LOPPU LÄHESTYY

  Loppu lähestyy. Onneksi, tällä tietoa, vain vuoden loppu. Lopullisesta lopusta ei ole tietoa. Siis maailmanlopusta. Siis minulla. Joillain muilla on. Tällainen "totuus" löytyi netistä osoitteesta https://www.ilmatar.net/~np/misc/maailmanloppu.php:

  Viralliset maailmanloppulaskurit näyttävät reaaliajassa sekunnin tarkkuudella, paljonko on jäljellä! Nythän tiedämme jo aivan täydellisellä ehdottomalla varmuudella mm. ylöstempauksen viimeisen mahdollisen takarajan, sekä myöskin tuhatvuotiskauden alkamisen varman takarajan, jonka jokainen voi laskea päivästä 14.5.1948 alkaen (Israelin itsenäistyminen). Sana ja Ylistys Keskuksen mukaan varma takaraja on vuosi 2023, ja sen täytyy olla viimeinen mahdollinen päivä koska heillä varmasti on totuus tiedossa. Todennäköisesti tempaus vielä tarkentuu aina vuoteen 2070 koska sukupolven suurin mahdollinen pituus on katsottu 120 vuodeksi ja yliaikaa on jo laskettu olleen 2 vuotta eli 1948 + 122 = 2070.  

  Jokaisen uskovaisen velvollisuus on herkeämättä tarkkailla kaikkein luotettavimman tuntuisten profeettojen webbisivuja ja luotettavan tuntuisia keskustelupalstoja!

  Pakko tunnustaa, että vaikka kuinka vakuuttava julistus tuo onkin, niin minen ymmärtäny yhtään! Ylöstempauksen? varma takaraja on vuosi 2023? Aika lavea ennuste, kun se kerran pystytään ennustamaan sekunnin tarkkuudella. Sitä paitsi se tarkentuu aina vuoteen 2070 asti!?!? Jos on maailman ymmärtäminen joskus vaikeaa, niin on maailmalopun ymmärtäminenkin!

  Toivotaan, että maailmanlopun profetiat ja profeetat ovat aivan hakoteillä. Ja niin ne ovatkin. Lisätään toiveeseen, että ilmeisempi maailmanlopun aiheuttaja, ihminen, pysyy järjissään. Ei tässä omasta nahasta tarvitse enää huolta kantaa, mutta näiden lapsosten soisi kokevan pitkän elämän säällisissä oloissa.

  Erikoinen vuosi on päättymässä. Koronapandemia on pitänyt siitä huolen. Jos asiaa Lehkosen eläkeläispienperheen vinkkelistä asiaa tarkastelee, ei kovin mullistavaa vaikutusta kuitenkaan ole koronalla ollut. Pieniä rutiinimuutoksia, pieniä harmeja, ei mitään kohtuutonta. Pakko olla iloinen ja kiitollinen siitä, että olemme olleet onnekkaita ihmisiä onnekkaassa maassa. "Maassa, missä kuitenkin kaikki on päin persettä ja kaikki on hallituksen vika", sanoo oppositio. Varsinkin suurin oppositiopuolue. Ei ihme, että sen kannattajilta suoltuu vaikka mitä someen. Niin käy, kun usko "mestareihin" on luja, ja kun lähdekriittisyys on jotain juomaveden pullotukseen liittyvää. 

  Pommimyynti näyttää olevan käynnissä. Monet kaupungit ovat peruneet ilotulitukset. Syynä tietysti kokoontumisrajoitukset. Kannattaisi perua myös yksityiset paukuttelut. Vaikka kymmeneksi vuodeksi, alkuun. 

  Tänään on sateinen ilma. Aamulla tuli lunta, mutta se muuttui päivemmällä räntävoittoiseksi. Nyt piiskaa kunnon "jalkarättejä". Ehdittiin ennen pahinta sadetta käydä ulkona. Iiris pääsi kokeilemaan uusia suksiaan.

  Hyvin suihki suksi. Eihän nää ekat sukset tytölle ole! Liisa sai hetken keinua ennen kuin hän vetäytyi vaunuihin nokosille. 

  Mietisken tässä, lähtisinkö kolaamaan lumia? En taida, kun koko ajan tulee lisää. Toisaalta pian on märkää lunta niin kosolti, että sen poistaminen on työlästä. Kumpi ompi parempi, pusu vaiko paakkelssi? Kolata myöhemmin kerralla, vai kolata nyt ja muutaman tunnin päästä uudestaan? Isoja kysymyksiä muitten ihmismieltä askarruttavien pulmien lisäksi. Ei onneksi sentään maailmanlopunkysymys. Jään sitä ratkomaan. Kolausongelmaa. Maailmanloppua on mukavampi pohtia Maailmanlopun ravintolan baaritiskillä pangalaktinen kurlauspommin käden ulottuvilla.

ERÄ ERÄÄNLAISTA ELÄMÄÄ

  Jos olisin lauluntekijä, saattaisin sorvata Välipäivä-Blues-nimisen biisin. Välipäivissä on oma tunnelmansa. Oli duunissa, lomalla, saikulla, eläkkeellä, niin välipäivissä on oma tunnelmansa. Puhun nyt nimenomaan joulun välipäivistä, eli joulun pyhien ja uuden vuoden välisestä ajasta. 

  On välipäiviä muunkinlaisia. Olympialaisissa, ainakin ennen, oli yleisurheilussa välipäivä. Se ei herättänyt laulutekijävaistoja. On myös henkilökohtaisia välipäiviä. Vaikkapa viinaan menevä henkilö saattaa hetken kirkkaudessa pitää välipäivän, tai pari, juopottelussaan. Ehkä erakoitunut kirjailija jättää pääteoksensa luomisen muutamaksi päiväksi, lämmittää saunan, pesee itsensä viikkojen tauon jälkeen, jättää maksalaatikkopakkaukset pakastimeen, kampaa tukan, selvittää parran, suhauttaa dödöä kainaloon, vetää ylleen luonnonvaalean (alunperin, nyttemmin harmaaksi nuhraantuneen) pellavapuvun, painaa päähän nahkaisen (mustan ja kuluneen) pork pie-hatun, hakee fillarin aitasta, laittaa pyykkipojat lahkeisiin ja sotkee kylille Ravintola Alhon Syöveriin syömään Wieninleikkeen, juomaan pitkän oluen. Tuollaisesta välipäivästä voisi joku lauluntekijä laulun väsätä. Miksei myös juoppolallin välipäivästä. Luulen, että on niistä jo väsättykin. Ainakin Dumarille sopivia teemoja. Mutta minä rönsyilin omasta teemastani, joulun välipäivistä. 

  Kun olin työelämässä, olivat välipäivät puoliteholla mentäviä. Rakennuksilla oli poikkeuksetta mieskato. Hyvä jos puolet vahvuudesta oli rivissä. Siinä mestari sai kävellä edestakaisin seinään teipatun aikataulun edessä ja repiä hiuksiaan toivoen, että tammikuussa ei sentään pakkaspäiviä olisi.

  Välittäjänä ollessani olin usein itsekin välipäivillä, eli pidin vapaata. Ihmisten asunnonosto- tai myyntihalukkuus ei vuoden päättymistä odotellessa ole kovimmillaan. Nekin joulunaikaisien riitojen aiheuttamat toimenpiteet, jotka johtavat avioeroon ja asunnon myyntiin, odottavat yleensä jommankumman, tai molempien, osapuolien selviämistä.

  Näin eläkeläisenä välipäivien tunnelma on hämmentävä. Aamuisin ylös makuuhuoneesta kun kiipeää, säpsähtää kuuseen jääneitä valoja. Jääkaapista kun yrittää löytää aamupalalle levitettä, juustoa ja makkaraa, niin se teettää hommia, sillä kippojen, kuppien, vatien, purkkien viidakosta ei meinaa normaalitavaraa löytyä. Oman mausteensa hämmenykseen antaa lasten täälläolo. Olohuoneen poikki kun kävelee, potkaisee vahingossa jotakin lattialle jäänyttä Iiriksen lelua. Kun on aamukahvit juonut, ja selailee netistä uutisia, havahtuu alhaalta kuuluvaan Liisan heräämisääneen, vaihtoehtoisesti Iiriksen hipsutteluun rappusissa, kumpi lapsista onkaan ensin heännyt. Hämmentävää, mutta mukavaa. Uuden vuoden yli Anna ja lapset täällä ovat, oman välipäivätunnelmansa luovat. 

