KAIMAUNI JA MAATÖITÄ

  Unet ovat ihmeellisiä. Aamunkoin tietämissä koin tällaisen:
  On aamu. Menen ulos, katson mittaria, 6 astetta plussaa. Vilkaisen rannan suuntaan.
  "Mitä hemmettiä, vene on poissa!"
  Koska kuomu näkyy hyvin talon pihaan, olen varma, että se on kadonnut!
  Silpasen takin niskaan, kiiruhdan laiturille. Onhan se paatti paikallaan! Ja kaimaani Koistinen istuu ohjauspulpetin takana. T-paidassa ja bermudoissa istuu, aurinkolasit otsalla. On irrottanut peitteen, mikä on myttyrässä veneen keulassa. Virtalukosta törröttää ruuvimeisseli.
  "Hittolaine, ku en sua sitä käöntii",  Koistis-Pertti lausahtaa.
  "Mihis siä venettä olit viemässä?", hinkaisen.
  "No mut ehäku", vastaa kaimaani.
  Uni loppuu siihen, herään.

  Kohta nousin ylös tuvan uunia lämmittelemään. Kun menin otsalampun valossa hakemaan halkoja, oli pakko käydä mutka rannassa, tarkastamassa, onko vene tallessa.

  Mistä lie tuo uni juontuu? Koistis-Pertin kanssa on yhteys jäänyt lähinnä fb-kaveruuteen. Viime kesänä hän oli niin pikaisella käynnillä kotiseuduillaan, että emme ehtineet edes tavata. Siis erittäin toden tuntuinen, mikä päivä tahansa mahdolliseti toteutuva, uni; kaimaani ilmestyy Tukholmasta syksyllä kesätamineissa vohkimaan venettämme!
  Jos kaimaani olisi veneen saanut käyntiin, lähtenyt ulapalle etsimään karannutta lemmikkiään, mieleni ihmeelliset koukerot olisivat unipäissään sepitteet tarinaa, missä kaimauni ja uimakani ovat yhteydessä. Mutta niinhän ei käynyt.

  Koistis-pojan tokaisu "no mut ehäku" viittaa selvästi edesmenneeseen vääräleukaan, Valtosen Tateen, RIP. Hän oli jalostanut yleispätevän selityksen, selityksen, mikä kelpaa ihan mihin vaan. Vaikkapa:
  "Minkä tautta siä perräytit tuon muikkuluatikon piälle, Tate?"
  "No mut ehäku!"
  Tuota, ja muitaTaten unohtomattomia lausahduksia, muisteltiin Pertin kanssa pari-kolme vuotta sitten, kun oltiin nokikkain Anttolassa. Olisiko siitä jäänyt itämään, unen aihe.
 
  Jääkööt tähän, osaamattoman analysointi.

  Tänään nostettiin viimeiset perunat ja onnettomiksi jääneet porkkanat sekä punajuuret. Sen jälkeen mylläsin maan jyrsimellä. Hieman myös suurensin viljelyalaa. Pottua ainakin on hyvä saada hieman enemmän kylvöön.

  Sitten levitettiin ohjeiden mukainen määrä kalkkia. 

  Toivottavasti tulevan kautena peruna tuottaa hieman tämänvuotista runsaamman sadon. Samoin mieltä lämmittäisi, jos porkkanat venyisivät kunnolla syötäviin mittoihin. Ja punajuuret myös.
  Koska kasvimaa, joka on ikiaikaisella pellolla, on vasta keväällä ensi kertaa vuosikymmeniin myllätty, on selvää, että se ei vielä ole parhaimmillaan. Juuria, paakkuja, melko tinttiä multaa. Mutta jokaisella käännöllä tilanne paranee. Harkinnassa on, että hakisin jostakin paljuilla hiekkaa sotkettavaksi multaan. Siitä peruna tykkää. Mutta katsotaan vielä ensi kesä, päätetään sitten.

  Hilppa loihti uuniin kaalikäärtetortun. Kokeeksi teki. Toimi. Ja on lienee helpompi kokata, kuin kaalikääryleet.

  Hyvää oli, kotiin jääneen puolukkahillon korvaajaksi tehdyn uuden satsin kera.

  Nyt on syöty. Kohta ryypätään korvikkeet. Sitten lasketaan verkot. Laitamme isompisilmäiset pyytämään lahnaa, nelivitoset ahventa. Saapi nähä, muuttuuko ruokalista huomenna kalavoittoiseksi?

  On näköjään viikonloppu tulossa. Mistäkö sen tiedän? No siitä, ei tule pariin päivään Emmerdaleja. Tänään vielä onneksi tulee. Muuten on aivan se ja sama, mitä päivää kuluttaa. Kun sen verran pysyy kartalla, että osaa sovituttuihin juttuihin lähteä. Ja sitä varten on olemassa kalenteri, mikä ilmottelee kaikilla mahdollisilla värkeillä tulevista velvotteista. Onneksi olen vielä muistanut nuo muistutukset kalenteriin laitella. Eli keskiviikkona tulee nootti: "Huomenna Hollolaan, lauantaina Iiriksen synttärit". Itse asiassa voi olla että lähdetään jo keskiviikkona, jos kelit kovin sateisiksi äityvät. Näkkyypähän.

PS. Noihin minun Emmerdale-juttuhini kannattaa suhtautua varauksella. Kunhan jorisen. Jos jää jakso, tai kymmenen, katsomatta, ei se aiheuta sydämentykytystä, raivokohtauksia, masennusta, eikä kumppanin pahoinpitelytarvetta.

EX NIHILO NIHIL FIT

Kun yksi mökkikausi alkaa vääntäytyä ehtoopuolelle, on aika ja aikaa suunnitella tulevan kesän projekteja. Kaksi mittavampaa urakkaa on tarkoitus toteuttaa:

  1. Lasiveranta purkaa, rakentaa uudelleen saman näköisenä.

  Lasiveranta on nykyisellään lähes käyttämätön. Se on rakennettu ilman lämpöeristeitä, ja lasit ovat yksinkertaiset. Eli se on joko liian kylmä, tai liian kuuma. Siellä on suunnilleen ulkolämpötila, paitsi auringon paistaessa, jolloin kesäisin saattaa neljäkymmentä mennä hyvinkin rikki.
  Veranta on myös aikanaan väsätty kovin matalalle. Se on jo alkanut osoittaa lahoamisen oireita. Muuten se sopii taloon, kuin nessu naamaan.
  Jos sen uudelleenrakentaa, lämpimäksi tilaksi tietenkin, sille tulee lähes ympärivuotista käyttöä. Sinne voi siirtää tv:n, tietokoneen, käyttää kahvihuoneena, miksei myös ruokailuun. Ja oven eteen on tarkoitus rakentaa pieni kuisti, mihin mahtuu snadi pöytä ja pari tuolia meille aamukahvin nauttimiseen. Tai mitä minä selitän. Piirsin kokonaisuudesta kuvan viime reissulla.

  Ei muuten mikään nopea homma, piirtää noinkin simppeli pohjakuva. Kun ei ole mitään asiaa helpottavia ohjelmia. Ihan Word'illä vaan, viiva kerrallaan.
  Ei kuvaa muuten olisi tarvinnut tehdä, mutta menekki on mukavampi laskea, kun on jotain, mihin nojata.
  Ongelmiakin tulee, mikäli päädyn moiseen projektiin. Nykyinen veranta on rakennettu siten, että lattiakorko on yhden rapun verran (n. 30 senttiä) tuvan lattiatasoa alempana. Kun uuteen laitetaan lämpöeristeet ala- ja yläpohjiin, ja jos aikoo pitää vesikaton entisen laisena, huonekorkeuden kanssa tekee tiukkaa. Lattiakorkeutta ei näet voi juurikaan nostaa ilman isohkoja maansiirtotöitä. Olen kuitenkin ynnännyt, että homma onnistuu, kun käytää sopivia eristeitä ja tinkii huonekorkeuden muille, kuin koripalloilijoille  tai ylipäätään hongankolistajille soveltuvaksi. Pitää vielä piirtää yksi leikkaus, seveltää tuo seikka ennen lopullista päätöstä.
  Täytyy myös hieman laskella kustannuksia. Miettiä, kestääkö perse. Menevä puutavara ei mailmoja maksa, eivätkä eristeet. Ikkunat ja ovi, jos ne jossain teettää, maksavat puolestaan monta tikkuria kärpännahkoja, ihan kiihtelysksittäin. Lämpölasielementtejä puolestaan saa hieman edullisemmin. Istuttaa ne aukkoihin, ei ikkunoiden tarvitse olla aukeavia. Tarkoitus on myös irrottaa pellit nätisti, käyttää ne uudelleen.
  Jos ja kun tuon urakan ensi kesänä tekee, Hanelin avustuksella, vaikka mies on vielä asiasta onnellisen tietämätön, tulee meille mainio oleskelutila. Eikä ole enää pimeän hämärä, niin kuin tupa!
Ikkunoihin kun hankkii kaihtimet, pysyy kesän paahdekin siedettävimmissä lukemissa.
 

