SUDEETTISAVOLAINEN, VANKOIN PERUSTEIN

  Sain käsiini Karppisen, eli äitini puoleisen suvun historiaa käsittelevää tietoa. Tietolähteeni mukaan sukupuussa esi-isänä on Juho Karppinen, syntynyt Säämingissä joskus 1600-luvun puolivälin paikkeille. Hänestä eteenpäin ovat tiedot tarkempia.

  Sukupuuhun piirtämäni punainen viiva kulkee Juho Karppisesta Antti Juhonpoika Karppisen (n. 1680-1743), Juho Antinpoika Karppisen (n. 1705-1763), Antti Karppisen (1729-1792), Aatami Karppisen (1768-1834), Adam Karppisen (1814-1858) ja Matti Karppisen (1847-1912) kautta isoisääni Pekka Johannes Karppiseen (1888-1963).

  Säämingissä on Karppisten tunnettu alkukoti. Sieltä suku on levittäytynyt ympäri Suomea, mutta suuri osa on jäänyt Savoon. Sääminki, myöhemmin Sulkava, Juva, Mikkelin seutukin, Rantasalmi, myöhemmin Pohjois-Savo, ovat olleet suvun asuinpaikkoja. 

  Ei ole siis väärin kutsua minua sudeettisavolaiseksi, sillä niin isän kuin äidinkin sukujen juuret ovat vankasti Savossa. Isoisäni Pekka Karppinen ajautui tosin lääkäriksi Muolaaseen, muutti sieltä sodan jaloista Lahteen.

  Muutakin yhteistä Lehkosen ja Karppisen suvusta löytyy. Molemmissa on ollut laivureita. Isoisänisäni Matti Karppinen toimi oman aluksensa laivurina Saimaan vesitöissä. 

Matti Karppinen (1847-1912)

  Karppisen suvussa tarjosi Saimaan laivaliikenne työpaikan monille sen jäsenille usean sukupolven ajan. Kuvassa hinaaja s/s Luppi v. 1908 Savonlinnan lähistöllä. Keulassa seisovat Viktor, Aleksander ja Oskar Karppinen.

  Lehkosten puolella isoisänisäni Kalle Lehkonen toimi laivurina 1900-luvun alkuvuosina omistaen useampiakin matkustajalaivoja ja hinaajia. Myöhemmin työtä jatkoi ukkini Aleksi.

Tässä kuvassa isoisänisäni Kalle Lehkonen. Ehkä ukki-Aleksi sylissään?

  Sukututkija en ole, eikä pitkäjännitteisyyteni riittäisiä asioita tutkimaan. Otan kuitenkin mielihyvin vastaan kaiken valmiiksi pengotun tiedon juuristani. Harmittelen samalla, että en aikanaan ole asioista kuusalla olevilta kysellyt enempää menneisyydestä, kirjoittanut asioita muistiin. Nyt ei enää ole ketään, joka voisi niitä valkaista, kun äidin terveyskin on sellaisella tolalla. 

  Vanhoista valokuvista saa kyllä jotakin tietoa. Niitä olen toki plarannut, ja sitä teen vastakin, jos jostain näkemättömiä otoksia eteen putkahtaa. 

  Laitan loppuun kuvat isoisistäni sellaisena, kuin minä heidät muistan.

Pekka Karppinen (1888-1963)

Aleksi Lehkonen (1890-1977)

TAKKUAVA DUUNI

  Maanantaina piti aloittaa makkareiden maalaus. Tarkemmin erittelettömista syistä aloitus viirautui tiistaille.
  Ensi töikseni eilisaaamuna niukautin selkäni nostaessani peilipöytää syrjään. Ei kannattaisi nostaa yksin, jos on apua lähistöllä, ja jos kuitenkin nostaa, niin ei kannattaisi ainakaan selällä nostaa. Tehty mikä tehty. Onneksi ei ei ihan jumiin mennyt selkä. Kipulääkkeillä ja verkkaisella tahdilla lähti remppa kuitenkin käyntiin.
  Nyt on selkä parempi, meidän makuuhuoneemme seinät kahteen kertaan maalattu. Huomenna listoja paikoilleen, kalusteet takaisin, ja evakkomatka seinän taakse päättyy.
  Luulen, että toisen makkarin tekemisen aloitan vasta ensi viikolla. Ei näet ole kiirettä. Antaahan selän toipua, sillä ei se ihan tikissään ole.
  Uudet sängyt makkariin saadaan maanantaina. Pitää siis muutama yö tuollaiset 35 vuotta palvelleissa sängyissä nukkua. Lukulamput sängyn päätyy ollaan myös tilattu. Nuodettavissa ensi viikolla nekin. Vanhat lukuvalot olivat meillä jo edellisessä asunnossa. Muista, että kun ne tämän kodin makkarin seinään porasin kiinni, oli oli minulla apurina, tai ainakin joo-miehenä, Ahosen Riti-vainaa. Vuosi oli 1986. Jos Risto ei olisi ollut sattumalta meillä käymässä, ja paikalla, kun lamput kiinnitin, ei mieleeni varmasti olisi jäänyt minkäänlaista muistikuvaa tapahtumasta. Noin ollen jäi.
 

Remonttimaalari Peppe työselfiessä.

  Kun Ahos-Ritin tuli mainittua, niin siitä aasinsiltana Anttolaan. Eilen oli joku pakettiauto suistunut kaiteen läpi Vitjasen puolelle. Sukeltajat olivat jäihin vajonneen auton kuskin saaneet pelastettua kuiville, mutta mies on uutisen mukaan kuollut tänään sairaalassa. Sen verran jutusta luin, että onnettomuus tapahtui, kun pakettiauto yritti väistää Pajatien risteyksessä tapahtuneen peräänajon osapuolia. Surullinen tapaus. 

  Eikös se ollut viime kesänä, kun kuolemaan johtanut onnettomuus sattui van muutaman sadan metrin päässä? Silloin auto kääntyi Sipiläntieltä Kantatie 62:lle suoraan rekan eteen, ja kuski menehtyi. Anttolan ohi kulkevalle tienosalle ollaan tiemmä haluttu kuudenkympin rajoitusta nykyisen kahdeksankympin sijaan. Kyllä sellaisen voisi varmaan laittaa, Hovin tienhaarasta Seon huoltsikalle ja Mikkelintien risteykseen asti. Välille mahtuu monta varsinkin kesäaikaan vikkaastikin liikennöityä risteystä. Vaikka ei metropolissa olla, niin turhempiinkin paikkoihin on tässä maassa alhaisia nopeuksia asetettu.

  Sellaista meillä. Peppe maalaa ja Anttolassa liikenneonnettomuuksia. Suhteelliseti ottaen maailmalla tapahtuu isompia. Koronavirus leviää ja puhuttaa, Trump on julkaissut Lähi-idän rauhansuunnitelman. Vuolaasti suunnitelmaa kehuva Trump sanoo, että Israel on ottamassa sen myötä "valtavan loikan kohti rauhaa". Palestiinanlaiset ovat eri mieltä. Mikäli yhtään olen kuusalla Lähi-idän tilanteesta, niin se on kaiken kaikkiaan niin vaikea ja monisyinen ratkaistava, että ei siihen avainta löydy Trumpin ja Netanjahun omia etujaan ajavilla "rauhansuunnitelmilla". Oikeudenmukaiseen ratkaisuun pääseminen vaatinee jotain ihan muuta. Mutta liian visainen pulma minulle, edes pohdittavaksi. 

  Löytyy Suomestakin Peppen maalaamista suurempia uutisia. Lakot puhuttavat, uusia taitaa olla kevään kuluessa edessä. Nyt korjataan Sipilän hallituksen kylvämää satoa. 

  Niinpä niin. Isoja ja pieniä asioita tapahtuu, on tapahtunut, ja tulee tapahtumaan. Yksi pienimmistä on se, että olen saanut rauhassa hetken kirjoittaa. Selkä tuntuu melko hyvältä, vaikka se istuessakin joskus lievästä kivusta viestittää. Maalatessa ei kertonut mitään sellaista, selkä. Tai jos kertoi, niin kovin heiveroisellä äänellä. En ainakaan mitään rekisteröinyt, vaikka melkoista kykkimistä ja kurkottelua homma oli. Pitää illalla vielä kipulääkettä ottaa. Tosiaan taidan antaa selän huilailla. Oma makkari on siinä kunnossa, että uudet sängyt saavat rauhassa tulla. Eli siis tulla tuoduiksi. Ostettiin ne sellaisella diilillä, että tuovat kotiin, vievät vanhat patjoineen pois. Milläs me sellaisia kuljetetaan, kun ei ole peräkärriä. Sellaisen toki saa vuokrattua, parikymppiä/päivä. Mutta kun liike roudaa uudet, hoitaa vanhat pois, muutamalla kympillä, niin etuismmaksi tulee, kuin vuokrata kärri, ajella ees taas. Eikä jäteasema ilmaiseksi patjoja ota, vaikka puisen rungon ottaakin.  

  Sellaista Hollolassa, Suomessa, maapallolla. Tosin miltään osin en asioita perinpohjin kaivellut. Aika ja tietämys eivät piisaa. Pienet kuviot tarkemmin, isot ylimalkaan. Isojen kuvioiden ruotimiseen on olemassa oma tekijäkuntansa. Toisaalta: mikään ei estä isoja pohtimasta. Kysykää vaikka Konsta Pylkkäseltä. 

LAIDASTA LAITAAN

  Elämä ja olosuhteet pallollamme kulkevat laidasta laitaan; tulvista kuivuuteen, risteilyaluksista pakolaisveneisiin, kolikoista rahavuoriin, luksushotelleista vastaanottoslummeihin, nälänhädästä ruokahävikkiin, ristiäisistä hautajaisiin. Tämä nyt johdantona siihen, että eilen oltiin ristiäisisä. Uusi elämä sai nimekseen Leo, ja hänen kaimansa, nuoruuden ystäväni, poistui viikolla paikkaan, missä nimellä ei ole väliä.

