kääntyy hiljalleen. Huomenna mennään puolukkaan, lauantaina kyläilemään Vilhusten luo. 

 Maanantaina lähdetään muutamaksi päiväksi Hollolaan, tullaan varmaan ensi torstaina takaisin saareen.

  Niin on asiat ynnätty, että syyskuu vielä saaressa vietetään, sitten muutetaan taas kotiin. Ehkä käydään vielä lokakuussa mökillä, mutta ei pitempiä aikoja kuitenkaan enää olla. Tai näkkyypähän. Ei nämä ynnäykset ole kiveen hakattuja. Olette ensimmäisiä, kelle muutoksista ilmoitan. 

INFRASTRUKTUURI TÖKKII

  Paikallinen infrastruktuuri tökkii. Osittain. Seuraa erittely.

  TEKNINEN INFRASTRUKTUURI

  Liikenne on vaikeutumassa, sillä veden pinta on matalalla, joten rantautuminen alkaa olla pian hankalaa. 

  

  Sähköverkko toimii, kuten Suomen kalleimman jakelijan verkon ei pitäisi, eli katkoja esiintyy aika usein. Tänä kesänä ne ovat olleet tosin lyhyitä.

  Johtuen viime talven vähälumisuudesta ja muutenkin vähäsateisesta ajanjaksosta vedenjakelu toimii ja ei toimi. Se toimii rantapumpun välityksellä tuottaen vettä pesukoneille ja ulko-oven viereen perustetulle vesipisteelle. Normaali vesijohtoverkosto ei toimi, koska kaivo ehtyi lopulta. Parina päivänä olen yrittänyt tehdä "keinopohjavettä" pumppaamalla järvestä kaivon lähistölle tuntitolkulla. Ei vaikutusta. Tänään sitten tyhjensin vesijohdot ja varaajan. Otimme jo eilen Jalovesitornin käyttöön. Sillä saamme suodatettua järvivedestä juomakelpoista. Pärjäämme kyllä. Lämmintä vettä ei tule, eikä hanasta lainkaan, mutta tosiaan vesipiste on rappujen vieressä. Pääasia, että apk ja pk pelittävät. 

  Mobiiliverkko ja mokkula toimivat lähes kiitettävästi. 

  Jätehuolto toimii, kun itse lajittelee, kiikuttaa veneellä autolle, vie niille tarkoitettuihin pisteisiin.

  Sosiaaliseen ja muuhun infrastruktuuriin en puutu, sillä ne eivät kuulu oleellisesti saareen. 

  Säät ovat olleet oikukkaita. Sateita lähes joka päivä, mutta niin vähäisiä, että ne eivät pohjavesiä lisää, puhumattakaan Saimaan pinnan nostamisesta. 

  Ärsyttäviä ovat ennusteetkin. Ne povaavat sadetta (ei viitsi lähteä ulos puuhailemaan), mutta sadetta ei välttämättä tulekaan. Ennusteet siirtävät sateen alkua muutaman tunnin, mutta ei niitä kuulu sittenkään. Illansuussa huomataan, että oltais ihan hyvin voitu mennä sieneen tai marjaan, voitu pestä pyykkiä, viedä ulos kuivumaan, etc. Vieno toive: kyseiset laitokset, tarkkuutta ennusteisiin, tai pitää alkaa turvautumaan Kerman Kalleen ja Sammakkomieheen!

  Tänään on ollut aurinkoinen ja melko lämmin päivä. Siitä tuhlattiin osa Mikkelissä käyntiin. Ip. leikkasin nurmikkoa. Nyt on pihat siisteinä. 

  Aika epävakaista näyttävät ennusteen tuleviksi päiviksikin. Ei suuria määriä, mutta pisaroita lähes jokaiselle päiville. Aika näyttää, kuinka hyvin ne pitävät kutinsa. "Huonosti", tekee mieli sanoa. Mutta jos rohkeasti hyökkää kevyissä vetimissä uhmaamaan ennustetta, koska ne ovat usein pettäneet, niin melkoisella varmuudella joutuu vetimiään kuivailemaan. 

