VUODEN KUVAT VALITTU!

  Mikäs sen paremmin vuoden viimeiseen päivään sopii, kuin VUODEN KUVIEN VALINTA? Kuvat on valittu Peppen ottamista. Ne on valinnut arvovaltainen taho, eli Peppe itsevaltaisesti. Valinnoista voi halutessaan valittaa. Asia käsitellään pikaisesti Teloitustoimikunnassa.

  Sitten asiaan. Kategorioita on muutama.

VUODEN MUOTOKUVA

Iiris huhtikuussa miettimässä tulevan kesän ohjelmaa.

VUODEN HELLYYTYS

Äiti ja tytär laivalla palaamassa Anvenanmaalta.

VUODEN TILANNEKUVA

  "Olipa pirtsakkaa raparperilimsaa!", sano Iiris Ahvenanmaalla.

VUODEN LUONTOKUVA

  Tässä 5. lokakuuta Espoon Lähderannassa otetussa kuvassa viehättää kellastuneiden  lehmusten ja vihreinä kukoistavien tammien yhteisvaikutelma.

VUODEN FLORA

  Digitalis elokuussa. Kaunis kukka. Ja myrkyllinen. Ei niinkään harvinainen yhdistelmä. Muuallaknin, kuin kukkien parissa.

VUODEN FAUNA

  Heinäkuun 27. ilmestyi iltaamme viihdyttämään kauris. Yksi vain, eikä sitä, tai sen lajitovereita, sen koommin näkynyt. Oliko läpikulkumatkalla, vai etevä piileksimään.

VUODEN OMAKUVA 

  Omakuva on elokuun lopulta, Rohusen vellosten paskion pystytyspuuhassa tapahtuneen kolauksen jälkeen napattu. Päätykolmion yksi osa tipahti päähäni aiheuttaen snadin vekin, mutta ei ei sen kummempaa.

VUODEN FEIKKI

  Lakkiaispäivä. Hatut vaihtoon, niin joku erehtyy juhlahenkilöstä.

VUODEN KUVA

Halloween saaressa!

  Siinä ne. Toimikunta (lue Peppe) jää käsiään hykerrellen odottamaan valituksia. 

  No niin. "Minun pitää ottaa tilanne haltuun", sano vouti maanviljelijälle! Eli vielä vuoden viimeiseen päivään kuuluvia asioita; toiveita ja lupauksia. Mielestäni toiveiden ja lupausten pitää liittyä toisiinsa. Ainakin pientä korrelaatiota (matemaattinen termi sallittakoon?) pitää niitten välillä olla.

  Toive 1:

  Toivon, että ilmastonlämpeneminen otetaan lopultakin vakavasti kaikkien kansanosien ja kansalaisten parissa, jotta lapsenlapsillamme olisi tulevaisuus.

  Lupaus 1:

  Lupaan toimia parhaani mukaan siten, että osani ilmastomuutoksen hidastamisessa on riittävä.

  Toive 2:

  Toivon tarkkuutta meteorologien sääennusteisiin. Vaikka sääkartat näyttäisivät puotaa, sade-ennusteet pilvien poissaoloa, niin monena aamuna olen kastunut litimäräksi. Joten tarkkuutta ennusteisiin, pliis. Tai ovathan ne tarkkoja, eivät vaan totuudenmukaisia. Joten paremmin sanoen toivon niiden pitävän paikkaansa.

  Lupaus 2:

  Lupaan, ennustajien ennusteiden tasosta riippumatta, jatkaa aamulenkkejäni.

  LOPUKSI TOIVON MAHDOLLISIMMAN PIENTEN VASTOINKÄYMISTEN SÄVYTTÄMÄÄ VUOTTA 2020 KAIKILLE!

2019 PIKAKELAUKSELLA

  Ensisanoikseni anteeksipyyntö: Edellisessä blogissani lohduttelin teitä, että seuraava tulee vasta uuden vuoden jälkeen. Sanani söin. Uutta pukkaa, tässä ja nyt. Tai ei tietysti uutta, vanhaa se on. Minkäs teet, kun ei aina jaksa lukea, viitsi telkkaa tuijottaa, Iiriskin on iltasatua kuuntelemassa. Siis kokosin katsauksen.

  Mitäs sitä tuli vuonna 2019 puuhattua? Aika paljon? Liian vähän? Sopivasti? Kaikki käy. Riippuu katsantokannasta, katsojasta, kriteereistä, silmälasien sävytyksestä, mielialasta, pahimmassa tapauksessa tiedon puutteesta tai pahansuopuudesta.
  Sen verran joka tapauksessa tuli heiluttua, että tarkemmat raportit voitte lukea menneistä blogeistani, joko sivuilta, tai sivujen väleistä. Niinpä kokoan tähän kuvan per kuukausi, erittäin nopeasti valitun kuvan, ja kerron siihen liittyvän snadin tarinan. Painotan vielä, että kaikki vuoden 2019 merkittävät teot ja tapahtumat, niin minulle ja meille, kuin suomalaisille ja/tai peräti koko pallon asukkaille merkittävät, loistavat olemattomuudellaan tässä blogissa. No, kukapa asioiden merkittävyyttä on kelvollinen arvioimaan? Kuitenkin:

  Tammikuun 11. päivänä lähdettiin lumikenkäilemään. Talven 1. kenkäily siis. Hieno pakkaspäivä, lunta sopivasti. Talviselta näytti Messilän golfkenttä. Kunto ei varmaan ei ollut ihan tapissa, joulun herkut vissiin vielä oleilivat vyötärömakkaroiden hellässä syleilyssä. Hiki tuli, pakkasesta huolimatta. Tunti umpihangessa vastannee parin tunnin sauvakävelyä? Lähtölaukus kinkunjämille oli ammuttu.

  Helmikuun loppupuolella uskaltauduttiin jäille ja Avokkaaseen. Viikko siellä vietettiin. Oli melko hyviä ilmoja. Jäällä ei lunta nimeksikään. Haneli pyysi 26. päivänä kaverikseen palastamaan matikkakatiskaa Rupakosta. Olivat Hegulin kanssa pari katiskaa sinne tälläneet, jään alle, kuten kuuluukin. Vaan lauhat kelit ja virta olivat tehneet tehtävänsä; toinen pyydys oli nyt sulassa vedessä. Me vietiin Hegulin yksi soutuveneenrähjä kärrissä Särensyvänlahden pohjukkaan, tuupittiin jäitä pitkin virralle. Haneli seikkaili katiskan pelastamaan. Oli siellä runsaasti mateita. Ei kovin kokoliaita, mutta hyviä keittokaloja kuitenkin.

  Maaliskuun kahdestoista kaatelin pari puuta jäälle. Haneli tuli hojeltamaan muutaman ison koivun, yhden männyn venevajan ja pihan väliltä, sekä vielä yhden ison haavan navetanmuurin viereltä. Ne olivat sen verran kinkkisiä, etten katsonut aiheelliseksi itse ryhtyä sohlaamaan. Minulla riitti sitten pätkimistä ja rantteelle kelkkaamista pariksi päiväksi.

  Huhtikuussa oltiin saaressa jäitä pitkin ja veneellä. Tässä kuvassa Hilppa nauttii kevätauringosta 4. huhtikuuta. Rannat alkoivat sulaa siihen malliin, että katsottiin parhaaksi lähteä seuraavan aamun kohmeisessa kelissä pois, ettei jumiuduttaisi saareen vangeiksi.

   Venellä päästiin mökille, jäitten seassa korskuttaen, 27. huhtikuuta. Kuva on otettu 5. toukokuuta. Sateli näet märkää lunta kunnon kerroksen. Oli villin oloista, kun lumi jäi kerrokseksi veden päälle. Näytti, kuin olisi jääkansi tullut hetkessä takaisin.

  Kesäkuun 16. päivä tehtiin uistelureissu Lietselälle.Hanelin veneellä, naapurin Hannu kolmantena. Haukia saatiin niin, että niitä Haneli nakkeli yli laidan urakalla. Pohjanmaan matalien ja kalaköyhien järvien äärellä kasvanut Hannu ihmetteli ja äimisteli. Sanoi, kun Haneli heitti reilusti kolmikiloisen takaisin, että ei meillä päin noin isoja oltu ikinä edes nähty, ja että Pohjalaiseen olisi tuosta kirjoitettu isolla otsikolla. Vaikka arvokalaa ei tullut, oli kuitenkin silmäniloa kylliksi.

  Heinäkuussa saatiin ensimmäisiä kanttarellejä, ensimmäiset omat potut. Aivan helevetin hyvää sapuskaa! Sienikausi jäi kaiken kaikkiaan torsoksi, pottuja tuli reilusti. Ei kaikkea voi aina saada, ei edes vaatia. Siihen on tyytyminen, minkä luonto suo.

  Elokuussa ei enää ollut isompia kiireitä. Ei sieni-, eikä marjareissut saappaanpohjia kuluttaneet. Oli aikaa ottaa rennosti. Ei kävellä ahon laitaa. Mutta ilman paitaa, lyhyessä housussa salli ilmanala kuistilla oleskella.

  Syyskuussa jatkui sateeton kausi. Sienet, marjat, pysyttelivät poissa. Sain sentään, säkällä, rouskutarpeen kerätyksi. 21. päivän avauksena oli hieno aamurusko. Sitä hyökkäsin kuvaamaan metsän halki itärannalle. Tapahtuma on niin lyhytkestoinen, että kun sen puitten takaa näkee punertavan, on syytä napata kamera ja saappaat, laittaa jalkaa toisen eteen.

  Lokakuu oli melkoista hiljaiseloa. Siikaa, muikkua, niitä verkotettiin, syömään päästiin. Piekälän puolella käytiin sauvakävelemässä. Lueskeltiin, vietettiin hämyisiä iltoja, jonkun ohjelman parissa ehkä hymyisiäkin. Kuva on otettu lokakuun kymmenes päivä. Dallasin kotakalliolle, napsin joitain kuvia hälvenevän sumun koristamasta näkymästä Juvemmalle päin.