  Tuore Leo oli jo syntymästään asti nimetty Leoksi, eli nimi oli valittu ajoissa. Vaikka sen tiesin, niin pitihän minun minun pari päivää sitten Hilpalta kysäistä, että mikähän sen Leon nimeksi tulee? Tyhmä kun on, niin sille nauravat hevosetkin. Jos eivät satu juuri osallistumassa tasoitusajoon kolmivuotiaille.

  Viikonloppu oli touhuntäytteistä, nyt on rauhallisempaa. Tiilikaiset lähtivät päivällä Lahden kautta kotiinsa. Iiris sen kun kasvaa ja kehittyy. Vastahan hän syntyi, ja ensi syksynä menee esikouluun! Kuvassa Iiris on saanut lainaksi Elinan asuntoa tyhjennettäessä löytyneen isä-Erkin hatun. Hatun lippa meni pesukoneessä aivan mutkille, kun sen sisällä on vissiin pahvia, mutta ei se Iiristä haitannut. 

  Tänään päästiin vähän ulkoilemaan. Yöllä oli satanut ripauksen lunta. Loistokeli temppuilla leikkipuistossa. Isä-Jonin kanssa hoitui vähän isommillekin tarkoitettu rata kunnialla.

  Aiemmin aloitetun majan tekeminenkin luonnisti. Joku oli kai kesällä jättänyt paikalle pari tuolia ja vähän astioita, joten niitten ympärille oli hyvä rakentaa.

  Ilta alkaa hämärtyä. Vesisade on tuhonnut aamulla ilmaantuneen lumen vähäisetkin rippeet. Tekisi mieli laulun sanoja rukata: 

  "Ohi joulun 

  läpi repaleisen tammikuun 

  kaipuun kaljakori kilisee

  Yli taivaan 

  päivät niinkuin naakkaparvi 

  raahautuu

  Mua vaivaa

  ikävistä ikävin
  Milloin talvi palaat takaisin
  Etkö tiedä
  voi yksinäisen miehen viedä
  viekas jää

  

  Se siitä. Asiaa olen toitottanut, siunaillut, kiroillut, tarpeeksi. Onneksi huomenna alkaa muutaman päivän urakka, eikä ehdi asiota murehtia. Murehtimalla eivät asiat joihin ei voi vaikuttaa parane. Talvettomaan talveen toki voi vaikuttaa, mutta ei ihan äkisti. 

  Sanon vielä kerran, että usko on yhä luja. Maaliskuussa, viimeistään, dallaillaan jään yli saareen!

  Olen reilun viikon verran kuunnellut aamulenkeilläni Dylan'in tuotantoa. Studioalbumeja kronologisessa järjestyksessä. Tahti on pari albumia päivässä, sillä aamulenkki kestää reilusta tunnista puoleentoista. Nyt olen vuodessa 1976, sillä tuoreimpina on korvissani soinut peräkkäin kaksi Bob'in ehkä parasta kokonaisuutta, "Blood on the Tracks" ja "Desire". Valveutunut tokaisee, että ei se noin mene. Eikä tietysti tarkoita asettaa mielipidettäni Dylan'in tuotannon paremuusjärjestyksestä kyseenalaiseksi, sillä valveutunut henkilö ei arvostele makuasioita. Hän tarkoittaa sitä. että noitten pitkäsoittojen välissä julkaistiin "The Basemest Tapes". Totta. Olen sen kuitenkin jättänyt tarkoituksella pois, sillä levy on minun kirjastossani The Band'in soittolistalla. M.O.T.

  Pitkän musiikillisen tien Dylan on vuodesta 1962 vuoteen 1976 tehnyt. Folkista rock'n roll'iin, katrin kautta ("Nashville Skyline"). Huomenna taitavat olla vuorossa Street Legal" ja uskonnollisiin tunnelmiin ajautunut "Slow Train Coming". Menkööt uskonnoksi, kyllä Bob'in musiikkia on kuuntelemisen arvoista. 

  Tämä rittänee sunnuntaipäivän rutoksi. Aloitan henkisen valmistautumisen huomiseen koitokseen. Aloitan se kevyesti, tai raskaasti, riippuu tarjonnasta, uutisilla.

TURHANPÄIVÄISTÄ PÄIVÄNTUHRAUSTA?

  Päivät kuluvat vitkaan. On menossa seisahtuneisuuden kausi. Ei isoja tapahtumia. Päiväohjelma kutakuinkin: herääminen, aamulenkki, aamukahvi, kauppareissu, kirja, lounas, perräiset, päivälenkki, tallenne, päiväkahvi, kirja, ilallinen, uutiset, Emmerdale, tallenne tai suoratoisto tai molemmat, kirja, uni. Ihan jees, mutta vaihtelu voisi virkistää. No, Anna, Joni ja Iiris tulevat tänään, huomenna mennään Mikkeliin ristiäisiin. Se tietää päivärytmin järkkymistä, melko totaalista reformia. Ja uudistus jatkuu. Maanantaina aloitetaan makkareiden maalaus. Aloitetaan meidän huoneestamme. Aloitetaan tapettien poistolla, jatketaan seinien tasoittamisella (tarpeen vaativilta osin), sitten maalauksella. Tämän jälkeen toiseen makuuhuoneeseen, samat toimenpiteet, paitsi että ensin maalataan katto. Siinä tilassa on näet paneelikatto, kun toisessa puolestaan on ruiskutettu tasoitekatto, mitä ei ole tarpeen maalata. Kahta väriä valitsi raati käytettäväksi: betoniseiniin (huoneistojen väliset seinät) himmeä roosa, väli- ja ulkoseinät perinteinen maalarinvalkoinen. Ai niin, ja paneelikatto on valkoista paneelikattomaalia, sävystä en tiedä. Kai siinä ensi viikko kulahtaa, kun pinnat täytyy kahteen kertaan värjätä.

  Kun remppa on tehty, siirrytään kai taas totuttuun rytmiin. Toisaalta, kun sääennusteita katsoo, herää toive siitä, että jäät Potinlahden ja Avokkaansaaren välillä olisvat paisuneet kantaviksi. Pakkasen puolelle kääntyy lämpötila, mikäli ennusteen mukaan mennään. Lunta tulee myös, mutta ei aivan hillittömästi, joten mahdollisuudet ovat olemassa. Luultavasti paikat jo joltisessakin jäässä jo ovat, paitsi tietysti Luonterilla. Jos tosiaan jatkuvaa muutaman asteen pakkasta pitää viikon, niin luulisi kestävän, sano asiantuntija, kavereiden kesken "Itsensäuittaja".

  Viime aikoina ollaan tuijoteltu Areenasta "Kakaroita". Sarja on nyt viimeistä osaa vaille katsottu. Eihän se järisyttävä ole, mutta toteutus on hyvä, asiasta toiseen siirrytään nopeasti, jätetään turha jankkaus tapahtumein väliltä pois. Osajako tuoreine näyttelijöineen on myös onnistunut.
  Netflixiltä aloitettiin "Epäuskottava". 3/8 katsottu, ja laadukkalta vaikuttaa. Kyllä laatusarjoja on ilo katsella, ja huomata, että osataan "Ämeriikassa" kunnon dekkaria toteuttaa. Jos osataan huonoakin.

  Kirjarintamalla viimeisin luettu on Mattias Edvardsson'in "Melkein tosi tarina". Maria Adolfsson'in "Harha-askel" on matkalla noutopaikkaan, eli Hollolan pääkirjastoon. Pikku hiljaa odottelen Fred Vargas'in ja Håkan Nesser'in uutuutuuksien uunituoreina saapuvat lainattaviksi, varanneille jaettaviksi.

  Kuluvatko päivät turhaan, jos ei ole ainaista tekemistä? No, tekemistä on aina, eikä aika minulla tosiaan pitkäksi käy. Mutta kyllä asia niin on, että arkisen rytmin katkaiseva toiminta on hyväksi mielelle, joskus ruumiillekin. Kunhan toukokuu koittaa, niin aivan kaavamaista, ennustettavaa ja jämähtänyttä ei ole päivien kulku. Kyllä saariolosuhteet sen takaavat.
  Kysymykseen "kuluvatko päivät turhaan" vastaan, että eivät ne kulu. Jos heiluisin kylillä herjuutta harjottamassa, maailittaisin somessa, tai mustamaalaisin muuten vaan, niin sitten kuluisivat. Joku saattaa olla eri mieltä, sanoa, että ei aika koskaan hukkaan mene, kaikella on tarkoituksensa. Oliskohan ollu sama mies, jonka fb-kommentin näin jonkun jakamana. Hän, ilmeisesti koulukiusaamista käsittelävään asiaan, oli kommentoinut jotenkin tähän tapaan:
  Ensi faktat. Ei ole koulukiusaamista, on vain koulukiusaantumista.
  Ei maailma ole pumpulipallo. On opittava ottamaan kolhuja vastaan.

  Tillai! Kaverin mielestä on oikein ja oikeutettua kiusata heikompaa, fyysisesti ja henkisesti. Ei vaadi oraakkelinkykyä arvata hänen puoluekantaansa.

  Nuoruuden hyvien ystävien kohdalla on viime aikoina kuulunut kahden laista tietoa. Anttolan teinivuosien kaveri Leksa poistui keskiviikkona laajalle levinneen syövän uuvuttamana. Leksa oli iloinen veijari, jonka kanssa ei aika käynyt pitkäksi. Totuuden nimissä on kerrottava, että tempauksemme eivät aina olleet hyväksyttäviä, ja saattoivatpa hipoa laillisuuden rajoja. Ei mitää isoa töräystä kuitenkaan koskaan tehty; ei me rikollisia oltu! Leksan kanssa ei kymmeniin vuosiin juuri oltu yhteydessä. Hän muutti Rovaniemelle, me Hollolaan. Joskus 1990-luvulla kerran miehen Anttolassa tapasin. Sitten myöhemmin oltiin fb-kavereita, ja harvakseltaan soiteltiin. Ei ole kauaa, kun Leksa minulle kilautti. Olin jo kuullut hänen taudistaan. Nyt sain omakohtaisen selvityksen. Puhuttiin pitkään. Lupasin Leksalle, että soita ensi kuussa, kysyn kuulumisia.
  "Jos ehit!", vastasi Leksa.
   No, enpä ehtinyt. Mutta onneksi ehdittiin jutella, nuoruuttakin sivuta, eikä tieto kuolemasta siten tullut ihan puun takaa.

