ELÄ ÄLÄMÖLÄILE

  Jopa kehitin nimen tälle alkavalle turinalle! Mistä se pollaani pujahti, kaaliini kipaisi, hauliini hyppäsi, kuulaani kupsahti? Siinäpä tuhannen krediitin kysymys. Ihmislapsen aivoituksia on monasti vaikeaa vaistota, hankalaa havannoida, tuskallista tulkita, ahdistavaa analysoida.
  Minun ajatuksiani piinaa tällä haavaa paikkansa uusimisessa epäonnistuneiden meppien mahdolliset korvaukset, jotain 48 000-200 000 €, parlamentissä vietetyn (monen kohdalla luetaan "kulutetun", tai "hukkaan heitetyn") ajan mukaan määräytyen. Etuineen 12 000-14 000 €:n kuukausipalkan ohella tuo "sopeutumiskorvaus" selittänee politiikkojen halukkuutta jättää kotimaan hiekkalaatikko.
  Toinen hiertoasia on jääkiekkokisoista tulta alleen saanut "ryssäviha". Kun somea seuraa, havaitsee vihovenäläisen  parjaamisen oleva yhä, aina ja iänkaikkisesti monille vain pienen sytykkeen tarvitseva elämäntapa. Eikö olisi aika unohtaa menneet, nyt eletään tätä päivää. Ja toisekseen; jos vihaatte Malkinia tai Putinia, ei kai se koko venäjän kansan syytä ole!?
  Kolmanneksi, ja ajankohtaisimmin, ipottaa ilma. Periaatteessa olen "kaikki-ilmainen", mutta kun viiden asteen lämpötila ja tuulen kera pieksävä sade estävät obligatoorisen aamulenkin, on herääminen hankalampaa. Onhan minulla jokseenkin sateen pitävät lenkkiasu ja -kengät, mutta nautinto on poissa, jos rillit läpinäkymättömässä huurussa ja pipo vettä valuen vedättelee pitkin raittia.
  Sitten muihin askaruttaviin asioihin. Lähteäkö, vai eikö lähteä? Siis huomenissa Anttolaan. Sääennuste näyttää kotuullista, ei hellettä, mutta ei juuri sadettakaan. Kyllä se mentävä; viikolla on satanut/sataa niin paljon, että vene tulvii. Toisekseen viikonloppuna on sopiva keli puusouviin. Ja oikea aika kaataa koivuja rasiin. Siis avanti!
  Vielä vähän ajankohtaista.Valtion varat siirtyvät uusiin käsiin; aika näyttää, onko politiikassa noviisin osaan asettuvasta Urpilaisen korkkareihin. YLE:n uutisten mukaan Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaiden kannoissa vain hienoisia eroja.Yhteistä heidän suhteessaan kantoihin lienee kirkon periaate: Puhuttaessa yhteisen leivän jakamisesta, emme ota kantaa. Viitaten MTV:n uutisten otsikkoon "Metron vartija pahoinpiteli siiderimiehen hississä" vetäisen ilmoille kysymyksen: "Millaisen seulan läpi vartijakoulutukseen (jos heillä ylipäätään koulutusta on) valitut suodatetaan?"
  Siinäpä tärkeimmät, torstai on toivoa täynnä, jopa hela helatorstai!

Kanadanhanhet ja joutsenet odottelevat 

ELÄMÄÄ SUUREMMAT MITTELÖT

  Kaksi viikkoa ja rapiat, sitten se alkaa, kuukauden rutistus, penkkiurheilijan Eden, suurista suurin, urheilun genren kuningas,  jalkapallon mm-kisat. Meikäläinen iltauninen hemmo joutuu muuttamaan tottomuksiaan, viilaamaan tapojaan, totuttelemaan epäsäännöllisiin nukkuma-aikoihin. Onneksi kaltaiseni oman ajan hallitsija voi päivisin univelkaa lyhentää.

  Ensimmäiset mm-mittelöt, joita toden teolla seurasin, olivat vuoden 1970 Meksikon kisat, 1966 Englannissa järjestetyt olivat vielä teinihuumaa elävälle kaukaiset. Muistan noista Meksikon peleistä  Pelen, maaleista Mullerin, liberoista Beckenbauerin, sielukkaista Seelerin, muulinpotkuista Rivelinon liukkaudesta Jairzinhon, hanakkuudesta Rivan, joitain luetellakseni. Asuimme Anttola kk:ssä, Pennilän katolla. Vanhempani ja Haneli olivat lomareissulla, muistaakseni Pariisissa. Koistis-Pertti, Ahosen Riti ja minä katselimme pelejä yötä myöten. Olin Kokkosenlahden sahalla töissä, ja oli tuskallista aamuisin herätä, kello ei tahtonut olla riittävän tehokas, senhän voi sulkea! Onneksi Jormalaisen Antero kulki kyydissäni töihin. Ei ollut kerta, eikä kaksi, kun heräsin ovikellon sitkeään rimputukseen. Brasiliahan se mestariksi leivottiin, kuinka käynee tänä vuonna. Kisat on järjestetty 19 kertaa, ja isäntämaa on  mestaruuden kuusi kertaa saavuttanut, joten ei Brasilian voitto mitenkään epätavallinen olisi.