2. Suorittaa talon ulkomaalaus.

  Lähivuosina maalaus on joka tapauksessa tehtävä. Varjon puolelta maalipinta on vielä aika hyvä, mutta auringon polttamilta sivuilta kaipaa jo ehostusta. Jos verannan uusii, niveltyy värjäys siihen luonnollisena osana. 

  Jos nuo suunnitelmat toteutuvat, ei käsittääkseni isoja arpeetteja ole vähään aikaan tiedossa. Jollei sitten saunan maalausta, aitan maalausta, tai maakellarin perusparannusta, porakaivoa, suihkua. 

  Niin se vain on, että " Ex nihilo nihil fit". Jotakin on niiden puolentoista vuosikymmenen aikana, jonka mökki on ollut ilonamme ja taakkanamme, tehty. Jotakin on tekemättä. Mutta ei täällä paikat ole huonompaan kuntoon luisuneet. On se jotakin, sekin.

  Ilma on tänään aivan loistava. Tyyntä, lämmintä hieman yli kymmenen, aurikokin alkoi paistella tunti sitten. Hilppa lähti perräisten jälkeen keräämään vähän puolukoita. Kävi naet niin, että hän unohti puolukkahillon kotiin. Ja eihän kukaan uunipaistia  ilman puolukkahilloa nauti. Jos ei ole uhkapakko.

  Ulos pitää minunkin mennä. Juutuin vaan tähän kirjoittamaan. No, kirjoitan loppuun. Kohta tulee Hilppa, juodaan kahvit. Sitten lähden valmistelemaan aamulla verkosta löytyneiden ahventen savustamista. Sellaiset vajaan kilon körmyt ne olivat. Ja elossa, tällä kertaa. Ja samalla paikalla, missä taannoin kangistumaan päässeet yksilöt. Hyvä mesta, vaikka viikko siteen ei yhtää kalaa antanutkaan.   

  Niitä sitten haikuuttelen saunaa lämmitellessä. Saavat vetäytyä kypemisen ajan. Iltapalaksi ovat verrattavissa ihan mihin tahansa, vaikka millainen gastronomi tai hienostelija olisi.

  Nyt rouva pölähti pihaan. Ei ollut malttanut olla keräämättä viiden litran ämpäriä täyteen. Joten kahvinkeittoon, sitten haikutusvalmisteluihin.

PS. Kanttarellejä nousee kaiken aikaa. En viitsi, eikä ole tarvetta, lähteä niitä enempää haalimaan. Käyn aina kopaisemassa tarpeen mukaan. Torvisienistä en tiedä, ovatko jo alkaneet maatumaan. Pitää huomenna kipaista kurkistamaan.

TULIPAHAN AJELTUA

   Tuli eilen ajeltua mutka Helsingissä. Anna ja Jonin ollessa estyneitä käytettiin Iiris perheuinnissa. Tai Hilppa käytti, minä odotin.
  En tiedä miksi, mutta minusta on tympeää ajaa Lahti-Helsinki-väliä. Monasti ajankin Mänsälään ja Mänsälästä takaisinpäin vanhaa tietä. Siellä ei tarvitse koko ajan olla katse peräpeiliin liimautuneena. No eilen en ajanut, vanhaa tietä. Ja tympeältä tuntui. Paljon rattosampi on usmuutella Hollolasta Potinlahteen, vaikka on liki tuplamatka.
  Ei syy Helsinkiin tai takaisin ajamisen tympeyteen ole siinä, että itse määränpää olisi tympeä. Joku vain mättää. Kertokaa, jos osaatte selittää.

  Nyt Hollolassa. Hilpaa duunaa omenasosetta, minä blogia. Mietin, kirjoittaisinko Saksan vaaleista? En tietysti kirjoita, en ole poliittinen toimittaja, en toimittaja lain. Mutta kirjoitan kuitenkin sen verran, että pelottaa vähän. Toivottavasti ei ole syytä enempään, kuin vähään. Pelkoon.
  Ehkä Saksan maallakin on kohta politiikan yläportailla ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että "eivät ihmiset ole mistään apinasta kehittyneet". Olen samaa mieltä, pienellä tarkennuksella. Nimittäin "eivät ihmiset ole mihkään apinasta kehittyneet". Ainakaan kaikki.
  Trum on nokitellut urheilijoiden kanssa. Kenempä kanssa ei Trump nokittelisi. Olevinaan pelimiehiä. Ettei jäisi luu jakajan käteen, jossain vaiheessa. Tämä kappale on irrallinen ja asiaayhteyteen kuulumaton huomio.

  Iloisempiin asioihin. Kuten Iiriksen vierailuun. On se lysti tyttö. Vaikka olen jäävi. Ja vaikka on joku uhmavaihe menossa. Kaikkeen tulee vastaukseksi "ei!" Tai ei sentää. Jos kysyy: "Haluatko jäätelöä?", on vastus "Éeiii...., eiku haluun!"  Mutta en väsy katselemaan hänen kasvojaan, kun PikkuKakkonen on jännittävimmillään....

...tai kun hiekkalaatikolla on touhu tarkkaa.

  Viikon kuluttua on Iiris juuri saavuttanut kolmen vuoden merkkipaalun. Paalua kumarretaan 7. päivä lokakuuta. Silloin tyttöä pääsee taas seurailemaan. Ikäistensä joukossa telmimässä. Mutta sitä ennen mennään saareen. Huomenna. Hienoon syysilmaan, mikäli on ennusteisiin uskomista. Toivotaan, että on. Ei nimittäin sadepisaraa ole  Forecan Anttolaan povaamilla kymmenen päivän kartoilla.
 
  Kun kotona muutaman päivän viettää, huomaa tietyn seikan. Seikan, mikä on aiemmin jäänyt huomioimatta. Nimittäin sen, että kun saaressa voi pienessäkin raossa käväistä ulkona, ei sitä kotioloissa tule tehtyä. Vaikka rivarissa asuukin, ei ulko-ovea tule avatuksi, kuin jonkun tähdellisen syyn takia. Ei täällä viitsi huvin vuoksi käydä dalaamassa talon ympäri kamera kaulassa. Eikä piipahtaa takapihalla kuseksimassa, tietenkään!
  Edellisinä vuosina, kun Avokkaassa on vietetty vain lomat ja viikonloppuja, ei tosiaan tuollaista ole pannut merkille. Eikä se ole vaivannut. Ei suoranaisesti nytkään vaivaa, mutta kyllä homman konkreettisesti tiedostaa. Nyt alan ymmärtää ystäviämme Ilua ja Maijaa. Eläköidyttyään he näet muuttivat pääkaupungin kerrostaloasunnosta omakotitaloon pieneen rannikkokaupunkiin. Välttääkseen "kerrostalokuoleman", ilmaisi Ilu ratkaisua. Sitä en toisin tiedä, käykö Ilu kuseksimassa pihalla. Iso tontti heillä ainakin on, ja rauhallinen miljöö.

  Hilpalla on ensimmäinen satsi omenahilloa purkeissa, toinen tekeillä. Kun se säilötty, syödään, hetki huilataan. Sen jälkeen on tarkoitus lähteä Kunttiksessa torstaina avattussa Prismassa käymään. Ei kai sieltä edes ämpäreitä enää saa, ei edes kahveja. Kunhan uteliaisuuttaan käydään. Yksin tein samaan kiinteistöön muuttaneessa apteekissa ja vieressä olevassa kirjastossa asioidaan.
  Yhtenä aamuna sauvakävelin tuon Prisman ohi. Panin merkille, että se on auki ma-la 07:00-22:00 ja su 09:00-22:00. Oletan, että lauantain kello seitsemän, tai sunnuntain kello iltakymmenen, asiakkaiden laskemiseen ei tarvita edes molempia käsiä. Mutta kauppa se on, joka kannattaa. Kai nuo hiljaiset tunnit paikataan ruuhkaisempien aikojen avulla? Hollolassakin? Vaikka on pari muuta Prismaa ja City-Markettia vajaan kymmenen kilsan säteellä. Niin että uteliaiden ensi-ihastuksen laannuttua ei ostajakuntaa kovin laajaliti, ei ainakaan Lahden suunnalta, tulene. Mutta mitäpä sitä pohtimaan. Taikka Pätkän sanoi: "Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta kysynpä vaan!"

  Ei ehkä tällä viikolla vielä tälläistä olosuhdetta saaressa, mutta luultavasti tuokin tullaan kokemaan.