  Toisaalta heittäväthän ne ennusteet toinkin päin. Poutaa povataan, sadepilvi vyöryy päälle. Mutta nyt loppuu valitus. Taiteillaan kelvottomien sääennustajien armoilla, sillä eihän meillä oikeastaan ole mitään tuiki tärkeää ja tiettyyn päivämäärään mennessä valmiiksi saatettavaa hommaa meneillään, tuloillaan. Eletään hetkessä, mutta kirotaan kuitenkin kelvottomat ennustajat jollekin Danten helvetin tasoista. Valitkoon tasonsa itse. Sen verran inhimillisyyttä vielä meistä löytyy.  

NOSTALGIA

  Eilen oli Salmela-päivä. Kotoa jo puolenpäivän jälkeen matkaan lähdettiin. Syötiin lounas Vierumäen Matkakeitaalla. 

  Perillä kierrettiin ensin näyttelyt. Ilma oli lämmin, ei sateen uhkaa ilmassa. 

  Kun näyttelytilat oli käyty läpi, oli aikaa Puistonäyttämön ovien avautumiseen tuntitolkulla. Niinpä kuljeksittiin pitkin poikin Salmelan laajaa kulttuurimiljöötä ihastellen. Juotiin kahvit, syötiin jossain välissä jäätelöt tien toisella puolella sijaitsevalla kioskilla. Tuttua seutua toki ennestään. 

  Salmelan päärakennus Domanderin näyttelyalueen laiturilta kuvattuna. 

  Ovet katsomoon avautuivat klo. 19:00. Reilut puolituntia ennen sitä portille mentiin. Sinne oli jo melkoinen jono muodostunut. Kun järkkäri alkoi tarkastaa jonottavien lippuja, sai hän edetä  luikertelevaa parijonoa seuraten portilta tielle asti. Ja tämä oli vain yksi kolmesta sisäänkäynnistä. 

  Portit aukesivat tismalleen kerrottuun aikaan. Saimme hyvät paikat A-katsomon oikealta laidalta toisesta penkkirivistä. 

  Katsomot olivat tupaten täynnä. Lisäksi oli lisätty seisomakatsomo katetun alueen ulkopuolelle, varsinaisen katsomotilan ja pari vuotta sitten sitten rakennetun Paviljongin väliin. Jostakin olin kuulevani tiedon, että 1500 katsojaa olisi paikalla. 

  En ole kovin nostalginen ihminen, mutta kyllä sitä, nostalgiaa, oli ilmassa, kun Heikki aloitti biisillä Nostalgia, osa I. 

  Ilta alkoi hiljalleen tummua. Väliajan jälkeen oli aika hämärää.

  Loppupuolella konserttia oli vuorossa biisi, josta kaikki Heikin kohdalla alkoi: Palkkasoturi.

  Katsojien ikäjakauma oli selkeä. Meidän ikäisiä, vanhempiakin, suurin osa. Nuoria oli melko vähän. Keski-ikäisiä sentään jonkin verran. 

  Heikki täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Se näkyy kyllä. Ääni alkoi avautua vasta ensimmäisen puoliajan loppupuolella. Yksi sanojen unohduskin tapahtui. Se on ymmärrettävää. Power Band oli erinomainen. Kahdeksanmiehinen ryhmä pisti välillä sellaisen menon pystyyn, että alta pois. Kyllä Jarmo Nikku on kitaristien aatelia. 

  Konsertin biisit olivat enimmäkseen viime vuosituhannelta, vain muutama uudempi oli mukana. Sopi hyvin ikäjakaumaan. Suuret hitit saivat kyllä porukan mukaansa, puhelimien taskulampuille tuli käyttöä. 

  Kaiken kaikkiaan ihan hyvä keikka. Vaikka Heikki on tullut monesti nähtyä, ja paremmassa vireessäkin, niin jotenkin tuli tunne, että tämä kerta jää viimeiseksi. Kyllä miestä todella paljon arvostan. Ja jotenkin, maailman pahuuden edessä, sai uskoni hyvän voittoon palamaan, kun katsoin, kuinka Heikin pasifistiset jutustelut biisien välillä, kantaaottavat sanoitukset, maailmaa parantavat biisit, saivat varttuneen, monet parhaimpiinsa pynttäytyneen, kovin keskiluokkaisen oloisen yleisön kokonaisuudessaan mukaansa. 

  Illan päätteeksi oli vielä ilotulitus. "Heikin kunniaksi", sanoi paikan omistaja Tuomas Hoikkala, mutta varmaan myös siksi, että illan jälkeen sulkee Taidekeskus Salmela ovensa tältä kaudelta.