  Brasiliassa on ollut vaikeuksia kisoihin liittyvien rakennusprojektien kanssa; stadionit tullevat ajoissa valmiiksi, mutta liikennejärjestelyt on paikoin pahasti kesken. Kuinka lienee faveloiden, eli slummien siivoamisen laita? Niin tai näin, pelit pärähtävät perinteisesti käyntiin isäntämaan kamppailulla (Brasilia-Kroatia) 12.6. Lohkojahan on kahdeksan. Lohkosta A menee jatkoon Brasilia, toisesta paikasta kova kahina Meksikon ja Kroatian kesken, B:ssä lienee selviö Espanjan ja Hollannin eteneminen, C  (Kolumbia, Kreikka, Norsunluurannikko, Japani) on ympäripyöreä, D vaikuttaa Englannin ja Italian heiniltä, vai yllättääkö Uruguay?, E:stä Ranska jatkoon, toinen arvoitus, F myös toisen osalta auki, Argentiina eteenpäin, G putkauttanee Saksan ja Portugalin pudotuspeleihin, H:ssa Venäjä ja Belgia todennäköisimmät. Pertsan näkökulmasta vippuustaisi siltä, että Euroopassa on valtikka, kuudentoista joukkoon mennee täältä 10, jopa 11, Etelä- ja Väli-Amerikasta 5 tai 6, Afrikasta 1 (Nigeria), muuta saavat nuolla näppejään.

  Kuka sitten mestariksi? Kotijoukkue? Jatkuuko Espanjan triumfi? Argentiinan iskukyky? Saksan tasainen varmuus? Yllättääkö Ranska, Hollanti, Englanti? Tuleeko joku ”puun takaa”? Vaikeaa on ennustaa.  Mikäli minulta kysytään, Brasilia tai Argentiina. Toki Italia (1934 ja 1938), sekä Brasilia (1958 ja 1962) ovat kahdesti peräkkäin onnistuneet pokaalin nappaamaan, mutta en kuitenkaan usko Espanjan siihen kykenevän. Vaan kukapa tietää? Joka tapauksessa ilolla odottelen valvottuja öitä, kauniita maaleja, mestarillisia syöttöjä, viuhuvia vapaapotkuja, ammattitaitoista tuomarityöskentelyä.

VIIKKO VIETETTY

  Tänään on sivistyksen kohtaamisen todellisuus kaikessa kaameudessaan edessä. Muuten, kyllä se on kiveen hakattu, että kun Hilpalla on loma, on buenos aires!
  Olihan monitahoinen viikko; aluksi hellettä ja kyyepisodi, sitten Peter Gabrielin loistava konserrti, sen jälkeen takaisin Anttolaan ja hellettä, kunnon hauki katiskasta, korvasieniä, hellettä, norpan kohtaaminen, ylivertaista hellettä. Vilkuilin webistä tulevan viikon säätä; Anttolaan luvassa ti-pe sadetta, päivälämpötilat +5 asteen kahtapuolta, pienoinen muutos! Onneksi tuleva viikonloppu näyttää melko aurinkoiselta, ei tokikaan kovin lämpimältä. Mutta suhtaudutaanpa maltillisesti pitkän aikavälin ennusteisiin; eivät meinää lyhyemmänkään aina osua kohdalleen. Nyt vähän möyrii ukko ylijumala, kauempana tosin, sataa tihuuttaa, oiva hetki näppiksen hipelöintiin.
  Suomi se sitten meni finaalin saakka, kontaten, mutta ei tyylipisteitä jaeta. Eilisestä Tsekkipelistä oli jo sellainen ennakkotunne, että tää klaarataan. Niinhän tehtiin, oltiin jopa, yllätys, yllätys, selvästi voiton arvoisia. Revanssi Vennäästä voi olla melkonen mittelö, mutta jos trendi tason noston osalla jatkuu, kaikki mahdollista. Sitä paitsi: meillä on palomuuri ja turvaverkko nimeltä Pekka Rinne!
  Kun viikolla, taisi olla torstai, leikkasin ruohon, tuli, taas kerran, todistettua, että vanhassa vara parempi. Vuonna 1972 hankittu Norlett/Bright&Stratton-palvelija, mitä aion käyttää rannan epätasaisemman nurmialueen ajamiseen, pärähti käyntiin toisella nyhtäisyllä, kun viime syksynä hankittua, yhden kerran käytettyä Ryobi-hienoutta sain tempoa kyllästymiseen asti. Noh, eiköhän sekin jatkossa paremmin käynnisty, mutta ei ole vanhemman vempeleen veroinen talvehtija.
  Kunhan saan tämän kertaisen kirjoitelman naputeltua, aion varata muutaman kirjan, nyt kun ei ole vaaraa, että ne lankeaisivat noudettaviksi Anttolassa olessamme: Hilpalle Kati Hiekkapellon "Suojattomat". yhteisiksi Donna Leonin "Pedon Palkka" ja Ann Cleevesin "Viiltoja", itselleni Peter Jamesin "Kuolema kulkee kulisseissa" sekä Stefan Tegenfalkin "Koston vanki". Hollolan kirjastoon tilataan kirjoja tietysti paljon pienempi määrä kuin Lahteen, mutta varaajien määrä yleensä pienempi. Tarkastan aina ennen varausta
jonotustilanteen, ja hoidan homman sieltä, mistä joutuisammin saan.
  Vielä vaan se ukkonen möyryilee Luonterin päällä, ei halua isohkoa selkää ylittää. Joskus jää ukkospilvi pyörimään tähän Avokkaan seutuville pitkäksikin aikaa. Nyt ei taida onneksi käydä niin.
  Kai sitä tulevana perjantakin tänne sörnäytetän. Jos kuitenkin lähempi ennuste kovin kelvotonta lupailee, menee harkintaa; välttämätöntä tulo ei ole, siis tilanteen mukaan.