HYVÄÄ NIIKU SYYSPÄIVÄN TASAUSTA, TOTANOIN

  Hollolassa niiku ollaa. Tultiin, totanoi, niiku toiseen kertaan niiku suunnitelmia sillee niiku muuttaen jo tuollee torstaina.
  Tänä aamuna niiku sateli sillee niiku pikkasen. Vähän tuollee lyhensin niiku aamulenkkiä, etten olis totanoinnainii kastunu ihan niiku märäks.

  Anna ja Iiris tulee niiku kylään tänään. Anna totanoin lähtee huomenna sillee niiku kaverien kans niiku syömään. Me tuollee niiku ollaan Iiriksen vahtina.
  Meille taisi tulla niiku Stadin keikka sunnuntaiksi. Iiriksellä on sillee niiku uimajuttu iltapäivällä. Niiku perheuinti tollee yli kolme vuotisille. (Onkohan Anna väärentänyt sille niiku henkkarit, ku Iiris täyttää sillee niiku kolme vasta kohta totanoi puoleen). Mutta Anna on niiku pyydetty yhden sillee niiku tutun lapsen kummiksi. Eikä Joni niiku jouda. Iiris oli sanonut, että menee sinne mumman kans. Eli pitää totanoinnainii vissii ajella niiku Helsinkiin.

  Niiku huomaatte, ansiokkaan ahkerasti sillee niiku aamutv:ta seuranneena olen tällee tehny niiku huomioita. Olen oppinut, niiku kuinka pitää sillee niiku puhua. Joka aamu haastatellaan totanoi useita henkilöitä. Niiku eri sukupuolisia, sillee niiku mitä erilaisimpia aloja edustavia, niiku eri koulutustason omaavia ihmisiä. Tuohon tapaan niiku he, totanoi niiku puhuvat. Tai vanhemmat, virkamiesm...., anteeksi virkahenkilömäiset saattavat niin kuin puhua, tuota noin, sillä tavalla, niin kuin, hieman sillä tavalla niin kuin, enemmän kirjakielellä, tuota noin.

  Tiedän siis, kuinka tulee keskustella. Mutta, totta vieköön, kirjoitettuna se ei tunnu kovin hyvältä. Sanoisin vielä, että en sillee niiku konditionaalin käyttöön totanoi nyt jaksaisi puuttua.

  En enää viitsi niikutella. Puheessa varmaan helppoa, mutta näpytellessä ei. Raskasta hommaa. Mutta tosiaan näyttää, että sunnuntakina mennään Iiristä uittamaan. Tai mumma menee, minä toimin saföörina. Käsittääkseni uinti tapahtuu Hotelli Haagassa, eli aivan lähellä Tiilikaisten kotia. Lyhyt matka kuljettaa, pitkä kuljetettavan luo. Mutta pitäähän tytön oppia uimaan, elämään veden kanssa.
  Tuosta henkkariasiasta vielä. Iiris on elokuusta asti käynyt yli kolmevuotiaille tarkoitetussa tanssikerhosssa, ollut päiväkodissa yli kolmevuotiaitten ryhmässä ja tosiaan käynyt tuossa perheuinnissa. Jos likka olisi aikuinen nainen, hän ei suin surminkaan suostuisi tuollaiseen iän yliarvioimiseen. Mutta näin ollen ei liene katso sitä pahalla silmällä.

  Saaresta tosiaan eilen kotiuduttiin. Jet lagista toipumista helpottaaksemme söimme päivällä kanttarellikeittoa, ja Hilppa väsää parhaillaan suppilovahveropiirakkaa. Ensimmäistään ikinä. Tateista ja rellukoista on niitä tehnyt lukemattomia. Maistuu varmaan vahveropai. Mieto sieni, kuten nuo toisetkin.

  Tiistaina ap. menee Hilppa suuhygienistin käsittelyyn. Minä käyn sillä aikaa hankkimassa Elinalle kassillisen muonaa ja muuta mahdollista tarviketta. Kun noista touhuista selvitään, taas kohti Anttolaa. Rehti viikko saaressa. Torstaina, 5. lokakuuta, Hollolaan, lauantaina Helsinkiin Iiriksen kolmivuotisille.
  Luultavasti maanantaina 11. 10. taas saareen. Alkavat tulla sellaiset ajat, että pitää harkita vesijärjestelmien purkua, ettei pakkanen pääse yllättämään, värkkejä rikkomaan.

  Veneen ajattelin käyttää talvihuollossa ja viedä Hanelille säilytykseen lokakuun loppupuolella. Sen jälkeen kuljetaan sähkön tuuppaamalla soutuveneellä. Kuljetaan, minkä kuljetaan. Mutta oletettavasti kuljetaan. Jos ei paina talvi päälle viime vuosia aiemmin.

  Tänään on jo syyspäiväntasaus. Yksi kvartaali vielä talvipäivänseisaukseen. Siitä alkavat päivät pitenemään. Kevätpäiväntasaukseen on puoli vuotta.  Siitä kvartaali mittumaariin, eli kesäpäivänseisaukseen. Vuonna 2017 olemme olleet ensimmäisellä kvartaalilla Avokkaassa 15 päivää, toisella 44 päivää, kolmannella 74 päivää. Neljännelle on varovainen arvio 25 päivää. Sellaista on meikäläisen kvartaalitalous.

Syksyn oloinen kuva aivan viime vuoden syyskuun lopulta....

....ja toinen lokakuun lopulta.

HAETAAN PÖLLÖÄ LINTUA

    Eilen oli päivä pilvinen. Ei tullut juuri duunia tehtyä. Mutta Mikkelissä poikettiin. Haneli näet soitti, kysyi josko lähtisin heittämään hänet ja naapurinsa Tonin Tuukkalan ABC:lle. Olivat lähdössä muutamaksi päiväksi Kuusamoon linnustamaan. Matkan kolmas osallistuja oli tulossa Kouvolasta, ja he säästäisivät tunnin, toista, jos ei tämän tarvitsisi poiketa Anttolan kautta. Meille se sopi. Veneiltiin Piskolaan puoli yhdeksi. Haneli oli tavaransa lastannut Nissukkaan. Minä puikkoihin, Tonin pihaan, mies ja varusteet kyytiin, kohti Tuukkalaa. Pullakahvit ehdittiin juoda, ennen kuin eräkaveri saapui. Hänellä oli mukanaan 11-vuotias poikansa. Onneksi oli tila-auto. Sen verran näytti metsästysreissu tarvitsevan rekvisiittaa, että olisi normaali maasturikin käynyt ahtaaksi.
  Vahvistettu trio lähti kohti Kuusamoa, me päin Anttolaa. Ei tarvinnut edes kaupassa käydä, koska suunnitelmista poiketen lähdemme Hollolaan jo perjantaina aamulla. Maanantaihin oli tarkoitus olla, mutta Anna ja Iiris ovat tulossa käymään, joten sinne. ABC:ltä ostettiin kuitenkin suklaalevy ja pussi pähkinöitä iltojen viihteeksi. Niille kävi väärin. Siitä aivan pian.

  Sen verran eilen kuitenkin nahusin, että tein yhden linnunpöntön. Kiinnittelen sen viimeistään keväthangilla aitan taakse koivuun. Toivottavasti löytyy niin pöllö lintu, että ottaa sen asunnokseen.

  Juuri siihen koivuun aion ripustaa, minkä oksilla olen ainakin parina riittoisana myyrävuonna nähnyt pöllön istumassa. Minä en edes tiedä, mikä pöllö se on ollut. Ei ihan snadi kuitenkaan.
  Se, että olen linnun bongannut rusasmyyräisten loppukesien iltojen pimetessä tai aamujen sarastaessa, ei kai ole edes palaneen puupennin arvoinen vinkki sille, että pöllö ampaisisi tekemääni pönttöön vuokralle. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

   Tänään on ollut sopiva syyskuun päivä. Väliin aurinkoa, väliin pilvisempää. Minä sörnäytin aamulla Piskolan puolelle katsastelemaan suppilovahveroita. Olisin sinne sörnäyttänyt muutenkin, mutta tässä tilanteessa tuli toinenkin asiaa. Se asia on, että mehän unohdettiin suklaa ja pähkinät Nissukan takapenkille! Minä jo eilen Tainalle soittelin. Pyysin, jos sillä autolla duuniin menee, jättämään herkut autokatokseen. Niin oli tehnyt hän. Tänään saadaan Emmerdalen kanssa pähkinöitä ja espresson kera suklaata! Pitänee alkaa vatsalihaksia tekemään!
  Mutta sieniasiaan. Jokusia suppiksia löytyi, yhden soossin ainekset reilusti. Muutama tatti, pannullisen verran kanttarellejä, pari valeaa orakasta, lähti myös matkaan. Huomasin, että alan olla kurkkuani myöten täynnä sienestystä. Minä, mies, joka elään sienikori kainalossa, nukkuu sieniveitsi tyynyn alla!  Mutta siltä tuntui, kun hirvikärpäsiä kaksin käsin niskasta ja parransängestä jahdaten ryteiköstä toiseen dallasin. Päätin, että että en mokomien tautta matkaan lähde, kuin korkeintaan kuukauden kuluttua. Silloin on muutamilla suppismestoillani  oletettavasti satoa, ja toivon mukaan pakkanen on ajanut hirvikärpäset huut helevettiin.

