SANOJA JA SANOITTAJIA

Niin verbaalisesti lahjakkaita kuin Juice ja Vexi Salmi ovatkin, en arvosta heitä laulun sanoittajina kovinkaan korkealle. Hehän osaavat riimittää sanat ja lauseet mestarillisesti, mutta missä on sanoma?
Mielestäni (huom. tekijän oma mielipide!) meillä on kolme sanoittajaa, joilla on jotain muutakin mielessä kuin menestys. Hehän ovat tietysti jo edesmennyt Veikko Lavi, vielä vaikuttvat Tuomari Nurmio sekä Heikki Harma. Vaikka sanat osaa loistokkaasti viedä eteenpäin, voi se olla tyhjää helinää. Kai tuo musiikki on minulle rakas, vaikka ei lahjoja siihen ole luotu. Yhä muistan pian 50 v. sitten tapahtuneet asiat. Lasse on kuollut, Boogi on kuollut, Ruikku ja minä vielä sitkoillaan. Lasse oli virtuoosi, Boogi loistava muusikko, Ruikku lahjakas jammaaja, minä en mitään. Rytmitaju ja nopea oppiminen oli se, mikä minua kuljetti eteenpäin. Nyt, kun olen Niilon muistelmia lukenut, on asia tullut erittäin selväksi: kun on lahjakas, niin on lahjakas. Niilon aktiviteetit suuntautuvat monille eri tahoille.  Lähinnä vertauskuvaa hakee Spedestä. paitsi että hänen musiikillinen lahjakkuutensa oli hieman vajavainen. 61-vuotiaanakin nauttii musiikista. Ehkä olen jälkeen jäänyt, mutta kun alkaa pitää klassisesta, taitaa olla aika hellittää. Oivallisia Uusia Vuosia kaikille!

                                             

AATOSTA JOULUUN

Nyt on aatto eletty, ja ollaan siirrytty jouluun. Eilen tuli tietysti mässäiltyä perinteisillä jouluruoilla: kinkkua, kalaa, laatikoita, etc. Niin, ja tietysti maailman parasta sienisalaattia. Salaatin tarkoin varjellun reseptin aion nyt paljastaa kulinarismiin suuntautuneille, tai muutoin asiasta kiinnostuneille. Sienet kerää Pertti, säilöö ja valmistaa Hilppa. Kinkun syönti jatkuu tietysti tänään, huomennakin, kunnes lopusta tehdään hernekeittoa.
Ilmeisesti kiltteyteni oli todettu sen arvoiseksi, että kuusen alta löytyivät nimelläni varustettuna Neil Youngin Muistelmat, Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia ja Van Morrisonin Born to Sing : No Plan B. Eivät sinällään mitään maankaatoyllätyksiä; olivat juuri ne kolme toivetta, mitkä olin joulupukille osoitettuun kirjeeseen rustannut. Helmi oli myös ollut tosi kiltti, se sai ainakin viisi pakettia. Oli, maltillisesti arvioituna, lievästi innoissaan niitä auki repiessään.
Kinkunsulatuslenkki on jo tehty, Van the Man korvissa, tietysti. Rauhoittukaamme kaikki valoisin mielin pariksi rupeamaksi, onhan pimein aika takana; päivä on taas tänään kukonaskelen pidempi.

ILMASTONMUUTOS?

Olen pannut merkille muutaman vuoden mittaisella aktiiviliikkujan urallani, että talvisin, jos kohta kesäisinkin, tuulee lähes joka päivä. Esim. tänä aamuna katsoin ulos; kymmenisen astetta pakkasta, ei lumisadetta, oivallinen keli. Ei kun vaatetta niskaan, sauvat käsiin ja avanti! Kun sitten nousin leppoisin mielin Cohenin tuotanto randomina korvissani Ala-Okeristentien peltoaukealle, iski vasten naamaa arviolta kymmenen sekuntimetrin tuuli. Unet karisi silmistä, takaan sen.
Vuodet kultaavat tunnetusti muistot, mutta mielikuvieni mukaan aiempien talvien pakkaspäivinä harvoin tuuli. Olihan tietysti talvimyrskyjä, mutta nolla-pari talvessa. Kansakouluun hiihdin kaksi ensimmäistä vuotta pitkin järven selkää, mutta mieleeni on jäänyt vain yksi kunnon räntäsateen ryydittämä myräkkä. Jotenkin olen aina yhdistänyt kuulaan ja tuulettoman ilmanalan pakkaseen. Ei pakkanen minua haitta, yli 20 asteen ilmassa ei ole konstikaan liikkua, kun varustautuu oikein. Mutta kun siihen yhdistetään vaatekerrokset läpäisvä tuuli, on hauskuus poissa. Voihan sellaiseenkin säähän pukeutua, mutta liikkuminen onkin sitten eri juttu; hikoat alta ja huurrut päältä ja etenemisesi on kuin olisit tupla-painovoimassa.
En ole asiaan perehtynyt, saatikka sitä tutkinut, mutta lieneekö kaikki tietävällä, osaavalla, tuntevalla ja ennakoivalla ihmisellä näppinsä sopassa?