  Tänään, välipäiväistä ensimmäisenä, pääsi Liisa ensimmäisen kerran pulkkamäkeen. Ei mitään mahdotonta myötälettä sentään Iiris ja Liisa yhdessä viilettäneet, mutta vauhdin makuun silti pääsivät.

  Melkoinen kivikasvo tuo Liisa oli; ei ilmekkään värähtänyt. Ei naurua, ei itkua, ei pelkoa, ei riemua, näkynyt ilmeissä. Ajatteli varmaan, että mikäli minulta kysytään, niin pulkkamäki on rankasti yliarvostettua puuhaa.

  Kyllä Liisalta ilmeitäkin löytyy, niin naurua, itkua, riemua ja surua. Ehkä ei pelkoa kuitenkaan. Osaako kymmenkuinen edes pelkoa tuntea? Mutta aika mietiskelevä persoona tyttönen on. Kun jonkin kapineen saa käsiinsä, niin kovasti yrittää selvittä, että mikähän se tuokin turhantuntuinen värkki oikein on, ja mikä sen tarkoitus on noitten isompien kummallisessa maailmassa? 

  Huomenna, toisen välipäivänä, mennään Lahteen hankkimaan Iirikselle sukset. Tai siis koko paletti: sukset siteineen, sauvat ja monot. Joulupukki toimitti nimittäin Iirikselle kirjeen, jossa kerrottiin hänen valtuuttaneen mumman ja Peppe-papan suksipaketin valintaan. Joulu-ukko kertoi, ettei kiireeltään ole ehtinyt Iiriksen painon ja pituuden kehitystä seuraamaan kovin tarkasti. 

  "Sen vuoksi", kirjoitti pukki, "joulupukinpajassa tonttujen valmistamista vermeistä olisi saattanut tulla sopimattoman kokoiset. Siksi on parempi, että luotetut henkilöt vastaavat välineiden hankinnasta ja varmistuvat niitten sopivuudesta", lopetti joulu-ukko. 

  Kyllä Iiris asian ymmärsi, kun se pukin toimesta hänelle noin selkeästi ilmoitettiin. Joten huomenna lähdemme suorittamaan meille uskottua tärkeää tehtävää. 

  Keskiviikkona, kolmantena välipäivänä, on kalenteri vielä tyhjä. Saattaa mennä ulkoiluksi. Hiihtämään ei täällä vielä pääse. Ehkä Anna ja Iiris menevät Lahden torille luistelemaan.

  Onko torstai vielä välipäivä, vai ei? Se on aatto, ja se on toisille työpäivä, monille ei. Asiaa en ole pohtinut. Virallista välipäiväluokituista ei taida olla olemassa? Onko direktiivin paikka? Kunhan isommista huolista EU:ssa päästään. Annetaan edustajien ensin päättää Englannin erosopimiuksesta. Ja korona pitää jotenkin saada hoidettua pois jaloista. Ehkä kolmantena on listalla välipäiväkysymys? Mitä tahansa päätetään, niin populistit ovat satavarmasti eri mieltä.

  Välipäivinä ei saa näköjään aikaan kuin välinpitämättömiä välikirjoituksia. Tähän on tyytyminen. 

TAPSAN TUNTEITA

  Pieneen pakkaseen heräilee Tapanin aamu. Joulu on siirymässä kinkun ja muitten jouluruokien rääppisen aikaan. 

  Aatto sujui vanhan kaavan mukaan. Paitsi että äiti ei ollut paikalla. Paitsi että Liisa oli uutena joukossa. Paitsi että pukki jätti lahjat rappusille, soitti vain ovikelloa merkiksi. 

  Paljon oli pukki lahjoja tuonut. Enimmäkseen lapsille, mutta eivät aikuisetkaan jääneet ihan tiiron osalle. Liisa sai ensimmäiset nukkensa. Ei nappisilmä vielä osannut isommin ottaa kantaa nukkien sopivuuteen, piti kuitenkin yhtä sylissään.

  Iirikselle oli joulu-ukko roudannut vaatteita, pelejä, askarteluvälineitä, ja leluja myös. Robotti oli kai ollut listalla korkealla, ja tuntui olevan ihan ykkönen. 

  Saa nähdä, kestävätkö Peppe-papan hermot robotin liikkeitten ääniä ja tähtiensotamaista puhetta? Tai ei tarvitse katsoa. Kestää ne, hermot. Ei Iiris sentään päntiönä robotin kanssa peuhaa. 

  Eilen käytiin Lahdessa. Anna ja Iiris menivät luistelemaan torin tekojäälle. Me Hilpan kanssa käytiin ostamassa sillä aikaa leipää ABC:ltä. Olin, leipävastaavana, alimitoittanut leivän kulutuksen. Eihän hitossa viisi ihmistä tule ihan aivan vähällä toimeen, vaikka me kaksi vakituista tullaankin. Onneksi ABC oli auki, ja vielä leipääkin löytyi hyllystä. 

  Kuvassa näyttää siltä, että ei jäällä muita kuin Anna ja Iiris ollutkaan. Tosiasiassa siellä oli. Kuvan ottohetkellä, siinä puoli yhdeltätoista, ei tungokseen asti, mutta vajaan tunnin kuluttua oli jäällä vilskettä.

  Arkeen hiljalleen siis siirrytään. Joulumieli unohtuu, niiltäkin, joilla sellaista on ollut. Ainakin suurimmalta osalta. Opportunismi, tosiasioiden sivuutaminen, omiin uskomuksiinsa, aatteisiinsa ja profeetoihinsa luottaminen jatkuu. Kumma juttu, kuinka ihminen on sen kaltainen eläin, että hän ei usko faktaan, vaikka vanhoista henkareista vääntäisi, vaan uskoo siihen, mitä haluaa, uskoo siihen, mitä jotkut kellokkaat paasaavat, uskoo jopa höyrypäiden mielikuvituksillisiin salaliittojuttuihin. Se pikkasen kammoksuttaa, että tuohon osaan ihmiskuntaa näyttää kuuluvan kaiken aikaa kasvava määrä ihmisiä. Kun tähän lisätään ärhäkämmäksi muuntuva koronavirus, niin voi sanoa, että "Tempora aspera vivimus, amice bone."

  

  Suomessa ollaan onneksi hoidettu, joko taidolla, onnelle, tai molemmilla, asiat siten, että tilanne ei ole aivan mahdoton. Serkkupuoleni Saksasta lähetti sähköpostia jouluksi. Siinä hän kuvaa tilannetta Berliinissä kaoottiseksi, ja sanoo, että monet hänen ystävistään toivoo, että olisi "mökki" Suomessa, sillä Suomi näyttää olevan voittaja tässä kamalassa pandemiassa. 

  Rokotukset alkavat. Kesään mennessä uskotaan valtaosan kansalasista saaneen rokotteen. Toivottavasti voimme viettää lähes normaalin kesän.

  Tuosta Iiriksen robotista vielä. Se on muutaman kympin maksava värkki, mikä osaa kävellä, tanssia, puhua, ja se tottelee käden liikkeitä. Sen voi myös ohjelmoida tekemään erilaisia asioita. En ole perehtynyt, mutta ei kuulemma siivoukseen tai lumitöihin. No, sellaisia robotteja toki on jo olemassa. Kaukana ollaan kuitenkin Isaac Asimovin jo 1940- ja 1950-luvuilla visiomasta ihmisen kaltaisesta robotista, johtohahmonaan R. Daneel Olivaw, ihmiskunnan pelastaja. Mutta kun ajattelee, mitä muutamalla roposella saa tänään ostettua, niin ehkä muutaman vuosikymmenen kuluttua ollaan jo lähellä Asimovin visioita.

  Katsoin eilen, omaan rauhaan vetäytyneenä, läppäriltä kaksi ensimmäistä osaa HBO:n sarjasta Raisred by Wolves. Siinä androidit ovat pääosassa. En kahden jakson jälkeen osaa antaa arvosanaa. Tarina ei mikään uusi ole, vaan versio monasti kirjoitetuista ja kuvatuista. Uskonnosta ja ihmiskunnan rippeistä uudistuvasta populaatiosta siinä on kyse. Katson sarjan loppuun, kunhan ehdin. Saattaa kääntyä hyväksikin, ainakin muumimukiin meneväksi. 

  Joni lähtee sunnuntaina Eskooseen, hänellä on viikolla töitä. Anna ja moukeet jäävät luultavasti meille välipäiviksi, ja Joni tulee tietysti uudeksi vuodeksi taas Hollolaan. 