  Tuon vuodatuksen jälkeen tuli vähän onea olo. Lepytelläkseni sienten jumalatarta, otin pari kuvaa pihan nuljaskoista, tai mitä lienee?

  Kun kuvia aloin ottamaan, nappasin samalla konnanyrtistä, hiipuvasta värimintusta ja punertamistaan harkitsevasta maksaruohosta.

  Siinä kuvia yhdelle päivälle. 

  

  Huominen täällä siis ollaan, perjantaina lähdetään, tiistaina palataan. Reilu viikko on tarkoitus silloin viipyä. 

  Sillä rupeamalla saadaan loput perunat syödyiksi, mitättömän kokoiset porkkanat ja punajuuret nostetuiksi. Minä pääsen uudenkarhealla jyrsimellä mylläämään. Tarkoitus on hieman laajentaa plantaasia. Perunaa muutama rivi lisää. Se onnistui mainiosti, perunasato. Tosi hyviä ja puhtaita pottuja. Porkkanat ja punajuuret, samoin herne, olivat lähes katastrofi. Kiitos ilmojen, jänisten ja aloittelevien maajussien. Luulen, uskon ja toivon, että ensi kesänä laarit täyttyvät toiseen malliin. Ei pidä lannistua. Vaikka kaupasta, jopa torilta, saisi vihanneksia halvemmalla, kuin osaamattomien temmellyksen tuloksena. Mutta kun ei ole tarvetta laskea työlle ja tai ketutukselle hintaa. Sen paremmille ne maistuvat, mitä vaikeamman kautta kasvavat, luomujen luomut.

  Asiat tulivat päivitettyä. Lähden siivoamaan soutuveneestä lehdet. Kummasti niitä satelee, vaikka puut näyttävät vielä olevan aivan vihreinä.  Nimimerkillä "Kauhulla lokakuuta odottaen". 

PUOLUKKAA JA HILJAISTA UISTELUA

  Ei ollut kukaan ehtinyt/löytänyt puolukkamestoillemme. Uskollisesti odottivat parhaimmilleen kypsyneet, muutama viikko sitten toteamassa käymämme marjat. Kahtena päivänä niitä dallattiin poimimaan. Nyt on tarvittava määrä kasassa. Ehkä loppuviikosta vielä yksi rupeama tehdään. Annalle, jos sen pakkaseen mahtuu. Tai tehköön hilloksi.

  Ensimmäiselle keruureissulle otettiin poimurit matkaan. Minä luovuin heti sen käytöstä; olivat puolukat niin lyhyessä varressa, että sammalta pyrki tulemaan mukaan. Hilppa jatkoi rohmun käyttöä sinnikkäästi. Hieman minua nopeammin hän sai ämpärinsä täyteen, ei oleellisesti kuitenkaan. Ja putsatessa totuus tuli esiin: käsin poimituissa on murto-osa siitä roskasta ja työstä, kuin poimurilla haalituissa. Rouva otti onkeensa, tänään hänkin poimi käsin.
   Tänä aamuna kierrettiin Hilpan suosikkimestan kautta. Sillä suunnalla oli joku käynyt marjat poimimassa. Pieni lämpäre oli jäänyt huomaamatta. Se noukittiin, saatiin ämpärien pohjat peittoon. Siitä metsän halki jatkamaan eilistä savottaa.

  Puolukoita on toisiaan runsaasti. Niin paljon, että, häpeä tunnustaa, keräsimme vain suurimmat marjat, runsaimmat mättäät. Ja vielä jäi tuolle arviolta vajaan puolen hehtaarin alueelle käden käymätöntä alaa vaikka kuinka.
  Ihan mukavaa hommaa, vaikka en varsinaisesti marjanpomintaa rakasta. Yksi kurjuus kuitenkin ilmaantui, oikeastaan montakin. Nimittäin hirvikärpäset! Yleensä Avokkaansaaressa ei noita kelvottomia ole, kun ei ole hirviäkään. Nyt kuitenkin oli. Hirvi tai hirviä lienee poikennut uimasiltaan saaressa. Tai voivat olla parastaikaakin, mene tiedä. No, tuskin menette ja tiedätte. Mutta tiedättekö, mitä yhteistä on hirvikärpäsellä ja Hanelin perheen karkeakarvaisen mäyräkoiran pennulla Kaapolla? Tietenkin se, että molemmat tykkäävät parransängestäni. Kaapo pyrkii sänkeä natustelemaan, kun sen syliini otan. Hirvikärpänen puolestaan hakeutuu karvoituksen sekaan. Ja partakarvoituksen, kun ei "putkihatun" estämänä pääse hiuksiin. M.O.T. Jos olette tarkkoina, huomaatte, että kuvassa päälaellani on hirvikärpänen. Odottelee varmaan sopivaa tilaisuutta livahtaa sängikköön.

  Puolentoista tuntia oltiin metsässä. Kymmenen jälkeen palattiin. Niin palasivat pian sähkötkin; katkos oli tunnin verran ilmoitettua lyhempi.
  Hilppa putsasi puolukat. Nyt se kävi melko joutuisasti. Sitten syötiin. Minä en malttanut perräisille asettua. Lähdin uuden moottorin avuin uistelemaan.
  Tein eilen systeemiin parannuksen. Koska veneen ohjaaminen, kun kone on perälaudassa, on hankalaa, ergonomisesti päin persettä, ja epämukavaa, laitoin lankun kulkemaan takatuhdon ohi, kiinnitin koneen siihen. aluksi laitoin virityksen kiinni ainoastaan ruuvipuristimilla. Ajelin koemielessä saaren ympäri. Hyvin toimi. joten kiinnitin lankunpätkän parilla läpipultilla.

  Tuollainen innovaatio. Otin kuvan täydestä uisteluvauhdista hilauduttuani varovasti keulaan. Niin ei tietysti saisi tehdä. Joten älkää matkiko, Peppe oli tuhma vaikka pelastusliivit päällä olivatkin.

  Laitetaan vielä kuva toiseen suuntaa. Soitellen sotahan lähti hän. Huomaatteko mikä puuttuu? Saavi mahdollisille kaloille on. Airot varalle on. Uistinpakki on. Kameralaukku on. "Pappi" on, oikealla airon ja melan välissä. Puukkokin on, vaikka sitä ei kuvassa näy. Mutta missä haavi?

    Haavi roikkuu veneliiterissä. Onneksi ei tullut tarvetta, vain yksi vaaksan mittainen ahven, mikä lähti takaisin kasvamaan.
  50 - 75 prosentin teho tuntuu olevan sopiva uistelunopeudeksi. Riippuu tuulen suunnasta. Toki hitonmoisessa vastahiivarissa voi 100 prossaakin jäädä pieneksi. Ja hiljaista oli. Pienen pieni hurina, aaltojen vaimea liplatus. Ei edes lokkien kirkunaa, ei venemoottorien pörinää. Muutama puikkonoukka näkyi uiskentelevan, lauma kuikkia sukelteli kauempana. Vaikea kuvitella suurempaa hermolepoa. Vaikka eivät hermot minkään levon tarpeessa ole, minulla. Mutta jos jolla kulla on, suosittelen.
  Näppäset puolitoista tiimaa kesti ajelu. Akussa voima piisasi, neljännestä näytti mittari vielä jäljellä olevaksi. Sen suuntaista, kuin tiedoissa kerrottiin.
  Mökkirannassa akku laturiin, kamat vajaan, vaatetusta vähentämään. Ja kahvia Hilpan juuri loihtiman uunilämpimän puolukkapiirakan kera.

  On ollut hämärä päivä. Valot päällä tätä juttua olen kirjoitellut. Hilppa alkoi valmistella kanttarellipiirakkaa iltapalaksi.  Sellaista, mihin tulee taikinakuorten väliin täytteeksi kypsennetyjä sieniä ja pekonia, sekä keitettyä riisiä. Tiedättehän? Jos ette tiedä, olette jääneet jostain merkittävästä paitsi. 

  Kyllä me täällä saariolosuhteissa melkoisen herkullisia eväitä syödään. Kiitos Hilpan ja äitiluonnon antimien.

  Paistuvan pekonin tuoksu hivuttautuu nenään. Pitänee lopettaa, lähteä vaikka rantaan, ennen kuin alkaa kuola valua suupielistä. Ja minulta, entiseltä basistilta, valuu kuola molemmista suupielistä, koska tuvan lattia on vaaterissa.

SÄHKÖLLÄ JA SÄHKÖTTÄ

  Lauantaiaamu, pimmeetä vielä. Sadetta hieroo. Ei kuitenkaan kusireissulla kastellut. Ei tuule. Hiljaisuus pihalla on aistinvaraisesti luokiteltuna täydellinen.