Mennyt viikko pähkinänkuoressa

 

KIÄRMEVIIKONLOPPU JA MUITA KUULUMISIA

  Melko vaiherikkaan viikonvaihteen jälkeen hetki  kotona odottamassa lähtöä Peter Gabrielin konserttiin, huomenna taas loppuviikoksi takaisin helteiselle Saimaalle. Oli tosiaan varsinainen ”kiärmeviikonloppu”. Monta varmaa, muutamia epävarmoja, kyitä tuli bongattua, Helmi sai tällin takajalkaanðtyöpäivän mittainen visiitti suhtalaisen työllistetyn eläinlääkäripäivystäjän pakeilla Mikkelissä. Kaikki tuntuu onneksi jo olevan Hempan suhteen raiteillaan, pureman kohteena ollutta kinttua kuitenkin vielä hieman aristaa.

  Eilen oli Avokkaassa mittarin mukaan (ei ilmatieteenlaitoksen virallinen mittauspiste) + 30 varjossa. Illalla yhdeksän korvilla Hilppa sanoi, että siellä jyrisee ukkonen. Minä webbiin sääkarttoja ja sade-ennusteita pälyilemää. ”Ei siellä tänne mitään ukkosta tule, kaukana möyryää”, loihe Pertsa lausumaan. N. viiden minuutin kuluttua täräytti suoraan maahan Piekälänsaaren puolelle, muutaman sadan metrin päähän. Sitten alkoi tuuli, lyhyt raekuuro ja kaamea kaatosade. Salamat iskivät lähitienoolle monta kertaa, Ukko Ylijumala näytti voimiaan päällämme muutaman minuutin. Vartin kuluttua kuului enää vaimenevaa möyrintää juvemmalta. Oli se pilven saattanut tuulenpuuskakin niin raju, että länsirannan koivikosta katkesi yksi tukkipuun kokoinen runko n. kahdeksasta metristä irtipoikki; auttoipa ilmojen haltija osaltaan meikäläistä puusouvissa.

  Joopa joo, puoli seihtemän korvilla lähdetään ajelemaan Hartwall-Areenalle. Kuka sattui katsomaan sunnutai-iltana YLE Teemalta Rockklassikko-ohjelman Peterin levystä ”So”? Minulle uutta oli se, kuinka kauan levyä tehtiin, ja kuinka perusteellinen työssään, täydellinen perfektionisti, Gabrielin herra oli/on! Hieno levy, yhtä kaikki. Ja tänä iltana on estradilla sama kokoonpano, joka vietti vietti 1985-1986 kuukausitolkulla aikaansa Englannin maaseudulta vuokratun maalaistalon navettaan rakennetussa studiossa. Eikä ainoastaan viettänyt aikaansa, saivat he aikaan yhden rockin historian parhaista levyistä. Odotan illalta paljon, sen lisäksi, että näillä näkymin saan vaihtaa pari sanaa Rohusen Matin kanssa.