  

  Ei muuta kuin hyvää loppuvuotta. Älkää tukehtuko kinkunjämiin, älkää appako lanttulaatikontähteitä niin, että alkaa "uhmomaan", kuten Päätalon Kallea aikanaan. Samaa toivottavat joulutontut.

JOULUA VAAN

  Paljon on mahtunut aatonaatoon, vaikka kello ei ole edes ilta:

  Aamulla lenkki. 

  Sitten aamukahvi. 

  Sitten kauppaan. 

  Sitten kuskaamaan Anna Kinnarin tilalle muutaman luomutuotteen ostoon. 

  Sitten lumitöihin. 

  Sitten syömään. 

  Sitten viemään Anna, Iiris ja Liisa Lahteen pipareita leipomaan Jonin veljen perheen luo. 

  Sitten kotiin keittämään kahvit. 

  Sitten hienosäätöinen viritys jouluun.

  Hilppa on uurastanut milloin mitäkin. Perinteinen lihapiirakka on nyt paistettu, kinkku pääsi äsken uunin lämpöön. 

  Kunhan Anna ja porukat ovat saaneet piparit leivottua, ehkä viiden maissa, haetaan heidät, mennään samalla hautausmaille. Viedään kynttilät jo tänään. 

  Joni tulee illalla, toivottavasti ei ajokeli ei ole kaamea.

  Minä virittäydyin siis äsken jouluun. Hilppa puuhaili keittiössä, ja vieraat olivat omilla teillään, joten se oli mahdollista. Katsoin kahden hienon sarjan päätösjaksot. Sarjat ovat His Dark Materials kausi 2 ja The New Pope, joka on jatkoa sarjaan The Young Pope. 

  Nuo upeasti toteutetut sarjat pistävät miettimään. Huomaan, että en tiedä juuri paskakaan juuri mistään. En tiedä, millaisia ajatuksia muille katsojille on tullut. Minulle jäi pohdittavaa. Jos jouluna en ehdi, niin pohdiskelen joulujen välissä. 

  Eilen hain Annan ja lapset. Joulutunnelma alkoi heti löytyä. Liisankin mielestä, luulen.

  Iiris puuhaili omiaan, piirtelikin. 

  Tällainen taideteos siitä tuli.

  Täytyy tunnustaa, että hieman sitä täydensin. Koska Iiriksen into oli lopuillaan, eikä hän suostunut kirjoittamaan minun ja Hilpan nimeä kuvaan, vaikka oli koko sakin piirtänyt, väärensin vasempaan alalaitaan nimet. Hieman hävettää, sillä paremmin olisi itse taiteilija ne osannut kirjoittaa. Meikäläisellä kun on niin kauan kulunut aikaa koulunpenkillä nuhjaamisesta.

  Pankaa merkille, että tuossa tontturivissä alimmaisena olevalla Liisalla kaikkein pisin tonttulakki. Eräänlaista kompesaatiota?

  Tänään, kun oli Annan kanssa käymässä Kinnarin tilalla, harjoitteli Iiris koristelua valmiisiin kaupan pipareihin.

  Hienoja tuli. Varsinkin kello yhdessätoista oleva joulupukin lärvi on upea. Sääli syödä. Voi jäädä muistoksi pölyttymään. 

  Valkeaa tuli aamulla ja päivällä muutama sentti. Nyt näyttää sade laantuneen. Nollassa on mittari. Ehkä huomiseksi säilyy maa valkeana. Iiris pääsi hieman naapurin lapsenlapsen kanssa lumessa leikkimään sillä aikaa kun minä kolailin liikoja pois.. 

    Elikkä siinä vähän joulun alusta, joka ei ole joulun alusta nähnytkään. Ei se ole myöskään joulun alustus. Sillä joulu ei ole taikina. HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!🐖🍷🎅🎄.

JOULUN SANOMAA

  Uatonuatonuatonuamu. Kävin aamulenkillä. Kaksi edellistä jäivät väliin, ensin liukkauden, sitten sateen vuoksi. Nyt jäät olivat sulaneet, ei satanut lain. Olo on hyvä. Ja mieli, ennen kaikkea. Niin on kroppa ja kaali tottuneet aamulenkkiin, että jos se jää väliin, tulee huono omatunto kylään. 

  Kohta on tarkoitus lähteä Espooseen. Menen hakemaan Annan ja lapset meille. Jonilla on vielä huomenna duunia, ja hän tulee sitten illalla parhaiksi testaamaan lämmintä kinkkua.

  On mukavaa nähdä pitkästä aikaa Iiristä ja Liisaa. Liisa lähtee varmaan pian kävelemään. Hän painelee jo kummasti työntäen leikkirattaita. Iiris puolestaan pyöräyttää piruetin luistimilla pois tiehensä. Lähderannan alueella on tekojääkenttä, missä luistelemaan on päässyt jo jonkin aikaa. Mistäkö minä nämä asiat tiedän? No siitä, kun Anna laittelee videoita. Videöpätkät ja kuvapuhelut on keksitty loiventamaan välimatkaa. 

  Eilen kävin sallitulla varttitunnin visiitillä äidin luona. Kun häntä olkapäästä nykäisin, näytin tuomaani kukkaa, hymyä ilmestyi naamalle. Jotain äiti yritti sanoa, mutta mitään ei tullut ulos. Juttelin sitten muutaman minuutin, kerroin terveiset ja joulutoivotukset kaikilta läheisiltä. Ei äiti jaksanut kauaa kuunnella, vaan silmät painuivat kiinni. Onneksi aivan levollisen oloinen hän on. 

  Kun tarkemmin mietin, niin taitaa tulla toinen joulu ikinä, kun aattoiltana ei äiti ole läsnä. Se ensimmäinen oli 1971, kun olin Saksassa duunissa. Armeijastakin olin muistaakseni jouluna lomalla. Niin olinkin, sillä uutena vuotena olin iltalomalla, jolta palasin ajoissa, mutta nukahdin punkkaan vaatteet päällä, sillä en saanut kaapin ovea auki. Siitä voitte päätellä, että en ollu ihan "leivän jäliltä!". Kun tarkastuskierroksella ollut pu. oli yöllä herätellyt, olin haistatellut hänellä paskat. Siitähän seurasi viikon poistumiskielto. Olisi tullut enemmänkin, mutta olin hyvissä väleissä haistattelun kohteen, sotilasmestari Senjasen, kanssa, joten haistattelu ohitettiin hiljaisesti. 

  Valmistelut juhlaan on tehty. Kuusikin on koristeltu. Huomenna vielä kaupasta viimeiset ostokset. Leivät, maidot, etc. Hyvää ruokaa, ulkoilua lasten kanssa, lukemista, jos aikaa ja rauhaa löytyy. Siinä joulu kuva. Hautausmailla käynti tietysti aattona iltapäivällä. 

  Joopa joo, joulu on lähellä, Jupiter ja Saturnus näyttävät olevan lähellä (toisiaan), covid 19 muuntautuu aiheuttaen lisää pelkoa, rokotukset alkavat, oppositio räksyttää. 

 

 Olen aistivinani tämänkaltaista ajatusta eräillä tahoilla esiintyvän:

  Koti, uskonto, isänmaa

  päälle joulun sanomaa:

  Älkää salliko lasten

  kotimaahansa tulla.

  Älkää koskaan ainakaan 

  kanssa äitiensä matkustaa

  Tämän lyhyen blogin, joka myös joulun toivotuksksi katsottakoon, loppuun laitan pari kuvaa reilusti yli sadan vuoden takaa. Eivät kuulu jouluun, mutta laitan kuitenkin. Vaikka sen vuoksi, että "oma" Emman kuolemasta tulee kuluneeksi 48 vuotta muutaman päivän kuluttua.

Isoäitini Emma "Emchen" Karppinen, os. Tieck sisarustensa Annan ja Ludvigin kanssa vuonna 1893. Emma keskellä. 

 Perhe Tieck v. 1904. Emma vasemmalla. 

Emma, ystävätär ja Anna n. 1910. Emma vasemmalla.

SIIVOTTU TILANNE

  Kinkku on ostettu, joulusiivous on tehty; tulkoon joulu! Pientä alkutyötä siivoukseen liittyen oltiin nahuttu jo aiemmin: Kirjahyllyjen pölytys (Peppe) , keittiön kaappien ja laatikoiden läpikäynti sekä vierashuoneen siivous (Hilppa). Eilen kahden henkilön tiimi rysäytti isoimman osan, eli loput, joulusiivouksesta. Kaksin se käy sutjakasti. Molemmilla on oma vastuualueensa, yhteistyö vuosien saatossa rutinoitunutta. Kakkupalanen se oli, aamupäivän urakka. 