  Parempi tieto tuli Ilun tilanteesta. Tämä Mikkelin aikojen sydänystävä, jonka kanssa yhteys on pidetty läpi vuosien, joskus pitkähköjen taukojen sävyttämä, mutta kuitenkin. Ilu koki lähes puolitoista vuotta sitten vakavan aivoverenvuodon. Onneksi apu oli saatu nopeasti. Ilu vietti muutaman kuukauden sairaalassa, pääsi sitten kotiin. Vaimonsa Maija häntä hoitaa. Soitin Maijalle muutama päivä sitten. Liikuntakyky on kuulemma koko ajan parantunut, ja mies kävelee jo kepin kanssa pieniä matkoja. Samoin puhe on palaamassa. Maija kertoi hyvin tulevansa puhumisen kanssa toimeen. Sanoi myös, että tappelunpoikastakin alkaa heille tulla, ja perkeleitä, karkeampiakin voimasanoja, saattaa pulpahtaa esiin. Ilu on paranemassa! Viimeistään kesällä mennään heitä tapaamaan.

  Loppuun kuva per. 25. helmikuuta 2019. Tuonne on ikävä. Hydrokopterit maksavat muutaman tonnin käytetyistä rohjakkeista moneen kymmeneen donaan. Helikopterit vielä rutkasti enemmän. Jäitä pannaan hattuun, niitä odotetaan, niitä toivotaan, lottoa pelataan.

TRIOSSA VAIHTEEKS'

  Hilppa meni frisöörille, minä istun Ciao! Cafféssa, hörpin tuplaespressoa, kirjoitan tabletin ja siihen yhdistetyn näppiksen avulla.
  Kauppakeskus Triossa on kerrosalaa 48 900 m². Se on kutakuinkin kaksi kertaa omistamani maa-alueen suuruinen. Saattaa olla reilusti kaksi kertaa manttaalini arvoinen? Mutta 2,4 hehtaariani oikeuttavat, verottajan mukaan, minut metsänomistajaksi. Pitäiskö kohentaa ryhtiä?
  Triossa tuli ennen poikettua lähes päivittäin. Huru-ukko-vuosina käynnit ovat harventuneet muutamaan vuodessa.
  Koska Hilppa käy täällä kampaajalla, on tavaksi muodostunut käyttää se aika kirjoittamiseen, kirjoittamiseen huomioistani, kirjoittamiseen mistä milloinkin.

  Tullessani kiinnitin huomiotani siihen, kuinka paljon tyhjää liiketilaa täällä on. Sitä on kaikissa kolmessa liiketiloille tarkoitetussa kerroksessa. Mikä syynä? Vuokrataso? Taloudellinen tilanne? Huono markkinointi? Kummalliselta tuntuu, että muutaman kilomerin päässä keskustasta sijaitseva Karisma on jo vuosia kerännyt enemmän kävijöitä kuin Trio. Karisman lähistöllä, kävelymatkan säteellä, asuu vain kuorallinen ihmisiä, joten sinne on mentävä autolla. Sijainti nelostien varrella kerää, varsinkin kesäaikaan, ohiajajia, mutta ei tämä kaikkea selitä. Myös Karisman 35 000:sta kerrosneliöstä ei tietääkseni ole kovin paljon tyhjillään.

  Autohalli täällä Triossa oli kuitenkin niin täynnä, että paikkaa sai etsiä. Ja on täällä ihmisiäkin. Kahvila, missä kirjoitan, on kuin nuijalla lyöty. Osittain, tai enemmänkin, syy autohallin ja kahviloiden pursuamiseen on varmaan se, että tämä on hyvä tapaamispaikka keskustassa: Paikoitus on kaksi tuntia ilmainen, täällä on neljä ihan tasokasta kahvilaa ja yksi ravintola. Kuitenkaan ei kauppa käy, koska tosiaan tyhjää liiketilaa on rutosti. Ei niin, että asia minulle jotenkin kuuluisi, asian minua jotenkin hetkauttaisi. Kunpahan vaan mietin.

  Kun Hilppa pääsee uusin lookein kampaajalta, lähdetään maalikauppaan. K-Rauta Laune on meille vakiopaikka rautakauppa-asioissa Lahdessa, Carlson Mikkelissä. Värit makkareihin ollaan (lue Hilppa on) valittu, menekki ollaan (lue Peppe on) kuutioitu. Ensi viikon alusta aloitetaan ehostus. Varmaan oltaisiin jo aloitettu, mutta Tiilikaiset tulevat viikonlopuksi meille, niin ei ole ollut järkevää.

  Lauantaina ajellaan porukalla Mikkeliin, Emman pojan ristiäisiin.

  Sitten, kuten kerrottua, alkaa pieni remppa.

  Kun se on duunattu, ihmetellään, että eikö ne jäät ala tulla?! Jos ovat tulleet, niin hyvä, jos eivät, niin jatketaan ihmettelyä.
  Saattaa olla, että huolimatta olosuhteista, saareen mennään vasta maaliskuun alkupuolella. Siihen on syynsä. Syynsä, jota en vielä valkaise. Kaikki aikanaan.

  Loppuun kaivoin pilvestä muutaman kuvan. Ne on otettu 15. maaliskuuta 2013.

  Nuo kuvat muistan ottaaneeni Stephen Stills'n albumin innoittaman. Levy ilmestyi 1970, ja on yhä yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Tuo kannen surrealismia lähentelevä asetelma mielessäni pakkasin kassiin Annan vanhoja pehmoleluja ja kameran, läksin ulos. 

  Olen tainnut, eikäku olen varmasti, tuosta joskus vuosia sitten jo kertonut, blogissani kuvia jakanut. Mutta kertaus on ... etc.

  Vielä, kun aikaa on, lopummaksi pari mihinkään kuulumatonta, typerää ja turhanpäiväistä mietettä.

  Suomessa käytetään kai lapsityövoimaa. Päättelen siitä, kun eilen uutisoitiin, että "Kasvava kansanosa Suomessa ei tule toimeen palkallaan".

  Toinen, ensimmäistäkin tyhmempi kuuluu: Miksi kutsutaan japanilaista kulinarismia harrastavaa avoparia? No sushipariksi, tietysti!

VUOSIKYMMENNET KURSORISESTI

  Kun tekemättömällä on aikaa, tuli mieleen listata muutamia tapahtumia jokaiselta elämältäni vuosikymmeneltä. Listalle on päässyt erilaisia juttuja, eivätkä ne välttämättä ole kovinkaan merkittäviä globaalisisti ajateltuna. Siis asiaan.

1950-luku

  Viiskytluvulta alan jotakin muistaa sen puolivälin paikkeilta, hataria pilkahduksia hieman aikaisemmaltakin ajalta. Maalla asuttiin, hevosta, lehmiä, lampaita syötin, kansakoulun aloitin. Päällimmäisenä isommista asioista muistoista ei ole Kekkosen valtakauden alkaminen, vaan Sputnik 1:n laukaisu lokakuussa 1957. Muistan kun sitä pilvettöminä iltayön tunteina niskat kenossa yritettiin hahmottaa valosaasteen turmelettomalta tähtitaivaalta. 

Kuvastakoon 1950-lukua otos vuodelta 1957. Ritva ja minä Avokkaan rannassa.

1960-luku

  Kultainen kuuskytluku oli siirtymistä lapsuudesta teiniyteen, viattomuudesta välillä käsittämättömiäkin tempauksia sisältäneen kapina-ajan kautta pikku hiljaa aikuistuvaan nuoruuteen. Muutimme kirkonkylään, kohta toviksi Mikkeliin, tuli Pictures-aika, paluu Anttolaan, oppikoulun tahmeasti edistyvä kituuttaminen, ajokortti ja keskioluen vapautus.

  Tuolta ajanjaksolta mielessä ovat Kennedy'n ja Martin Luther King'n murhat, Prahan kevät ja hippiaateen alku. Suurinta on kuitenkin Dylanin Bobin tarttuminen sähkökitaraan. 1965 se alkoi, hieman hapuilen, pitkäsoitolla "Bringing It All Back Home", ja räjäytti saman vuonna tajunnan albumilla "Highway 61 Revisited".

Kuva vuosikymmenen alusta, Peppe lesona.

1970-luku

    1970-lukua jälkikäteen tarkastellessa huomaan, että omalla kohdallani tapahtui paljon: Piipahdin vuodeksi Saksaan, tutustuin Hilppaan, saimme 1. lapsen, muutimme Lahteen, kohta Hollolaan, avioiduimme, olin duunisssa sahalla, sitten raksalla, ajauduin Tekuun. 

  Suuremmasta vinkkelistä katsottuna ei mieleen ole paljoakaan jäänyt. No, Viren voitti kultaa, neljästi. Musiikkirintamalla vuosikymmen oli melkoista uudistumisen aikaa. Punk syntyi, Uusi aalto loppuvuosina. Ehkä päällimmäisenä, henkilökohtaisten asioiden jälkeen, on mielessä tutustuminen ensin Arthur C. Clarce'n kirjaan "Lapsuuden loppu", sen innoittamana Isaac Asimov'n "Säätiö-trilogiaan" ja J.R.R. Tolkien'n "Taruun sormusten herrasta".

Tätä vuosikymmentä edustakoon kuva Kitusen Karista ja minusta lomareisulla Saksassa. Tässä ollaan

Münchenissä 1970.

1980-luku

  Vuosikymmenen alussa John Lennon ammuttiin, hankimme ensimmäisen oman asunnon ja valmistuin rakennusmestariksi, lopussa murtui Berliinni muuri. Näiden tapahumien välillä puursin mestarina työmailla Lahdessa, Hollolassa, Riihimäellä, Hyvinkäällä, Hämeenlinnassa ja hieman Helsingissäkin. Tämä aika on mielessäni melko tasapaksua olemista. Etäännyin hieman musiikin seuraamisesta, lukeminenkin jäi vähemmälle. Työpäivät olivat matkoineen usein liki 12-tuntisia, työ välillä suoraan sanottu vittumaista. Jos rehellinen olen, en osaa nostaa mitään yksittäistä juttua esiin tältä aikakaudelta. Paitsi tietysti Annan syntymän 1981.