  Alkuillalla Sveitsi ja Latvia ratkaisevat Suomen kohtaloa kiekkorääppiäisissä. Mikäli Latvia nappaa tarvittavat/tarvittavan pisteet/pisteen, on se paikansa jatkossa ansainnut; sehän voitti Suomen runkosarjan mittelössä, ja on siis parempi, piste. Mikäli Sveitsi vie kolme pinnaa, on Suomi mukana semeissä, hyvä tietysti niinkin. Jospa Leijonat asioiden siten muljahtaessa lopultakin alkaisivat pelata. Mutta huonolta näyttää, kun Konnakin on muutaman loistavan pelin jälkeen laskenut tasoaan huomattavasti. Ainoa ilon aihe, Rinteen ohella, joukkueessa on ollut Haula (mikä hiton Haula?)

  Että sellsta tänään Hollolasta, varjossa hädin tuskin siedettävät +27, njurmikko leikattu 1. kertaan tälle kesälle, tuomi kukkii, kello on 16:20, ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Onneks ei meillä oo tällaisia, 

saatikka sitten Lernan hydria!

TIEDE JA TAIDE

  Kyhäelmieni ”TIE” ja ”TIEDE” jälkeen kerroin käsitteleväni ominaisuutta ”TAITO”. Se jääköön tuota tuonnemmaksi; aion iskostua aiheisiin ”TIEDE” ja ”TAIDE”.

  Määritelmän mukaan tiede tarkoittaa todellisuuden ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja arvostelevaa tutkimusta sekä sen avulla saatua tietojen jäsentynyttä kokonaisuutta. Taiteella tarkoitetaan kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään tuntemia tunnevaikutuksia. Minun määritelmäni mukaan tiede pyrkii aina absoluuttiseen totuuteen, taide kuvastaa tekijänsä ajatuksia, mielipiteitä sekä mentaliteettia, ja sillä halutaan vaikuttaa kokijansa maailmankuvaan. Tiede etsii olemassa olevaa, taide luo jotakin, mitä ei ole ennen ollut.

  Tieteen eri suuntia ovat matematiikka ja logiikka, luonnontieteet, tekniikka ja lääketiede, sekä yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet. Taide voi olla kuva-, sana-, elokuva-, teatteri-, tanssi-, ja käsityötaidetta, tai teollista/taiteellista suunnittelua.

  Tieteen harjoittajat ovat pääsääntöisesti ammatin harjoittajia, hyväpalkkaisiakin, kun taas taidetta tekevistä monet riutuvat pikakaurahiutale-, ja tonnikala-ahdingossa. Tiedettä harjoitetaan kliinisesti, tunteet sivuun jättäen. Taidettakin voi tehdä 8 tuntia päivässä, mutta onko se silloin samanlaista, kuin inspiraatiosta syntyvä, oikeaan hetkeen toteutuksensa sijoittava taide. Jotenkin vierastan ajatusta ”nine to five-taitelijasta”. Toki vaikkapa kuvanveistäjä, joka on luomuksensa saanut mielessään, paperille, pienoismalliin saakka kehitettyä, tulee lopullista teosta päivittäin valmistamaan. Myös kirjailija, kun on romaaninsa aiheen, juonen, tyylin, etc., saanut hahmotettua, alkaa ankaran puurtamisen. Mutta hieman kirjoittamista itsekin yritelleenä tiedän, ettei se suju, ainakaan minulta, niin, että istahtaa aamulla näppiksen eteen, ja alkaa paukuttaa. Kyllä se vaatii oman tunnetilansa.

  Tiede on kylmiä tosiasioita, yritystä ja erehdystä, rankkaa aherrusta, taide on inspiraation etsimistä, vaikuttamista, elämäntapa. Tiede tarvitsee rahaa, laitteita, laboratorioita, avustajia, organisaatioita. Taide tarvitsee vapautta, ajatuksia, innostusta. Tiede on teknistä touhua, taide on kulttuuria.

  Molempia, tieteen tekijöitä sekä taiteilijoita maailmamme tarvitsee. Tiede kehittää elämäämme helpottavia, sitä pidentäviä, ja viihtyisämmäksi tekeviä elementtejä. Taiteilija jakaa mielihyvää, iloa, esteettistä nautintoa.

  Tiede ja taide kohtaavat monissa suurissa taitajissa, neroissa, Leonardo da Vinci lienee tunnetuin esimerkki. Galileo Galilei kirjoitti useita teoksia. Monet tiedemiehet, mm. Isaak Asimov, Arthur C. Clarke ja Sir Fredrikc (Fred) Hoyle olivat tuotteliaita kirjailijoita. Niin, tietysti myös Arkhimedes, klassinen esimerkki tieteilijä-kirjailijasta, kuten Benjamin Franklinkin.

  Siinä ajatuksia tieteestä ja taiteesta, pähkinän kuoressa, kummastakin voisi kirjoittaa vaikka kuinka laveasti. Nyt ei muuta, kuin jokainen omia mielihalujaan taiteen saralla toteuttamaan. Ei taiteen tekeminen rakettitiedettä ole.