  Kyllä tänne tullaan ensikesänäkin, jos sopivia esiintyjiä on paikalle haalittu. Minulle tulee sähköpostia Salmelasta, joten kun esiintyjät alkavat selvitä, saan siitä tiedon. Heikin konserttiinkin olisi muuten varmaan ollut vaikeaa saada lippuja, ainakin A-katsomoon.

  Huomenna taas saareen. Siellä odottaa mm. nurmenleikkausta ja verkkokalastusta. Aamuisin, kuntopyörää polkiessa, saattaa vaikka Hectoria kuulokkeista kuulua.  

RAUHALLISTA AIKAA

  Maailmalla järisee, palaa, myrskyää, sodat jylläävät, mutta me vietämme rauhallista aikaa. Siihen  sunnuntaina toi vaihtelua Tainan ja Hanelin vierailu iltapäivällä. Kahvitellen asioista juteltiin, asioita pohdiskeltiin. Ihan antoisa käynti. Varsinkin toivat mukanaan jäätelöpaketin ja kylmäsavustettua haukea.

  Veneliikenne on vähentynyt. Viikonloppuisin vielä hieman veneitä liikkuu, viikolla satunnaisia. Mitään isompia hommia ei ole tekeillä, ja kun ei ohiajaviakaan tarvitse päntiönä bongailla, niin aika kuluu lähinnä kasvua seuratessa. Kasvua ja kypsymistä. Nimittäin tomaatin ja kurpitsan. Eilen tosin kasvun ja kypsymisen seurantaan tuli pieni katkos, kun käytiin Piskolan puolella mustikassa.

  Tomaatteja on, varsinkin raakileina, amppelissa tosi paljon, mutta ovat, useasti tapahtuvista tarkastuskäynneistä piittaamatta, vihreitä. Kirsikkatomaatissa ei ole kovinkaan paljon satoa tulossa, mutta merkkiä sitä on, että saatetaan vielä punaisia maistaa.

  Kesä on ollut sellainen, että melkoisella varmuudella eivät ehdi kaikki tomaatit kypsyä. Kesäkurpitsoita tulee harvakseen, samoin kurkkuja, eli ei niidenkään kausi kovin hyvin etene.

  Sen sijaan kurpitsa on ilmoista tykännyt. Se kasvaa mukavasti, ja on toinen säännöllisen tarkkailun kohde. Silmämääräisesti toki. Mitan vein äsken viereen ensimmäistä kertaa.

  En ole parin edellisen kesän kurpitsaamme mitannut, mutta punninnut olen. Siinä 10 kg ovat painaneet. Silmämääräisesti tämä uusi on jo edellisten kokoinen, ja se saa vielä kuukauden, toistakin, kasvaa. 

  Huomenna mennään ip. käymään Anttolassa. Huollatan perämoottorin. Olen monta vuotta vaihtanut Hanelin rannassa moottori- ja peräöljyt sekä  öljynsuodattimen. Nyt on kuitenkin mittaristo alkanut muistuttamaan öljynvaihdosta. Saan samalla senkin ilmoituksen nollattua. Ja katsokoon huoltomies, onko jotakin muuta öljyjen lisäksi, mitä jo ajettujen tuntien jälkeen on syytä tehdä. 

  Torstaina lähdetään Hollolaan. Ollaan siellä maanantaihin. On sovittuja juttuja, joista tärkein, muita väheksymättä, on lauantain Hectorin konsertti Salmelassa. Sinne mennään Hollolasta, sieltä palataan Hollolaa. 

  Maanantaina takaisin saareen. Saapi kerralla ällistellä tomaatin ja kurpitsan tilannetta oikein urakalla. 

  Kohta varmaan pääsee puolukkaan. Tämän saaren mestoja en ole käynyt tiissimässä, mutta eilisellä mustikkareissulla huomattiin, että alkavat puolukat punertaa. 

  Melko rauhallisena jatkuu elämä saaressa palattuammekin. Pari mukavaa vuotuista tapaamista on vielä edessä. Päivämäärät ovat vielä auki, selvinnevät piakkoin. 