Kuvassa Anna auttaa siivouksessa tuossa vuosikymmenen puolivälin paikkeilla.

1990-luku

  Itäblokki hajosi, kylmä sota loppui, lama iski, Estonia upposi, Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi, Leijonat voitti 1. maailmanmestaruutensa, matkapuhelimet yleistyivät, minä lopetin urani työmaamestarina. Tein niitä näitä rakentamiseen liittyviä juttuja, mm. kymmenluvun alkuvuosina mittavan projektin Utsjoen Kevolle. Eli en minä sitä tehnyt, olinpa vain yhtenä tekijöistä. 1998 aloitin kiinteistönvälittäjänä. Musiikkia seurasin yhä melko huonosti. Suuri, kolauttava tapahtuma puuttuu tältäkin vuosikymmeneltä, noin yleismaailmallisesti. Henkilökohtaisesti riipaisivat Jarnon ja Ahosen Riston poismenot.

Otoksessa Peppe ja koirat Kevojärvellä v. 1993.

2000-luku

    Word Trade Center sai osumia, euro tuli rahaksi, lintuinfluenssa pelotti, Barak Obama astui ensimmäisenä afroamerikkalaisena presidenttinä puikkoihin. Minä heiluin välityshommissa. Väliillä menestyksellä, välillä kituuttaen. Musiikkia innostuin kuuntelemaan taas aktiivisesti. Jouduin työni vuoksi opettelemaan tietokoneen käyttöä, hankin 1. oman pc:n. Suurimmat asiat olivat, kun Anna ja Joni vihittiin Anttolan kirkossa 5.7.2008, jatkot olivat Koivulassa, sekä se, kun saman vuoden syksyna lopetin tupakanpolton, aloitin, liikakiloja välttääkseni, säännöllisen lenkkeilyn. Surun puolella tietysti isä-Erkin menetys.

Annan ja Joni häät, kaunis kesäsää. Hienoa!

2010-luku

  Joukkomurha Utøyan saarella, Ebola-virus, ilmaston lämpeneminen, Trump'n valinta. Siinä mieleenpainuneempia tapahtumia juuri päättyneeltä vuosikymmneltä. Niin, ja populismin nousu, vihapuheet, maalittaminen, somessa röypsähtänyt örvellys, valheet, puolitotuudet, sekä kaiken sen mahdollistava ja sitä suosiva ihmisten tietämättömyys, hyväuskoisuus ja omien aivojen lepuuttaminen. 

  Työnantajani, pieni firma, lopetti toimintansa vuosikymmmenen alussa. En halunnut jatkaa kiinteistönvälityshommia, sillä näin alan muuttuneen lisääntyneen kilpailun vuoksi sellaiseksi, että totuutta kaunistelematta oli pärjääminen vaikeaa. Jäin työttömäksi, kävin pari työvoimatoimiston kuolutusta, perustin oman toiminimen. Puuhasin niitä näitä, yksin tai yhteistyössä joidenkin muiden kanssa, eläkkeelle siirtymisseeni (kesällä 2014) asti. Musiikki ja kirjallisuus tulivat sen jälkeen yhä isommaksi osaksi elämää. Kun Hilppa myös eläköityi kolmisen vuotta sitten, aikamme on kulunut Avokkaansaaren ja Hollolan kanssa puoliksi. 

  Vuosikymmenen suurinta antia ovat Iiriksen syntyminen ja omatarveviljeläksi hiljalleen ujuttautuminen. Murhetta toi Ritva-siskon äkillinen kuolema, sekä äiti-Elinan alzheimeriin sairastuminen ja hoivakotiin joutuminen.

Kuvaksi tietysti Iiris. Kaksi ja puoli vuotta vanhana tyttö saaressa.

2020-luku

  Alkaneesta vuosikymmestä on liian aikaista sanoa sitä tai tätä. Paitsi että jos somessa monen median kannustaessa jatkuva politiikkojen, tutkijoiden, vaikka kenen tiettyjä tahoja arvostelevien tai erilaisia mielipiteitä jakavien, maalitus ja mustamaalaus jatkuu, niin pian vaaditaan toimenpiteitä, jottei tilanne riistäydy fyysisen väkivallan puolelle.

  Tältä vuosikymmeneltä en taida kuvaa laittaa. Huomasin juuri, että olen elänyt kahdeksalla vuosikymmenellä. Puolitoista vuotta vanhemmat ovat jo nähneet yhdeksää decadea. Ei oo reilua.

VIIMEINEN KÄRPÄNEN

  Kävin silloin uudenvuodenaattona jälkikaihikorjauksessa. Lääkäri kertoi, että mustia pisteitä, kärpäsiä, saattaa liihotella näkökentässä kuukaudenkin ajan. Niitähän liihotteli. Ei haitaksi asti, eikä kaiken aikaa. Silloin tällöin, mm. lukiessa, tai vaaleaa seinää katsellessa, huomasi pienten pisteiden leijailevan näkökentän laidoilla. Alkuviikosta äkkäsin, että eipä ole enää kärpäsiä näkynyt. Samalla tajusin, mihin se viimeinenkin oli joutunut:
  Kun olimme päiväkävelyllä Hilpan kanssa, alkoi hän yllättäen yskiä ja kakoa. Minä ihmettelemään, että mikäs sulle nyt tuli.
  "Jotakin meni kurkkuun, ihan ku kärpänen olis lentäny, tai itikka."
  Naureskeltiin, että vaikka onkin näin lämmin tammikuu, niin tuskin sentään kärpäset kurkkuun lentelee! Mutta väärässsä oltiin! Se oli se vihonviimeinen kärpänen meikäläisen silmästä! Hyvä, että lähti. Vaikka ei ois tarvinnu Hilpan kurkkuun mennä. Kaikenlaista sattuu, kun kaihikorjauksesta toipuu.

  No, ronskinpuoleisesti kai tuli väritettyä näön normalisoituminen. Pointti tietysti siinä, että hyvin onnistui operatio. Eikä ollut hinnankirossa! Lasku tuli pari päivää sitten: 41,20 €. Kiitos yhteiskunnan ainakin vielä erinomaisen terveydenhuollon.
   Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä on aikeita järjestää hyvinvointipalvelut asteittain yhteisyrityksen kautta. Yrityksen pääomistajaksi haetaan isoa yksityistä toimijaa. Saapa nähdä. Ei kovin hyvältä tunnu, eikä kuulosta, että minunkin asioistani vastaisi yritys, jonka suurimpana omistana ovat sijoittajat. Alkutekijöissään tuo juttu on, eikä tietoa, eteneekö se ylipäätään mihinkään. Sen vaan sano, enkä ainoana, enkä ensimmäistä kertaa, että kun ihmisten sairaudella ja hädällä hankitaan voittoa, niin asiat eivät ole kohdillaan.

  Se oli asiantuntemattoman asiallinen kannanotto. Asiantuntijat saavat olla mitä mieltä tahansa. Asiantuntijathan ovat, erään määritelmän mukaan, niitä, jotka ovat tehneet kyseisellä alalla kaikki mahdolliset virheet. Jos se pitää paikkaansa, niin mikäs asiantuntijoihin luottaessa. Virheistähän oppii. Vaan kun ei se niin mene, läheskään aina. Tietää tuon jo omalta kohdaltaankin. Jos virheistä oppisi, niin eiköhän tällä pallolla olisi melko mukavaa elellä, kaikilla.

  Huomenna on taas perjantai. Hiljaiselo jatkuu Hollolassa. Liikkumista, lukemista, tallenteita ja suoratoistoa. Se alkaa tulla selväksi, että tv-lähetyksiä ei enää juuri katsota. Siis silloin, kun ne tv-oppaan mukaisesti lähetetään. Ylenaamua tulee toki katsottua, mutta muu onkin sitten tallennettua, tai Areenasta, tai mtv3:sta, tai Ruudusta, tai HBO'lta, tai Netflix'lta. Urheilu on asia erikseen, mutta ei sitäkään tule tuijoteltua juuri lainkaan.

  Ylellä alkaa pian 1. kausi Elena Ferrante'n Napoli-sarjasta tehdystä filmatisoinnista. Kuka ei ole tätä "LOISTAVA YSTÄVÄNI"-sarjaa nähnyt, niin nyt tv:n ääreen! Iloksen luin jostakin, että HBO'lla tulee julkaistavaksi tämän vuoden aikan 2. tuotantokausi. Tuskin maltan odottaa.

  HBO'lla alkoi maanantaina Stephen King'n tekstiin perustuva rikosdraama "OUTSIDER". Siitä julkaistiin heti kaksi jaksoa, jatkossa yksi viikossa. Nuo pari tuli tietysti heti katsottua. Mahdottomalta tuntuva tapahtumaketju tullee seuraavien viikkojen aikana selkiintymään, luulen. Hyvältä vaikuttaa.

  Netflix'n menin vielä joulun tietämissä tilaamaan. Ei olla kovin paljoa ehditty sen tarjontaan vielä tutustua. Saksalaista sarjaa "DARK" ollaan kai 7 osaa sen 1.kaudesta katsottu. Melko mystistä touhua. Häiritsee vaan, minua ainakin, kun puhe on dupattu englanniksi. Jos jää näyttelijöiden suunliikkeitä katselemaan, alkaa tökkiä. Pieni haitta, tietysti. Olenkohan liian vaativaksi tullut?