Leonardon keksintö ja taulu

TIETO

  Jokunen päivä sitten pohdiskelin kiehtovaksi kuvaamaani sanaa tie. Nyt alistan yhtä kiehtovan käsitteen tieto viiltävän analyysin, purevan pohdinnan,  perusteellisen tarkastelun, ikeeseen. Olletikin, kun suomenkielen verbi tietää on muodostunut sanoista  tie, tuntea tie.

  Platonin Theaitetos-dialogin perusteella tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. ”Tieto on valtaa”, ja ”tieto lisää tuskaa”. Siinäpä pari kliseetä alkuun ruodittavaksi. Molemmathan pitävät paikkaansa. Koska tieto on valtaa, sen avulla kiristetään ja saadaan hyötyä, etuuksia, työpaikkoja, poliittista asemaa. Sen saamiseksi urkitaan, varastetaan, kidutetaan, tapetaan, valehdellaan, jopa ääritapauksissa opiskellaan. Tietoa voi salata, pimittää, vääristellä, muotoilla levittäjänsä mielipiteitä vastaavaksi. Tuskaa tieto myös aiheuttaa; on monesti armollista olla tietämättä tietyistä asioista. Mitä et tiedä, sitä et murehdi.

Tiedon portaat ovat pitkät kiemuraiset

  Tietoa on maailma pullollaan, sen virta on valtaisa, ehtymätön, pidäkkeettömästi rönsyilevä, ainakin länsimaisessa demokratiassa. Tänä päivänä sitä pursuaa joka puolelta. Eri mediat, internet, sosiaalinen media suoltavat sitä kasvavalla nopeudella, mille kattoa ei tunnu olevan näköpiirissä. Nyt, kun tiedon saaminen on vaivatonta, tuntuu siltä, että ihmisen aivot alkavat sopeutua siihen, että mitään muuta ei tarvitse muistaa, kuin ainoastaan se, mistä tiedon pikaisemmin löytää. Vielä viitisentoista vuotta taaksepäin minäkin muistin lukuisan joukon puhelinnumeroita, pari pankkitilinumeroa, moniaita matemaattisia kaavoja. Nyt on hakemista omassa puhelinnumerossakin.

  Tietoa on monen moista; on tärkeää, on turhaa, on triviaa, on nippeli- sellaista. Tiedon voi hyväksyä, siihen voi olla uskomatta, tai siihen voi suhtautua skeptisesti. Mihin tietoon sitten voi/kannattaa luottaa? Se on tietysti jokaisen oma valinta. Ja meillä maan matosilla on niin erilaisia luonteita, katsantokantoja, suhtautumistapoja. On hyväuskoisia, on epäilijöitä ja kyseenalaistajia, on henkilöitä, jotka eivät usko kuin itseensä (näillähän on Kilimanjaron kokoinen ego), ja kanssamatkustajia, jotka eivät usko mihinkään. Mediasta tulvivaan tietoon tulee kaiken kaikkiaan suhtautua skeptisesti, samasta asiasta tai tapahtumasta kun saattaa tulla aivan vastakkaisia tietopläjäyksiä, riippuen tiedon lähteen poliittisesta, etnisestä, etc., kannasta.

  Mihin minä, Pertti Juhani, sitten uskon. Näin eläköitymisen kynnyksellä, kyynisyyden alati lisääntyessä, maailmankuvan hämärtyessä (vaikka tulevaisuuden kirkkaana haluankin nähdä), en usko aukottomasti juuri mihinkään. Uskon luonnontieteisiin omassa, ja omamme kaltaisissa, universumeissa. Jos on, kuten uskon olevan mahdollista, parauniversumeita, niin niissä luonnonlait varmaankin heittävät häränpyllyä. Uskon vakaasti, että emme ole maailmankaikkeudessa yksin; jossakin äärettömyydessä piileskelee lukuisia eri kehitysvaiheessa olevia sivilisaatioita, ja kehityksensä ensiaskeleita ottavia elämänmuotoja.

  Aluksi esille ottamieni parin kliseen lisäksi on lukuisa määrä muitakin tietoon liittyviä sanontoja. Tässä ja nyt mieleeni tulee ainakin agenttien käyttämien kevennysten äiti: Jos kertoisin sen sinulle, minun pitäisi tappaa sinut. Tai ainakin nuoruudessani viinatrokareille kuiskattu kysymys: Onks tietoo? Tulkoon kuitenkin jokainen autuaaksi uskossaan!

  Niinpä niin, kun tällä linjalle on lähdetty, taidankin seuraavalla kerralla pureutua ominaisuuteen taito.

Vaka vanha Väinmöinen, tietäjä iänikuinen. (Pinssi, Ruikun taidetta)

ÄITI

Miehen lienee vaikeaa tietää äidin tunteita, tajuta äidin vaistoa, samaistua äidin rooliin, kokea äidin elämyksiä. Äiti on mystinen ja myyttinen hahmo, jokaiselle edes liki pitäen normaalille ihmiselle se tärkein läheinen.