  Siis tulkoon joulu. Ei tosin taida tulla valkeaa joulua näille latiduteille. Muutaman sentin lumikerros varmaan sulaa pois, koska plussaa on luvassa aattoon asti. Anttolassa on lunta jo kymmenisen senttiä, jäätä myös ihan pilkkimiehen keston verran (mikä ei ole kovin paljon). Isommat selät kuitenkin ovat sulina. Näin kertoi meille eilen airut Anttolasta. Tai airuet. Anni ja Tuomas nimittäin poikkesivat ohikulkumatkalla torttukahvilla eilisiltana.

 

  Jätetään joulu tulemaan. Mennään muihin asioihin, kuten yhtiökokouksessakin tehdään. Siis § 8   MUUT KÄSITELTÄVÄT ASIAT:

  Miksi ihmisten täällä Suomessa pitää valittaa? Ihan tavallisten ja kaikella kohtuudella tarkastellen kaikella kohtuudella toimeentulevien ihmisten? Valittaa isommista, mutta enimmäkseen pienistä asioista. Pakko tunnustaa, että minäkin olen joskus valittanut. Usein kyllä pilkahdus silmäkulmassa, mutta kuitenkin. Sitten muutin käytäntöä, ryhdyin toteamaan. Tehkään tekin niin, parhaat kanssaihmiset. Valittaminen tekee teistä turhantärkeitä inisijöitä, paskanjauhajia ja säälittäviä luusereita. Mutta kun ryhdytte toteamaan, saatte otsaanne, ohimoonne, takaraivoonne, ahteriinne, pohkeeseenne, ties minne, fiksun ihmisen leiman. Siis älkää kysykö miksi, mitä varten, onko laitaa, eikö enää ole mitään häpyä, vaan sanokaa: "Olen pannut merkille, että sitä ja sitä tapahtuu, tai että tätä ja tuota tehdään niissä ja noissa tilanteissa." Johan kohta olette vähintään kansakunnan kaapin keskilaatikossa. 

  Olen pannut merkille (huom!!), että poliitisilla puolueilla on merkillinen tapa suhtautua lakiin ja oikeudellisuuteen. Sellainen toiminta, mikä on toisen puolueen edustajille laitonta ja tuomittavaa, onkin oman puolueen väelle laillista ja hyväksyttävää. Vähän liian rajusti "tilanteen mukaan-suhtautumista" mielestäni. Kunpahan vaan totesin. 

  Koska kohtaan § 8   MUUT KÄSITELTÄVÄT ASIAT ei ole muuta lisättävää, lopetan palaverin. Kuitenkin laitan muutaman kuvan 1950-luvun alkupuoliskolta. 

Ritva-sisko isoäitini"Emchenin" polvella, minä äiti-Elinan sylissä Piskolan verannan rappusilla loppukesällä 1951.

Ritva ja minä, varmaan alkuvuodesta 1952.

Pakollinen joulukuva: Isoisäni "opa" Pekka Karppinen, Ritva ja minä jouluna 1952 Lahdessa.

Ritva, tätimme Eila ja minä Piskolassa 1953.

Minä ja Ritva Haneli sylissään keväällä 1954 Piskolassa.

LEGENDARIIHI

  Edellinen blogini muutamine muisteluineen herätti ajatuksen. Anttolassa oli 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alkupuolella, suuri joukko henkilöitä, jotka jättivät jälkeensä tarinoita, keksittyjä, tosia, puolitosia, toisten samanmoisten sepittämiä. Nämä henkilöt olivat omanlaisiaan, eksentrisiä, humoristeja, tai ihan tavallisia ihmisiä, joille vain tuppasi sattumaan kaikenlaista. Oli Kissa-Alppo, oli Sisilisko, oli Loordi, oli suutarj'-Tassi, oli Pik'suihna, oli Kuolimon Pentti, oli Venäläisen Jussi, oli Ollikaisen Oskari, oli Sähkö-Valtonen, oli Pylkkäs Pertti, Hämäläis-Pertti ja Kiljus-Pertti, oli Hyvös-Erkki, oli Tirrosen Usko, oli Posti ja pien Iekki, oli Palo-Paavo, oli ollut Rosmo Hulukkonen, näin alkunylkyyn lueteltuna. Nuo siis niiltä vuosilta, kun minä Anttolassa asustin. En tiedä, kuinka laajalti erilaiset tarinat yhä elävät Anttolassa ja nykyisten tai entisten anttolalaisten päissä. Niinpä pujahti mieleeni ajatus, että mitäs jos me kolme kaimaania, Koistis-Pertti, Eerikäis-Pertti ja minä-Pertti, lyötäis ensi kesänä puolilahot päämme yhteen. Tiedä, vaikka niistä jalostuisi tervaspölkky, minkä hyväntuoksuisia lastuja voisi tallentaa.

  Minulta on luultavasti suuri joukko tarinoita hävinnyt muistista, enkä edes muista monien henkilöiden oikeita nimiä. Tiedän kuitenkin, että parista sanasta saattaa mieleen palautua vaikka kuinka mehevä tarina. 

  Jokaisella Pertillä on varmasti samoja stooreja muistissaan, jokaisella myös erilaisia. Ja joka Pertillä on myös eri henkilöitä, joista juttuja muistaa. Kaimaaneillani on varmasti myös sellaisia tarinoita, mitkä ovat sattuneet sen jälkeen, kun olin pois Anttolasta muuttanut. Eerikäsen Pertiltä luultavasti on sellaisiakin juttuja, mitkä sijoittuvat aiemmille vuosikymmenille. Minultakin saattaa jokunen ukki-Aleksilta kuultu löytyä.  

  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Koistisen Pertti on ensi kesänä tilanteessa, missä hänellä on aikaa, ja hän on tulossa Suomeen, ja tietysti Anttolaan, joksikin aikaa. Puhetta on ollut, että poristaan sitten urakalla. Samoin on ollut, monta vuotta, puhetta Eerikäis-kaimaanin kanssa siitä, että hän tulee käymään Avokkaansaaressa. Pitää tulevan kevään aikana ryhtyä kartoittamaan mahdollisuutta muutaman tunnin palaveriin asian tiimoilta, vaikkapa Saarelan verannalla. Saarelan verannalla tapahtuvaan palaveriin, tietty. Tosin on mahdollista, että asian kartoituskin tapahtuu Saarelan verannalla. Jos kevätjäillä saareen päästään, ja aurinko kovasti lämmittää.

  Märkää lunta satelee Hollolassa. Taitaa sitä maahan jäädä sen verran, että ensimmäistä kertaa tälle talvelle pitää kola ottaa käyttöön. Vaikka sulaa se lumi itsekseenkin. Vedeksi vissiin muuttuu sade, ja plussaa on ennusteissa.

  Loppuun laitan näillä foorumeilla ennenkin julkaisemani kuvan. Kuvassa vilkasta elämää Anttolassa siihen aikaan, kun Lasipalatsi ja Kivikasarmi olivat uusia. Mäkipään Jussihan se loihe Sotainvalidien baarissa sanomaan: "Nyt meil on Kivikasarmi ja Lasipaltsi. Vielä ku suatais tuoho vällii rosmo-Hulukkosen patsas!"

TARINAA HAMPAASTA (nyt) JA AUTOISTA (ennen)

  Lauantaiaamuna lohkesi etuhampaasta kulma. Minulta. Aamupalaa syödessä lohkesi. Ei ollut akka kiveä leipään leiponut, joku muu syynä oli. Soitin Päivystysapuun. Kuunneltuani kahta tiedotetta, kolmella kielellä kumpaakin, pääsin keskustelemaan vaivasta. Sain kuulla, että Akuuttiin ei etuhampaan lohkeamia oteta, vaan minun pitää olla yhteydessä omaan Terveysasemaan. Minut kuitenkin rekisteröitiin, eli jos hammasta äityisi särkemään niin, että kipulääkekään ei auttaisi, voisin Akuuttiin mennä. No, tiesin, että ei ala särkemään.

  Soitin tänään heti kahdeksalta Salpakankaan Terveysaseman Hammashuoltoon. Jätin viestin takaisinsoittopalveluun. Noin puolen tunnin kuluttua minulle soitettiin. Kerroin asiani. Sain ajan minua jo vuosia hoitaneelle lääkärille ensi keskiviikoksi, ylihuomiseksi. Äkkäsin vielä kysyä, että koska minulla on 2-vuotistarkastus tulossa helmikuussa, niin voinko samalla varata ajan sillekin? 