  Kirjaston varauspalvelu on saanut olla varpaillaan. Jatkuvalla syötöllä ollaan Hilpan kanssa teoksia varattu. Kiitettävän nopeasti niitä kiikutetaan Hollolan pääkirjastoon. Kauimmat Sysmästä asti. Miettikää te, jotka Suomen oloja haukutte ja väheksytte, että olemme sentään melko mukavavissa oloissa, kun terveydenhuolto toimii sentään joltisenkin hyvin, ja kirjastotoimi loistavasti. Antakaa nyt hoitajille lisää sitä palkaa, sillä muuten olemme kusessa kaikki, ikäihmiset ja sairauksien riivaamat eritoten, kun osaava työvoima lähtee muihin hommiin. Jos heidän vaatimuksensa tuntuvat kohtuuttomilta, muistakaa, kuinka kauan he ovat puurtaneet palkkakuopan pohjalla. Niin, ja kirjastolta älkää mitään pois ottako. Sivistyksessä on kaiken hyvän alku. Vaikka mitäpä sivistystä meikäläisen dekkari- ja scifivoittoiset lainaukset edustavat. Puhunkin yleisemmässä mielessä.

  Koska talvi ei suostu tulemaan, laitan kaikkien Etelä- ja Keski-Suomen suivaantuneiden ihmisten lohdutukseksi viime helmikuussa Anttolassa otetun kuvan siitä, että tuli se talvi silloinkin, vaikka myöhässä, siis jäitten suhteen. Joten älkää käykö siitä, mistä mennen kaiken toivon saa heittää. 

UHKA AVARUUDESTA

  "Uhka avaruudesta " on  Arthur C. Clarke'n scifi-romaani vuodelta 1973. Se kertoo aurinkokuntaan saapuvasta Ramaksi nimetystä valtavasta aluksesta, ja sitä tutkimaan lähetetystä retkikunnasta. Jatkoa Clarke kirjoitti Gentry Lee'n kanssa 2003 (Rama II). Ihmiskunnan käsitys maan ulkopuolisesta elämästä kuvastuu tuossa nimessä. Uhkaksi se käsitetään suurimmassa osassa scifi-kirjallisuutta, varsinkin vähän vanhemmassa tuotannossa. Ei Clarke sinällään Ramaa uhkana käsittele, vaan tuntemattomana, mistä pitää ottaa selvää, mihin pitää tutustua.

  Tosiaan lukuisissa kirjoissa kerrotaan ihmiskunnan urheasta taistelusta avaruudesta saapunutta ylivertaista vihollista, uhkaa, vastaan. Oikeastaan suuri osa tuollaisesta kirjallisuudesta ei ole scifia, paremminkin fantasiaa, tai ehkäpä ei sitäkään, vaan "kioskikirjallisuutta". Monet alan suuret tekijät näkevät vieraat muualta mahdollisuutena, ei uhkana. Niin ajattelen minäkin. Ajattelen, että  niin kehittynyt olomuoto, joka kykenee matkustamaan poikki avaruuden kyläilemään, on ohittanut vaiheen, missä kaikki asiat ratkaistaan alistamalla tai sotimalla.
  Ilmeisesti ihmisluonto on vielä jalostumaton, sellainen, että kaikki vieras samaistetaan pahaksi, viholliseksi. Sen tämä aika taas kerran on näyttänyt.
  Taisi muuten olla Arthur C. Clarke, joka on jossain kirjassaan, tai muuten vaan, sanonut, että ihminen on sellainen, että kohdatessaan jonkun oudon esineen, ensimmäisenä rikkoo sen, yrittämättä päästä muulla keinoin perille esineen tarkoituksesta. Tai jotenkin sinne päin. Tai sitten joku muu.

  Timo Soini palasi julkisuuteen kirjansa "Populismi" tiedotustilaisuudessa, ja pääsi heti kaikkien medioiden ykkösuutiseksi. Onhan Soini värikäs persoona, jota, pakko tunnustaa, tulee hieman ikävä Halla-Aholaisuuden alhossa.  En kirjasta osaa mitään sanoa. Populismin suosiota siinä kai yritetään selittää. Se, että Soinin tässä otin esiin, johtuu Ylenaamusta. Timppa oli kutsuttu lähetykseen. Toimittaja aloitti haastattelun sanomalla, että kiitos kun sinulla oli aikaa tulla lähetykseemme. Kiittäminen on kohteliasta, totta kai, vaikka se olisi tarpeetonta, kuten tässä tapauksessa. Jos populisti kieltäytyy valtakunnan pääkanavan haastattelusta, on kyseessä vakavamman laatuinen terveydellinen tai henkilökohtainen este.

  YLEn sivuilta löytyy lohdullinen artikkeli (https://yle.fi/uutiset/3-11146330). Onko oikeasti niin, että fuusioenergia ehditään kehittää ajoissa pelastamaan meidät ilmastonmuutoksen pahimmilta seurauksilta? Toivoa kai on, eikä toivoa saa saa jättää, vaikka sitä ei olisikaan. Kenenkään tuota artikkelia lukevan ei tietysti pidä ryhtyä onnesta hihkumaan, eikä varsinkaan lyömään lossiksi kaikkia mahdollisia keinoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Toivo ei ole varmuus, toivo ei ole ratkaisu. Toivo on mahdollisuus, jonka toteutumista kannattaa jokaisen vaalia, sekä osaltaan, mikäli mahdollista, edesauttaa.
  Mitäs muuta YLEn uutisotsikoista löytyy? Australian metsäpalojen tilanne näyttää hieman paremmalta. Paremmalta sammuttajien kannalta katseltuna, tietysti. Verkkoyhtiöt nostivat viime vuonna hanakasti siirtohintoja. Haavisto perustuslakivaliokunnan kuultavana. Poliisiammattikorkeakoulun opettajaa syytetään seksuaalirikoksista. Vähän hyvää, enemmän vähemmän hyvää, sellaisia ne uutiset tuppaavat olemaan. Minä en iltapäivälehtien sivuille enää mene. Niiltä löytyisi varmaan lisää kaikenlaista otsikkoa.
  Hippusen puutun lopuksi tuohon YLEn uutiseen poliisiamattikorkeakoulun opettajan tapauksesta. Entä jos opettaja onkin työnsä vakavasti ottava henkilö, joka opetusmielessä on demonstroinut seksuaaliset ahdistelunsa? Tai ehkä kuitenkaan ei?

SIJOITTAJA

  Olen ryhtynyt sijoittajaksi. Aloitan sijoittajaurani varovasti, koska pääomaresurssini ovat rajalliset. Aloitan siis jo olemassaolevien esineiden sijoittamisella. Sijoitan kaksi Elinan asunnon tyhjennyksestä meille kulkeutunutta kaunista puulipasta olohuoneen kirjahyllyyn...

..ja vielä yhden työhuoneen hyllyyn.

  Kun sijoittamisen alkuun pääsee, tarjoaa harrastus loputtomasti vaihtoehtoja. Esimerkiksi kirjat voi hyllyille sijoittaa vaikkapa kerran kuussa uudestaan; tekijän, genren, julkaisuvuoden, korkeuden, paksuuden, mukaan. Tai jos omistaa ruukkukasveja, niitten järjestystä voi vaihdella mielensä mukaan, silloin kun sijoittamisen tarve tulee. 

  Jos laajentaa harrastustaan, ottaa sijoittamisen lisäksi mukaan sijoittelun, ei tekemisen puutetta tule. Voi sijoitella urheilijoita, lajin mukaan tai ylipäätään, musiikkia, kirjoja, elokuvia, genren mukaan tai ylipäätään, paremmuus-, huonommuus-, tai keskinkeraisimmuusjärjestykseen. Jätän sen kuitenkin mieluummin ammattilaisten tehtäväksi, vaikka olenkin joskus moista sijoittelua harrastellut. Sen sijaan voi sijoitella esim. lähikauppojen kassat, kriteereinä nopeus, hyväntuulisuus, ystävällisyys, hymy, ja small talk-taito. Miksei myös lenkillä vastaan/ohi tulevat/menevät. Siitä saa laajan harrastuksen, kun jaottelee ensin kohderyhmän koirankusettajiin, lehden hakijoihin, työmatkalaisiin ja kuntoilijoihin, jonka jälkeen voi sijoitella henkilöt omiin ryhmiinsä tiettyjen kriteereiden mukaan.  

  Nimitys "sijoittaja" kalskahataa äveriäältä, mutta kuten huomaatte, ei sen niin tarvitse olla. Jokainen voi sijoittaa ja sijoitella mielensä mukaan, eikä taloudellista voittoa, ei myöskään tappiota, ole näköpiirissä. 

  Sijoittamiseen löyhästi kuuluva näkökohta: Kun katselette tuota ensimmäistä kuvaa, saatatte huomata, riippuen tiirailletteko sitä puhelimen, täppärin, läppärin, vai pc:n näytöltä, sen, että lippaitten alla oleva hyllyyn on sijoitettu scifia.  Ja sen, että aika monen opuksen selkämyksessä näkyy lappu, joka paljastaa sen olevan kirjaston poistomyynnistä hankittu. Eli, sijoittamiseen liittyen, olen sijoittanut scifin omaan paikkaansa, ja olen sijoittanut useisiin teoksiin vain 50 senttiä viiva euron. Tosin en ole vuosiin sijoittanut ylipäätään kirjoihin latin latia. Vievät tilaa julmetusti, ja mainioin kirjastopalvelun kautta saa luettavaa mielin määrin.

  Sellaisia harrastusvihjeitä. Jos sijoittaminen ei tunnu omimmalta, voi tietysti aloittaa filatelian, numismatiikan, tai tulitikkuaskien etikettien parissa. Ja jopa semivanhojen kameroiden, kuten jotkut höyrähtäneet. Tai mainoskynien. Ainakin kolme kertaa muistan minulta pyydetyn firman kynää, koska pyytäjät olivat keräilijöitä. Ajatelkaapa: Jos saatte kerättyä tuhat mainoskynää, mitkä mahdollisuudet sijoittamiseen se avaa!

  Tammikuu lähestyy puoliväliä. Meillä Hollolassa + neljä. Ettei vaan Trump, tai joku muu vallashenkilö, olisi mennyt kieltämään talvet! Niillähän on oikeus ja kyky kieltää isoja asioita. Toisaalta ilmastonmuutosten ja talvien kieltäminen kuulostaa hieman ristiriitaiselta. Mutta tarkemmin ajateltuna ei kovinkaan odottamattomalta. 