  Marraskuun viidentenä laitettiin vene telakalle. Haneli Valmetilla sen maille kiskoi. Mielessä oli, että jos vaikka vielä saareen soutuveneellä mennään, mutta menemättä jäi. Sen riemukkaampaa sinne palaaminen on, kunhan taas pääsee. Jäitä tässä aletaan kaipailla, että viimeistään helmikuun aikana saa laittaa uunit palamaan. 

  Marras- ja joulukuu ovat menneet Elinan asunnon tyhjennyjksen ja sen myyntiin liittyvien asioiden hoitamisessa. Joulu tuli äkkiä, meni vaivihkaa ohi. Pientä merkkiä lumesta oli, mutta kaukana kunnon talvinen joulu. 23. joukuuta, aaton aattona, pääsi Iiris sentään auran tuuppaamaan lumikasaan istuksimaan.

  Siinä pieniä detaljeja loppuvalta vuodelta. 

  "Isossa kuvassa ei paljoa hetkauta", sanoo kyynikko.   

  "Pienet asiat ovat elämän suola", sanoo romantikko. 

  "Kaikki tapahtuu, kun on tapahtuakseen", sanoo fatalisti. 

  "Olleet on menneitä", sanoo tulevaisuuteen tujottaja.

  "Kaikki eletty on eletty", sanon minä.

YLLÄTYSALBUMI

  Tänään, kun oltiin juuri lähdössä Hilpan, Annan ja Iiriksen kanssa kaupungille, sain sähköpostin Elinan asunnon välittäneeltä entiseltä kollegaltani. Hän kertoi ostajien löytäneen jostain salaperäisestä komerosta kolme tyhjää matkalaukkua, hieman vaatteita ja yhden valokuva-albumin. Me Hilpan kanssa äimisteltiin, että mistä fucking komerosta! Olimme mielestämme kaikki loukot tyhjentäneet. Mailissa oli ostajan puhelinnumero, joten päätin heti soittaa hänelle. Sain miehen kiinni. Tämä kertoi asian tosiaan olevan niin. Ja että tuo komero sijaisi keittiössä.
  "Ei hitossa!", tuumasin mielessäni. "Ei keittiössä mitenkään ole sellaista piilokomeroa, missä mahtuu matkalaukkuja oleskelemaan!"
  Mies ilmoitti olevansa par'aikaa huoneistossa. Minä kerroin olevani juuri kaupunkiin tulossa, ilmestyväni kohta rikospaikalle.
  Pian painelinkin Saimaankatu 5 B:n alaovella summeria. Nuorehko mies oli ovella vastassa. Purkuhommissa näytti olevan. Tervehdimme. Hän osoitti minulle olohuoneen lattialla purkujätteiden joukossa olevaa läjää. Toisiaan: kolme pienehköä matkalaukkua, jätesäkillinen vaatetavaraa. Matkalaukut olivat tyhjiä.
  "Missä hiton komerossa nuo olivat?", utelin. "Mielestäni kävimme kaikki paikat läpi!" Astelimme keittiöön. "Tuolla", sanoi mies osoittaen jääkaapin yläpuolella väliseinässä olevaa 60 X 60 sentin kokoista luukkua.
  "No johan!", kirposi huuliltani. "En tuollaista muista konsaan huomanneeni!"
  "Sellaista sattuu", lohdutteli kaveri. "Se on pitkäkin, melkein mahtuisi nukkumaan", lisäsi hän.
  Tutkin päätäni raapien hieman rakenteita. Paljastui, että kaappi oli rakennettu keittiön seinän taa eteisestä pieneen makuuhuoneeseen menevän oven yläpuolelle, ikään kuin koteloksi, jota en ollut tosiaan koskaan huomannut. Säilytystila oli tosiaan ainakin puolitoista metriä pitkä.
  Kun ihmettelin, että mihinkäs minä nuo nyt vien, sanoi mies, että jos ovat kaatopaikalle menossa, niin jätä siihen, menevät muun roinan mukana. Minä kumarsin otsani ruvelle, kiittelin ylenpalttisesti. Mukavat ostajat!
  Huomioin, että olohuoneesta oli jo purettu lautaparketti ja sen alla ollut muovimatto. Näkyvissä oli liiman peittämä lautalattia.
  "Aiotteko säästää?", kysyin.
  "Joo, niin ajateltiin. Hiotaan ja lakataan."
  Oikea ratkaisu", innostuin kehumaan. "Ai niin, oliko siellä myös joku valokuva-albumi?"
  "Oli, kyllä. Se on tuolla hattuhyllyllä." Hän ojensi minulle kansion, minä toivotin hyvää loppuvuotta, ansiokasta remonttifiilistä.

  Kotona selasin löytyneen albumin. Se osoittautui isotätini Annan, Emchenin siskon, jäämistöksi. Siinä oli pääosin kuvia 1950-luvun toiselta puoliskilta Lyypekistä. Viimeisillä aukeamilla oli sitten minua enemmän kiinnostavia otoksia, otettu 1957 Avokkaassa. Silloin tapahtui varmaan Anna-tädin ensimmäinen reissu Saimaalle. Kuvat eivät melkein kellekään paljoa merkitse, mutta minulle ne ovat historiaa:

  Tässä pihapiiri silloin, kun navetta oli vielä kutakuinkin kuosiossaan.

  Tämä on varmaan eno-Ollin nappaama, koska se on otettu saunan katolta. Laituri oli tuolloin venevajan länsipuolella. Ja taustan niemi oli peltoa, nythän siinä kasvaa vankka koivikko, sekä joitain suuria lehtikuusia.

  Edellisetä helposti siirrytään lehtikuusten istuspuuhiin. Päättelen asian siitä, että kuvassa vasemmalla on Pirskasen Pekka, silloinen Metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikko.  Vieressään ovat isovanhempani Emma ja Pekka, taustalla varmaan joku työmies. Tietämäni mukaan lehtikuusia istutettiin jopa satoja. Haneli on tietävinään, että viisisataa, mutta tieto on varmistamaton. Paljon taimia kuitenkin maahan tällättiin. Kun jokusia vuosia sitten laskin nykytilanteen, sain luvuksi alun toistakymmentä isoa runkoa, kymnmenkunta myöhemmin kävyista itämään lähtenytt tainta. Pari on vuosia saatossa kaadettu, kun ne olivat niin lähellä pihaa varjostamassa. Ei siis kovin otollinen maasto lehtikuuselle. Vai napsivatko myyrät ja jänikset taimet parempiin suihin?

  Sitten taimenistutuksesta muunlaiseen istutukseen, tahi kylvöön, jos niin haluatte. Kuvassa Emchen vissiin tiputtelee joitakin siemeniä maahan, Pekka haraa ne piiloon. Yhteistyö näyttää saumattomalta, tyyli ehkä ei aivan ammattimaiselta.

  Tässä Emchen kuopii kasvimaata. Tuolla paikalla kasvoi lapsuudessani puutarhamansikoita. Venevaja on niin ryhdissään, että katteks käy!

  Vielä yksi otos. Valitettavasti kuvan tarkkuus on kehno, mutta tuollaisena se albumista löytyi. Siinä eno-Olli huristaa itse tekemällään vaneriveneellä. Taustalla näkyy rantasauna. Sanonpa, että melko turvaton värkki; vaijeriohjaus, kahvakaasu, kuten kuvasta näkyy. En muista koneen hevosvoimia, mutta koska paatti ei painanut paskaan, eikä Ollikaan paljon, oli vauhti huimaa. Tuon veneen runko on vieläkin venevajan orsien päällä. En tiedä, tai muista, mitkä sen historian käänteet tarkalleen olivat, mutta kauaa se Saimaan aaltoja viillettänyt. Ehkä enon älli kasvoi, elämännälkä tuli jännitystä suuremmaksi, paatti pantiin telakalle.

  Tällaisia kirjoittelin. Anna ja Joni ovat ystävänsä synttäreillä. Iiriksen kanssa ollaan touhuttu. Nyt Hilppa tarjoaa tytölle iltapalaa. Performanssi saattaa kestää parhaassa, tai huonoimmassa, tapauksessa yli tunnin, sillä Iiriksellä on omat kommervenkkinsä. Minulla on ollut aikaa tämä story muistiin laittaa.
  Seuraavat muistelmat luultavasti julkaistaan ensi vuonna. Huokaiskaa helpotuksesta.

JOULU

  Aatto meni mukavasti. Pukki tuli ajallaan, eikä Iiris yhtään vierastanut. Mutta ei sentään suostunut joululaulua pukille laulamaan, vaikka tämä pariin kertaan pyyteli. Emme me Iiriksen ajatuksia osaa lukea, mutta ...?

  Mutta palataanpa aamuun. Herättyään Iiris paketoi vielä äidilleen pientä lahjaa. Päivä lähti kulumaan. Kysymyksiä pullahteli aika ajoin ilmoille. Arvaatte ehkä, että ne koskivat juolupukin saapumisaikaa.

  Kaikki aikanaan. Ensin haettiin Elina joukkoon. Kahvipöydästä suoraan kahvipöytään kulki äidin tie.

  Nyt alkoi olla jännitystä ilmassa! 

  Tulihan se pukki lopulta. Eikä lopulta, vaan juuri ja tarkasti aikataulun mukaisesti. Melko hyvin organisoitu saapuminen, matkan ja välipysähdykset huomioon ottaen. 

  Lahjoja tuli, eräälle aika monta. Ja lisää oli pukki jättänyt Aija-mummin luo. Siellä Tiilikaiset kävivät illalla.

  Joulupäivä toi tullessaan ohuen lumikerroksen. Alkoi tuntua siltä, kuin joulun kuuluukin. Päivä kului ulkoillen, syöden, kahvitellen. Hanelin poppoo ilmestyi ennen kuutta. Sitten syötiin porukalla, juttua väännettiin, tulevaa matkaa puitiin. 