  "Hetkinen", sanottiin. Kuului tovi naputtelua. "Hammaslääkäri P. tekee tarkastuksen samalla käynnillä."

  Kyllä Hollolassa homma pelaa. Tai sitten olen ollut onnekas. Mutta kitkattomasti ovat asiat hoituneet, niin hammas-, kuin kroppapuolellakin. Asia, mistä osaan olla kiitollinen.

  Terveysasioista autoiluun. Lenkillä, missäs muualla, tuli mieleen autoon liittyvä tarina 1960-luvun Anttolasta. Ja perään pari muutakin. Ennen kuin aloitan, pitää sanoa, että en ole varma, ovatko tarinat tosia, ainakaan kokonaan, vai ovatko countrylegendaa. Vähän molempia, luulen. 

  Se ensimmäinen juttu menee näin: Elettiin 1960-luvun puolenvälin jälkeistä aikaa. Kaverukset L***sen H****i ja R***sen J***i olivat hankkineet vanhan autorämän. Taisi olla Mosse. Ainakin toisella oli varmaan jo ajokortti, ainakin olivat sen ikäisiä. No, sattui niin, että kun kaverukset olivat ajelulla, tuli poliisi vastaan. "Lentävät" eli Liikkuva poliisi se oli. Olisikohan ollut Niilo Tarvajärven vuonna 1967 organisoiman Hamsteri-keräyksen avulla hankittu auto? Niin tai näin, mutta se helsinkiläinen auto, helsinkiläiset poliisit kuitenkin. Siihen aikaan autojen rekisterit olivat rekisteröitipaikan mukaan annetut. Uudellamalla oli alkukirjain A tai B. Oliko vielä C:kin? Kun autot kohtasivat, morjenstivat poliisit, koska kaverusten Mossen nokan alla oli A-alkuinen rekkari. Pitäähän saman alueen ihmisiä morjenstaa! Mutta kuinka ollakaan, kun toinen poliiseista vielä kääntyi katsomaan taakseen, niin aivan erilainen, M-alkuinen rekkari paistoi peräpeilissä. Eiku uukkaria ja perään. Sakothan siitä rapsahti, ainakin. Eipä ollut poikien kaara rekisterissä lain. Oli jostakin hankitut kilvet, olivat vaan eri paria!

  Toinen autojuttu liittyy Sarvelaisen Masaan. Tämä herra sai ajokortin varttuneemmalla iällä, ja tietääkseni ei kirjallinen eikä inssi ihan eka keralla läpi mennyt. No mutta kortti aikanaan tuli. Jos en väärin muista, niin "pompannapin", eli Fiat kuussatasen, Masa hankki ajokikseen. Ei tietääkseni kolaria, ainakaan pahempaa, hän ajanut. Mutta tarina kertoo, että kerran Mikkelistä kohti Anttolaa lähtiessään Masa sörnäytti silloisen Ristiinantien alussa olevan rautatiesillan ali vasemmasta aukosta. Varmaan oli ajanut ennen siltaa olevan liikenneympyränkin väärin päin. Ei onneksi ollut ketään vastaan osunut tulemaan, joten siitä mies selvisi.

  Olikohan tuosta selvittyään sattunut seuraava häverikki. Masalla oli näet jatkuvasti tupakki palamassa holkin päässä, ja se sojotti aina yläviistoon. Tarina kertoo, että kerran, tohkeissaan ajaessaan, oli tupakki päässyt polttamaan Masan kuttaperkkaisista rillienpokista toisen aisan poikki. Tämän olen kuullut. Ja saatan itsekin eholle panna. Mutta saattaa siinä totuuttakin olla, ainakin osa. Kyllä Sarvelais-Masa armoton tupakkimies oli, ja aina haikupilli sojotti ylös!

  Kolmas tarina on melko epävarma ja kuulopuheinen. Laurikainen nimisellä nuorella miehellä oli auto. Ettei vaan Volga? En miehen etunimeä muista, mutta Laurikaisen Emppu hän ei ollut. Olikohan Empulla veljeä? No, legenda kuluu näin. Nuori herra Laurikainen kehuskeli kavereilleen, että tää on kova peli.

  "Kattokee vaekka kui suttii", oli hän sanonut, hypännyt ratin taakse. Eiku kaasua roimasti, kytkin ylös. Kyllä oli sutinut! Paikallaan oli tyhjää lyönyt! Paitsi, että takarenkaat olivat pysyneet paikallaan, ainoastaan vanteet olivat huimasti pyörineet!

  Tämän jutun kevyesti liitän legendojen joukkoon. Vaikka nuoren poikana sen uskoin, niin nyt ajattelen, että saattaa olla kateellisten louskutusta. Johan siinä olisivat venttiilitkin lentäneet, jos noin olisi käynyt.  

  Vielä yksi tarina, liittyen Anttolan VeePeeKoohon. Pettisen Paavo oli aikanaan muutaman vuoden palopäällikkönä ja paloauton kuskina. Asuihan hän ihan äärellään. No, kerran tuli hälyytys, taisi olla metsäpalon poikanen. Paloautoperkele vaan ei suostunut käynnistymään. Ei hätää. Koistisen kaupan kuormuri hankittiin vetämään. Sajapuron Topi varmaan sen puikoissa. Paloauto saatiin kunnialla palopaikalle, mutta, kuinka ollakkaan, eiväthän ne pumput pelanneet, kun moottori ei ollut käynnissä. Paikalliset olivat muutenkin saaneet ämpäripelissä tulen talttumaan. 

  Noilta Paavon päällikköajoilta on muitakin tarinoita. Niitten(kään) todenperäisyydestä en tiedä. Olkoon kertomatta. 

  Olen muutamia nimiä jutussani maininnut. Ensimmäisestä olen jättänyt arvailtavaksi. Ihan sen vuoksi, että siinä kuitenkin lakia rikottiin. Saattaa joku lukija muistaa, tai arvata, koko nimet. 

  Kaikki olen maininnut "bona fide", lämmöllä muistellen. Eli tarkoitus ei ole ketään suinkaan mollata. Jos sille tielle lähtisin, olisi omissa toilailuissa ensialkuun jutunjuurta moneen blogiin. Päinvastoin. Tuollaiset henkilöt, tuollaiset tarinat, olkoot totta tai tarua, ovat sitä entisajan pikkukylän elämää, jollaista ei varmaan enää monesta paikasta löydy. 

  Koska ei ole laittaa kuvaa Mossesta, Volgasta, "Pompannapista", tai edes paloautosta, laitan Mikkelin Säästöpankin Antolan kiinteistöstä, missä pari - kolme vuotta tuli asuttua. 

  Laitanpa vielä tuolloin uudenkarheasta Mikkelin Säästöpankin uudesta kiinteistöstä, siitä päädystä,  missä oli ensin Sotainvalidien kahvila, sitten Lotja, nyt Rysä.

RELEVANTTIA?

   Aamulla dallailin kuunnellen Ryan Adams'in pari päivää sitten julkaistua albumia Wednesday. Mietin, että joulu on lähellä. Jostain syystä ajatukset siirtyivät kuitenkin ei kovin relevanttiin asiaan, nimittäin lapsuuteni juhannuksiin. Niistä muistan ainakin kokot. Rantasaunakalliolta kokkoa katseltiin. Tai ei 1950-luvuvun alkupuolella ollut vielä rantasaunaa, oli vain "moottorikoppi", pieni hirsinen vaja, missä säilytettiin kaikenlaista sälää, kuten verkon kohoja, sekä talvisin ukki-Aleksin perämoottoria, neliheppaista Pentaa. 1950-luvun loppupuolella rantasaunakin ilmestyi, Lepomaa-nimisen kirkonkyläläismiehen toimesta. Hirret saatiin ylätalon aitoista. Vaan se on eri juttu. Juhannuskokoista piti puhumani. Parinsadan metrin päässä rannasta ovat Kitosaaret. Vasemmanpuoleisen, siis Akanhauvanniemen puoleisen Kitosaaren edustalla on aarin, parin luoto. Se luoto oli, on edelleen, Kokkokallio. Edelleen, vaikka kokkoa ei sen päällä ole poltettu sitten 1960-luvun. 

  Kun asiaa lenkilläni muistelin, niin olen sitä mieltä, että aina kokon perustana oli vanha puuvene. Muistini täytyy olla väärässä. Ei ukki-Aleksin iratimistoon ole voinut kuulua niin montaa vanhaa soutuvenettä! Eikä Piskolaan uutta soutuvenettä muistini mukaan edes noina vuosina hankittu. 