Tänä aamuna tässä tuuli, toisin kuin parin-kolmen vuoden takaisessa kuvassa.

ROKKIPAPPA (PÄIVITETTY VERSIO)

Kirjoitin tämän sepitelmän kai kolmisen vuotta sitten, ja se on ollut SummoStudion sivuilla. Nyt onkin päivityksen aika, koska olen ”ylentänyt” Leonard Cohenin ”mystisten" miesten joukkoon. On julkaistu myös uutta musiikkia, joten...

Rock´n Roll´ín saralta löytyy lukematon määrä toinen toistaan taitavampia artisteja lauluäänineen ja instrumentteineen. Itse olen aina arvostanut laulaja-lauluntekijä-kategoriaa. Ei niin, etteikö muiden sävellyksiä esittävistä löytyisi todellisia virtuooseja. Tästä laajasta lauluntekijöiden joukosta minulle ovat tulleet tärkeimmiksi, itse asiassa jo vuosikymmeniä sitten, neljä ylivertaista taiteilijaa. He ovat, aakkosjärjestyksessä:Leonard Cohen, Bob Dylan, John Lennon, Van Morrison ja Neil Young. Aion nyt valottaa suhdettani heistä jokaiseen, toki suppeasti, vaikka asiasta saisi aikaan romaanin.

Aluksi hieman taustaa. Musiikkiin liittyvissä asioissa olin aktiivinen kuusikymmenluvun alkupuolelta kahdeksankymmentäluvun lopulle. Sitten seurasi reilun 20:n vuoden passiivinen kausi. Tuona aikana tuli oikeastaan hankittua ainoastaan Neil Youngin, ehdottoman ykkössuosikkini, tuotantoa. Pari vuotta sitten minulle aukesi mahdollisuus, maailmanlaajuisen taloudellisen tilanteen ja Suomen valtion ystävällisellä avustuksella, tehdä periaatteessa mitä mieli tekee. Niinpä aloitinkin jälleen musiikin kuuntelun, varsinkin, kun huomasin, että loistava kirjastolaitoksemme tarjosi oivan ja maksuttoman väylän asian harrastamiseen.

Asiaan. Kun The Beatles putkahti pinnalle, olin esiteini-iässä, joten aloitan John Lennonista. Kuten tunnettua, hänelle kävi, niin kuin kävi, sen myötä hänen loistava tuotantonsa jäi tietysti valitettavalla tavalla kesken. Kolme muuta veijaria ja ikätoveria (John -40, Bob -41, Niilo ja Van The Man -45) painavat sen sijaan yhä täysillä. Beatleseista John oli jo alusta asti selkeä suosikkini, vaikka, kun meillä oli bändin tapainen vv. 1964-1966, minulla oli samanlainen pikku-Hofner-basso kuin Paulilla. Kun Beatlet sitten hajosivat, ja John muutti pian Yoko Onon kanssa New Yorkiin, kokemukseni hänen tuotannostaan rajoittui hittehin, klassikoihin. (Klassikko-, kuten myös legenda-termejä käytetään nykyisin aivan liian löyhin perustein, mutta näiden neljän artistin tuotannoissa on eittämättä monia oikeita klassikkoita). Omistin ainoastaan Mind Games-pitkäsoittolevyn. Tarkemmin olen Johniin syventynyt tosiaan vasta viime aikoina. Täytyy tunnustaa, että suurimmat suosikkini hänen repertuaaristaan löytyvät ns. klassikoista sekä Beatles-ajan tuotannosta. Esim. Across The Universe tai A Day In The Life miellyttävät kovasti. (jälkimmäisen Neil Young kokoonpanoineen esitti encorena Helsingin konsertissaan 2008!). Myös Woman, God, Woman is the Nigger of the Word ja Working Class Hero ovat lähellä sydäntäni. Sitäpaitsi, eihän Imaginesta voi olla pitämättä!