  Ennen yhdeksää starttasivat Taina, Haneli, Anni ja Katriina. Ensin käväisemään Annin kämpillä, sitten lentoasemalle. Puolen yön maissa alkoi 22 tunnin matka Vantaalta Bankogin kautta Sydney'iin. Hyvää matkaa!

  Tänään Tapania kulutetaan. Pelattiin äsken Aliasta. Iiris on ihmeen nokkela selittämään sanoja, ymmärtämään toisten selitykset. Hyvä peli, lapsellekin sopiva. 

  Anna, Joni ja Iiris menevät päivällä syömään Aijalle. Me Hilpan kanssa närpitään jouluruokien tähteitä. Pääsee Hilppakin helpommalla. Eilinen oli hänelle yhtä keittiössä jököttämistä: Kaksi jouluateriaa, lounas omalle porukalle, illallinen isommalle sakille. Kauhulla ajattelen aikaa ennen APK:ta. Yhden ihmisen aika kuluisi tiskaamiseen. Varmasti, koska konekkaan ei meinaa ehtiä kaikkia tiskata. 

  Päivä alkoi pidentyä. Pian ollaan vuodessa 2020. Sitä ennen, aattona klo. 13:45, samaan aikaan, kun Hanelin joukko valmistautuu Sydneyn juuri alkavaan ilotulitukseen, minä valmistaudun korjausleikkaukseen. Jälkikaihi operoidaan. Toivottavasti ei silmissä näy samaa määrää valoja, välähdyksiä, värejä, kuin Sydneyn taivaalla samoihin aikoihin. 

  2. tammikuuta sitten mennään viideksi päiväksi Anttolaan koiravahdeiksi. Katsellaan jäitten tuloa, ehkä? Ja toivottavasti. Mielessä välkkyy jo toive päästä helmikuussa saareen. Tulkoot pakkaset, tulkoot jäät! Jäätävä ajatus, ettei jäätä tulisikaan. Toivottavasti ei allekirjoittaneen sitä tarvitse kokea. 

JOULUN ETKOT

  Aamulla vääntäydyin lenkille normaaliin aikaan. Oikeastaan kelin puolesta parempi tallustaa, kuin aikoihin: ei sadetta, ei juuri sumua, ei tuulta. Mutta vatsaan koski. Johtuuko eilen myöhäispalaksi maisteltu juuri parahultaiseksi kypsynyt kinkku? Vai suklaat ja pähkinät? Hölmöyksissäni tulin ostaneeksi konvehtirasioita ja erilaisia Fatzerin tuotteiden laatikoita. No, kun halvalla sai! Nyt niistä käyn salaa napsimassa makupaloja, väliaikoina kahmaisen kourallisen pähkinä-rusina-sekoitusta suuhuni. Salaa napsin. Ja mikä pahinta, salaa itseltänikin. Eli en ole tiedostavinani, että monta askelta saa taas ottaa, ja rivakasti, ennen kuin nuo herkut on sulatettu, taivaan tuuliin haihdutettu. Niinpä päätin, että kohtuullisuus palaa, näytän pitkää nenää joulun turmelevalle käytännölle. Siis suklaata riittää juhannukseen! 

  Juuri kun palasin hyviä päätöksiä tuottaneelta lenkiltäni, kömpi Iiris yläkertaan. Ja heti avaamaan viimeiset luukut joulukalentereista. Taitaa tyttöä vähän joulu jännittää, kun ei uni kestänyt tuon pidemmälle? Nyt Iiris on luukkunsa avannut, katselee jouluisia lastenohjelmia lokoisana.

  Kohta tällään saunan päälle. Joko taas? No jo, vaikka vastahan vuosi sitten kotisaunassa kylvettiin! Tosi on. Saaressa saunotaan vähintään joka toinen päivä, kotona vähintään kerran vuodessa. Epäsuhtaan on pari syytä:

  1. Kotona tulee käytyä suihkussa lähes joka aamu, saaressa ei. 

  2. Puulämmitteisen rantasaunan löylyt ja koko tapahtuma on nautinnollisuudessaan eri planeetalta, kuin sähkökiukaan ehdoilla kuumennetussa kopperossa käynti.

  Kun obligatorisesta aattosaunasta olen selviytynyt, lähden viimehetken paikkaukset kaupoista ostamaan. Ei isoja hankintoja, mutta jotain kuitenkin. 

  Päivällä syödään riisipuuroa, varmaan kinkkua ja ruisleipää myös.

  Kahdeksi mennään Jonin kanssa hakemaan äitiä. Kun ollaan palattu, juodaan kahvit.

  

  Sitten odotellaan päivän jännittävintä tapahtumaa, joulupukkia. Kuuraparran odotetaan saapuvan siinä 15:30. Iiristä jännittää, koska lapsia aina jännittää, kun joulu-ukon tulo on kyseessä. Minua jännittää, koska odotan kuinka Annan minua korvaamaan hankkima pukki kykenee täyttämään töppöseni ja punaisen nuttuni. Vitsi, vitsi. Totta kai hän pystyy. Enemmän jännitän sitä, että sanooko Iiris pukin olevan tänä vuonna pukimpi, kuin edellisinä.

  Kun lahjat on auottu, tovi taivasteltu, lähdemme viemään Elinan takaisin. Sillä aikaa ehtoista emäntä, Annan ja Iiriksen avustuksella, varmaan loihtii joulupöydän notkolleen perinteistä murkinaa. 

  Kun mahat pullollaan on hetki vedetty henkeä, lähtevät Tiilikaiset Tiilikaiselle, eli Anna, Joni ja Iiris Aija-mummille Lahteen. Me Hilpan kanssa vedetään henkeä, ehkä avataan toosa, keitetään espressot. Huom: Vain yksi pala suklaata konvehtirasiasta minulle!

  Hautausmailla käytiin jo eilen. Olisi tullut aikataulu liian ahtaaksi, jos tänään niille oltaisiin suunnattu. 

  Huomenna tulevat Taina, Haneli ja tytöt meille syömään. Meiltä he jatkavat kohti Lentoasemaa, sillä matka kohti Sydneytä alkaa joulupäivän ja Tapanin välisenä yönä. Mutta se on oma tarinansa se. 

  Näillä vaatimattomilla sanoilla toivotan kaikille kaikkein parasta joulunaikaa:

  Älkää syökö itseänne ylen, glögiä nauttikaa kohtuudella, pukkia kohdelkaa tämän arvon ansaitsemalla tavalla, lahjapaperit ja -pakkaukset käsitelkää jätehuollon ohjeiden mukaan, ja juolurauhaa noudattakaa tarkasti, rauhaa ylipäätään joulusta jouluun.

JOULU LYHYESTI ANALYSOITUNA

  Joulu on aika, tapahtuma, juhla, you name it, vuodesta, jonka merkitys itselleni oli vuosia laskusuunnassa. Ja haitariliikkeessä pitkin elämän varsitietä. Eli merkitys on vuosien saatossa liikkunut useilla tasoilla. 

  Lapsena joulu oli joulu, koska joulu on juhla lapsien. 

  Nuorukaisena joulu oli joulu, koska a.) oli vapaata koulusta, b.) oli vapaata töistä. 

  

  Kun omat lapset syntyivät, olivat pieniä, joulu oli joulu, koska joulu on juhla lapsien. 

  

  Kun lapset kasvoivat, joulu oli joulu, koska oli joulu. 

  Keski-iän koittaessa joulu oli ja meni. 

  Nyt, kun Iiris on kuvioissa, joulu on joulu, koska joulu on juhla lapsien.

 

  Joulu on juhla lapsien, niin lauletaan. Isompiakin merkityksiä joululla on, ainakin niille, jotka merkityksiin uskovat. 

  Päällimmäiset tuntemukset jouluun liittyen löytyvät karkeasti jaoteltuna aikajanalle seuraavista asioista: 

  -lahjojen avaus 

  -lahjojen avaus ja jouluruoat

  -rauha, lumi ja talvi

  -lahjojen antaminen

  -rauha, lumi ja talvi

  -jouluruokien liiallinen ahminta

  -pukkina olo

  Jos säkä käy, listaa pääsen vielä jatkamaan. Jos onni on myötä, listan ehkä viimeisenä päivityksenä v. 2035 on hiilineutraali Suomi. En muuten onnen läsnäololla tässä kohtaa tarkoita elinvuosieni karttumistra lähelle kaheksaaviittä! 

  Kävin aamupäivällä kaupoissa. Kävin ensin K-Supermarketissa. Se oli avautunut jo klo. 9:00, mutta menin kauppaan vähän ennen yhtätoista. Puodissa oli meno melko rauhallista; ehkä parikymmntä asiakasta, ei jonoa kassoille. Ostin kiehumaitoa, kuorittuja manteleita, ja kylmäsvulohifileen. Käytäntö on osoittanut, että kylmäsavulohta ei pidä mennä ostamaan valmiiksi siivutettuna. Eikä graavilohta myöskään. Siivut nimittäin ovat niin toisiinsa takertuneita, että niitä ei saa kunnialla, ei kunniatta kiroilemalla, siististi esille laitettua. Siksi kokonainen filee on ehdoton. Siitä voi sitten vihlaista aina sopivan määrän aterialle. Graavilohta ei meille olla viime aikoina valmiina ostettukaan. Hankimme hyvissä ajoin ennen joulua tuoretta lohta. Hilppa suolaa fileestä muutaman "kertakäyttöpalan", ja ne pakastetaan. On näin hyvää tavaraa aina uuteen vuoteen saakka. Sitäpaitsi siivutus vielä hieman kohmeisesta palasta käy suit'sait. No, nyt tuli ruokavinkkejä kaupan päälle, vaikka ei ollut tarkoitus. 