   Koska me körmyniskat emme voi tulla raskaaksi, kantaa sikiötä kuukausitolkulla, synnyttää lopulta uutta elämää, olemme ulkona, poissa kartalta, ihan pihalla, niistä ajatuksista, mitä äitien päissä liikkuu. Ei niin, ettei lapsi isälle olisi megalomaaninen kiintymyksen kohde, ainainen ilon lähde. Ja isä lapselle, jos niikseen tulee, jatkuva turva ja tuki, opettaja ja ohjaaja.

  Sanotaan: ” Äidin rakkautta ei mikään voita”. Pitää varmasti paikkansa. Siinä tunteet ovat kasautuneet sellaiseksi tihentymäksi, ominaispainoltaan osiumin arvoakin suuremmaksi, että eivät Romeo ja Julia, eivät Elisbeth ja Richard, eivät Orfeus ja Eurydike, eivät Lancelot ja Guinevere, eivät Kleopatra ja Marcus Antonius, eivät Paris ja Helena, koskaan päässeet sellaisen rajoja kolkuttelemaan. Liekö lähinnä ”täydellistä rakkautta” olleet Edward XIII ja Wallis Simpson.

  Äidin rakkaus on pyyteetöntä, tarvittaessa yksipuolista, aina anteeksi antavaa, viimeiseen asti ymmärtävää, joskaan ei välttämättä hyväksyvää.

  On tietysti minimaalinen määrä mieleltään järkkyneitä äitejä, kuten lapsiakin. Silloin eivät kuvailemani asiat toteudu, luonnon lait kääntyvät itseään vastaan. Valitettava fakta on: tapahtuu äidinmurhia, tapahtuu lapsenmurhia. Joku on sanonut: ”Äidinmurha on kaikista fyysisesti mahdollisista rikoksista sovittamattomin”.    Jätetääpä kuitenkin tällä kertaa vääristymät ja sivujuonteet, niin Oidipus-, kuin Elektra-kompleksitkin käsittelemättä. Sen sijaan lopetellaan toivottamalla jokaiselle äidille erinomaista, mutta näköjään hieman sateista, juhlapäivää.

  Lopuksi Augustin, 5 v., määritelmä äidiksi tulemisen ihmeestä: ”Kaikki tädit voivat synnyttää lapsia, kunhan niillä on ruumis ja etuosa”. Voiko sen paremmin ilmaista?

Ritva-sisko, isoäitini Emma, minä äitini sylissä 1952 jaa.

TIE

  Tie on kiehtova sana. Sen lisäksi, että se nykyään tarkoittaa maastoon rakennettua, tai muotoutunutta, nykyään lähinnä ajoneuvoille ja kevyelle liikenteelle omistettua kulkuväylää, sitä käytetään puhuttaessa, elämästä, urasta, ammattiinvalmistumisprosessista, esimerkkinä tavasta toimia tai elää, muutamia listatakseni. Ehtoopuolen ihminen on yleensä kulkenut pitkän tie, jostakin johonkin, kehdosta hautaan, kasvatuslaitoksesta katkaisuhoitoon, yliopistosta öky-yhtiön hallitukseen, Saimaan saaresta eläkkeelle. Lukemattomissa lauluissa kerrotaan "pitkästä tiestä", "omasta tiestä", ties mistä "tiestä". Ihmisen päätöksiä kuvataan "valituksi tieksi".
  Kalle Päätalon kirjoissa ihmisen elosta ja olosta käytetään sanontaa "elämän varsitien tallaaminen". Varsitie tarkoitti Kallen maalailemina aikoina talvisavotassa hakkuupaikalta lanssille johtavaa hevostietä. Lanssi puolestaan oli puiden varastointipaikka jäällä, ja sieltä ne kevään saavuttua uitettiin pois. Eli kuvaava sanonta, sopii niin tukeille ja pölleille, kuin ihmisellekin.
  On Runoilijan tie, on Kansallisteitä, on Museoteitä, on Postiteitä, on Sininen tie, on Tervatie, oli Raatteen tie, etc. Aleksanteri Suuren valloituretkistä syntynsä juontava Silkkitie oli vuosisatoja pallomme tärkein väylä, aina siihen asti, kunnes merireitit Aasiaan löydettiin.
  Raamatun mukaan Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Virressä puolestaan veisataan: "Tämä tie vie viimein taivaaseen". Mitä moninaisemmat lahkot, kultit, mystiikkaan tai mytologiaan suuntautuneet ryhmittymät puhuvat "tiestä" tarkoittaen heidän oppiensa mahdollistamaa matkaa onneen, auvoon, rauhaan, tasapainoon, ikuiseen elämään.
  Tie voi olla pitkä tai lyhyt; Highway 1 Australiassa on 14 800 km pitkä, Sarkatie Hollolassa alle 50 m lyhyt. Tie voi olla sileä tai kivinen. Tie voi olla leveä tai kapea. Tie voi olla tasainen tai mäkinen, Tie voi olla sula tai liukas. Mutta tarkoitettakoon "tiellä" kulkuväylää, tai olkoon se metafora, on sillä aina yksi ominaisuus; se alkaa jostakin ja johtaa johonkin.
  Tie on myös mm. Frederico Fellinin loistava elokuvaklassikko (La Strada, miksi tie on naispuolinen?), Cormac McCarthyn mainio scifi-opus, ja sen pohjalta John Hillcoatin ohjaama katsomisen arvoinen elokuva, ainakin Chisun, varmasti monen muunkin biisi, tunnetuin lienee Paul Ankan sanoittama ja Sinatran Frankin esittämä, alun perin ranskalainen laulu "My Way". Ja onhan "tie" englannin kielessä "sitoa", detalji, mikä ei kuulu kontekstiin lainkaan, yhtään, vähääkään, tipan vertaa, eikä sen siunaamaakaan.
  Itse olen oman tieni aikaa sitten sisäistänyt, voin sen laitaa siis dallata. Tosin joskus saattaa tulla möyrityksi ravissa, ihan metsän puolellakin, valitettavasti.