Cohenin kolme ensimmäistä pitkäsoittoa omistin vinyyleinä -70 alussa. Sitten mies minulta unohtui, syystä jos toisestakin, kunnes havvahduin reilu vuosi sitten. Hankin hänen kaikki (ainoastaan) 12 studioalbumia, ja olin taas myyty. Erityisesti pitkäsoitot Songs of Love and Hate, Songs from a Room ja The Future ovat tulleet rakkaiksi.

Bob Dylan tuli minulle tutuksi samoihin aikoihin, kuin Beatletkin. Ensimmäinen levyni oli muistaakseni Highway 61 Revisited, eli sähköisen kauden alkupuolelta. Like A Rolling Stone (yksi kaikkien aikojen rock-biiseistä) teki tietysti lähtemättömän vaikutuksen. Toki folk-ajan taltioinnitkin olivat jo tulleet tutuiksi. Hankin Bobin levytyksiä, joskaan en kaikkia, vuoden 1979 Slow Train Comingiin asti. Se oli lievä shokki; Dylan oli hurahtanut uskoon. Ero edellisenä vuonna ilmestyneeseen Street Legaliin oli melkoinen. Niinpä oikeastaan palasin Bobin tuotannon pariin vasta 2009 alussa, kun aloitin ”musiikkiharrastukseni” uudelleen. Hänhän oli päässyt aikaa sitten eroon uskostaan, ja kyllä äijän uudemmassa materiaalissa onkin paljon kovia juttuja. Eivätkä uskon sävyttymän ajan äänitteet suinkaan huonoa musiikkia ole. Suosikkejani Dylanin luomuksista on, kuten kolmen muunkin virtuoosin, vaikeaa, todellisuudessa mahdotonta, laittaa johonkin paremmuusjärjestykseen. Sehän riippuu päivästä, mielialasta, etc. Kuitenkin joitakin mainitakseni: pitkäsoitoista suosikkejani ovat Planet Waves 1974 ja Desire 1976, tupla-live Before the Flood 1974 ja tupla The Basment Tapes 1975, kaksi jälkimmäistä mainion The Band-yhtyeen kanssa.

Tuttavuuteni Van Morrisonin kanssa alkoin kai 1970 tai 1971. Lainasin mahtavan hyvän Moondance-LP:n ystävältäni ja olin myyty. Pian hankin itselleni pari vuotta aiemmin ilmestyneen Astral Weeksin, mikä taas oli melko erilainen kuin Moondance, loistava yhtä kaikki. Vanin uraa seurasinkin sitten, mutta hieman satunnaisesti kuitenkin, viitisentoista vuotta, kunnes palasin sen pariin taas uuden ”syntymiseni” myötä. Mieluisimpia itselleni ovat tietysti alkupuolen Astral Weeks, Moondance, Tupelo Honey ja Wavelenght, mistä pidän erityisesti. Huomion arvoinen on myös Vanin upea tulkinta ikivihannasta Georgia On My Mind-kappaleesta Down The Roud-CD:llä 2002 (Ray Charlesin tai Stewie Winwoodin tulkintoja lainkaan väheksymättä).Vanin uudempi, kuten myös Bobin ja Johnin vähemmän kuultu tuotanto tulee koko ajan tutummaksi kävellessäni päivittäisiä 1-3 tunnin lenkkejäni. Aikomukseni on myös jossain vaiheessa syventyä Them-yhtyeen, Vanin alkulähteen, tuotantoon. Muuten v. 2009 julkaistu Astral Weeks Live At Hollywood Bowl osoittaa, että pappa on rautaisessa vedossa. Van on itseasiassa multi-instrumentalisti; häneltä taittuvat kitaran lisäksi ainakin saksofoni, rummut, huuliharppu ja kosketinsoittimet. Sitäpaitsi hänen äänensä on jo instrumentti. Sitä en pysty kuvaamaan, kuin sanalla ”jumalainen”, mitä se sitten tarkoittaakin.