  K-kaupasta huristelin Tokmannille. Kello oli juuri tullut yhteentoista, joka oli liikkeen avauskellonlyömä. Lähes puolillaan oli jo kaupan isohko parkkipaikka. Tokmannilta ostin säkillisen wc-paperia, sekä kymmenellä eurolla neljä Kulta Katriinaa (tumma paahto). Kassoilla alkoi olla jo jonoa. Kun ulos selviydyin, oli parkkipaikka nuijalla lyöty, ja autoja seisoksi siellä täällä odottamassa vapautuvia ruutuja.

  Tokmannilta kiepautin Lidliin. Se oli myös auennut yhdeltätoista. Parkkipaikka oli reilusti puolillaan autoja. Lidlistä hankin tomaatteja, salaattia, muutaman paikalla paistetun kaurasydämen, kilon palan edamjuusta, sekä 1½ litraa appelsiinmehua. Kolme kassa oli miehitettynä, lyhyehköt jonot, mutta aikaa kului, sillä lähes kaikilla asiakkailla oli kärrit pursuavan täynnä tavaraa. On nimittäin niin, että jos Lidlin kertaostoksen hinta lähentelee kahtasataa, niin siinä on murkinaa ja herkkua kosolti. 

  Me asumme sikäli edullisessa osoitteessa, että Pyhä Kolmio Lidl - Tokmanni - K-Supermarket sijoittuu alle kilsan päähän. Mikäli Pyhä Kolmio jostain syystä ei jossain suhteessa toimi, ole tarjonnaltaan kattava, niin reilun kilsan sivupisto Prismaan saattaa tuottaa hyvän lopputuloksen. Ei täältä päivittäisille ostoksille tarvitse kauas lähteä!

  Tiilikaiset suuntasivat Lahteen Aija-mummin luo. Joni ajelee sielä Espooseen mennäkseen huomenna duuniin, tullakseen taas illalla takaisin. Aija nakkaa Annan ja Iiriksen myöhemmin meille. 

  Sellaisia joulunalustunnelmia täältä sumuisesta Hollolasta. Melko typerää jorinaa. En minä ainakaan kovin innoissani lukisi tarinoita jonkun pölvästin kauppareissuista. Paitsi omistani, tietysti. Oma pölvästi, paras pölvästi. Eli jos joku lukee, niin ottakoon vastuun.

  Tähänpä laitan joulutervehdyksen. Olkoot se kaikille, yksityisiä tai ryhmille kohdennettuja ei ole tarkoitus julkaista. Ei tosin pitää salassakaan.

KIELITAIDOTTOMUUTTA?

  Jotta äidin asunnon myynti, joka sujui olosuhteisiin ja markkinatilanteeseen nähden yllättävän nopeasti ja jouhevasti, alkaisi muistuttaa normaalia, meinasi ostajan pankki, Danske Bank, laittaa esteitä polulle. Se nimittäin ilmoitti keskiviikkona välittäjälle: "Tarvitsemme vielä kuolleen tyttären (Ritva Stenizer) saksankielisen perukirjan virallisen kielenkääntäjän kääntämänä su/ru/en."
  No, ensinnäkin kauppaan liittyvät asiakirjat oli lähetetty Danske Bankiin yli kaksi viikkoa sitten. Oliko oiikea aika lähteä tivaamaan lisää dokumentteja kaksi päivää ennen sovittua kauppaa? Toiseksi olemassa olevilla asiakirjoilla on tehty yksi perinnönjako OP:ssa v. 2015, lakitoimisto on laatinut osituskirjan, ja minä vastikään avannut tilin Erkin kuolipesän nimiin Nordeassa.
  No, eilen välittäjä ilmoitti minulle, että DB on tullut järkiinsä, kauppa tehdään sovitusti. Niinkö on, että kauppa uhkasi siirtyä johtuen DB:n sisäisen säännöstön virheellisyydestä, virkailijan kokemattomuudesta, vai yleisestä kielitaidottomuudesta? Oli miten oli, homma tuntuu lopulta sujuvan. Vaikka vasta iltapäivällä voidaan lopullisesti huokaista.

  Joulu lähenee. Tiilikaiset tulevat illalla. Annalla on lomaa uuden vuoden yli. Joni taitaa välillä joutua töihin.
  Sikäli tulee poikeava joulunaika, että Hanelin porukka ei tule käymään. He lähtevät joulupäivänä kahdeksi ja puoleksi viikoksi Australiaan. Sydney on määränpää. Serkkumme Johanna asuu siellä. Häntä tapaamaan tietysti menevät, mutta varmaan reissaavat muissakin paikoissa.
  Joo, sinne menevät, vielä roihuavien metsäpalojen lähistölle, savuiseen ilmanalaan, ilmojen puolesta mitatun historian kuumimpiin olosuhteisiin.
  Haneli minulle tuossa aiemmin tokaisi, että miten miä saan siellä aikani kulumaan?! Velipoika ei tunnetusti ole turistina innokkaimmasta päästä.
  Me mennään näillä näkymin Hilpan kanssa tammikuun alussa muutamaksi päiväksi Hanelille kot'miehiksi, sillä koirat tarvitsevat hoivaa. Tainan veljenpoika on muina matka-aikoina tuossa roolissa.
 
  Nyt minua tikulla silmään! Aioin näet hieman muistella lapsuuteni jouluja. Niihin kuuluivat tietysti kuusi, minkä ukki-Aleksi oli käynyt kaatamassa metsähoidollisin perustein; huonoimmat tekevät tilaa menestyvämmille yksilöille. Aleksi-darwinismia se. Lopputulos ei aina näöllään illauttanut.
  Lyhteitä linnuille vietiin aina aattopäivänä. Muistan olleeni sitä tekemässä täti-Maijan kanssa useana jouluna.
  Jouluruokaan kuuluivat tietysti kinkku, sekä porkkana- ja lanttulaatikot. Myös lipeäkalaa syötiin, samoin riispuuroa. "Sekametelisopan" kanssa sitä nautittiin, puuroa. Silliä, maustesilakoita, myös jotakin suolakalaa oli tarjolla.
  Joulukirkossa käytiin, jos kelit sallivat hevosen ja reen kanssa jäällä liikkumisen. Yleensä sallivat.
  Joulupukki kävi myös. Aina samaan aikaan, kun isä oli antamassa hevosille heiniä.
  Joulupyhinä muistan hiihdelleeni. Joskus myös luisteltiin. Nurmeksilla mentiin. Ensimmäiset "oikeat" luistimet sain  jouluna 1961, kun asuttiin jo kirkolla. Piskolassa isä aurasi hevosen kanssa pienen luistelukentän. Samoin hän teki monesti napakelkan. Siinä sai melkoiset hurlumheit, jopa omin voimin: yksi sisaruksista istui kelkassa, kaksi pyöritti.
  Sellainen muistikuva minulla on, että naapuritaloista käytiin meillä, varmaan Tapanina, luultavasti meiltä käytiin väliin naapuritaloissa. Tapanin sauna lämmitettiin myös. Ihan omalle porukalle, ja aikaisin aamulla. Isä-Erkki sen lämmitti, tai Korhosen Esko, jos sattui olemaan joulun aikaan Piskolassa "renkinä". Vieraita ei tapanin saunassa käynyt, eivätkä vieraat sitä vanhan tavan mukaan lämmitäneet. Kun muutettiin kylille, muista, että perinne eli siellä ainakin Pirskasen Pekan saunan kohdalla. Joku kylän miehistä sen kävi aamuyöstä lämmittämässä. Saattoi olla vaikka Pettisen Paavo?
  Uutta Vuotta ei muistini mukaan liiemmin juhlittu. Raketit olivat tuntemattomia. Tinaa kyllä valettiin. Vuoden viimein ilta oli sellainen, että me lapsetkin saimme valvoa, omat tinamme valaa. Sitten ämpäristä ongittuja valoksien seinälle heittämiä varjoja mallailtiin, tinaa käänneltiin, yritettiin tulkita tulevaa vuotta. Ei kovin eksakti tieteenala.
  Totta kai joulu ja sen odotus olivat lapselle jännittävää aikaa. Piskolan tuvan hämy, Anni-mummin kiikkustuolin jalkojen vaimea narseke, kynttilöiden luomat valot, lanttulaatikon tuoksu, ihmisten määrä isossa pirtissä (yleensä ainakin kahdeksan aikuista, sekä me sisarukset), ne ovat syöpyneet visusti mieleeni.

  Nyt tikku pois silmästä. Tai olkoot vielä kahden kuvan ajan. Ensin joulu 1953. Se vietettiin pokkeuksellisesti Lahdessa, isovanhempieni Pekka ja Emma Karppisen luona. Haneli odotutti vielä seuraavana vuoden maaliskuussa tapahtuvaa syntymäänsä.

Tässä toisessa, jouluna 1954, Haneli on täysin rinnoin mukana juhlissa. Hyrrä tuntuu kiinnostavan.

POLIITTINEN KORREKTIUS?

  Se, että tulee sivuttua sisäpolitiikkaa lähes jokaisessa blogissani, johtuu poliittisen depatin tulehtuneesta tilasta. Parempi olisi, jos en ajatustakaan koko sirkukselle soisi, vaan kun se on hankalaa. Vaikka olen tyystin lopettanut iltapäivälehtien klikkailun, niin politiikkaan törmää silti kaiken aikaa. Nyt siis lopetan, ainakin yritän lopettaa, asioihin puuttumisen. Jo senkin takia, ettei asioihin puuttumisellani ole paskankaan merkitystä. Minkä nyt pahaa oloa itselleni.
  Siis viimeisenä? kysymyksenä utelen seuraavaa viitaten Salla Marinin heittoon Kokoomuksen suuntaan:

  Onko niin, että pääministeri, etenkin jos hän on nainen, nuori nainen kaiken lisäksi, on ainoa poliitikko, jonka täytyy olla poliittisesti korrekti? Onko niin, että rivikansanedustajat saavat olla kuin siat pellossa, ylittää kaikki sopivuuden ja hyvän tavan rajat ainoastaan sillä seurauksella, että ip-lehdistö julkistaa ne kämmeniään hieroen, omassa raadollisuudessaan hykerrellen? Piste.