  Joka tapauksessa ehkä kymmenenä jussina kokkoa tuli Piskolan rantakallioltra seurattua. Isä-Erkki kävi sen aina sytyttämästä. Muistan elävästi, kuinka hän meloi Kokkokaliolle, kävi tuikkaamassa kokon tuleen, meloi takaisin. 

  Kun viimeeksi, varmaan vuosikymmen sitten sitten, kävin Kokkokalliolla, joka on nykyisin lokkien rakastama pesimisluoto, huomasin, että kallionraoissa ja -painanteissa on vieläkin suuri määrä venenauloja. Se puolustaa muistojani, mutta ei kerro, kuinka monta soutu- tai keskimoottorivenettä on matkansa pään saanut kunniakkaasti kyseisellä paikalla. 

  Oikeastaan muuta ei juhannuksen vietosta noina vuosina ole mieleeni jäänytkään. Ei jussiin mitään erityistä kokon ohella silloin kuulunut.

  En ole saletti siitä, koska kokonpolttoperinne Kokkokalliolla loppui. Minä kun tuli teini-ikään, niin muut riennot kutsuivat mukaansa. Sitäkään en tiedä, kuinka kauan kokkoa tuolla luodolla oli poltettu ennen noita muistamiani kesiä. 

  Kokkoa poltetaan Piskolassa taas. On poltettu kohta parikymmentä vuotta. Haneli sen rakentaa rannalle, saunalta Paajalaan päin. Siellä ollaan joka kesä käyty jussia vastaanottamassa. Veneitä ei Hanelin kokossa ole tainnut koskaan olla. Kaikenlaista purkujätettä on siellä kyllä palanut. milloin milläkin menestyksellä ja näyttävyydellä. Kun äiti-Elina oli viimeistä kertaa mukana kokolla, taisi olla 2017, niin ei meinannut kokko syttyä laisinkaan, ja kun lopulta syttyi, paloi melko kituliaasti. Elina katseli aikansa touhua, loihe lopulta lausumaan: "Vuosisadan huonoin kokko!"

  Pitää velj'-poijalta joskus kysellä, muistaako hän asiat samalla tavalla. Ja onko hänellä tietoa poltetuista veneistä. Oliko ukki-Aleksi mahdollisesti yhteistyössä veneentekijöiden, esim. Liimataisen, kanssa, ja saiko hän päivitettyä listaa uusien veneiden tilaajista, joilta sitten kävi anelemassa vanhoja palvelijoita kokon ruoaksi? Skenaario sekin. Näinä spekulatiivisina aikoina. 

  Kun tämän irrelevantin juhannuskokkopohdinna olin kirjoittanut, ryhdyin etsimään, josko löytyisi kuvaa muistelemistani kokoista. Eipä löytynyt. Löysin sentään selaillessani kuvan ukki-Aleksista saunakalliolla akkalauman keskellä. Liekö juhannus? Arvelen, että kuvausvuosi sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle. Jos on juhannus, ja jos on kokko, niin kuvan vasemmassa laidassa pilkottava suotuvene on välttänyt tuleen joutumisen.

  Lisäksi äkkäsin pari otosta vuodelta (kai) 1968. Ensimmäisessä trubatuuri Pikku-Peppe, poika, josta ei tullu trubatuuria.

  Samana kesänä (?) pystytimme Avokkaansaaren korkeimalle kohdalle tämän tornin. Ihan luvan kanssa se tehtiin. Sieltä oli hyvät näkymät Luonterille, sekä joitain piiruja vasemmalle kun naamaansa käänsi, Harviolle, ihan kirkonkylälle asti. Harmillista, että yhtään tornista varmastikin otetuista kuvista ei ole säilynyt skannattavaksi.

  Nyt on relevanttia lopetaa. Kohta syödään, vähän oikastaan, kävellään omatoimikirjastoon.

PAKKAUS TAVARAA MYÖTEN

   Auto on katsastutettu, ja sen seurauksena auto on katsastettu. Menin viisi minuuttia ennen tilattua aikaa (9:30) A-Katsastuksen Hollolan toimipisteeseen. Inssi oli jo varmaan nähnyt rekkarin ikkunasta, sillä hän sanoi "avaimet tiskiin, istukaa odottamaan, niin se menee, kun katsastus on maksettu!" Hän tulosti kuitin, ojensi sen minulle, nappasi avaimet, livahti samantien ulos. Halliin menevän oven ikkunasta näin, kun inssi ajoi kohta auton sisään, mittasi päästöt, tarkasti valojen suuntauksen, teki jotain muuta pientä, ajoi huoltokuilun päälle, nosti auton, koputteli, väänteli pyöriä, tärisytti niitä mekaanisesti, tsiikaili fikkarin kanssa sinne tänne, laski auton, naputteli koneeseensa tiedot, tulosti pari paperia, tuli ovesta sanoi "se on valmis, tässä paperit, ei mitään erityistä, erääntyy 12.12.2021, olkaa hyvä, avaimet ovat kabiinissa, nähdään", ja piti minulle ovea auki. Minun mieleistäni meininkiä. Turhat lässyttelyt pois. Homma hoidetaan, seuraava sisään. Kymppi miinus kouluasteikolla. Miinus siitä, että inssi ei toivottanut tullessani huomenta, vaikka minä tervehdin. Tai sitten toivotti. Jäi ehkä minulta huomaamatta, sillä katsastus on vieläkin hieman pelottava tilaisuus, johtuen vanhoista ajoista, jolloin katsastusinsinööri oli iso herra ja pelottava persoona, lähes Mannisen Hilja-vainaan veroinen. 

  Katsastuskonttorilta sörnäytin Lahteen ja Trioon. Olin tilannut Stadiumiin kahdet pumppusauvojen tassut, ja olin eilen saanut tekstarin niitten saapumisesta. Tyttö kävi lähetyksen minulle takahuoneesta hakemassa. Minä kiittämään ja lausumaan "on pakettilla kokoa!" Ja olihan sillä. Kyllä nuo tassut olisivat mielestäni mahtuneet vähän snadimpaankin.

Vai mitä?

  No, ehkä lähettäjällä on käytettävissään vain kolme pakkauskokoa: iso, vielä isompi, ja tosi iso. Minun onneni, että iso ja vielä isompi eivät olleet lopussa. Eihän tassut olisi edes autoon mahtuneet tosi isossa lootassa.  

  Kävelysauvoissa tassut kuluvat nykyään lähes koko vuoden, kun ei ole lunta. Talven läpi on tie sula. Ilmastonmuutos käy sauvakävelijän pussille. Mikä tietysti on melkoisen pieni ongelma ilmastonmuutosesta puhuttaessa.  

  Kahden viikon kuluttua on joulu. Lasten mielestä joulu on kahden viikon kuluttua jo ohi; lahjat on jaettu, muu on pelkkää rekvisiittaa. Ehkä lievästi kärjistetty mielipide, mutta ei niin kärjistettyä mielipidettä, ettei ainakin puolet totta. 

  Perhe Tiilikainen jätti väliin piparinpaistokäynnin. Jouluksi tietysti tulevat. Aika karua olisi Hilpan kanssa kahdestaan juhlaa viettää, kun on tottunut isompaan sakkiin. Uskon, että covid-19 ei äleydy jylläämään sellaiseen malliin, että "Kaksin kotona I" toteutuu. 

  Kuin kyy formaliinissa ovat mielessäni säilyneet lapsuuden joulut. Kinkun tuoksu aatonaattona, Maija-tädin kanssa tehtyjen lyhteiden vienti linnuille, lipeäkala, riisipuuro ja "sekametelisoppa" aattona päivällä, lukuisat kynttilät ikkunalaudoilla ja pöydillä, isä-Erkin jokavuotinen joulupukin missaaminen, koska hän sattui aina olemaan antamassa hevosille heiniä, ja ainakin kerran reessä taitettu kirkkomatka jouluaamun pimeydessä. Voi noita joulukirkkoreissuja olla enemänkin, tai sitten eivät jäät olleet aina hevosen kestäviä. 

  Mietin nyt, jääkö Iirikselle lapsuuden jouluista jotain mieleen? Tuleeko joulunvietto muuttumaan seuraavina vuosikymmeninä oleellisesti? Luultavasti tulee. Millaiseksi? En lähde ennustamaan.  