Viimeisenä valotan hieman suhdettani Neil Youngiin, ”Niiloon”. 1970 sain käsiini Crosby, Stills, Nash & Youngin loistavan platan Déjâ Vu. Huomasin, että Steven Stills ja Neil Young olivat olleet Buffalo Springfieldin kokoonpanossa. (Graham Nashin juuret ovat The Holliesissa ja David Crosbyn The Byrdsissa). Ihastuin Niilon omintakeiseen nasaaliin, kuten myös sävellyksiin. Niinpä hankinkin vasta ilmestyneen levyn After The Goldrush. Siitä tuli minulle virstanpylväs. Heti kohta ostin aiemmin ilmestyneet soolot, Neil Young ja Everybody Knows This Is Nowhere. Sen jälkeen on Niilo ollut ainoa artisti, jonka edesottamuksia olen jatkuvasti seurannut, ja jonka koko tuotanto, tarkoitan nyt audiota, on minulla, muodossa tai toisessa, hallussani. Näin ei ole muiden kolmen kovan kohdalla, en ole heidän kenenkään koko tuotantoa edes kuullut. Suosikejani on tietysti suuri määrä. Ensimmäisten julkaisujen lisäksi voisin mainita erikoisesti levyt Long May You Run (1976 Steven Stills`in kanssa), Rust Never Sleeps (1979), Freedom (1989), Ragged Glory (1990) ja Mirror Ball (1995 Pearl Jamin kanssa). Eivätkä Chrome Dreams II (2007), Fork In The Road (2009), tai Le Noise (2010) ainakaan kerro miehen voimien ehtymisestä. Jos pitää nimetä suosikkikappale, niin ehkä se on Powderfinger Rust Never Sleeps-levyltä. Toisaalta olisin valmis äänestämään kaikkien aikojen parhaaksi rock-biisiksi otosta Rockin` In The Free World levyltä Freedom, sitä sähköistä versiota tai Hey hey, My My (In To The Black) Rust Never Sleepsiltä. On myös toki sykähdyttävää, kun Niilo vetää yksin vanhan urkuharmonin kanssa Like A Hurricanen! (Unplugged 1993, alunperin kappale on levyllä American Stars`n Bars 1977). Aloittelevalle Niilo-diggarille mainio lähtökohta voisi olla Arhives Vol. 1:1963-1972, kahdeksan CD:n paketti arkistojen kätköistä. Niiloon tutustumista ei ainakaan kannata aloittaa ”aallonpohjasta”, vv. 1986-1987 tuotannosta. Hyvä läpileikkaus syntyy myös tutustumalla aivan loistavaan tupla-live-CD:hen Weld (1991). Siinä saa maistaa kypsiä hedelmiä, joita yhteistyö Crazy Horsen kanssa synnyttää! Niilon lähes vakituisesta taustabändistä, Crazy Horsesta voisi tosiaan myös kertoa paljon, mutta sanon vain, että aivan loistava, yhteenhioutunut kokoonpano. Kukaan heistä ei liene maailman paras alallaan, mutta yhdessä he saavat tosiaan homman toimimaan. Ei ihme, että Crazy Horsea on joskus tituleerattu pallon parhaaksi live-bändiksi.

En voi olla antamatta asiaan vihkiytymättömille vielä muutamaa tärppiä: The Old Laughing Lady (Neil Young 1968), Cowgirl In The Sand (Everybody Knows This Is Nowhere 1969), Southern Man (After The Gold Rush 1970), Alabama (Harvest 1972, tähän kappaleeseen Lynyrd Skynyrd teki vastavedon Sweet Home Alabama), Cortez The Killer (Zuma 1975), Long May You Run (saman nimiseltä levyltä 1976, Niilo esitti biisin Vancouverin olympialaisten lopettajaisissa), Human Highway ja Ian Tysonin säveltämä Four Strong Wind, (Comes A Time 1978, jälkimmäinen on yksi kaikkien aikojen kauneimpia lauluja ja legenda kertoo aloitteleva muusikkoi-Niilon tuhlanneen vähiä rahojaan levyn kuunteluun paikallisen kuppilan jukeboxista), Unknown Legend (Harvest Moon 1992), Ordenary People (Chrome Dreams II 2007).......Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön tähän.