SUKUA JA YSTÄVIÄ

  Tänään kävi vieraita. Amy ja tyttärensä, samalla kummityttömme Petra, ja hänen kolme poikaansa. Petra ja pojat asuvat Itävallassa, Innsbruckissa. Ollaan mekin siellä siellä käyty. Vuonna 2001, kun Petra oli vasta sinne muuttanut. Autolla mentiin. Laivalla Saksaan, moottoriteitä etelään. Anna ja Emma olivat mukana. Muistan, että Emmalta loppui saldo kännykästä jo ennen kuin Itävaltaan ehdittiin. Loppui, vaikka Anna häntä varoitteli. Itävallassa oltiin Sisko-Ritvan luona Zell am Seessä. Anna ja Emma lähtivät pian Petran luo, me muutamaa päivää myöhemmin sieltä heidät haettiin. No, se on toinen juttu se.

  Puolen päivän jälkeen porukan hain Potinlahdesta. Monta tuntia he täällä viihtyivät. Hilppa oli tehnyt kanttarelli/pekoni-, sekä kinkkupiirakkaa, ja kesäkurpitsakakun. Niitä kahvin kera maisteltiin, puhetta piisasi.

  Iltapäivällä vein pojat veneajelulle. Usmuutettiin Luoterille, Ukonvirran kautta Siikavedelle, sieltä Hirssaaren taitse takaisin Luonterille ja Avokkaaseen. Sen verran aallokkoa, että mukavasti hytkytti selkävesillä venettä. Oli pojille kokemus, sillä eivät olleet isommilla järvillä ennen liikkuneet. 

  Mukava oli, kun kävivät. Amykin on tehnyt tuloa ties kuinka monta vuotta. Niin kauan, että on jo yhteiseksi pilaksi päässyt. Se, että me aletaan olla jo kyllästyneitä hänen jatkuvaan ramppaamiseensa. 

  Parahultainen kesäsää, ei liian kuuma, vaan tuulen sopivasti viilentämä. Aika rattoisasti kului. Aika. 

  Ystävätapaaminen tapahtui keskiviikkona. Anttolan Poijussa. Koistisen Pertti ja puolisonsa Anna-Maija. Reilut parituntia rupateltiin kahvin voimalla. Juttua tuli, vaikka paremman sukupuolen edustajat olivat muutamista muisteloista luonnollisesti ihan pihalla. Lordin soudun he kyllä tunsivat kumpikin. Eli sehän menee niin, että Lordiksi kutsuttu (jääköön oikea nimi kertomatta) mies joskus viime vuosisadan loppupuolella kähvelsi soutuveneen Vitjasen puolelta, souti sen Harvion puolelle Anttolan satamaan, yli 30 kilsaa, ja yritti myydä veneen. No, Lordi kärähti. Eikä ihme; hän yritti myydä veneen linnuntietä n. kilsan etäisyydellä paikasta, mistä oli sen vohkinut.

  Kun tuli eron aika, otettiin kuva satamassa. Toivottiin, että ensikesänä seuraava tapaaminen on edessä. Viimeistään. 

  Huomenna on ohjelmassa ainakin verkonlaskua. Muikuille, ehkä ahvenillekin. Maanantaina mustikkaan. Sen pidemmälle ei olla asioita listattu. Siis mustikkaan mennään, jos polvi suostuu. Se nimittäin kipeytyi eilen. Kipeytyi tärkeässä työssä. Kaivon vesi näyt ehtyi tiskikoneen käytön yhteydessä. Minä vaihtamaan tulon järvivedelle, koska siihen keväällä tehtiin valmius. Hommassa tuli eteen ongelma, joka osoittautui minun ajatusvirheekseni. Se selvisi puhelinsoitolla Jokelle. Homma siis onnistui, kaikki pelaa, Saimaassa vettä vielä riittää. Mutta polvi ei tykännyt tiskipöydän alla ahtaissa tiloissa polvillaan työskentelyä, vaan otti itseensä. Yöllä oli aika kipeä, aamullakin. Nyt alkaa kipu jo olla poissa. Eiköhän huomenna ole palautunut, maanantaina valmis metsään. 

  Elokuu pärähti käyntiin näillä mietteillä. Uusia tulee, kunhan tulee sen arvoisia tapahtumia. 

KUUKAUDET KULUVAT

  Heinäkuu on lopuillaan, elokuu alkamassa, mätäkuu jatkuu. Saarelassa jatkuu elämä. Joskin rauhallisempana ja tapahtumaköyhempänä, kun perhe Tiilikainen sunnuntaina poistui. Viisi viikkoa, muutaman päivän paussi välissä, oli tohinaa. Onneksi eivät kelit ihan huonoja olleet. Vaikkei hellettä, niin ei kokonaisia sadepäiviäkään juuri esiintynyt. 