JOHN JA BOB

   Tänään tulee kuluneeksi 40 vuotta John Lennonin kuolemasta. Eläköön John Lennon! Toinen suuri Mestari, Bob Dylan, elää yhä. Hän on myynyt koko musiikkituotantonsa oikeudet Universalille. Dylan sai elämäntyöstään noin 300 miljoonaa dollaria, kertoo The New York Times. Miksei minulta kysytty tarjousta? No, joululahjabudjetissa ei ehkä olisi ollut varaa. 

  Lennonin ja Dylanin välit olivat kai melko mutkikkaat. Joittenkin tietojen mukaan he tapasivat vain muutaman kerran. Muistan kyllä myös lukeneeni, että he olisivat viettäneet yhdessä viskinhuuruista aikaa, ehkä muillakin nautinta-aineilla ryyditettynä, New Yorkissa. Olisinpa ollu kärpäsenä katossa! 

  Dylan ilmeisesti tutustutti Beatlesit kannabikseen 1964 New Yorkissa. Siitä seurasi suuria vaikutuksia bändin tulevaan uraan ja musiikkiin. 

  Kun Dylan julkaisi 1979 albumin Slow Train Comin ja singlenä biisin Gotta Serve Somebody Lennon arvosteli kappaletta tunnetusti ja kirjoitti vastauksena parodian nimeltä  Serve Yourself. Niin tai näin, Mestarit arvostivat toisiaan, antoivat toisilleen innoituksia. Dylan enemmän Lennonille, luulen. Kuolemattomia laulutekijöitä, ja kaksi ikisuosikeistani. 

  Korjatkaa viisaammat, jos hatarat tietoni ovat epätarkkoja tai perin vääriä. 

  Päivällä menen käymään äidin luona. Tiukemmat rajoitukset ovat Päijät-Hämeessä päällä: Vain yksi kerrallaan ja vain 15 minuuttia. Pitää varttitunti Elinalle jutella. Jospa hän jotakin siitä ymmärtäisi. Sitä vaan ei tiedä, ei osaa kukaan sanoa. 

  Mukavia pakkaspäiviä pitelee tämän viikon. Ulkoilukelit kohillaan. Vielä kun olisi vähän lunta, niin ei olis niin pimeetä. Vaan ei taida tulla, lunta. Viikonlopun tienoilla näyttää olevan ennusteessa hiutaleita, mutta plussalle menee mittari. Aurinko paisteli eilen, niin tekee nytkin. Oli hyvä aamulenkki heittää. Korvissa John, ei liene asia arvaamaton. Kaksi vuotta sitten oli luntakin. Kuva per. 8. joulukuuta 2018:

 Eilen kolahti postilaatikkoon lahja. Sain fb-kaveriltani A-P. Pirskaselta hänen runokirjansa MURRERUNOJA METSÄSTÄ. Se sisältää Haiku- ja tankarunoja sekä mietelauseita savon murteella. Kirja on A-P:n omakustanne vuodelta 2014, ja hän on saanut hieman taloudellista tukea julkaisuun. Runot käsittelevät luonnon kauneutta ja tekijän suhdetta luontoon. Luontoa tarkastellaan eri vuodenaikoina ja erilaisten säitten vallitessa. 

  Kirjan loppupuolella on jonkin verran mietelauseita ja muita viisauksia. Lainaan loppuun, tekijän luvalla, yhden ensilukemalla mieleeni jääneen:

  Vähhään tyytyväesen elämä on

  ku sopivassa lestissä virutettu suapas

  Sepä ei alamäessäkään ahista

SEKAVAA, OSIN VAKAVAA

Itsenäisyyspäivän kunniaksi alkuun kuva, joka on otettu syksyllä saaressa, mutta sopii  tunnelmaltaan päivään.

 

  Avaruudessa tapahtuu. Yle uutisoi, että Jupiter ja Saturnus näkyvät lähekkäin taivaalla. Edellisen kerran ilmiö oli näin selvästi nähtävillä v. 1226. Nyt tapahtumaa varmaan seuraa suuri joukko asianharrastajia. Kenopäitä oli v. 1226 huomattavasti vähemmän. Ja nekin vähät lienee luulleet maailmanlopun olevan tulossa. 

  

  Hayabusa-2-luotain on hakenut Maan ja Marsin välissä Aurinkoa kiertävältä Ryugu-asteroidilta näytteitä, jotka se pudotti maahan. Näytteiden avulla on tarkoitus selvittää aurinkokuntamme syntyä ja mahdollisesti saada viitteitä siitä, kuinka elämä maapallolla sai alkunsa. Reissu on kestänyt yli kuusi vuotta ja jatkuu vielä. Hayabusa-2 lähti usmuuttamaan kohti asteroidi 1998KY26:tta, kohtaamisen lasketaan tapahtuvan vuonna 2031. Hiljalleen ihminen saa selkoa lähiavaruudesta, samalla menneisyydestä. Pitkiä loikkia on vielä otettava, ennen kuin aurinkokuntamme ulkopuolelle päästään. Tosiasiassa v. 1977 laukaistu Voyager 1 -avaruusluotain on jo ohittanut Aurinkokunnan ulkoisimman vaikutusalueen, eli heliosfäärin, ja se on saavuttanut tähtienvälisen avaruuden. Hidasta on, pienen ihmisen vinkkelistä katsottuna, ihmiskunnan avaruudenvalloitus tällä hetkellä hallinassa olevilla matkanopeuksilla. 

  Taide synnyttää tuntoja ja tunteita. Kirjoitin äskettäin blogissani, että kun luin Håkan Nesserin Vasenkätisten seuraa,  Van Veeterenin pohdintoja ja dialogeja vaimonsa, ystäviensä, ex-kollegojensa kanssa, niin tuntui kotoisalta. 

  Eilen katsoin Netflixilta leffan Jokeri. Se aiheutti kahdenlaisia tunteita: Kauhua ja ihailua Joaquin Phoenix'in roolisuoritusta kohtaan.

  Aamulla soi korvissani Miljoonsadetta. Olin edennyt uudempaan tuotantoon, ja albumilta Sähköinen Rouva Maa (2016) kiiri biisi Win Win. Mietin, että tähän päivään sopivan sanat olivat kauniit. Ja todet. Mm. näin laulaa Heikki Salo:

  Rakkaus on start up 

  joka tuottaa tykytystä 

  5-d tulostin joka printtaa elämää. 

  Markkinat flippaa 

  bitcoinit katoo 

  optiot dippaa 

  mutta tuulipukujengi rakastaa.

  Se on ilmasta ei maksa mitään  

  multa sulle, sulta mulle  

  se on niin okei.  

  Kun toista rakastaa ja rakkautta takas saa 

  niin voi veljet, sehän on win win. 

  Ei tarvii tässä tinkii penneistä elämässä 

  kun on win win - voittaa kumpikin.

  Vielä jos jonkin luonehdinnan laittaisi: Kun lukee Veikko Huovista, tai Roald Dahli'a, tai Carl Hiaasen'ia, tai Nick Hornby'a, on kuin kuuntelisi homeerista naurua hermeettiseesä tilassa. 

  Hilppa loihtii meille juhlapäivällistä. Tarjolle tulee sienisalaattia, papinsilliä, keitetyt perunat ja paahtopaistia. Anteeksi pyydän, tuon paahtopaistin vuoksi. Mutta jos puolustus sallitaan, niin taitaa olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun naudanlihaa syödään. Paitsi jauhelihassa, muutaman kerran. Kaikkea lihan syöntiä on syytä rajoittaa. Mutta Hanelilta saatu riista on kyllä paikallaan. Sitä paitsi se on ekologista. Ihminen on heikko, joten joskus tulee sorruttua vähemmän ekologisiin tekoihin. Kuten tänään. 

  Sattuiko joku katsomaan viikko sitten lauantaina Flinnkilä & Kellomäki-ohjelman? Siinä oli haastateltavana Risto Isomäki. Kyllä ajatukset lihansyönnin lopettamisesta kävivät mielessä. Ainakin minulla. No, vähentämisen kautta ehkä joskus. Nauta on jo melko lailla pannassa. Kanaa aika lailla, possua joskus. En ole vielä aivan valmis kokonaan lihasta luopumaan. 

  Itsenäisyyspäivä jatkuu hämäränä. Minä konkreettisti osallistun pikkuisen päivään: Käyn illalla laskemassa lipun. Eilen liputusvuorossa oleva henkilö kertoi taloyhtiön fb-ryhmän sivuilla, että on tänään iltavuorossa, ja kysyi, voisiko joku ottaa lipun alas? Minä satuin postauksen heti huomaamaan, ja ilmoitin olevani valmis sen tekemään. Kortta kekoon, taloyhtiön ja itsenäisyysjuhlan nimissä. 