Niilo on myös ainoa, jonka olen nähnyt livenä, vieläpä kaksi kertaa; heinäkuussa 2001 Crazy Horsen kanssa ja elokuussa 2008 kiertuetta varten kasatun kokoonpanonsa kanssa, molemmat Hartwall-areenalla. Neil Young-osiosta tuli näemmä muita pidempi, johtuu tietysti taustoista. Päivitys: kolmas kerta heinäkuussa 2013 Kaisaniemen puistossa)

Englanninkielen taitoni on sen verran vajavainen, etteivät kaikki näiden herrojen tekstit minulle ole varmasti kunnolla avautuneet. Varsikaan Dylanin monisäikeiset riimit; onhan häntä verrattu ties mihin maailmankuuluihin runoilijoihin, samaten kuin Cohenin mystiset pohdiskelutkin. Leonard, Bob ja Niilo ovat, niin kuin oli Johnkin, sanoituksissaan erittäinkin kantaa ottavia, Van ei ehkä niinkään. Sen kuitenkin huomaa, että kaikki ovat rauhan ja suvaitsevuuden kannattajia.

Yhteenvetona täytyy todeta, että kaikkien neljän tuonto sisältää enemmän tai vähemmän kokeiluja ja vaiheita, mitkä eivät välttämättä ole aina olleet kovinkaan onnistuneita. Mutta kaiken kaikkiaan suurin osa heidän tuotannostaan on onnistunutta, pitkälti aivan upeaa. Myöskään heillä ei käsittääkseni ole juurikaan ollut yhteistyötä, ei edes yhtymäkohtia. Bob, Van ja Niilo esiityvät toki The Bandin levyllä The Last Walz, sekä tietysti Martin Scorsesenin konsertista kuvaamassa elokuvassa. Niilo, kuten aiemmin mainitsin esitti kappaleen A Day In The Life konsertissaan, ja on hän 1990-luvulla esittänyt kiertueellaan myös Dylanin All Along The Watchtowerin. Niin, ja onhan Weldillä tietysti Blowin` In The Wind. Ei yhteistyöksi, mutta kai yhtymäkohdaksi voidaan katsoa Lennonin kirjoittama Dylanin Gotta Serve Somebody-kappaletta ivaileva laulu Serve Yourself, mikä julkaistiin vasta 1990 -luvulla.

Kaikilta herroilta, tietysti Lennon pois laskettuna, on viime aikoina, jopa lopuillaan olevana vuonna, julkaistu uutta. Niilon arkistoista putkahtelee jotakin lähes vuosittain. Niissä on myös joskus ennen kuulematonta materiaalia Loistava esimerkki 2011 julkaistu International Harvester. 2012 Hullu Hevonen julkaisi kaksi albumia: Americana (amerikkalaisia kansanlauluja tunnetulla räimeellä) ja loistava Psychedelic Pill.

Bob saattoi ilmoille levyn Tempest.

Leonardilta tuli Old Ideas.

Van ilahdutti meitä teoksella Born to Sing – No Plan B.

Kaikki hyvää tavaraa, muiden yli kuitenkin yltää Psychedelic Pill.

Jos joltakulta on vielä lahja hankkimatta jollekulle dinosaurukselle, miksei myös nuoremmalle, edellä hyviä vinkkejä.