  By the Way, koska politiikan käsittely on finaalissa, siirrytään säätalkiin. Helvetilliset kelit joulumielen kannalta. Aina sataa, kokoajan tuulee. Aamu lyö illalle kättä keskipäivällä, pimeää on kuin riihessä hakkoweenyönä. Jotenkin pitäisi jouluun asennoitua, siis positiivisesti. Eiköpä tuo onnistu, kun se, joulu, tulee.
  Siinä mielessä mukava jouluaatto tulee, että pääsen tapaamaan joulupukin. Olen siis oppinut, että ei kannata tiettyyn aikaan aattoillasta mennä alakertaan nokosille. Anna on googlettanut pukin aikataulun, ja tiedämme osapuilleen, koska hän Keinokartanontielle ennättää.
  Saattaa myös olla, että tuleva aatto on viimeinen, missä äiti on läsnä. Haen hänet iltäpäiväksi joukkoomme. Kunto on taas äidillä mennyt alaspäin. Ei enää juuri puhu, ei reagoi, tai reagoi hitaasti, muiden puheisiin. Fyysisesti on toki vielä melko käpäkkä. Saattaa olla, että vielä vuosia jatkaa eloaan. Aina vaan lähestyy se heki, kun Taina joutuu hommiin. Taina näet jo aikaa sitten lupasi, että jos Elina saavuttaa sadan vuoden iän, hän järjetää maankaatokekkerit. No, onhan siihen kaksi ja puoli vuotta aikaa.

  Eilen käytiin Hilpan kanssa viimeinen silaus tekemässä Elinan vanhassa asunnossa. Imuroitiin, luuttusin parvekkeen, irrotin muutaman rullaverhon, rapsin pois taulukoukut. Ostajat ilmoittivat, sitä heiltä udellessani, että täysremppa huoneistoon on tulossa, joten tarkempi siivoaminen olisi turhaa.
  Perjantaina on kauppa. Sitten yksi osa suvun elämästä on siirretty paikalleen historian palapeliin.

  Tänään oli tarkoitus joulusiivous duunata, mutta siirrettiin huomiseksi. Eihän ole mitään järkeä kiikuttaa mattoja sateeseen. Tosin vain parvekkeen kaiteelle, mutta kastuisivat ne siinäkin. Huomiseksi on povattu sateetonta, jopa pikkupakkasta. Oiva siivousilma. Eli "mainio matolääke", kuten mieluisan asian Anttolan entinen apteekkari Holger Böhme ilmaisi. Holger muuten valmisti mainiota sinappia. Sitä hän meidän perheellemmekin antoi monena jouluna. Melko tömäkkää se oli. Muistanpa kerran, kun eno-Olli oli meillä joulun tienoossa käymässä. Ruokapäydässä hän, asiasta tietämättömänä, sipaisi "Holgre-Spesialia" melkoisen kerroksen kinkkuviipaleelleen. Me seurasimme hiljaisuuden vallitessa. Olli pisti haarukkapalan suuhunsa, alkoi pureskella. Ilmekkään ei värähtänyt, mutta vedet alkoivat vuotaa silmistä.
  "Yksi parhaista miedoista sinapeista!", tokaisi eno, kun lopulta sain puhekykynsä toimimaan.

  Edesmenneitä ovat eno ja Holger, edesmennyt on Ahosen Riti, taakse ovat jääneet talviset joulut, kun Ritin kanssa aattoiltana käyskenneltiin Anttolan hautausmaala tupakkia tuprutellen, dallattiin joulupäivänä pitkiä lenkkejä jäällä piiput suupielessä roihuten, hyökättiin tapanina iltakuudelta, kun baarit ja kahvilat olivat saaneet luvan avata ovensa, Unionille, pantiin markkaa jukeboxiin, Holliesia ja Beatleja soimaan. Taisi olla joulu 1968, kun tapanin ratoksi soitettiin moneen kertaan Bee Gees'n "Massachusetts".
  Niin oli silloin, nyt on täten. Vanhoja on hyvä joskus muistella, nykypäivässä kaiken aikaa elää. Muistelujen liiallinen määrä ei ole ihmiselle hyväksi. Eikä juuttuminen menneeseen. Jos ajattelee, että ennen oli kaikki hyvin, nyt ei ole mikään kohdillaan, niin tekee vain itselleen hallaa, ahdistusta ja pahaa oloa. Asioilla, joihin ei voi vaikuttaa, ei pidä mieltään vaivata. Vaikka, totuuden nimissä, minun pitäisi itseni tuollaisita lausunnoista jäävätä.

  Kohta porhallan kaupunkiin. Menen joulukahville erään entisen kolegani, nykyisen ystäväni, kanssa. Aika vähän näillä seuduille on kavereita seuloontunut, joiden kanssa säännöllisesti tavataan. Ei sellaisia ystävyyssuhteita ole jostain syystä muodostunut. Mutta täytyy pitää kiinni niistä, jotka ovat päässeet vakiintumaan.

  Olen tallennellut, tai komentanut koneen tallentamaan, valokuvia pilveen. Noin 80 Gt siellä näkyy nyt tavaraa olevan, varmaan monta kymmentä tuhatta otosta. Lisää on menossa, mutta valtaosa on tallessa jossain tuolla, ei omalla koneella, mutta koneelle saatavilla. Säilykööt ne siellä, kunnes tulee aika luovuttaa käyttäjätunnukset Annalle, joka saa arkistoja eläkeikäisenä joutessaan tonkia, tiedä häntä, vaikka omaan blogiinsa laitella. Joten loppuun kuva Annasta ja minusta, kasarin alkua eletään.

KONSERTTI

  Olen muutamina aamuina kuunnellut lenkeilläni Neil Youngin tuotantoa. Albumit ovat soittimessa aakkosjärjetyksessä, ja oman jännityksensä hommaan tuo se, muistanko seuraavan levyn nimen? Joskus muistan, yleensä en.
  Tänä aamuna onnistuin dallamaan kastumatta yli tunnin. Viimeinen kymmenminuuttinen hoiti sitten asian niin, että yhtä märkänä kuin lähes joka aamu viimeaikoina kotiin palasin. Palasin mielessäni toivekonsertti.

  Here We Are in the Years
  Cowgirl in the Sand
  Don't Let It Bring You Down
  Words (Between the Lines of Ages)
  The Bridge
  Revolution Blues
  Albuquerque
  Cortez the Killer
  Hold Back the Tears
  Human Highway
  Thrasher
  Lost in Space
  Southern Pacific
  Like An Inka
  Wondering
  My Boy
  Hard Luck Stories
  Inca Queen
  Sunny Inside
  Crime in the City
  Over and Over
  Unknown Legend
  Change Your Mind
  I'm the Ocean
  Slip Away
  Distant Camera
  You're My Girl
  Carmichael
  This Old Guitar
  Flags of Freedom
  No Hidden Path
  Get Behind the Wheel
  Love and War
  For the Love of Man
  Who's Gonna Stand Up?
  A New Day For Love
  Glass Accident
  Campaigner
  Almost Always
  Rainbow Colors

  Siinä listaa hypoteettisesta Niilon konsertista, konsertista, minkä mieluusti näkisin ja kuulisin. Jos lehmät lentäis... Saahan sitä unelmoida. Jotkut varmaan huomaavat tietyn logiikan listassa. Rohusen poijaat ainakin?
  40 biisiä. Olisi voinut olla 44, mutta olen neljä jättänyt, logiikan vastaisesti, pois. No, biisivalintoja Niilon esityksiin on tietysti turha tehdä. Maestro tekee ne itse. Eikä varmaan ihan noin montaa biisiä herran valinnoissa olisi. Tulisi pian neljän tunnin rupeama, ilman encore'ta, jos minun ohjeillani mentäisiin.
  Omat listani oli nopeasti tehty. Huomenna olisi se varmaan erilainen. Enkä tietysti päästäni kappaleita ja järjestystä tempaissut. Kaikentietävä webbi oli assistenttina.

  Sellaisia joulualusviikon turhuuksia tässä on nyt aikaa duunailla. Elinan asunnon luovutuskunto on karvaa vaille. Kotona kirjahyllyt, vaatehuone, sauna, keittiön kaapit ollaan jo siivottu. Keskiviikkona iso rysäys, torstaina Etolan takametsistä hankittu joulukuusi krumeluureineen paikoilleen, päivänä muutamana vähän kaupoissa käyntiä, ja joulu saa tulla.

  Eilen tein jo joululahjahankinnan, itselleni. Nimittäin minun Officeni ilmoitti, että alkuvuodesta siitä loppuu tuki. Kymmenen vuotta näköjään tulee hankinnasta kuluneeksi. Toki Office toimii edelleen, mutta tietoturva-, sun muut päivitykset loppuvat. Koska oli ajatellut aiemminkin asiaa, ostin Premium OneDriven. Se sisältää Office 365 Personal ohjelmiston, sekä yhden teratavun (1000 gigatavua) pilvitilaa. Hinta on 69 €/v. Saanpahan kaikki kuvat ja säilytettävät asiakirjat paikkaan, mistä niitä ei vie edes tulipalo. Jollei se palo ole juuri niissä Windowsin tiloissa, missä pilvitilani sijaitsee. Kele, onkohan niillä kaikille pilvitallennuksille pilvitallennus, kaiken varalta?  Sitä en taida udella, kuinka pilvitallenteille käy, kun taivas on sees?
  Kyllä minulla on tallennustilaa, pc:ssa ja ulkoisilla kovalevyillä. Mutta ne ovat pirut vempeleitä, mitkä saattavat mennä paskaksi. Ja pilvessä oleva tieto on käytössä kaikilla laitteillani, eli pc:n lisäksi saaressa talvehtivalla läppärillä, puhelimella ja tabletilla. On se kehitys kehittynyttä!