16 816 MINUUTTIA

   Spotify ilmoittaa, että olen vuoden aikana kuunnellut sovellutusta 16 816 minuuttia. 280 tuntia siis. Kuutelen Spotify'ta yleensä vain lenkeilläni. Tai kuulokkeillani minä kuuntelen, lenkillä ollessani. Ehkä joskus myös saaressa jotain duunatessani, mutta en montaa kertaa kesässä. Koska olen puoli vuotta Anttolassa, enkä juuri käy lenkeillä, niin ehkä tuollaiset 230 tuntia kuuntelusta on tapahtunut Hollolassa puolen vuoden aikana. Normaali aamulenkki kestää tunnista reiluun puoleentoista. Kuudessa kuukaudessa on 183 päivää. Luppopäiviäkin joukkoon mahtuu, kelin tai muun syyn vuoksi. Sanotaan vaikka 15, eli lenkkipäiviä on 183-15=168. 230 tuntia / 168 päivää = 1,37 tuntia, eli jokseenkin tunti ja 22 minuuttia per päivä. Mihin minä älykelloa ja sen tietoja tarvitsen, kun Spotify ilmoittaa, kuinka olen lenkkeillyt. Tietysti tuo laskelma on kaikkea muuta kuin tieteellisesti uskottava, mutta aika oikean kuvan se antaa. 

  Spotify myös ilmoittaa suosikkikappaleeni. Sata biisiä on listalla. Niiloa, Dylania, Van the Man'a, Father John Misty'a, Bon Iver'a, Paleface'a, Ricky-Tick Big Band'ia, Jonathan Wilson'a, Wilco'a, ei mitään uutta auringon, oikeastaan synkän syystaivaan alla. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että kuinka lista on laadittu? Kuuntelen nimittäin artisti kerrallaan, yleensä useamman albumin jaksoissa. En siis mitään sekalaisia soittolistoja. Silti sadan suosikki joukossa ei ole kahta saman artistin kappaletta peräkkäin. No, ehkä lista ei ole kuuntelukertajärjestyksessä, vaan randomina. 

  Päivällä ryhdyin miettimään, mistä USA:n repubikaanipuolue ovat saaneert nimensä? En löytänyt selitystä netin äärettömyydestä. Ovatko he uuspublikaaneja? Publikaanihan oli Rooman valtakunnassa henkilö, jolle maksettiin jonkin valtion tehtävän, esimerkiksi veronkannon suorittamisesta. Termi publikaani johtuu latinan sanasta publicum, julkiset asiat. Publikaanit olivat valtion tulojen, verojen ja tullien kanto-oikeuden vuokraajia. Verojen lisäksi publikaanit saattoivat hoitaa esimerkiksi kaivoksia ja laitumia. Tällainen valtion toimintojen ulkoistaminen takasi valtiolle säännölliset tulot, mutta oli altis väärinkäytöksille. Väärinkäytökset puolestaan aiheuttivat katkeruutta roomalaisia kohtaan (Wikipedia).  En tiijä. Sitä en tiijä, onko rinnastus oikeellinen. Kokoomus kuitenkin voisi olla tuossa suhteessa republikaaninen puolue, sillä sen halu yksityistää kaikki, myydä toiminta ulkopuolisille, on melkoinen.  

  Tunnetuin publikaani oli kai Sakkeus. Raamatun mukaan hän keräsi Jerikossa veroja kaupunkiin saapuvilta, ja keräsi enemmän kuin heidän olisi tarvinnut maksaa. Kun Jeesus oli käymässä Jerikossa, Sakkeus meni myös ihmettä katsomaan. Koska Sakkeus ei lyhyenä miehenä nähnyt ihmisjoukon takaa mitään, kiipesi hän sykonoriviikunapuuhun. Kun Jeesus näki tämän, hän sanoi "Sakkeus, tule alas puusta!" Jeesus halusi mennä kylään Sakkeuksen luo. Sakkeus teki parannuksen ja palautti rahat niille, joilta oli vienyt. USA:n Republikaaneista on en tiijä. Osa on kai jo kääntänyt kelkkansa, palauttanut äänet sille, jolle ne kuuluvat, kuvaannollisesti. Mutta melko mahdottomalta tuntuu se, että Trump kipuaisi puuhun. Vaikka kipusihan Kekkonenkin. Se on kyllä ihan eri juttu se. 

  Aamulla on lähdettävä antamaan Spotify'lle tilastoitavaa. Jätän jutun tähän. Jätän tietokoneen lepäämään. Alan rasittaa silmiäni kirjan parissa. 

Terveisin virkaa tekevä apulaisvaraprofessori Theofilus von Dummkopf.

OVI HEILUU

   Tuulikaapin sisäovi on paikoilllaan. Eilen sen hain Bauhausista, kuskasin sieltä lainatulla peräkärryllä vanhan jäteasemalle. En eilen viitsinyt oven asentamiseen alkaa, koska oli jo iltapäivä pitkällä. Tänään sitten naplikoin oven ja listat. Eniten duunia oli listoituksessa. Se kun ei vanhaan aukkoon ovea laitettaessa ikinä ole aivan yksiselkoista. No, siellä ne nyt on. Huomenna käyn vielä ostamassa rakennusliimaa, liimaan kynnyksen, niin ei tarvitse sitä propata. 

  Tuo oven päällä kulkeva piuha jos teitä ihmetyttää, niin se on tietokoneelle menevä kaapeli. Reititin on olohuoneessa, tietokone meikäläisen omassa valtakunnassa, Eihän se kaunis ole. Ei, vaikka katsojan silmä millainen olisi. Tai no, voi niinkin vinksahtaneita silmiä olla. Kaikkea tässä maailmoista parhaassa löytyy. Kuten kasvava joukko Perussuomalaisten kannattajiakin. 

  Trumpilla ei taida ihan putkeen mennä, mutta Suomessa Persut petraa juoksuaan. Syitä en jaksa miettiä. Enemmän arveluttavat seuraukset. Tämä poliitikasta. Ja oviasennuksesta.

  Hämäriä päiviä tässä kulutetaan. Koronauutisia ainakin kerran päivässä katsellaan tai kuunnellaan. Ei tämä hyvältä näytä. Toivoa sopii, että laajasti käyttöön otetut rajoitukset purevat. 

  Perhe Tiikaisen piti tulla viikon kuluttua käymään. Voi olla, että tulevat kuitenkin vasta jouluna. Jos koronatilanne sen sallii. Ja kyllä sallii. Pienen perhepiirin joulun. Iiiristä on jo varoiteltu, että joulupukki ei näissä olosuhteissa pääse muuta kuin tuomaan lahjat ovelle. Tyttöhän ymmärtää. 

  Yksi on kuitenkin joukosta poissa, jouluaattona. Tai siis toinen, pukin lisäksi. Äiti-Elina on tähän asti meille jouluksi haettu. Enää se ei onnistu. 

  

  Iiris on valmistautunut jouluun leipomalla pipareita äitinsä kanssa. Hienoja, kuten Annan lähettämistä kuvista näkyy.

  Taitava tyttö. Ja näkee, että hänen kanssaan on jaksettu touhuta. Erikoisesti Joni on antanut taiteellisuudestaan Iirikselle muutakin kuin geenit.

  Iiris innostui kovasti piparileipuroinnista, kertoi Anna. Tyttö oli sanonut, että hän vie pipareitaan naapureillekin maistiaisiksi. Anna oli toppuutellut, että ei korona-aikana oikein voi viedä itse tekemiään pipareita muille.

  "No mummalla ja Peppe-papalle vien ainakin!", oli Iiris täräyttänyt. 

  Tottakai Iiris tuo. Ja me maistetaan. 

  Eilen soittelin muutamalle kaverille. Ihan korona-ajan kuulumisia kyselin. Osa tutuistani on fb-kavereita, heidän tilanteensa paremmin tiedän. Sellaisille, jotka eivät somessa isommin heilu, pitää välillä soitella. Lähestyvää vanhuutta kai, tämäkin.

  Vanhuus siis hiljalleen lähestyy. Pari vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan vanhuuden ajatellaan alkavan 74:n vuoden iässä. Antaapa hiljalleen lähestyä. Ei tässä mihinkään kiire ole. Paitsi kohta päiväkahvin keittoon.