Psychedelic Pill

Bob, Tempest

Van The Man

Leonard, Old Ideas

MUSTA JOULUSTA VALKEA

Nyt voisin jo laittaa rahani (ei siis kovin paljon) likoon valkean joulun puolesta. Se perustuu niiden lumihiutaleiden määrään, mitkä olen viime aikoina asunnon edustalta ja autokatoksen alueelta kolannut. Tämän hetkisen lumimäärän sulamiseen tarvittaisiin muutaman päivän kusikuuma sade ja föhn-tuuli. Enkä kumpaankaan oikein usko. Siispä iloisin mielin kauppiaitten hyvinvointia edistämään! Omalta osaltani ovat tosin vaatimattomat obligatooriset hankinnat suoritettu. Kunhan tulevalla viikolla vielä kinkun hommaa, tulkoon vaikka juhannus.
Joulun sanoman vesittymisestä en jaksa paasata, on se niin klisee. Enkä siihen oikeaan sanomaan, kuten en vallalla olevaankaan, kauheasti usko. Mutta paasaiskohan vaikka perinteisistä arvoista. Kuten: Katu, Uskottavuus ja Lisämaa. Ja mitä muita niitä nyt olikaan? Noh, katuun luottavat ainakin ne Suomen 8-9 tuhatta asunnotonta. Samoin lukuisa määrä nuoria, joilla muuta paikkaa aikansa viettoon ei ole. Uskottavuus taas on ydinjuttu myyntimiehille, poliitikoille ja kaiken sorttisille huijareille. Hieman aiheesta poiketen huomioituna katu-uskottavuuden nimiin vannoo myös jokainen ammattilaiseksi halajava. Lisämaan kannattajat löytyvät lähinnä kaavoituksesta vastaavia virkamiehiä ja poliitikkoja lahjovista tahoista. Eihän suuria ostosparatiiseja rakenneta kuin lisämaalle.
Kyllä Joulugubbe meitä kaikkia muistaa, kun vain jaksetaan pitää ahneutemme ja suvaitsemattomuutemme kurissa edes reilun viikon ajan.

Joulun maisemaa

MAAILMA KAIKEN KAIKKIAAN ON MUKAVA PAIKKA

Jos minut tuntevat, tai harvat näitä tekeleitä lukevat, ovat tulleet käsitykseen, että olen kyyninen, kaikesta valittava ja kaikkeen pettynyt persoona voin hieman korjata heidän näkemystään. Vaikkaan en välttämättä arvosta esim. politiikkaa, poliitikkoja (eritoten persuja), kirkkojen ja uskontojen antamaa sanomaa, markkinataloutta, etc., on paljon asioita, mistä pidän. Aloittakaamme, eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi, Suomesta. Vaikka sana isänmmaallisuus onkin hieman liian pateettinen, mikäli minulta kysytään, pidän Suomesta, pidän valtaosasta suomalaisia, pidän Suomen luonnosta, vuodenaikojen vaihtelusta, kuulaista syyspäivistä, huurteisista talvi-illoista, linnunlaulun täyttämistä kevätaamuista, tyynistä ja valoisista kesäöistä. Pidän (tämänhetkisestä) terveyden huollosta ja sosiaalipalveluista. Pidän kierrätysmahdollisuuksien saatavuudesta (helppoa, kunhan vain vähän viitsii ottaa selvää).
Pidän myös hyvästä musiikista, pidän hyvistä elokuvista, pidän jopa joistain tv-ohjelmista (näyttelijöistä nykyisin ehdoton suosikkini on Sydämen Asialla-sarjassa Claude Jeremiah Greengrass'in koira Alfred). Ja kirjoja, kirjallisuutta, suorastaan rakastan.
Pidän savumuikuista uusien perunoiden ja kanttarellikastikkeen kera, pidän Hilpan valmistamasta karjalanpaistista, pidän lukuisista juustoista, pidän salaateista, pidän vaniljajäätelöstä. Pidän saunaoluesta, pidän hyvästä valkoviinistä, niin tai joskus huonommastakin. Pidän calvadoksesta, en niinkään konjakista, pidän erilaisista kahveista, varsinkin kahvimestari Pertin omasta latte-versiosta (4 cl espressoa kaadetaan korkeaan lasiin , missä on 4 cl lämmitettyä ja vaahdotettua maitoa, päälle ripotellaan ½ teelusikallista Wiener Style cappuchino-jauhetta, herkullista!).
Kuten huomaatte minulla on hyvin yksinkertainen maku; minulle kelpaa vain paras! No, asiaa puhuakseni, tykästykseni kohteita ei kannata tämän enempää ruveta listaamaan. Sehän on monin kertainen ei-pitämeni luetteloon verrattuna. Jos joskus huomaan, että vihaamieni asioiden lukumäärä on ylittänyt rakastamieni vastaavan, aion aloittaa kivuttoman poispääsyn keinojen kartoituksen.

VUODENAJAT

Syksyn kurasta...

...talven kuuraan.

Talven piinasta...

...kevään kiimaan.

Kevään versoista...

...kesän vehmaan.

Kesän sadosta....

...syksyn katoon.

Ja kohta on jo joulu.