  Huomenna on maanantai. Huomenna on auton huolto. Näillä nykyautoilla on huoltoväli pitkä, meidän Hyundailla 30 000 kilsaa. Sitä ei tule lähellekään vuodessa mittariin. Melko tarkkaan 15 000 on saldo ollut sen jälkeen, kun Hilppakin jäi eläkkeelle. Siitä syystä käytän auton vuosihuollossa, ohjekirjan mukaan. Huoltaa kannattaa, etenkin, kun takuu on voimassa. 30 000 kilomeriä kuulostaa maallikosta kyllä pitkältä öljynvaihtoväliltä. Näin olen kuullut ammattilaistenkin sanovan. No, nyt tulee öljyt vaihdettua, eli vaihdatettua, sopivasti. 

  Jotta tekemistä piisaisi, sillä sijoittaminen ei sentään ole täyspäiväistä, aletaan ensi viikolla suunnittelemaan alakerran makuuhuoneiden pintaremppaa. Seinäpinnat on tarkoitus uusia. Tapetit poistetaan, tasoitetaan tarpeellisilta osin ja maalataan. Uudet sängyt omaan makkariin ollaan itseasiassa jo tilattu. Vanhat ovat vanhat. 

  Piristystä oletetun talven keskelle. Ja kun tuo homma on tehty, niin kertaalleen ollaan kaikki pinnat kolkytviisvuotisen asumisjaksomme aikana laittaneet. Luultavasti uutta kierrosta kokonaisuudessaan ei ole tarpeen tehdä. Aika taitaa loppua kesken. 

  Nyt muihin puuhiin. Ei kylläkään sijoittamaan, vaan lukemaan.

KAIKEN KAIKKIAAN

  Alkuun kielipoliittinen huomio. Katseltiin tallenteelta ylen uudehkon sarjan "Kakarat" toista jaksoa. Siinä on Joona joutunut armeijaan. Hän niskuroi marsilla ja passitetaan kapteenin puhutteluun. Kapu kysyy "onko alokkaalla esittää mitään lieventävää asianhaaraa käytökseensä?"

  "Jos sitä, että alikersantti Sejase on mulkku ei hyväksytä lieventäväksi asianhaaraksi, niin ei ole!"

  Tähän kapu hymähtäen: "Saattaa se mulkku olla, mutta ei hyväksytä. Määrään niskoittelusta kymmenen päivää poistumiskieltoa! POISTUKAA ALOKAS!"

  Onko armeijan touhu oikeasti nykyään tuollaista? Kumotaan rangaistus seuraavassa lauseessa? Minä sain vakinaisessa viikon poistumiskieltoa, kun haistattelin iltalomalta palattuani vaatteet päällä punkaan simahtamisesta herättämään tulleelle päivystävälle sotilasmestarille paskat. Eikä minun poistumiskieltoani peruttu heti langettamisen jälkeen. Löysentynyt on kuri ja käytäntö!

  Siinäpä tv-katsausta riittävästi. Kirjakatsausta sen verran, että Jo Nesbø'n "Veitsi" tuli eilen luettua loppuun. Kuin sopimuksesta ilmoitti Hollolan kirjasto, että varaamani Ann Cleeves'n "Mykkä vesi" on noudettavissa. Pitääkin varata saman tien Cleeves'n seuraava Shetlandsaarille sijoittuva komisario Jimmy Perezin ja muiden tuttujen poliisien työtä ja siviilielämää kuvaavan sarjan opus "Kuin tuhka tuuleen." Syystä, jos toisestakin, olen seurannut huolimattomasti Ann Cleeves'n suomennoksien julkaisuja. Nyt asia korjautuu, talvea odotellessa.

  Tuosta Nesbø'n uudesta Harry Hole-kirjasta vielä pari sanaa. Reiluun viiteensataan sivuun mahtuu monenmoisia käänteitä. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä. Ja Harryn dokaamista sekä selviä hetkiä. Ja Harryn ihmepelastus jään alle joutuneesta autosta. Loppuratkaisu on omaperäinen, Harry Holemainen. Sen oikeutuksesta ja moraalisuudesta saattaisi päästä pitkäänkin depattiin, riippuen tietysti siihen osallistuvien kannasta. Toivottavasti en valkaissut liiaksi juonta kirjaa vielä lukemattomille?

  Eilen oltiin Elinan hoitokodissa. Ensin tunnin verran äidin kanssa, sitten tiedotustilaisuudessa, mihin kutsu tuli hyvissä ajoin, jopa yli vuorokausi ennen tapahtumaa. Tilaisuuden aihe oli palveluntarjoajan vaihtuminen. 1. huhtikuuta siirtyy vastuu eräälle säätiölle. Nykyinen palveluntarjoajaja on kaupallinen yritys, uuden tahon edustaja ilmoitti säätiön olevan voittoa tavoittelematon. Kun vielä kerrottiin, että mikään ei tule muuttumaan, vaan jopa työntekijät jatkavat vanhoina työntekijöinä, niin mikäs siinä. Tuskin ainakaan huonompaan päin ollaan menossa?

  Äiti oli muuten harvinaisen virkellä tuulella. Hän jutteli kaiken aikaa, mutusteli samalla tuliaisena saatua suklaata. Jutteli, mutta tolkkua ei jutuissa ollut. Vanhoja asioita tapaili, toisiinsa liittymättömiä juttuja yhdisteli. Väliin naureskeltiin porukassa. Hyvä mieli jäi käynnistä. Sellainen, että ihan hyvin äidin asiat kuitenkin ovat. 

  "Voi ..kele!!!", kuului juuri keittiöstä. Hilppa oli jäänyt vielä ruokapöytään, kun minä tunnettuna hotkijana olin jo tullut kirjoittamaan.  Ei kun hätiin katsomaan, että mitä tapahtui? Hilppa oli kaatanut fetajuustopurkin! Liemet sopivasti enimmäkseen housuille. Eipä tullut niin paljon lattianpyyhkimistä! Ilahduttavaa huomata, että minä en ole ainoa, joka välillä söheltää!

  Kohta lähdetään kävelylle. Kirjastoon dallataan. Aurinkoinen pikkupakkaspäivä siellä on. Huomennakin taitaa pysyä pakkasella. Jotta ei olisi liian mukavaa, satelee sunnuntaina taas vettä. Lahden radiossa kerrottiin äsken, että tulevat tapahtumat, Finlandiahiihto ja Salpausselän kisat, tullaan joka tapauksessa järjestämään. Tykkilumella ja lyhennetyillä laduilla, jos ei luontoäiti ole suosiollinen. No, onhan niillä pelit ja värkit. Mutta kuka tulee jäädyttämään Potinlahden ja Avokkaansaaren välin? "Asiahan ei minulle kuulu, mutta kysyn vaan!", sanoi Pätkä. Kaiken kaikkiaan asia tietysti minulle kuuluu, mutta kysyn silti!

JÄLKIRAPORTTI

  Hollolassa taas. Eilen aamusta Hilu ja Kaapo hyvästeltiin, sadetuhnuisessa säässä kotiin ajeltiin. Kotona kaikki kunnossa ja ennallaan. Joulunjälkeissiivous pitää huomenna tehdä, niin arki saa taas alkaa. Kuusi, jouluvalot, sun muut oheiskoristeet korjattiin onneksi jo ennen Anttolaan lähtöä pois.

  Mukavasti aika Piskolassa kului. Viimeisen päivän katkaisi sopivasti kahvikutsu ja sen noudattaminen. Lähinaapurina asuvan, eläkepäiviään viettävän pariskunnan mr. sattui kävelyllä vastaan, ja kutsui tosiaan ip-kahville. Mehän mentiin. Pari tuntia kului rattoisasti jutustellessa.

  Kaiken kaikkiaan ilman kommelluksia sujui koirien kaitseminen, elo muutenkin, Piskolansaaressa. Yksi pieni, ei juuri mihinkään vaikuttava juttu täytyy kuitenkin kertoa. Kun taloon kotiuduttiin, laittelin mobiilit talon wifiin. Huomasin ensimmäisenä iltana, että ei oikein jaksanut pyörittää tallenteita chrometikun kautta. Reititin sijaisi yläkerrassa, joten signaali varmaan vaimeni melkoisesti hirsirakenteisiin. Olin ottanut oman reitittimen, sen, mitä käytämme Avokkaassa, mukaan. Päätin kokeilla, kuinka se pelittää. Sim-kortti, mitä reitittimessä käytetään, oli tabletissani, joten irrotin sen. Reitittimeen käy se vähän isompi sim-kortti, kuin tablettiin. Ryhdyin muistelemaan, mihin olin sovitepalan laittanut. Pengoin repun, pengoin kameralaukun, ei missään. Pengoin muistini, ei lamppu tuikahtanutkaan. Minä tutkimaan Tainan työpöydältä, ja enkös löytänytkin etsimäni kaltaisen osan. Reititin käyntiin, ja olihan siitä saatava nopeus parempi, kuin talon laitteessa. Eli nyt voimme katsella tallenteita ja suoratoistoja ilman ikäviä seisahduksia.
  Kun eilen sitten palasimme kotiin, laittelin tavaroita paikolleen, niin enkös äkännyt jotain reitittimen takapuolella!

  Sepä oli puuttuva palikka sinne teipattuna! En sitä pirua äkännyt Hanelin luona. Asiassa, jos sitä haluaa ruotia, on yhtä hyvää ja kahta huonoa. Hyvää on se, että olin säntillisesti teipannut palikan juuri siihen, mihin se kuuluukin teipata, jotta se olisi tarvittaessa käytettävissä. Huonoa tietysti on, että en kuolemaksenikaan muistanut niin tehneeni. Vielä huonompaa on se, että en osannut päätellä laittaneeni osan kiinni vempeleeseen. Vanhuus tulloo!

  Joopa se joo. Mukavasti sujui oleskelu Anttolassa, tuosta kömmähdysestä huolimatta. Eikä kömmähdys lopultakaan ollut järisyttävä. Pikkasen vaan ipotti, kun totuus minulle valkeni!