  Silleen tänään, tuolleen tuonnempana. Kuvassa vellokset liki kolkyt vuotta sitten Kevolla. Huomionarvoisia ovat lippikset. Komeat samettihatut SYP:n logolla. Mistä lie saadut? Ei ainakaan omasta pankista, mikä oli tuolloin STS. Toinen havainto: minulla on suunnilleen samanlaiset okulaarit kuin nykyäänkin. Kertooko se jostain? Jos kertoo, niin ei minulle.

KANSALLE MITÄ KANSA HALUAA

  Populismi on pop. Neljännes suomalaista kannattaa Persuja, monessa maassa populistien kannatus on vielä suurempaa. Mikä saa ihmiset mukaan tuohon kosiskeluun? Kyllästyminen tavanomaiseen politiikkaan, tavanomaisiin poliitikkoihin? Taitavat johtajat, etevät manipuloijat? Oman ajattelun hylkääminen, mediakriittisyyden unohtaminen? Noista löytynee syitä populistien suosioon.
  En kyllä millään jaksa sulattaa sitä, että jokin aika sitten julkaistun kyselyn mukaan Persujen imago oli kaikkein paras. Imago on henkilön tai yrityksen itsestään antama kuva tai vaikutelma. Voiko tosiaan olla, että puolue, joka kieltää ihmisarvon, naureksii ilmastonmuutokselle, rääkkyy posket pullollaan somessa suoltaen räävittömyykisiä, maalittaa eri mieltä olevia, jolla on kaikesta kieltelystä huolimatta vankat natsisympatiat, ja jonka jäsenet ovat julkisesti tai salaa rasistisia, antaa suomalaisille itsestään parhaan kuvan? Ei aina ole helppoa olla suomalainen!
  Mikäli meno jatkuu ennallaan, tai vielä kärjistyy populistien hyväksi, ollaan tilanteessa, missä odotan pelonsekaisella kauhulla seuraavia eduskuntavaaleja, olkoot ne ennen- oikea-, tai väliaikaset. Halla-Ahon hallitus, ei nouse rallatus!

  Joopa joo, populismi on pop, realismi on rock. Vielä tähän tynkään vuodatukseen loppulauseeksi, löyhästi Karl Marx'ia mukaellen: Populismi on botuliinia (C₆₇₆₀H₁₀₄₄₇N₁₇₄₃O₂₀₁₀S₃₂) kansalle.

  Sitten mukavampaa asiaa. Kun aamulla hain lehden, oli laatikossa kirjekuori. Siinä luki, takapuolella:

  PERTTI   HILPPA.

  Sisällä oli kortti, jossa luki:

  HYVÄÄ JULUA TOIVOO NEELA! PERTTI HILPPA. 

  Sitten oli piirrettynä lumiukko ja jouluvaloja.

  Toisella aukeamalla seisoi:

  HYVÄÄ JOULUA TOIVOTTAA NEELA 
  OLETTE MAAILMAN 
  PARHAAT NAAPURIT
  MITKÄ NAAPURIT ON

  Neela on naapurin kolmilapsisen perheen vanhin, ensimmäistä kouluvuottaan käyvä tyttönen. Emme mitenkään läheisissä väleissä naapurien kanssa ole. Tietysti, kun ulos yht'aikaa satutaan, jutellaan. Ja tottakai harrastetaan bilateraalista työnjakoa; minä kolaan talvella lumet, naapurin Niki leikkaa kesäisin nurmikot.
  Täytyy sanoa, että meinasi tulla kosteutta silmäkulmaan, kun kortin luin. Neela tulee varmasti saamaan palautetta toivotuksestaan. Täytyy miettiä palautteen muotoa.

  Ilma on surkea. Räntää pieksee. Me kävimme jo kaupugissa. Joulutori avattiin tänä aamuna. Oltaisi ostettu muutamat villasukat pukinkonttiin, mutta meidän vakiosukkakauppiastamme ei näkynyt. Näinköhän tämä Hilpan vanha asiakas on jo lopettanut kutomisen? Ikää hänellä kyllä on kunnioitettavasti. Emme siis vielä sukkia hankkineet. Me tuppaamme olemaan toimittajauskollisia. Hilppa aikoo ottaa asiasta selvää. Ehkä joudumme uuteen puikonkalisuttajaan turvautumaan?

  Hilppa kuorii viimeisiä omia perunoita. Kaikkein pienimmät ovat jääneet laarin pohjalle. Hilppa sanoo, että paremoi kuoria ennen keittäömistä. Kuorikoon sitten. Minä ole tosin tupannut pistellä perunat kuotineen aina jouluun saakka.
  Potut ovat tosiaan lähes yhtä pieniä, kuin Pajasen Signen puhelinperunat muinoin. Tarina puhelinpotuista, jonka nyt muistan, koska Haneli siitä äskettäin muistutti, kuuluu seuraavasti:
  Pajaset olivat Anni ja Aleksi Lehkosen perhetuttuja. He asuivat Helsingissä, ja viettivät joka kesä 1950-, ja 1960-luvuilla "kesälomaa" Piskolassa. Pajaset, varsinkin rouva Signe, olivat vähän hienompia ihmisiä, ainakin olevinaan, sellainen kuva minulle heistä on jäänyt. Jos mielikuvani on väärä ja kohtuuton, pyydän anteeksi asianosaisilta. Hra ja rva Pajanen ovat tietysti aikaa sitten poistuneet muille kesälomatanhuville. Mutta tarinaan. Pajasilla oli jo 1960-luvulla perunankuorimakone. Saattoi joskus käydä niin, että Signe laittoi potut koneeseen, koneen hyrrämään, meni puhelimeen. Signe ei tunnetusti ollut vähäpuheisimpia ihmisiä, joten joskus tapahti, että perunat unohtuivat puhelun jatkuessa pyörimään melko pitkäksi aikaa. Siitä taas seurasi, että hra. Pajanen totesi ruokapöytään istahtaessaan, että taas on puhelinperunoita, kun katseli vähän hernettä isommiksi hioutuneita mukuloita.

  Tähän tarinaan on mukava lopettaa jaarittelu. Ja laittaa pakolliseksi kuvaksi otos ukki-Aleksista Pentan kahvassa juttelemassa Pienimaan Ossin, linjurikuski Tapsan veljen, kanssa.

MYÖTÄHÄPEÄÄ

  Olenko reliikki, friikki anakoreetti tulevaisuutenaan retriitti, vai ordenary introvertti-Pertti, kun tunnen myötähäpeää katsellessani Emmerdalen katkolla MTV:n omien ohjelmien mainoksia? En voi mitään sille, että ajatuksissani koen surua siitä, mitä hittoa ihmiset on pantu tekemään. Tv:n ja suoratoiston alttarille ei kai voi tehdä liian suuria uhrauksia, vai? Luokkajuhlat, Onnela, Rantabaari, Suomen surkein kuski, mikäs se yksi koulujuttu olikaan? Rehtori? Samakaltaisia tunteita liittyy myös YLE:n Hyvät katsojat-ohjelmaan. Tai siis sen mainoksiin, sillä en ole itse ohjelmaa nähnyt. Jos nuo kaikki yllämainitut ohjelmat katsoisin, niin mikä olisi tunnelma? Musertava myötähäpeä, kaikenkarttava riemastus, vai jotain niitten väliltä? Enpä lähde testaamaan.
  Oma toosantuijotteluun käytetty aikani lienee sama kuin keskimääräisesti eläkeläisillä. Ja omat tuijotteluni ovat omia valintojani, kuten kaikilla, luulen. Onneksi laitteissa on näppylät, tärkeimpänä on/off, seuraavana tulevat valitsimet kanaville sekä suoratoistontuottajille. Tulkoon jokainen autuaaksi ohjelmillaan.

Nöösipoikana olessani ei ollut tv:ta. Radio oli, Siitä kuunneltiin uutiset ja sää, Maamiehen tietolaari, välillä Politiikan arkipäivää, ja Metsäradiota. Joskus, kun ukki-Aleksin silmä ja korva välttivät, Kankkulan kaivoa tai Lauantain toivottuja. Lukemisesta en osaa sanoa. Kyllä meille lapsille iltasatuja luettiin. Ja oli Piskolassa runsaasti kirjoja. Oman lukemiseni, tai katseluni, muistan alkaneen v. 1956, kun Ritvalle tilattiin Aku Ankka. Sellaista en taida kuvassa lehteillä, vaan jotain kuvitettua satukirjaa.

  Varsinainen lukuharrastus virisi 1961, kun muutimme maalikylkille. Kunnankirjastosta käytiin poikein kanssa lainailemassa niteitä. Simo Penttilän Punavyö-sarjaa, Enid Blytonin Viisikkoja, noita muistan lainailleeni ahkerasti. Mieleeni on painunut varmaan ihan ensimmäinen kirjastovierailuni. Mentiin sinne poikaporukassa. En muista, saatiinko joku kortti, vai kirjattiinko meidät muuten vaan käyttäjiksi. Joku numero minulle kuitenkin annettiin. Sitten hyllyjä tutkimaan. Lapset saivat lainata vain lasten- ja nuortenhyllyistä. Pettisen Leksa kuitenkin uhmasi sääntöä, vei virkailijalle Pikkujättiläisen! Mieleeni ei palaudu, kuka oli kirjatotätinä, mutta hätä nauratti, kun hän ilmoitti Leksalle, että katsoo tällä kertaa sormiensa välistä, vaikka teos on aikuisten hyllyltä. Kiitteli vielä Leksan tiedonnälkää. Leksa, jos tämän satut lukemaan, niin mieti, jäikö tuosta opuksesta mitään mieleen? 

  Lukeminen jäi muutaman vuoden kuluttua, kun teini-ikä koitti. Tämä tarkoittaa niin koululuopintoja, kuin kirjoja yleensä. Oikeastaan vasta parikymppisenä ryhdyin taas kirjaston asiakkaaksi. Se suhde on siitä asti toiminut. Joskus tietysti pakon sanelemana hieman löyhempänä, mutta kuitenkin. 