  Isoon uunin viritin juuri valkean. Täytyy lämmittää kunnolla, jotta perinteinen puolitoistakiloinen lapapaisti kypsyy parahultaiseksi. Juureksien ja sipulien ympäröimänä paistos takaa sen, että päivällä on kieli vaarassa joutua väärään paikkaan.

  Torstaina tänne tultiin. Eikä ilmakaan ollut hullumpi. Siksi soitin Anttolan Konehuoltoon, sain muutettua perjantaiaamuksi sovitun pressuasennuksen sille päivälle. Nyt se on tehty, hyvä niin. Peitto istuu hyvin, on ammatissaan pitämässä lehtien ilmaisjakelua loitolla.

  Anttolareissun jälkeen purin laatikosta jo pariin otteeseen vikkuutelemani hankinnan. Kasaamista ei juuri ollut, joten kiinnitin sen soutuveneen perään, lähdin ottamaan tyypit.

  Toimi. Ja hiljaa! Niin äänen kuin nopeuden kannalta arvioituna. Oiva peli tuo Minn Kota Endura MAX 45; verkkolaskuun ja -nostoon, uisteluun, virvelöintiin, lähisaarten sieni- ja marjareissuille, miksei myös autolle ja takaisin mentäessä. Paitsi monasti meillä on niin paljon tavaraa kuljetettavana, että isompi vene on paikallaan.
  Pari tuntia pitäisi koneen pelittää täydellä akulla. Eli hyvin piisaa meikäläisen uistelutarpeisiin. Käyttö ja käytäntö tulevat tietysti osoittamaan värkin resurssit ja luonteen. Paljon aion sitä kuitenkin käyttää. Eli aina, kun se on järkevää ja mahdollista.

  Kun suunnittelin tuota sähköperämoottorihankintaa, konsultoin Hanelia, jolla sellainen on ollut jonkun vuoden. Kerroin, että siellä tarjotaan sen merkkistä siihen hintaan ja täällä tämän merkkistä tähän hintaan. Haneli siihen, että mikä on työntövoima. Minä tarkastamaan.
  "Se on 30 lbs. Molemmissa."
  "Ihan hyvä. Jos haluat ajella ainoastaan myötätuuleen", totesi Haneli.
  Velj'-poeka kertoi vielä, että oli omansa (30lbs.) ostanut tosi halvalla. Sanoi, että ei tosiaan tahdo vastatuuleen jaksaa kuljettaa. Sitä paitsi sen moottoriin oli päässyt vettä.
  "Osta Minn Kota-merkkinen", vähän tehokkaampi", lopetti Haneli opastuksen.
  Minä noudatin neuvoa. Päädyin siis 45 paunaiseen Minn Kotaan. Ajattelin, että, että jos en Hanelin neuvoja usko, saatan harmitella tulevat vuodet päätöstäni. Että menkööt hieman enemmän euroja, kuin olin budjetoinut.
  Toisaalta: Jos ottaisin Hilpan aina mukaan sähköperämoottoroimaan, pärjäisin tehottomalla koneella; voisin laittaa rouvan soutamaan avuksi vastatuuliosuuksilla.
  No, ostettu, mikä ostettu. Eipähän kulu airot.

  Eilisaamuna sateli väliin ihan ravakasti. Aamupäivän sadekuurojen jälkeen oli keli poutainen, käytiin ennen saunomista verkot sähköllä laskemassa. Tai soutaen ne laskettiin, mutta matkat sörnäytettiin koneella.

  Rouvakin oli tyytyväisen oloinen, kun ei tarvinnut soutaa, minkä nyt verkonlaskussa hieman.

   Verkot aion kokea heti, kun aamu hieman valkenee. Ei tee mieli rigor mortiksen valtaamia kaloja pyydöstä päästellä, tällä kertaa. Sähköllä menen, verkoille.
  Sähköllä ajellaan, jotta kuikat ja satunnaiset uivelot eivät stressaannu. Pihavalot on, jotta ei aamureissulla kuseksi kintuille. Televisio ja läppäri toimivat, jotta ei pääse sivilisaatio unohtumaan. Vaikka joskus se joutaisi unholaan. Kaikkine uutisineen.
  Mutta sähköttä joutuu välillä olemaan. Järvi-Suomen Energialta on tullut ilmoitus: Muuntajan vaihdon vuoksi on sähkönjakelu keskeytetty käyttöpaikassamme 18.08.2017 klo. 09:00-11:30. Keskeytys saattaa olla ilmoitettua lyhempi, tiedote jatkaa. Ilmoitukseen liittyvissä asioissa meitä palvelee Jussi Vitikainen, puh. sejase.
  Eiköpä tuo aika tulla virratta toimeen ilman, että pitää Jussille pirautella.

  Jahans, pitää laittaa otsalamppu sille tarkoitetulle paikalle, lähteä hakemaan lisää halkoja. Niin pitkälle ei sähköistys ole toteutettu, että puuliiteriin saisi napista valkeaa.

  Tänään taitaa olla sateinen päivä. Verkot käyn kokemassa, muuten saatta olla sisäpalvelua. Huomisesta alkaen näyttää ennuste puotaista. Ihan koko ensi viikoksi lupaillaan sateetonta. Eli puolukkaan päästään ja mennään. Kuuluvat olevan sopivasti kypsiä. Puolukoita haaliessa voi napata kohdalle sattuvia sieniä syömätarpeiksi. Pari kuukautta on kulunut siten, että ei montaa sienetöntä päivää ruokapöydässä ole ollut. Mikäs siinä. Tervellisiä ovat. Ja hyviä.
  Talven puolukat on pian nuokittu. Jos ilma pysyy sellaisena, kuin ennustettu on, vietän pari päivää vesurin ja raivaussahan kanssa. Sitten voi rauhoittua syksyn etenemisen seurailuun. Ja kohta pian lehtien haravointiin. Antaahan syksyn tulla.

  Nyt lähden kahvin keittoon. Pöyhäsen uunia ohi mennessäni. Pian päivä valkenee, verkot odottavat.

PÄIVÄVARTIO

  Meille tuli pikahälytys päivävartioon. Iirikselle oli eilen noussut hieman lämpöä, joten päiväkotiin meno ei ole soveliasta eikä suotavaa. Koska olemme Hollolassa, sopi meille viettää päivä Helsingissä, jotta Anna sekä Joni saavat mennä rauhassa omiin hommiinsa. Todettakoon, että päivävartiota ei pidä rinnastaa GoT:n yövartioon, monesta, tässä tarkemmin erittelemättömästä syystä. Toki yhtymäkohtia löytyy, tässä niitäkään tarkemmin erittelemättä.
  Vähän ruuhkaa oli moottoritien loppupäässä, samoin Koskelantiellä. Matka kesti puolisen tuntia normaalia kauemmin.
  Aika pirteä tyttö oli. Ei aamulämpöä. Parempi kuitenkin pitää sisäpäivä. Luultavasti pääsee taas huomenna päiväkotiin.
  Päivä kului Frozenia katsellen, Iiriksen kanssa leikkien, minulla myös lukien.

  Anna tuli neljän maissa töistä, me lähdettiin kohti Lahtea. Iiris jäi ihan pirteänä ja terveen oloisena vilkuttelemaan. Ruuhkaista oli myös paluu, melkein tunti Keravalle, ennen kuin selkeni.
  Lahdessa jätin Hilpan torin laidalle; hän meni entisten työkavereidensa kanssa Santa Fehen syömään. Minä kävin tankkaamassa. Sitten ajelin Kauppakeskus Trion parkkihalliin. Kävelin joutessani ostamaan reilun kilon palan possun etuselkää Sokoksen ruokaosastolta Avokkaassa leivinuuniin tällättäksi. Sitten poikkesin Martinaan syömään jokseenkin kelvollisen annoksen pariloitua maksaa. Nyt istun CiaoCaffeessa, hörpin espressoa, kirjoitan tätä blogia loppuun.
  Puhelin pirahti tekstiviestin merkiksi. Se oli Vinski. Olin päivällä soittanut hänelle, kun oltiin vajaan kolmen kilsan päässä kotoaan. Olisin ehdottanut tapaamista. Ei kai se tungettelua olisi ollut, kun edellisen kerran tavattiin yli 45 vuotta sitten. Ei vastannut, Viholainen. Nyt tekstaili, että on mökillä Kolhossa, eikä ollu huomannut soittoa. Sovittiin, että kun seuraavan kerran olen Stadissa, yritetään paremmalla onnella päästä nokatusten.
  No niin, Triossa olen. Hiljaistakin on. Muutamassa pöydässä nuorisoa. Yritän saada aikani kulumaan näppistä naputtelemalla.