  Pari nuoruuden tuttavaa on äskettäin minuun ottanut yhteyttä. Toisen kanssa puhuin tiistaina Anttolassa. Minä siis olin Anttolassa, vastapuoli Mikkeli-cityssä. Muutamia kysymyksiä hänellä oli eräästä asiasta, josta oli kuullut huhuja. Osasin asian oikean laidan hänelle selvittää. Ensi kesäksi sovittiin tapaamista. Jos ei Anttolassa, niin ainakin Minnan Torikahvilassa.

  Toinen soitto tuli kauempaa, Rovaniemeltä. Siellä vuosikymmeniä asustanut kaverini soitti. Olin jo saanut tietoa, että häneen on iskenyt paha tauti. Nyt sen kuulin itsensä kertomana. Moneen paikkaan levinnyt syöpä. Ei tätä vuotta loppuun asti ole luvattu aikaa. Mutta kaveri tuntui asian sisäistäneen, itselleen selvittäneen. En tiedä, pystyisinkö itse samanlaisessa tilanteessa noin asiallisesti ja rennosti asiat ottamaan? 

  Menneitäkin muisteltiin, aikaa 1960 loppupuolella Anttolassa. Kun puheeksi tuli hänen silloin omistamansa Jawa-merkkinen moottoripyörä, ja kuinka sillä ajelimme, tulin maininneeksi, että eihän sinulla ollut edes korttia silloin.

  "Vai korttia! Mitäs sillä kortilla tekkee! On miulla ollut autojakin, koko elämän ajan, ja oon niillä jatkuvasti ajellu. Eikä oo ollut korttia, ikinä!"

  "No montakos kertaa oot kärähtäny?", kysäisin.

  "Taitaa ne justiinsa mahtua kahen käen sormiin. En kovin ussein!", totesi hän.

  Sama vanha toveri sieltä paistoi puheen alta, vaikka ääni oli muuttunut sitten edellisen puhelun lähes tuntemattomaksi. Ei kovinkaan esimerkiksi sopivaa käyttäytymistä tuo tietysti häneltä ollut, mutta kun miehen tuntee, niin pakko oli nauraa!

  Muisteltiin vielä vanhoja anttolalaisia. Kerroin tietooni tulleet joukosta poistuneet tutut. Hän osasi kertoa muutamasta kohtalosta, jotka olivat jääneet minulta piiloon. Sellaista se alkaa olla, näillä vuosilla; tuttujen kuolemat tai sairaudet valtaavat enenevässä määrin osaa keskusteluissa. Vaikka en tod. koe itseäni vielä vanhaksi, kunhan sellaista näyttelen. Mutta ei sitä tulevaisuutta osaa kovin kauas tietää. Sen ovat monet surulliset tapaukset opettaneet.

  Lupasin kaverilleni, että soitan keväämmällä, kyselen kuulumisia.

  "Jos kerkeet vielä!", vastasi kaveri.

  Sitä en voi tietää, koska puhelu on liian myöhäinen, mutta aivan varmasti yritän helmikuun lopulla hänet tavoittaa.

  Pimeä päivä alkaa pimetä entisestään. Pitää keittää päiväkahvit, katsoa jotain töllöstä. Ihan omilla ja tutuilla yhteyksillä, ilman muistamattomia sovitinpaloja, se homma täällä onnistuu.

RAPORTTI 3

  Tänään on sunnuntai, huomenna pyhä. Ei mitään väliä. Kellon ja allakan saa nakata nurkkaan. Ajan tietää valon määrästä, päivistä ei tosiaan tarvitse nuukaan huolehtia. Kunhan muistaa, koska täytyy palata kotiin.
  Tänään oli siis sunnuntai, ja tänään oli myös kaunis pakkaspäivä. Aamusta tuulinen, mutta puhuri laantui iltapäivällä. Kahdeksaa miinusastetta näytti mittari jossain vaiheessa.
   Jo totuttuun tapaan on aika kulunut: aamutoimet, koirille ruoka ja jo ulkoilutus, oma ruokailu, lenkkeilyä, tv:n katselua.

  Jäälle uskaltauduin tänään ensi kertaa. Aamupäivällä kävin tuuran kanssa kulkemassa kauemmin jäässä olleen alueen. Kymppisenttistä, hyvin kantaa. Rajan tuolla puolen oli puolet ohuempaa, sinne en tohtinut mennä, vaikka kyllä viisisenttinen teräsjää ihmisen kantaa.

  Iltapäivällä kävin tallustelemassa lisää jääkantta pitkin. Kaunista oli, täytyy sanoa. 

  Harmi, että huomenna menee taas nollaan. Olisivat jäät vahvoneet kummasti, jos pakkanen olisi jatkunut. Tosin luulen, että Sappulan yli uskaltaisi jo huomenissa kävellä. Vaan kun ei ole tarve, jätän kävelemättä. 

  Kyllä englantilaiset osaavat tehdä hyviä sarjoja. Ollaan parin päivän aikana katsottu Areenalta kuusiosainen "Ilmiantaja", ja puolet neliosaisesta sarjasta "Verirahat."

  Sopii hyvin meille, katsoa putkeen monta osaa. Ei tarvitse miettiä, että mitäs siinä viimeeksi tapahtui? Näin helposti käy, jos viikon välein jakson katsoo. 

  "Ilmiantaja" oli oikeasti hyvä. Herätti paljon ajatuksia. Eikä vähiten siitä, kuinka terrorismin ehkäisyyn keskittyvä poliisiorganisatio saattaa aiheuttaa "normaalilla" työtavallaan melkoisia seuraamuksia aivan asiaan kuulumattomille ihmisille. Hyvin käsikirjoitettu ja näytelty sarja. Eikä "Verirahat" tunnu juuri kaverilleen häviävän. Ajankohtainen aihe saa erään perheen kannalta kuvattuna monivivahteisia sävyjä. Odotan huomista, kahta viimeistä osaa.

  Huominen täällä vielä ollaan. Tiistaina, aamupuoleen, lähdetään kotiin. Tainan veljenpoika Markku tulee jatkamaan aloittamaansa koiravahdin hommaa loppupäiviksi. Perjantaina Hanelin porukka kotiutuu. Kai? Kun en noista aikaeroista johtuen ihan ole kuusalla tarkasta paluuajasta.

  Hyvin heillä on toisella puolella palloa mennyt. Ainakin Tainan jakamat jutut ja muutamat WhatsApp-puhelut niin ovat antaneet ymmärtää. Tosin parempikin ajankohta olisi voinut olla. Tarkoitan metsäpaloja. 

  Me mennään Hollollaan, Taina, Haneli, Anni ja Katriina tulevat Anttolaan. Tai kai Anni jää Helsinkiin. Niin se menee. Heillä on pian mennyt reilut kaksi viikkoa aivan erilaisessa ympäristössä, meillä muutama päivä tutuiissa neliöissä. Vaihtelua kummallekin joukolle. Toisille suurempaa, toisille pienempää. Vaan en ehkä osia vaihtaisi. Sen verran kammoksun noin pitkää lentoa. Niinpä, vaikka en noin pitkää lentoa ole koskaan tehnyt. Kammoan minä vuorikiipeilyäkin, vaikka en ole juuri Neitvuorta ylemmäs kiivennyt. 

  Nyt taitaa olla aika tällätä piste. Koirat on iltatarpeillaan käytetty, minä en. Siis käytän itseni iltatarpeilla, muilla asiaan kuuluvilla kommervenkeillä, vetäydyn peiton alle, otan kirjan, luen viisi minuuttia (kokemukseen perustuva arvio), ja nukahdan. Ja nyt se viimeinen piste.

RAPORTTI 2

  Kolmas päivä, toinen kokonainen, hyvässä vauhdissa. Käytiin aamulla kylillä Salessa, ulkoiltiin koirilla ja ilman. Nollakeli, ei niin liukasta kuin eilen.

  Nyt ollaan taas sisällä. Hilppa lukee, minä laitoin tulet uuniin, aloin raportoida.

  "Jokaisella pilvellä on kultareunus", sanotaan. Todenperäisyyttä en tiedä, mutta ainakin tällä, ap. ylätalon luota  kotilahdelle päin kuvatulla pilvellä on. Siltä se näytti, kun dallattiin Matalahteen päin.

    Ei ollut mikään paras kävelyalusta. Traktorilla ajettu metsätie oli jäätynyt melko muhkuraiseksi. Mutta nilkkojamme nyrjäyttämättä lenkistä selvittiin. Vaikeudet alkoivat vasta kun palattiin talolle. Kun aloin riisua saapasta oikeasta jalasta, iski sellainen suonenveto pohkeeseen, että piti heittäyä lattialle pitkälleen. Huusin jo sisään mennyttä Hilpaa apuun ottamaan saapasta pois. Könysin vaivalloisesti pystyyn. Varovasti heilutellen alkoi jalka toeta, ottaa alleen. Joskus ennenkin on suonenveto yllättänyt, mutta ei sitten viime kesän. Eikä noin rajuna konsaan. Magnesumia vissiin pitää ruveta ahmimaan. No kuulostelen vielä tovin.

  Koirien kanssa ollaan pärjätty hyvin. Lenkkeily on tosin hankalaa, niin minulle, kuin Hilulle. Se vetää näet aluksi niin rankasti, että ensin on viedä minut mukanaan, sitten se meinaa itse tukehtua. Kiskoo pannan niin tiukalle, että henki ei kulje, jää kakomaan ja köhimään. Se hieman vetohaluja rauhoittaa, niin että loppumatka sujuu joten kuten.

  Muuten ne ovat kilttejä hauvoja. Kun ne käyttää muutaman kerran tarpeillaan, antaa ruokaa aamuin, illoin, ovat tyytyväisiä. Muuten, kuinkahan monella koiralla on vuoteenaan vanha kunnon päästävedettävä?