  Tuon viiden viikon aikana on minulta polvi leikattu, paraneminen jo hyvässä vauhdissa. Veneellä ollaan päästy hieman ajelemaan. Ei huono keskikesä. 

  Siinä kesä- ja heinäkuu poikkeavat parista edellisestä, että viilennystä ei ole tarvinnut laittaa päälle kuin kerran tai kaksi. Ei lämmitystäkään. Sellainen normaali vanhan ajan kesä. Ovat helteet vaivanneet Keski- ja Etelä-Eurooppaa enemmän kuin Fennoskandiaa. 

  Eilen raivattiin aamupäivä pihoja. Lähinnä kukkapenkkejä, jotka olivat päässeet villiintymään. Ruusuja leikattiin, kitkettiin, trimmailtiin reunoja. Meikäläinenkin kykenee jo kevyesti kärryjä työntämään, ruohonleikkuria ja trimmeriä käyttämään. 

  Tapahtumia pukkaa lähitulevaisuuteen. Huomenna mennään Anttolaan tapamaan Koistisen Perttiä ja puolisoaan Anna-Maijaa. Viime kesä jäikin väliin heidän tiukan aikataulunsa vuoksi. Hauskaa on kaiman kanssa rupatella. Varmaan taas muutamia hauskoja tapahtumia muistellaan, ehkä joku jommaltakummalta unohtunutkin pääsee parrasvaloihin. 

  Tainalta tuli kutsu keräämään puutarhavattuja, viinimarjoja ja karviaisia. Loppuviikosta sinne pitää ennättää. 

  Lauantaina selvisi, että viikonloppuna on tulossa vieraita. Ihan Itävallasta saakka. Annan serkku Petra on käymässä Suomessa kolmen poikansa (nuoria aikuisia) kanssa. He, ja Petran äiti Amy kuuluvat lähetystöön. Amy onkin tehnyt tänne tuloa jo vuosia. Joka kesä on siitä puhuttu. Toivottavasti nyt onnistuu. 

  Eilen pyyhälsi ukkosrintama hipaisten ohi. Vettä satoi 20 milliä. Tänään saattaa ripotella lisää. Loppuviikko on sitten, ennusteen mukaan, poutaista ja lämmintä. 

  Ensi viikolla on edessä mustikoiden poimintaa ja sienestämistä. Polven ehdoilla. Reilut pari viikkoa saadaan saaressa rauhassa viettää. Elokuun puolivälin tietämissä on taas muutamia juttuja Hollolassa ja Lahdessa, välissä Hector Salmelassa. Koska Hectorin konserttia ennen, ja myös sen jälkeen, on sovittua kotopuolessa, ollaan varmaan muutama yö Hollolassa. Sieltä käydään Mäntyharjussa. 

  Maailma tarpoo meidän näkökulmastamme seesteiseen tahtiin kohti syksyä. Monessa paikassa muualla ei seesteisyydestä ole tietoakaan. Ukraina, Gaza, Iran, Hormuzinsalmi,  Bab el-Mandebin salmen mahdolliset häiriöt Jemenin huthien toimesta, Trumpin toilailut, Ranskan ja Espanjan metsäpalot. 

  Suomessa on tällä hetkellä hiljaista, kun hallitus ja eduskunta ovat lomalla. Kävivät välissä kuutelemassa Orpon valheita, mutta nyt on hiljaista. Mukavaa, kun hallitus ei kaiken aikaa ilmoittele uusista toimistaan. Ihan mieli lepää. Joskin välillä pohtien, että luultavasti ministerit hiovat saksiaan; jotain ehtii vielä ennen vaalia leikkaamaan. Enkä edes viitsi miettiä, mitä kaikkea ministeri Rydman pienessä päässään keksii.

  Sellaisia tihkupäivän ajatuksia ja päivityksiä. Muutama kuva pihalta. Kukkivia löytyy, toukokuusta syyskuuhun. 