  Jostain sattui silmiini uutinen, missä kerrottiin Ruotsidemokraattien vaativan maahanmuuttajien kirjastonkäyttöoikeuden poistamista. Voi hyvänen aika!

  Suomessa on taitettu peistä kirjaston toiminnan maksulliseksi tekemisestä. Älkää arvon päättäjät menkö sohlaamaan toimivaa systeemiä. Jos, kele, säästää pitää, niin kyllä siihen muita keinoja varmasti löytyy. Sellaisia, jotka eivät suoraan vaikeuta sivistyksen hankkimista, kulttuurin omaksumista. 

  Kohta lähdetään Hilpan kanssa Lahteen. Pitää käydä yksi äidin asunnon kauppaan liittyvä asiakirja allekirjoittassa. Parissa kaupassa käydään. Varsinaiset jouluostokset ovat tekemättä, samoin lähes kaikki jouluvalmistelu odotuttaa itseään. On ollut muuta possakkaa. Pikkuhiljaa päästään ajatukset jouluun kampeamaan. Ei sillä, että valmistelut tai ostokset olisivat mittavia. Jotain kuitenkin täytyy duunailla. Jo Iiriksenkin takia. Minä aloitan, ehkä huomenna, kirjahyllyjen pölynpoistosta. 

HALLITUS UUSI, KUVAT VANHOJA

  Äidin asunnon tyhjennys alkaa olla finaalissa, meidän osaltamme.  Eilen saatiin vintti-ja kellarikomerot selvitetyksi, loput mukaan lähtevät pois asunnosta roudatuksi. Ensi viikolla tulee eräs firma tyhjentämään loput.
  Tänään on ollut iisimpää. Löysin vielä pari pientä laatikkoa, suklaarasian kokoista, joissa oli valokuvia, muutamia dioja myös. Vein jokusen paikalliseen kuvaliikkeeseen, sain jo parin tunnin kuluttua digisoituna söhköpostilla takaisin. Niinpä saatte, jos uudesta hallituksesta uutisoinnilta joudatte, kärsiä kuvista, niihin liittyvistä pienistä tarinoista.

  Lähdetään liikkeelle Lapista. V. 1966 teimme lomamatkan pohjoiseen. Autoloman. Meitä oli kaksi perhettä, kaksi autollista: Me, koko perhe, ja Issakaisen Väinö vaimoineen ja Assi-tyttärineen. Assi on tunnettu jo kauan paremmin Liikasen Ekin vaimona. Varmaan ovat Eki ja Assi yhdessä olleet melkein tuosta kesästä asti.
  Muistelen, että Erkin Ford Cortinassa oli meillä siskoksilla melko ahdasta kolmistaan takapekillä matkustaa. Issakaisilla oli iso-kissa Citroën. Olen muistavinani, että Ritva oli välillä heidän kyydissään. Tässä ollaan varmaan lounastauolla jossakin, mutten muista missä.

  Sellainen mielikuva minulla on, että yövyimme aina joissain pienissä paikoissa. Näinköhän muisti sassaroi, kun on sellainen tuntuma, että ainakin kerran majoituttiin omakotitalon yläkertaan. Eikä silloin Airbnb:stä oltu edes unta nähty! Ehkä jonkinlaista turistimajoitustoimintaa harrastettiin?
  Haaparanassakin poikettiin, taisi olla menomatkalla. Luikahdin kaupungilla eroon porukasta, kävin ostamassa pari askia tupakkaa. Jotain erimerkkisestä se oli, kuin mitä Suomesta sai. Aina iltaisin, kun oltiin majoituspaikassamme, pyysin Hanelin mukaan, muka maisemia katsomaan. Tupakalle minä tietysti menin. Haneli ei polttanut, hänhän, sanojensa mukaan, lopetti kuusvuotiaana.

  Kuvassa vellokset, Haneli edustavimmin esillä. Tässä ihan oikeasti maisemia tiiraillaan. Voipi olla Norjan puolelta, sillä Tromssaan asti uloittui matkamme.

  Sitten pari kuvaa Piskolan pihapiiristä sellaisena kuin sen lapsuudestani muistan. Ensimmäisessä Ritva ja minä vuonien kanssa. Kuva lienee otettu joko ennen, tai jälkeen, sitä kuvaa, jonka laitoin, ja josta kerroin äskettäin blogissa VIELÄ MUUTAMIA MUISTOJA NOSTATTANUT. Päättelen siitä, että Ritulla on sama vaate yllään. Niin, tai näin, tuossa kuvassa en enää, tai vielä, kiukuttele sivummalla. 

  Tässä Anni-mummi syöttää possua. Siat eivät olleet normaalisti etupihalla. Niillä oli oma aitaus navetan takana karjapihalla. Mutta aina yksi laumasta oli mummin suosikki, sillä muistelen usein yhden possun ruokanäytöksiä katselleeni.

  Ei sikoja kovin montaa kerrallaan meillä ollut. Kolme-neljä, ehkä? Hännisen Valtteri kävi possun myöhäissyksyllä joulua varten teurastamassa, kinkku laitettiin suolavesisaaviin. Valtteri se muutkin teurastushommat Piskolassa hoiteli. Taisi kaivonkatsomiselta liietä sen verran aikaa?

  Samasta tallin ja navetan nurkasta tämäkin kuva, ukki-Aleksi ja Heli. Ukki tykkäsi hevosista, viihtyi niiden kanssa. 

 Muistan hänen usein kesäisin Helin kanssa johonkin hommaan lähteneen, vaikka muut aikuiset sanoivat, että ei siellä mitään tähdellistä, edes oikeaa tekemistä ole. Mutta Aleksilla ei enää noilla vuosin ollut varsinaisesti koko ajaksi työtä, joten jos vanha kippari ei lähtenyt pentalla verkoille, hän valjasti hevosen, meni hakemaan rankoja liiterin taakse sirkkelöitäväksi. Tärkeää työtä se oli, sanoivatpa muut mitä tahansa. 

  Tuo viimeinen kuva ei ole dioista tehty, vaan arkistoistani poimittu. Sen takia otin mukaan, kun se kuuluu oleellisesti lapsuuden kesämuistoihini, muistoihin, joihin usein sisältyi kotieläimiä. 

 Joo. Hallitus on kai äänestetty lailliseksi. Onnea vaan, pidempää ikää myös. Viikon. ylikin, on Suomessa jauhettu ministeri- ja hallituskuvioita. Ainakin nuorin voimin sitä nyt luotsataan. Hyvä asia, näin äkistään pähkäiltynä. Jospa media löytäisi nyt muuta pureskeltavaa, antaisi uudelle päämisterille rauhan. Turha toivo taitaa olla. Niin kova pala tuntuu tämänkaltainen hallituspohja monille olevan. Ja kun jotkut noista monista ovat näkyvästi mediaan kirjoittavia, niin marmatusta riittää. 

  Ilta pimenee, pieni kerros lunta maassa, neljä pakkasta. Minulle riittää kirjoittaminen, otan kirjan käsittelyyn. Aloitan ensitutustumisen kiinalaiseen scifimieheen Liu Cixin'iin. 

KULTTUURIASIAA

  Selasin äsken läpi aamun lehden. Linnajuhlien pukuja ja uuden hallituksen muodostamisesta siinä mietiskeltiin, urheilua uutisoitiin, kulttuuria, sunnuntaiseen tapaan, käsiteltiin. Huomasin, että ehdokkaat Etelä-Suomen Sanomien kulttuuripalkinnon AUKUSTIN saajiksi on julkistettu. Viisi ehdokasta ovat:

  1. Ukulelen soittaja
  2. Pienen kaupunginosan kyläjuhla
  3. Näyttelijä-ohjaaja
  4. Toimintakeskus
  5. Tietokirja

  Täytyy myöntää, että kulttuuritietouteni kotiseudulta kaipaa päivitystä, jollei perätin uuden ohjelmiston lataamista.

  Ukulelen soitosta ei mieleeni tule, kuin Hawaiji ja Onni Gideon. Nyt ehdolla oleva ukulelemies, Antti Ahonen, on minulle täysin tuntematon. Hävettää.

  Anttilanmäen kyläjuhlissa en ole poikennut. En ole edes ollut tietoinen. Anttilanmäelläkään en ole monntaa kertaa liikkunut, vaikka se sijaitsee keskustan liepeillä, rautatieaseman tuntumassa. Siellä kesäisin talkoovoimin toteutettava kyläjuhla keräsi 3000 kävijää. Ok, kulttuuria sekin.

  Tapani Kalliomäki on tietysti tuttu näyttelijänä monistakin Lahden Kaupunginteatterin esityksistä. Hänen ohjauksiaan (Minna Canthin työmiehen vaimo Orimattilan kesäteatteri JÄTTIPESÄÄN tai Nikolai Gogolin Reviisori Lahden Lauantainäyttämölle) en ole nähnyt. Jälkimmäisen ehkä tulen näkemään.

  Toimintakeskus Kaarisilta Nastolan Villähteellä on Suomen merkittävin erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden kouluttaja. Tärkeä juttu, ilman muuta, enkä ennen tätä aamua ollut tuota nimeä edes kuullut.

  Tietokirja Loviisankatu-8 on Tapani Ripatin kirjoittama 500-sivuinen historia Tirra & Torvi & Pikkuteatteri-ryhmittymästä. Lahtelainen underground tiivistyy juuri tälle Loviisankadun alueelle. Teos on ilman muuta hankittava luettavaksi.
 
  Kulttuuri on tärkeää, politiikkakin kai. Ilman yhteyttä kulttuuriin ihminen näivettyy, ilman yhteyttä politiikkaan ihminen virkistyy. Tämä on henkilökohtainen näkemys. Vasta-argumentointi sallitaan, mutta ei noteerata.

  Jahans, nyt on lähdettävä nostamaan lippu salkoon. Onko operatio tällä kertaa onnistuneempi, kuin toissapäivänä? Kohta kerron.