Syksyinen tie saattaa olla kaunis

WHO’S THE KING?

Kuka on the King, kun musiikista puhutaan?

Onko se B.B. King, legendaarinen puuvillapelloilta luomisvoimansa kerännyt, 1940-, ja 1950-luvuilla maineeseen singahtanut blueskitaristi ja -laulaja?

Vai onko se Albert King, niin ikään bluesvirtuoosi, jonka kulta-aikaa oli -50-luku?

Entä jos se onkin edellä mainittujen ”kunkkujen”  kaltainen blueshemmo Freddy King.

Mutta kuinka olisi Solomon King? 1960-luvulla maineensa huipulla ollut balladi- ja pop-musiikkia levyttänyt äijä. Paini samassa sarjassa kuin Tom Jones ja Engebert Humperdinck, mutta muistaakseni painoluokkaa ylempänä, niin keholtaan, kuin taidoiltaankin.

Pohtimisen arvoinen on myös King Crimsonin asema ”kunkkurankingissa. Tämä 1970-luvun taitteessa pinnalle ponnahtanut progressiivisen rockin edelläkävijä oli mainio kokoonpano.

Entä löytyykö Kerry Kingin kannattajia? Hän voi olla trash metal-yhtye Slayerin perustajana ja kitaristina, myös Megadeathissa soittaneena olla eräiden mieleen.

Onhan myös Jamaikalla syntynyt reggae fuusio- ja r&b-laulaja Diana King, ehkä hänkin eräiden suosikki.

Luulen, että harva vannoo kotimaisten The Mama King- tai Bad King-yhtyeiden nimiin.

Onko kuitenkin niin, että Elvis was the King?

Minulle kuitenkin on the King ja the Queen Carole King.

Kingejä löytyy paljon lisääkin, nämä nyt ensimmäisinä mieleen tulleina listasin. Heittäkääpä kommentteja, mielipiteitä. Ne käsitellään luottamuksellisena ja salaisina Anttolan Kihuilla televisioitavassa yleisöpaneelissa.

KAUDEN AVAUS

Eilen, 2.5., päräytettiin 1. kertaa tälle keväälle Avokkaaseen. Talvilomalla huhtikuun alussa oli epäilyttävät jääkelit, pääsiäisenä olis veneellä päässy, mutta oli muuta, vappu ei ollu järkevä, koska vaimolla perjantai töitä - siis nyt. Kaikki oli/on ihan oortningissa, koneet, laitteet, vedet, uunit, etc. pelittää. Ainoa pieni harmi oli, että jäät olivat lievästi murjoneet laituri. Noh, lievästi, se on jo korjattu.

Eilisillan hämyä

Ilma on koleaa; välillä paistaa, välillä sataa räntää. Ei haittaa. Blackbird livertää, joutsenet ronklottaa, kuovit kuikuttaa, härkälinnuilla pelit käynnissä, tekevät varmaan taas pesän vakipaikalle 10 m laiturista oikealle, siis maalta katsottuna.

Talvella Luonterilta oli tiemmä löytynyt kuollut kuutti (niisk), mutta myös elävästäkin havainto (hip hei huraa). Siis en verkkoja kutuhauelle ja ahvenelle likoamaan laita; kielto päällä jonnekin asti kesäkuuta, hyvä niin.