  Kaapo saa välillä olla irti. Silloin se pyrkii viereen tai syliin, kerjää rapsutusta. Aika mamari, luolakoiraksi! Illalla Kaapo suorittaa ilmeisesti rituaaliksi muodostuneen esityksen. Se käy härnäämässä hihnassa kiinni paikallaan olevaa Hilua. Hetken tätä näykittyään Kaapo ottaa sellaisen spurtin, että alta pois! Se säntää eteisen läpi, kääntyy sladissa keittiöön, kynnet laattalattialla lipsuen kiihdyttää tuvan puolelle, kiertää lenkin toistamiseen, ja painaa lopuksi täydellä vauhdilla Hilun kimppuun. Sitten seuraa näykintää, leikkisää ärinää, selällään pöyrimistä. Kohta samat juoksuympyrät uudestaa, vielä kovemmalla vauhdilla, jos mahdollista. 

  Leikkiähän ne koirien yhteenotot ovat. Saattaa Kaapo välillä hypätä Hilun sänkyynkin. Hilu tietysti perässä. Kaapo piiloutuu patjan alle, ja Hilu yrittää sitä kaivaa esiin. Ajankulua pitää koirillakin olla. Mutta kuten sanoin, hyvässä yhteisymmärryksessä ne melskaavat.

  Se on vissiin lauantai? Vaikka mitä väliä? Anttola-cityssä ei ainakaan lauantaitunnelmaa välittynyt. Vähän yli kahdekasan oli kaupassa yksi asiakas meidän lisäksemme. Kylän raitilla nähtiin kaksi ajoneuvoa, ei yhtään ihmistä. Luultavasti Salen edessä ei lauantaiaamuisin, kun se seitsemältä avaa ovensa, ole jonosta tietoakaan.

  Näissä tunnelmissa lähden pöyhimään uunia, siirryn ehkä lukutehtäviin.

RAPORTTI 1

  Tiällähä myös ollaan, Anttolassa. Eilen tultiin iltapäivällä. Koirat ottivat meidät vastaan totutuin menoin: Hilu (ajokoira) ulahteli vienosti paikaltaan tuvasta, Kaapo (karkeakarvainen mäyräkoira) kusaisi ilopisut kuraeteisen laatoille. Mitä siinä muuta, kun luuttuamaan lattiaa, koirat vuorotellen juoksunaruun tarpeilleen. Sitten tavarat kammariin, taloksi. Ilta alkoi jo hämärtää. Oman aikansa otti löytää kulloinkin tarvittava valokatkaisija. Sitten mobiililaitteen talon wifi-verkkoon, chrometikku televisioon, pientä säätöä, ja niin voitiin heittäytyä retvakaksi.

  Hyvin koirat käyttäytyivät yön yli. Ei niistä mitään ääni-, tai hajuhavaintoja saatu. Aamulla, kun heräsin kahvinkeittoon, vähän elikot heilauttivat häntiään, lupsauttivat silmiään, höristivät korviaan, jatkoivat uniaa.

  Puoli kahdeksan aikoina soitteli Taina WhatsApp-puhelun. Kyseli vaan, että onko kaikki kunnossa. Sanoi Sydneyssä olevan hieman savuista, mutta ei muuten metsäpaloista haittaa. Jostain muualtahan ovat joutuneet ihmisiä evakoimaan.

  Kun päivä valkeni, lähdettiin koirien kanssa lenkille. Vähän läskikeliksi oli mennyt. Onneksi auton takapaksissa oli meille molemmille liukuesteet saappaiden pohjiin. Muutenkin olisi ollut ilman niitä melko kinkkistä kulkea, saatikka sitten Hilun kanssa! Sen verran sillä on voimaa ja viettiä, että sojona meinasi Peppe perässä talua, kaik' liukuesteineen!

  

  Sitten annettiin koirille ruokaa, lähdettiin vielä ulos. Sappulanselkä on kokonaan jääkannen alla, mutta ei sinne ole hiki mennä!

  Dallattiin vielä tienpäähän, Paajalansalmen rannalle katsomaan tilannetta. Lautturi-Matti näkyy pitäneen rautapaatillaan väylää Paajalan puolelle auki.

  Nyt pakkasia, ihan tulipalo -sellaisia! Mutta ei taida ihan heti tulla. Viikonlopuksi on muutama aste povattu, sitten menee plussalle taas! Ei tarvisisi olla kuin pari vuorokautta reilussa kymmessä pakkasasteessa, niin kävelyjäät olisivat ehkä laajinta Luonteria lukuunottamatta. Vaan tuleeko, vai pöhäyttääkö puolimetrisen hangen? Jos sen tekee, on kyllä hänessään, pääseekö koko talvena jäitä pitkin saareen. Toivoa ei kuitenkaan ole menetetty. Vakaa luottamus on siihen, että helmikuun aikana kuuluu moottorisahan pärinää Saarelan tilan maisemilla. 

  Alkaa olla puolipäivä.  Koirat huilaavat, uunissa palaa tuli. Isosta maailmasta ei ole tietoakaan.  Äsken syötiin kevyt lounas. Taidan lopetella. Jos vaikka heittätyis hetkeksi kokovartalonnojalle. Sitten lähdetään purkamaan joulun tienoilla läjääntymään päässyttä tallennesumaa.

TIPATON TAMMIKUU, MUKA?

  Eipä tullut tipatonta tammikuuta! Kävin aattona jälkikaihin korjausoperatiossa, ja eikös se pirun silmälääkäri määrännyt rauhoittavia tippoja muutamaksi päiväksi! Niin ne luhistuu hyvät päätökset. kaatuu kauniit ajatukset. Ja ihan ilman omaa syytä.

  Täytyy nykytekniikkaa ihmetellä. Menin Päksiin puoli kahdeksi. Minut kutsuttiin varttia vaille kaksi assistentin käsittelyyn, eli näöntarkastus ja mustuaisia suurentavat tipat. Sitten odottelin käytävällä puolisen tuntia, pääsin itse tapahtumaan. Tähän mennessä ei tekniikassa toki ole mitään ihmettelemistä, mutta seuraavassa on. Ponnaripäinen mieslääkäri, joka kyllä itsensä esitteli, mutta nimi ei jäänyt mieleen, hoiteli korjauksen. Ensin pari puuduttavaa tippaa, sitten otsa pantaan, leuka alustalle, katse lääkärin korvaan. Minuutin verran naksuttelua, homma oli tehty!
  Lekuri kertoi, että saattaa muutaman viikon häilyä mustia pisteitä korjatun silmän näkökentässä. Jatkoi, että jos alkaa salamointia ja leiskuntaa näkyä, niin yhteyttä tänne sairaalaan. Minä tarkensin, että ei varmaan tämäniltaisia leiskuntoja noteerata?
  "Ei noteerata!", hymähti lekuri. "Kirjoitan rauhoittavia tippoja, varmuuden vuoksi", jatkoi hän.
  Kysyin vielä "voinko liikkua ihan normaalisti?"
  "Kyllä, kunhan et benjihyppyä heti lähde tekemään."
  "Olen tähän ikään selvinnyt ilman sellaista loikkaa, ajattelin jatkaa samalla linjalla!" 
  Kiittelin vielä, toivotin uudet vuodet.

  Soitin Hilpalle, että olen valmis. Hilppa, Anna ja Iiris olivat kaupungilla, paraikaa kahvilassa. Sanoi "take your time, minä kävelen."
  Niin tein. Huomasin vasemman silmän näkökyvyn kirkastuneen kummasti, eli entiselleen. Eikä mitään erityisiä tuntemuksia, kipuja, kutinaa. Ainoastaan vähän vettä valuksi vastatuuleen dallatessa. Oli vissiin niin tipoilla (neljää eri sorttia) liotettu silmämuna, että isommat pyrkivät takaisin.
  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, on vasen silmä nyt tappiin saakka sellainen, kun on. Odotellaanhan oikean silmän kaihin äitymistä leikkauskuntoon. Se on takuuvarmasti edessä, jos vuosia riittää.

  Eilen vietiin Anna ja Iiris Espooseen. Melkein kaksi viikkoa he meillä joululomaa viettivät, Joni muutaman päivän vähemmän.

  Aamulla purettiin kuusi koristeista, minä niputin sen varastoon. Irrottelin jouluvalot parvekkeelta. Mukavampi tulla ensi viikolla Anttolasta kotiin, kun ne hommat on tehty.

  Kohta sitten lähdetään Piskolaan koiria kaitsemaan. Pienimuotoinen talviloma siitä tehdään. Ollaan rauhassa. Toivottavasti saadaan katsella Sappulanselän jäätymistä.

  Tiistaina palataan Hollolaan. Hiihtämään ei taida vielä silloin päästä. Tai pääsee, Lahden rakennetuille laduille. Mutta emme siihen vilinään tohdi kyllä lähteä. Jospa taivaalta valkeaa tulisi ihan oikeita latu-uria varten? Toisaalta nyt olisivat pakkaset ennen lumia toivottuja. Syystä, jota en lähde tässä toistelemaan.

  Niinpä niin. Meni tipaton tammikuu persiilleen. Ei hätää, vietänpä sitten huikattoman helmikuun, moukuttoman maaliskuun, hömpsyttömaän huhtikuun, tropittoman toukokuun, knorrittoman kesäkuun, etyylittömän elokuun, snapsittoman syyskuun, lirauksettoman lokakuun, myrkyttömän marraskuun, sekä juomattoman joulukuun. Varauksella, että yhteen, ehkä kahteen, kuukauteen anotaan pouikkeuslupaa. Jos on tarve. Jos ei, niin sitten ei.

  Kohta purastaan, pakataan tavarat autoon, lähdetään kohti Anttolaa. Loppuun laitan kuvan per. 30.12.2019. Iiris nimittäin osaa tehdä olonsa lokoisaksi. Hän näet pyysi raahaamaan pumpattavan patjansa ylös, jotta pääsisi nautiskellen katsomaan "Koko Suomi leipoo-ohjelman" jaksoa, jossa kilpailijat tulisivat leipomaan kakut lastenkutsuille. Pyyntöön suostuttiin, koska patjan voi sen jälkeen tyhjentää. Iiris näet saisi nukkua loput yöt Hollolassa äitinsä vieressä, Joni oli mennyt duuniin. Minähän en ohjelmaa katsonut, mutta ikuistin tilanteen, tietysti.