  Huomenna tosiaan, heti aamusta, startataan kohti Mikkeliä. Lidlissä stopataan, siitä Anttolaan ja saareen. Johan tässä vierotusoireita on kärsitty.
  Perjantaina pitää mennä kirkolle. Olen sopinut Kone- ja Urheilun kanssa, että he porailevat tilaamani satamapeiton nepparit. Saa syksyksi ja talveksi veneen huppuun, suojaan lehdiltä ja talven lumilta.
  Edellisessä blogissa raottelin uudesta hankinnasta. Se pitää myös viritellä käyttökuntoon. Sitten saatan asian julkaista, ihan kuvan kanssa.
  Elina on myös Anttolassa. Markku tuli puolukkaämpärit puunattuina, otti äidin matkaansa. Maanantaina tulivat, viikon verran kai viipyvät. Taas kerran kerran Markulle!
  Puolukkaan mennään mekin, heti, kun ehditään. Verkkoja varmaan lasketaan. Sieniäkin omiksi syöntitarpeiksi poimitaan. Reilu viikko siinä taas mukavasti vierähtää.

  Kohtapa täytyy lopettaa. Rakko vaatii kahvin tyhjennystä. Ja pian Hilppakin soittaa. Reilusti kellon ympäri lietsussa ollaan oltu. Päästään kotiin valmistautumaan huomiseen lähtöön.

Loppuun vielä pari kuvaa hyväkuntoisesta toipilaasta.

EI SYYTÄ KORISTA, VAIKKA DIGGAA KORISTA

  Karibialle, Väli-Amerikkaan ja USA:n eteläisiin osiin on rantautunut ja rantautuu hirmumyrskyjä, Suomeen on rantautunut korishuumaa. Hurrikaanit laantuvat ajan myötä, raivottuaan itsensä näännyksiin, korishuuman laannutti Italia, ainakin väliaikaisesti. Aika hyvä suoritus Suomelta joka tapauksessa, pienenä maana kuudentoista joukkoon Euroopassa.

  Lätkäkausi avattiin perjantaina, jatkui eilen. Pitkä matka on Kanada-maljaan. Tappara lienee suurin suosikki. Peltsuilla näköjään melko nuori ryhmä; yli 30-vuotiaita ainoastaan kaksi. En ole tilastoihin muitten joukkueitten kohdalla tutustunut, mutta tuo vaikuttaa aika vähäiseltä määrältä. Onnea matkaan Pelicans. Vertailun vuoksi käväisin Jukureitten sivuilla. Ei sieltäkään löytynyt kuin neljä kolmekymppiä täyttänyttä. Missä konkarit luuraa? En jaksa enempää asiaan paneutua.

  Eilen tuli TV1:ltä viimeinen jakso Walesiin sijoittuvasta sarjasta "Syrjäinen maa". Tämä tarina saatiin monien sivujuoteiden ja tapahtumien jälkeen loppuun kolmannen kauden jaksoilla. Mutta jään kaipaamaan hidastempoista, sekä synkänkauniita kuvia ja kohtauksia sisältänyttä sarjaa. Kyllä englantilaiset ja BBC osaavat asiansa.

  Aamulla äkkäsin, että en ollut ottanut yhtään kuvaa Iiriksestä. Joten aamukollaasi on paikallaan.

  Tiilikaiset lähtevät puolinpäivin Lahteen, sitten takaisin Helsinkiin. Me jäädään Hilpan kanssa kahdestaan kärvistelemään. Mutta kahdestaan ollaan totuttu kärvistelemään.

  Mielessä pyörii, kuinka käy sydäntalven kuukausina? Jo nyt, muutaman päivän kotona olon jälkeen, on kaipuu saareen kova. Kaikkeen tottuu, sanotaan. Ja että ensimmäinen päivä hirressäkin on vaikein. Ja onhan mahdollista, että saareton kausi jää melko lyhyeksi. Ehkä vedet kestävät avoimina pitkälle joulukuuta. Ja helmikuun puolenvälin paikkeilla vuoden 2018 ensimmäiselle reissulle varmaan mennään. Siis parisen kuukautta ainoastaan jää taukoa. Jos asiat ottaisi siltä kannalta, ei taukoa juuri jäisi. Mutta ei tällä iällä viitsi enää jäissä sohlata. Ollaan pahimmat rospuutot ja pimeydet Hollolassa, sitten tutkailemaan päivän pitenemistä Anttolaan.

  Nyt kello on 9:45. Vilkaisin sadetutkaa. Ei ihan kaameaa sadetta ole kartalla. Taidan lähteä aamulla missatun lenkin korvaamaan. Eikä pieni kastuminen haittaa.

  Lopuukaneetiksi: Muistakaa katsella komeroihin, tarkastaa ullakot, käydä kellareissa, kuikuilla takapihalle. Missä tahansa saattaa piileksiä islamisaatio!

HITCHHIKER

  Aamupäivällä kolahti postilaatikkoon uunilämmin Niilon arkistoistaan kaivama albumi "Hitchhiker". 1970-luvun puolivälin paikeilla äänitetty akustinen levy sisältää 10 kappaletta. Tuttuja, myöhemmin muilla levyillä olleita, suurin osa. Nimikappale niinkin myöhään, kuin 2010 ilmestyneellä albumilla "Le Noise". Ainoastaan "Hawaii" ja "Give Me Strenhth" ovat aiemmin julkaisemattomia. "Campaigner" löytyy ainoastaan kokoelmalevyltä "Decade".
  Kerran kuunneltuna ihan hyvä levy. Sopii vähemmän Niilon tuotantoa tuntevallekin maisteltavaksi. Niilo, kitara, vähän pianoa ja huuliharppua, sekä ääni. Mitäs muuta siihen tarvitaan. Suosikkibiisini "Powderfinger" akustisena alkuversiona on herkullinen. Ja "Pocahontas" myös. Eivätkä pöllömpiä ole ennen kuulemattomat "Hawaii" ja "Give Me Strenght". "Human Highway" jaksaa ikuisesti koskettaa. Veret seisauttava mestariteos levy ei kuitenkaan ole. Jos olisi, sen olisi Niilo laittanut markkinoille jo 40 vuotta sitten. Toisaalta, kun en ole miehen pään sisällä, en voi ymmärtää, miksi hän ei sitä tehnyt. Siis julkaisut LP:tä aikanaan. Enemmän, kuin sen arvoinen kokonaisuus on.

  Se siitä levystä.

  Hiljaiseloa sateen valtaamassa Hollolassa vietetään. Ilma on kuitenkin armahtanut siten, että ole aamuisin päässyt lenkille. Jos huomennakin on laupias, ilmojen operatiivinen johtaja, arvaatte varmaan, mitä soi kuulokkeissa?

  Tuli taas tehtyä hankinta, muutaman satasen arvoinen. Ihan hirvittää tuo rahan meno! Toisaalta tulevaisuuteemme ja osin hieman suurempien tavoitteiden vuoksikin noita juttuja tehdään. Ollaan sydäntalvi säästölinjalla, perunaa, makaronia ja viimeisen myyntipäivän alennuksia syöden, kauppareissut kävellen, vaatteita paikkaillen. Että budjetti saadaan taas kuntoon.
  Tuosta uudesta hankinnasta enemmän viikon kuluttua, kun olemme päässeet Anttolaan. Älkää menettäkö yöunianne. Totuus paljastuu aikanaan.

  Kotona on tullut katseltua enemmän uutislähetyksiä, kuin saaressa. Ehkä sen takia olen tehnyt muutamia huomioita. Tai ainakin tällaisen: Ei ole ihme, että monen urheilijan löytää huippu-uran jälkeen politiikan parista. Kun kuuntelee heidän, siis urheilijoiden, kommentteja ja analyysejä, ovat ne aivan samanlaisia, kuin politiikoilla; ympäripyöreitä ja tavalliselle kansalle vaikeasti ymmärrettäviä sanoja sekä ilmauksia sisältäviä. Kai se on osoitus siitä, että urheiluun sopivat geenit ovat sopivia myös politikointiin. Ei ehkä kovinkaan yleispätevä rinnastus. Eikä huomattavan suuresta joukosta poliitikkoja varmaan tulisi huippu-urheilijoita. Kunhan jorisen.

  Anna ja Iiris tulevat tänään, Joni huomenna perässä. Pientä maustetta luvassa hiljaiseloon. Sellaista lempeän lauhkeaa maustetta. Kun Tiilikaiset sunnuntaina lähtevät taas Helsinkiin, luulen, että veri alkaa vetää Anttolaan. Vaan ei auta; torstaiaamuun on täällä oltava. Torstai on muutakin, kuin toivoa täynnä. Se on, kuten olen kai ennenkin maininnut, oiva ajankohta lähteä saareen; saa mukaansa verskin tv-liitteen ja osansa Lidlin uusista tarjouksista.
  26. päivänä on Hilpalla hammaskiven poisto. Eli silloin tullaan käymään kotona. Luultavasti seuraavana päivänä palataan Anttolaan. Rehti viikko saaressa, ja taas Hollolaan valmistautumaan Iiriksen 7. lokakuuta vietettäviin kolmivuotisjuhliin. Pidemmälle ei kannata suunnitella; menään tilanteen ja ilmojen ehdoilla. Mutta saaressa vielä aikaa vietetään, se on varmaa.