AJATUKSIA LEIKATUN POLVEN KUNTOUTUKSESTA

  Eilen palattiin Hollolasta saareen. Kolmen päivän kotiloma keskellä viileintä Suomea. Saatiin voguet kuntoon, minä fyssarin opetusta polven kuntouttamiseen. Oli muuten tehokas äijä, se fysioterapeutti. Minulle oli varattu aika 22.7.2025 klo. 8:00-9:15. Olin sisällä reilut 20 minuuttia. Ja tuona aika sai terapeutti polven siihen kuntoon, että en meinannut saada jalkaa auton ovesta taipumaan. No, selityksetkin löytyvät. Koska minulle jumppaliikkeet olivat jo kovin tuttuja, ei niitä tarvinnut paljon selitellä. Polven kipeytyminen johtui puolestaan siitä, että fyssari teetätti minulla muutaman koukistusharjoituksen. Niissä pitää jalka koukistaa äärirajoille, ja pitää asento ainakin 10 sekuntia. Minähän tein harjoitukset miehen lailla; koukistin ehkä hieman yli äärirajan. No, ei tuo kipu jäänyt. Polvi suostuu moneen juttuun, kuten tulen tuonnempana kertomaan. 

  Fysioterapeutti oli varsin tyytyväinen polven tilanteeseen. Pakko kai olla itsekin. Kuntopyöräilyä hän kehotti, jos siihen on mahdollisuus, harrastamaan. Minulla on. Ostin muutama vuosi sitten edullisen, taittuvan eli pieneen tilaan menevän kuntopyörän. Se eilen ahdettiin autoon. 

  Minä siis jo ajoin. Sunnuntaista asti olen ajanut, koska kriteerit (kyynärsauvat pois, haava umpeutunut, ei kolmiolääkkeitä) olivat täyttyneet. Ajaminen sujuu mainiosti. Helpottaa sekin, että kyseessä vasen jalka ja automaattivaihteisto. 

  Kävin aamulla hakemassa kuntopyörän autosta. Ei eilen viitsitty ottaa veneeseen, koska sateen uhka oli merkittävä. Kuivan kuitenkin yli päästiin.

  Toin pyörän, poljin hetken. Varovasti fyssari kehotti aluksi polkemaan. 

  Ennen lounasta tein pienen metsäretken. Kantarellejä tietysti etsin. Ja löysin, vaikka aika paljon oli satoa jo joko kuivahtanut, tai pehmennyt lötköiksi. Muutaman sadan metrin kierroksen tein. Askelet pitää asetella aika tarkkaan, kulku on hidasta, mutta kunnialla selvisin.

  Metsää sieniä kyykkiessäni mietiskelin leikatun polven harjoitteiden teon olemusta. Omalla kohdallani tuntuu olevan kaksi tapaa suhtautua niihin: Motivaatio ja intohimo.

  Kuntopyöräilyyn, samoin kuin jumppaharjoitteisiin minua kannustaa motivaatio. Motivaatio toipua mahdollisimman nopeasti. 

  Sienestykseen minut vetää vuosikymmeniä sitten alkanut intohimo. On ollut kesiä, jolloin ei sieniä ole tullut juuri ollenkaan. Ne kesät ovat olleet ikäviä. Joten nyt, kun niitä on, veri vetää klekkanakin pöhelikköön. 

  Pakkoa sanoa, että polven kuntoutus sienestämällä on tuhannesti hauskempaa kuin kuntopyöräilyllä tai jumppaharjoitteilla. Se ei tarkoita sitä, että metsässä luuraisin päivät pitkät. Ja kaikki tarvittava kaikilta osin tulee kyllä tehtyä. Vaikka kaikesta en nauttisikaan. 

  Perhe Tiilikainen tulee illankahussa koko vahvuudessaan saareen. Iiris pääsee kaverinsa äidin kyydillä Mikkeliin Kiteeltä, muut tulevat Espoosta, missä olivat pari päivää. 

  Lauantaina on juhlantynkää Mikkelissä. Annalta loppuu loma, hän lähtee sunnuntaina kotiin. Iiriksestä en vielä tiedä. Jos hänellä jo treenit alkavat, menee myös kotiin. Jonilla on vielä viikko lomaa. Hän ja Liisa ovat täällä, tai menevät Aijan mökille Arkiomaajärvelle. Tai menevätkin, mutta missä vaiheessa, selkiää myöhemmin.

  Kohta on heinäkuukin takana. Onneksi tuli polvioperaatio etuajassa! Muuten alkaisin malttamattomana pohdiskella, että milloin se tieto tulee. Nyt ei tarvitse pohtia kuin sitä, milloin pääsee hirven lailla metsissä risteilemään.