Se on sitten koko kesä ja syksy edessä. Viikon päästä ei tänne tulla, mutta vko. 21 Anttolassa vietetään, sitten liki pitäen kaikki viikonloput, heinäkuu kokonaan...katoppa pirua; kello 16:40, ja rakeita pieksää. Pieksää ja pieksää, ei ne oo peukalopään kokosia, saatikka golfpallon, riisiryyniä ne on. Nythän se taitaa laantua.

Meijän puutarhaajatukset ei menny ihan suunnitelmien mukkaan, Pesosen Heikin kanssa tehtiin syksyllä diili, että jos tullee vankat jäät, roudataan kevättalvella saareen joku kuutio soraa laiturin viereen ja mursketta harmaavesikaivon imeytyksen parantamiseen. Sitten oli mieninkinä, että Heguli tulis joskus toukokuussa konheineen tontille. On niät päässy ruusutarha vuosien, vuosikymmenten, saatossa vähän rönsyilemään. Se on varmaan rapiat 1000 m2. Kymmenkunta vuotta sitten se leikattiin alas. Hirveä homma, piikkejä löytyy haalareista vieläkin. Siis Heikin tarkotus on kaivaa ruusut juurineen pois, ja haudata metsän laitaa. Sitten alue tehdään nurmikoksi, mihin istutetaan tarkalla seulalla valittuja kasveja. Noh, eihän siitä mitään jääkelejä tullu. Ja Heikin ryökäle meni vielä telomaan jalkansa paskaksi! Sillähän meni työpakka ihan sekasin. Mutta äsken hänen kanssaan rupattelin. Kyllä homma näillä näkymin tänä kesänä klaarataan. Niin että Kiljusen Matti, jos tämän luet, voit arvata, lautallesi olis jossain vaiheessa käyttöä.

Villiintynyt ruusutarha

Joku ammattihenkilö sais oikeestaan tehä diaknoosin; miksi mikäläistä viehättää kuvata kuollutta luontoa? Onko se oire, seuraus, vai jotakin vakavaa? Oli mitä oli, tulee sitä elinvoimasempiakin kohteita ikuistettua. Ei kun hyvää alkavaa suvea kaikille.

Mennyttä, vähän tulevaakin

VAPPUPÄIVÄ

On vappu, ja pitäisi sataa, siis sekä yleisen ja totutun käytännön perusteella, kuten myös sääennusteen lupaamana. Mutta kun ei sada. Hyvä niin, ulkona juhlivien, marssivien, puheita pitävien, kuplivaa kulauttelevien, etc. näkökulmasta. Toisaalta äiti luonto vettä kaipaisi, pääsisi räjähtämään täyteen vehreyteen. Ja kun tämä päivä on ainoa pitemmälläkin ennustevälillä, milloin on sadetta luvattu. No, menköön näin, sadetanssiin en viitsi yltyä. Sehän on poppakonsti, mikä tehoaa takuuvarmasti. Arvoitus on ainoastaan se, kuinka kauan joutuu tanssimaan.

Meidän naapurissa, viereisessä taloyhtiössä, on liputusvuorossa näemmä yltiöinnokas vappumaani; kun palasin aamulenkiltä klo. 6:10, heilui lippu jo salossa. Ohjehan kertoo, että lippu nostetaan klo. 8:00, ja lasketaan auringon laskiessa tai klo: 21:00, juhannus-, itsenäisyyspäivä- ja vaalipäiväpoikkeuksin. Tuohon aikaistettuun liputukseen en kuitenkaan sovella 21.5.1995 lakiin Suomen lipusta 8 &:än lisättyä momenttia 1 (mikä siirsi entisen momentin 1 momentiksi 2, kuten suurin osa harvoista lukijoista ennestäänkin on sisäistänyt) : ”Joka julkisesti turmelee Suomen lipun tai käyttää sitä epäkunnioittavasti taikka luvattomasti ottaa paikaltaan yleisesti nähtäville asetetun Suomen lipun, on tuomittava Suomen lipun häpäisemisestä sakkoon”.

Kello on nyt 11:30 ja kappas vaan; siellä sataa, niukasti tosin, taitaa olla rännän sekaista. Jos sade (toivottavasti) jatkuu, tarkoittaa se, että iltapäivän käytän päivänokosiin ja lukemiseen; Hilpan kera promenadille en näet römppäkelissä urkene.  

Siispä: Olitte sitten sisällä tai ulkona, marssimassa tai puheita kuuntelemassa, selvänä tai humalassa, kunnossa tai krapulassa, brunssit vatsassa tai tantereella, lyyrahattu tai pipo korvilla, hauskaa Vapun loppua teille kaikille.

Liekö vappulounas, kuva joka tapauksessa Lahden Seurahuoneelta 1950-luvulla. Pöydän takana vasemmalla puolella lärvit kameraan päin isoisäni Pekka ja isoäitini Emma