SIVISTYSAUKOT

  Minulla on aukkoja sivistyksessä. Sehän tiedetään. Viimeisin konkreettinen osoitus saatiin aamuna muutamana. YLEN aamutv:ssa käsiteltiin henkilöä nimeltä Matti Pohto. Puhuttiin jopa suomalaisen kirjallisuuden pelastajasta, Lönnrotin vertaisesta vaikuttajasta.
  "Mikä ihmeen Matti Pohto?", jäin höristelemän korviani, tarkentamaan sihtiäni.
  Selvisi, että Matti Pohto oli 1817-1857 eläyt maankiertäjä, joka oli innostunut keräilemään kirjoja. Tieto tästä levisi, ja Matti sai tehtävän haalia kaikki mahdollinen suomenkielinen kirjallisuus talteen. Näin hän sai pelastettua suuren osan Turun palossa 1827 tuhoutuneesta Turun Akatemian kirjakoelmasta. Kova jätkä. Dallasi Suomen Lappia myöten raahaten mukanaan löytämiään ei niin keveitä opuksia. Pohto sai ennenaikaisen lopun vain 40-vuotiaana, kun mielenhäiriöön tullut renki täräytti häntä kirveellä päähän. R.I.P. Matti Pohto ja rispektiä suuresti.
  Pohdolle on jopa ehdotettu omaa liputuspäivää. Onhan niitä turhemmastakin myönnetty, mikäli minulta kysytään. Mutta on noita jo ennestään sen verran, liputuspäiviä, että jottei menisi yheksi liputukseksi, tehtäköön niin, kuin sisäministeriö laupeudessaan ja viisaudessaan päättää.

  Siinä tuli yksi aukko sivistyksessä tukituksi. Tai ei minun kohdallani kannata puhua aukoista sivistyksessä. Paremminkin muutamista tukkeenpätkistä sivistyksen mittaamattomassa aidattomuudessa.

  Hollolassa tätä juttua kirjoitan. Aamusta saari jätettiin. Rehti viikko täällä ollaan. Huomenna, heti aamusta, siivotaan huusholli, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Mitäs sitä siivoilemaan, jos edes käytä. Vaan tuntuu pölyä siunautuvan, vaikka ei paljon oleskella. Joten olkoon sitten vaikka syyshuolto kyseessä, aamulla tehdään.
  Sen päälle kun käy suihkussa, trimmaa parran, laittaa puhtaammat kaksista farkuista jalkaan, passaa lähteä ihmisten ilmoille. Ihan kaupunkiin. Hilppa menee kampaajalla, minä en. Minä panen pykälän päälle, menen Pykälään. Pienkonehuolto Pykälään. Menen kysymään, josko heiltä löytyisi ilmansuodatinta Ryobi-merkkiseen ruohonleikkuriin. Entisen pesin ja putsasin, mutta hyvä olisi olla uusi varalta. Ensi kesää varten. Ilman suodatinta, varsinkin ilmasuodatinta, ei ole suotavaa konheilla sörnäytellä.
  Öljyt aion leikkuriin myös vaihtaa, kunhan vielä ehkä kerran olen nurmikon tasannut. Eli, kun tämä kausi voidaan katsoa päättyneeksi, leikkaukset leikatuiksi.
  Olen siten aloittamassa uutta elämää pienkoneiden kunnossapidon suhteen. Entistä ruohonleikkuria huollettiin sen yli 30-vuotisen elämänkaaren aikana kerran. Entistä perämoottoria huollettiin sen 20-vuotisen, luultavasti vielä jatkuvan, elämäkaaren aikana minun toimestani kerran. Pakon sanelemana, kun starttimoottori poksahti. Nykyistä moottorisahaa on huollettu sen pian 15-vuotisen elämänkaaren aikana nolla kertaa. Mitäs turhaa, aina on lähtenyt käyntiin. Luulen, että en sitä jatkossakaan huollata. Käytän niin kauan, kuin se suostuu palvelemaan. Mutta uudehkot värkit, rouhotrimmeri, raivaussaha, ruohonleikkuri, puutarhajyrsin, tulevat saamaan asiallisen kohtelun. Syy herätykseen lienee siinä, että olen lopultakin tajunnut, että ei noita kapineita enää tehdä kestämään. Niitä pitää paapoa, hellitellä, huoltaa ja ehostaa. Hyvä ettei talveksi aurinkorannoille kuljettaa. Eli tietyt huollot pyrin tekemään. Ettei sen vuoksi tarvitse mennä peiliin katsomaan, jos joku vempain päättää ruveta vastahankaan.
  Alkakoon tämä uusi elämä visiitillä Moottorihuolto Pykälä Oy:ssä.

  Huomiseksi taitaa tulla epävakaista. Minulla olisi suodatinasian hoitamisen jälkeen aikaa tehdä peinimuotoinen promenadi torin liepeillä. Jos kostelta näyttää, tyydyn pasteerailemaan Trion käytävillä. Totuttelemaan muiden ihmisten olemassaoloon.

  Tiilikaiset tulevat viikonloppuna. Meillä yöpynevät, mutta muitakin suunnitelmia heillä on. Iiiris pääsee kuitenkin kertoilemaan päiväkotikuulumiset.
  Kun tyttö pari viikkoa sitten oli Avokkaassa, sanoin leikilläni, kun Iiris kalansavustusreissulla leikkimökissä kutsuja järjesti, ja lopuksi kauniisti tavarat korjasi, että siä oot hieno mies. Siihen tyttö, että en minä ole mies. Minä kysymään, että mikäs sinä sitten olet.
  "Tyttö", vastasi Iiris, "ja minusta tulee isona ihminennainen!"
  Oikeassa oli, Iiris.

  Toisaalta aivan mukavaa on välillä aikaa Hollolassa viettää. Ja sen mukavampi on viikon kuluttua taas Anttolaan viilettää. Jos ei muuten, niin katsomaan, kuinka tämä Annan Avokkaaseen tuoma tuoksulilja suhtautuu joutumiseensa lajitoverien seuraksi liljapenkkiin.

OTTEITA MÖKKILÄISTEN ELÄMÄSTÄ

  Mökkielämä on mukavaa. On auringonnuousuja, on auringonlaskuja. On pilvistä, on selkeää. On puotaa, on sadetta. On tuulista, on tyyntä. On kylmää, on lämmintä. On kevättä, kesää, syksyä, talvea. On linnunlaulua, on hyttysen ininää. On sieni-, ja marja-aikaa. On kalan narrausta, on kalan nappaamattomuutta. On sadonkylvöä, on sadonkorjuuta. On paikkojen kunnossapitoa, on työn tuloksesta nauttimista. On rauhallista kaksinoloa, on vähemmän rauhallista aikaa vieraiden kanssa.

  Ei mökkiläisten elämä ole tietysti jatkuvaa ruusuilla tanssimista. Tai jos on, niin välillä stepataan piikikkäiden oksien päällä. Kun kaameassa kaatosateessa lastaa veneeseen ruoka- ja vaatekasseja, ei välttämättä laulata. Tai kun kymmenen sekuntimetrin pohjoistuulessa, rännän vihmoessa niin, että näpit jäätyvät, yrittää saada venettä irti Potinlahden laiturista, saattaa kyseenalaistaa koko mökkiasian. Tai kun kevättalvella tultuaan leivinuuni ei vedä, savuttaa kuin Halla-hinaaja, vaikka kuinka sanomalehtiä polttaisi nokiluukuissa, miettii, että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä kotiin. Tai kun aamukuuden jälkeen tyhjentää paskiota ja kärrit kaatuvat matkalla tunkiolle, lirvahtaa herkästi ruma sana. Kuten tänä aamuna.
  Mutta kun istuu koiranilmalla tuvan lämpimässä, tai kun silmäilee laskevan auringon punaamaa taivaanrantaa, tai kun rasvatyynenä syysaamuna odottelee usvan haihtumista ennen verkoille lähtöä, tai kun herää toukokuun lopulla neljän aikoihin lukuisten vaimeampien sirkutusten säestämään mustarastaan lauluun, tai kun kurkiaurat ja hanhilaumat ylittävät syksyisin saaren aiheuttaen ainoa hiljaisuutta rikkovan äänen, tai muina lukemattomina ja mittaamattoman onnellisina hetkinä nuo vastoinkäymiset tai epäonnistumiset tuntuvat pisaralta elämän suunnattomassa valtameressä.