  Hienosti nousi lippu tällä kertaa. Saapa nähdä, vieläkö taito on hallussa jatkossa. Toisaalta: niin kauan, kun muistaa kiinnittää edes toisen narunpään lippuun, ovat asiat joltisellakin tolalla.

  Kulttuuriliputus tämä kai on? Jean Sibelius, kansallissäveltäjämme ansaitsee musiikillaan liputuksen. Eikä häntä muilla perusteilla liputettavaksi ole valittukaan.
  Luin jokusia aikoja sitten kommentin, jossa sanottiin, että Kaj Chydeniuksesta pitäisi tehdä kansallissäveltäjä. Tuskin kahta kansallissäveltäjää voi olla? Eikä Sibeliusta voine syrjäyttää ilman vähintään pienimuotoista sotaa. Mutta muuten ihan mainio ajatus. Kyllä Chydenius on niin merkittävä taiteilija. Sen verran katselin Linnajuhlien sisäänmarssia lipunlaskua odotellessani, että näin Chydeniuksen tulon kättelyyn. Kumaraan on mies mennyt. Ei ole kauaa, kun ylellä esittiin ohjelma Itse asissa kuultuna, jossa haastateltiin Chydeniusta. Uskomaton määrä sävellyksiä on hänen kynästään lähtenyt. Mieleeni painuivat mestarin (hyvässä mielessä!", toteamus, että ehdottomasti pitää olla ensin hyvä teksti, sitten vasta sävellys. En osaa sanoa, kuinka moni lauluntekijä noudattaa samaa käytäntöä. Pers´tuntuma on, että usein kuljetaan sävelmä edellä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, joka muuten, kuten hyvin tiedätte, juontuu latinankielisestä sanasta cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Sieltähän se kaikki on alkanut. Muistan kerran, kun nuoruudessa  istuksittiin kaveriporukassa viiniä ja olutta litkien Saimaan rannalla. Tuli puheeksi, että mikä on tärkeintä, millä on eniten merkitystä. Erilaisia näkemyksiä kuultiin. Eräs jo keskuudestamme poistunut nuori mies nappasi kouransa täyteen multaa, varisteli sitä takaisin maahan, sanoi: "Tämä on kaiken alku!" En ehkä silloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Nyt ymmärrän, monessakin mielessä.

  Riittäköön tämä kulttuurista, ilman selvennyksiä. Tiilikaiset tulivat illalla meille. He tulivat ystäväpiirinsä pikkujouluista vasta ennen kahdeksaa. Pikavisiitti on kyseessä. Päivällä he menevät ristiäisiin, sieltä takasin Espooseen. No, pian tulee joulu. Annalla ainakin on vapaata uuden vuoden yli. Eli silloin Iiris on ilonamme pidempään.
  Kun Iiris äsken kömpi ylös, oli ensimmäinen toimenpide joulukalenterin luukun avaaminen.

  Jostain syystä tytölle on kertynyt useampia joulukalentereita. Nykyään on mukavia versioita, sellaisia, joiden luukuista tulee pieniä satukirjoja. Sellainen ei toisin ole kuvassa, sillä Iiris vei sen viikko sitten kotiinsa. Tuossa iässä on joulunodotus vielä suurta. Ja usko joulupukkiin. Näinköhän minä onnistun tänä vuonna myös joulupukin tapaamaan? Vai käykö niin, että olen taas vetäytynyt alakertaan tirsoille juuri vierailun ajaksi? Anna on tainnut viritellä kyselyjä pukkiasian tiimoilta. Taitaa arvella a) Iiriksen huomiokyvyn kasvamista, b) minun muuntautumistaitojeni riittämättömyyttä. Pian se selviää. Mutta eivät pukin asusteet kierrätykseen jouda. Olkoot vaikka naftaliinissa muutaman vuoden.

JUHLAPÄIVÄN AVAUS

  Meille lankesi kuun alussa ainoa taloyhtiössä sovittu velvollisuus, liputusvuoro. Kuukaudeksi kerrallan se on aikanaan sovittu. Onneksi ei aivan niin nopeaa ole kierto. Viimeeksi meille lippu tuli tasan kaksi vuotta sitten joulukuun alussa. Tämä sopii mainiosti, tietystä syystä. Koska taloyhtiössä on yhdeksän huoneistoa, niin nopea laskutoimitus osoittaa syklin olevan 2,67 kuukautta. Me pidämme varmaan lippua ainakin maaliskuun loppuun, toivomme, että se ei koskaan kesäisin meille palaisi.

  Minä lähdin siis tihkusateessa klo. 7:56 lippua salkoon virittämään. Talon päädyssä oli pimeää. Kauempana oleva katulamppu ja seinässä kiiluva numerokyltti eivät juuri maisemaa valkaise. Kiinnitin lipun toisen kulman naruun, jätin jostain kumman syystä toisen kiinnittämättä, aloin hilata ylös. Kuinkas ollakkaan, vetelin väärästä narusta! Tarkemmin ilmaistuna oikeasta narusta, tietysti, mutta väärästä päästä. Kun äkkäsin, että ei lipun kulma lähde nousemaan, oli narun vapaa pää noussut noin neljän metrin korkeuteen! Muutamia painokelvottomia ilmauksia karkasi sfääreihin.
  "Mitäs nyt?!", mietin. "Pitkä, keppi, vaikka onkivapa? Ei taida tähän hätään löytyä? Tikkaat? Onkohan talon varastossa alumiinitikkaita?"
  Eiku kattomaan. Toisessa päädyssä olevan varaston ovi oli kosteuden turvottama, eikä ovessa ole kunnon kahvaa, joten oli työ ja tuska saada se auki. Lisää painokelvottomuutta. Lopulta ovi aukesi, mutta ei siellä mitään tikkaita ollut. Samalla huomasin, että naapuritalon päädyssä tönötti kolmijatkoinen tikas seinää vasten. Ja kuin tilauksesta tuli puolituttu mies nostamaan lippua yhtiönsä salkoon. Minä valottamaan tilannetta, pyytämään tikkaita lainaksi. Tietysti sain luvan. Kiikutin tikkaat rikospaikalle. Kahdella jaksolla pääsin riittävän ylös pyydystämään kadonneen narunpään käsiini.
  Selvisin säikähdykselllä omasta mokastani. Siniristi oli salossa klo. 8:10. Ei hulmunnut, tyventä kun oli, vaan alakuloisena roikkui alaspäin. Jospa jonkinlainen viri saisi lipun ylväänä lepattamaan, olishan se uljaampaa.
  Tarinan opetus: Älä vedä väärästä narusta, ja solmi, eli kiinnitä, irtonaiset narunpäät. Ei mitään uusia opetuksia, mutta kertaus on opintojen äiti.

  On siis itsenäisyyspäivä. Sotia taas muistellaan. Minä en sotia yleensä muistele. Mutta nyt aion lievästi sivuta ensimmäistä maailmansotaa. Siitä syystä, että Elinan entisessä asunnossa olleista hänen enonsa Ludwig Tieck'in maalauksista kolme löysi meiltä uuden sijoituspaikan, yksi meillä oli jo ennestään. Ludwig Tieck kuoli vasta 24 vuotiaana heti sodan alkupuolella. Hänen ehti maalaamaan ja piirtämään lukuisa teoksia, joista osa kulkeutui Suomeen, ja on tällä hetkellä minun, Hanelin, Ritvan tyttären Ninan ja eno-Ollin tytärten Susannan ja Johanna hallussa.

  Omakuva vuodelta 1912.

Ludwigin ja isoäitini Emman isoäiti Dora Tieck.

  Meitä jo vuosikynmmeniä seinältä tuijottanut mies, jonka henkilöllisyydestä ei ole tietoa. Tykästyin tauluun aikanaan, ja olin mielissäni, kun sain sen pian isoäitini kuoleman jälkeen. 

Piirroksia tanssivista pareista löytyy Ludwigilta useita. Allaoleva on nyt meidän ilonamme. 

  En ole kummoinen maalaustaiteen tuntija, mutta olen uskossa, että Ludwigista olisi kehkeytynyt ihan varteenotettava taiteilija, jollei sota olisi korjannut satoaan.

  Muutamia vuosia sitten pyysi äiti minua hankkiutumaan eroon hänellä olevasta vinyylilevypinkasta. Siinä oli enimmäkseen klassista musiikkia: Chopin, Beethoven, Bach, Mozart, Liszt, Haydn, Wagner, Brahms. Ne olivat isoäitini Emchenin jäämistöä. Sitten oli äidin Udo Jürgens'ia ja jotain muutakin. Oli ja oli! On vieläkin, sillä kun bongasin netistä jonkun bulvaanin, joka ilmoitti ostavansa vanhoja äänilevyjä, kutsuin hänet katsomaan, niin ei kauppoja tullut! Hän ei ollut halukas edes viemään klassista nippua pois! Mutta sen sijaan mies kierteli tihruamassa Ludwigin maalauksia, moneen kertaan. Kyseli. että eikö olisi kinnostusta niitä myydä? No, ei ollut. En tiedä, millainen taiteentuntija äijä oli, mutta huomiota nuo maalaukset herättivät, eikä ihan vähäistä.

  Kuriositeettina vielä: Googletin piruuttani Ludwig Tieck-nimen. Kysely tarjosi Wikipediasivustoa Johann Ludwig Tieck'sta (31. toukokuuta 1773 Berliini - 28. huhtikuuta 1853 Berliini), saksalaisesta runoilijasta, kirjailijasta sekä kääntäjästä. Ei varmaan sukua iso-enolleni. Vai pitäiskö ruveta penkomaan?

  Sellaisia itsenäisyyspäivän tarinoita. Hyvää juhlapäivää kullekin, viettäkää se parhaaksi katsomallanne tavalla. Me vietämme seesteiseiisä tunnelmissa.
  Huomenna, varmaan vasta illalla, tulevat Tiilikaiset. Heillä on Iiriksen serkun ristiäiset sunnuntaina Lahdessa.
  Maanantaina jatkuu asunnon tyhjennys. Toivottavasti siihen saadaan pian piste perään.