  Mökkiläiselämää viettävien synkempiin hetkiin sain kosketuksen aamulla. Lähdin tuonne Saukonsalon puolelle  tuttuun sienipaikkaan. Viime syksynä jo olin huomannut, että suuri kuusikko oli hakattu maan tasalle. Ihana "satumetsä", tattien, rouskujen ja suppilovahveroiden koti, oli joutunut puuteollisuuden appeeksi. Se on metsätaloutta. Niin se vain on. Kuusikoita on jäljellä, tulee uusia. Mutta ihmisiän se aina vaatii, uusiutuminen. Että vähän ipottaa. Ajoin kuitenkin tuolle paikalle. Siitä on lyhyt matka sisämaahan, yhdelle harvoista suppismestoistani. Ei ollut vielä suppiksia. Sinne ne tulevatkin monesti vasta lokakuussa, Mutta tuon hakkuuaukon laitamilta löysin kaksi valtaisaa sientä.

  Keltahaarakkaitahan ne. Ei noin suurista ole enää syötäväksi; tulevat vanhemmiten kitkeriksi (niin kuin monet ihmisetkin, valitettavasti). Piti ne kuitenkin mökille rahdata, lähempää tarkastelua varten.
  Suurempi painoi 4,2 kiloa. Googletin hieman. Yhdestä lähteestä luin, että keltahaarakas voi kasvaa yli kaksikiloiseksi, toisesta, että useampikiloiseksi. Oikeassa ovat, molemmat lähteet. En ole muuten konsanaan saanut sienikoria noin nopeasti täyteen!

  Kuvan kaltainen oli siis maiseman vanhalla sienipaikallani.

  Ei siinä mieli mettä keitä! Kun tiedän, että että en paikalla ikinä enää sienestä. Jollei minusta kehkeydy gerontologinen ihme. Ehkä Iiris keski-iän jälkipuoliskolla saattaa rouskuja ja tatteja täältä etsiä, jos hänestä asianharrastaja tulee.  Ja alue on jo toinen hakkuun kohteeksi joiutunut sienikuusikkoni lähitienoilla parin vuoden sisään.

  Eilen oli poikkeuksellin ilta. Varmaan kymmeneen vuoteen, viiteentoistakaan, en ole katsonut urheilua noin paljon putkeen. Kun muuta tekemistä ei ollut, aloin viideltä seuraamaan yleisurheilun Ruotsi-ottelua. Vaihdoin seitsemältä kakkoselle Suomi-Islanti jalkapalloon. Kahdeksalta huomasin seuraavani samanaikaisesti tv:sta jalkapalloa ja tabletita (YLE Areenasta) Suomi-Slovenia korismatsia. Jos taso noissa mittelöissä olisi ollut läheskään kelvollinen, itseäni ymmärtäisin paremmin. Mutta ei sillä voi kehuskella, tasolla. Tai ehkä koripallossa sentään. Mutta en ole alan asiantuntija. Pitääkö asiasta olla huolissaan? En vielä erityisen huolestunut ole. Mutta jos tuon kaltainen toistuu, on perusteellisen itsetutkiskelun aika.

  Tänään en aio yleisurheilua katsoa. En muutakaan mahdollista urheilulähetystä. Tänään aion kirjoittaa loppuun tämän raotuksen ja valotuksen mökkielämään, juoda kahvit, mennä ulos auringonpaisteeseen pasteerailemaan, lämmittää saunan, käydä saunassa, käydä myös uimassa (edellisen saunareissun loppu-uinti jäi vaivanneen taudin vuoksi väliin), katsoa jonkun tallenteen, juoda iltaespressot, katsoa ehkä toisen tallenteen. Puuhaa yhdelle alkusyyskuiselle sunnuntai-iltapäivälle ja -illalle ihan passelisti.
 Sanoista tekoihin, tuumasta toimeen. Aloitan kuitenkin aikomukseni piipahtamalla tyhjennetyssä pihaperäyksikössä.

LYCOPERDON EXIPULIFORME

  Toissapäivänä alkoi, eilen jatkoi, nuha, yskä ja kurkun käheys jyllätä. Jylläsi aikansa, tänään on jo parempi olo. Ei minulla senkään flunssaa ole ollut vuosikausiin. Tuollaisia parin päivän minitauteja vaan, onneksi. Hilpalle teki tauti myös tuloaan. Hänellä saattaa kehno äleytyä parin viikon mittaiseksi piinaksi. Yleensä kaksi kertaa vuodessa, syksyin, keväin. Mutta myös rouvan vaivat tuntuvat jäävän vähäisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ollaanko me karaistuttu saaristo-olosuhteissa? Tiijä häntä.
  Annoin taudin parantua. Saunassa kävin sen illalla ajamassa lopullisesti pihalle. Lähti ilman viinaa ja tervaa. Joten ei ollut vakavimmasta päästä flunssa-asteikkoa.

  En tänäänkään ole pahemmin riehunut. Ilma on ollut oiva syyskuinen: puolipilvistä, lähes tyyntä, +17 astetta.
  Päivällä grillailin kananrintoja. Niitä nautittiin paistettujen perunoiden, kukkakaalin ja kanttarellikastikeen kera.
  Mietittiin, että mitä nyt? Kun keli oli mikä oli, naplikoin veneeseen istuintyynyt, lähdettiin tuhlaamaan bensaa. Saattavat hyvät veneilykelit olla jo hakusessa, joten "avanti".
  Pikkusen Luoterilla kierreltiin, sitten kirkolle sörnytettiin. Kyllä oli hiljainen Anttolan satama. Ja koko kylä. Koska Terassiravintola Poiju oli sulkenut ovensa ja terassinsa, käytiin vain Salesta jäätelöt. Laiturilla rupateltiin tovi muutaman meille tuntemattoman veneilijän kanssa. Siitä takaisin saareen ajeltiin.

  Kyllä kesäkausi on takana. Sen huomasi Anttolassa, sen huomaa Avokkaassa. Ilma ihan hyvä, mutta ei montakaan venettä liikkeellä. Potinlahdessa autojaa ja veneitään pitävistä yhdestätoista auto-, ja venekunnasta neljä on maisemissa. Korvesaaren leirisatamassa näytti olleen kolme venettä. Kaksi paattia uistatteli Luonterilla. Kuun loppupuolella saadaan olla melko rauhassa. Vaikka ei häiriötä juuri koskaan ole ollut liiaksi. Ehkä joskus juhannuksena, tai muutamana erityisen lämpimänä heinäkuun lauantaina, on saattanut veneitä ja vesiskoottereita kulkea niin, että koko ajan on ollut pari näkösällä, muutama kuuloetäisyydellä. Vaan eipä ole liiemmin haitannut. Häveliämmät joutuvat kuitenkin laittamaan simmarit uintireissulle, sen verran kapea tuo salmi on.

  Kun grilliä aitasta ulos siirsin, huomasin pihakiven laidalla, ehkä sentin multa- ja sammalkerroksessa, kasvavan nuijakuukusen (lycoperdon exipuliforme). Ei isoa ja paksua kasvualustaa laji näy kaipaavan.

  Sieni muistuttaa kovasti känsätuhkeloa (Lycoperdon perlatum), minkä lähisukulainen se onkin. Itse asiassa muistuttaa niin paljon, että en uskalla mennä vetoa lyömään, kumpi on kuvassa. Nuijakuukusia olen joskus syönyt. Nyt huomaan, että nekin ovat saattaneet olla känsätuhkeloita. Vaan ei väliä; molemmat ovat ruokasieniä. Ihan maukkaitakin, ainakin nuijakuukuset. Jos se nyt oli nuijakuukusia. No, ei nimi sientä pahenna. Vaikka aika hauskoja ovat, nimeltään nämä Lycoperdon-sukuun kuuluvat, domeeniltaan aitotumalliset sienet.
  Nuijakuukusten, tai känsätuhkeloiden, miten vain, syöti jäi kokeiluasteelle kai sen vuoksi, että muita ja tuntumpia ruokasieniä on löytynyt rusaasti. Kun ehkä vuosikymmen sitten oli kaksi melkein sienetöntä kesää ja syksyä, olisi kuukus-, ja tuhkelosaaliit otettu mielihyvin vastaan. Mutta ei silloin tainnut kasvaa niitäkään.
  Vaikka itseäni sienestäjänä pidän, on minulla pitkä matka alan osaajiin. Kun tunnistan varmasti ehkä kolmisenkymmentä syötävää lajia, on niitä maassamme tuollaisen viisisataa. Siis melkoinen harrastelija ja noviisi olen. Ei kannata rinta pystyssä pasteerailla. Mutta kyllä tälläkin tuntemisella toimeen tulee. Eikä syytä yhtään epävarmaa itiöläjää koriinsa ottaa. Voi käydä kehnosti. Vaikka edesmennyt enoni Olli tapasi sanoa, että kerää ainoastaan neljän tähden sieniä, kolmestakin kuolee.