VAPPU TULKOON

  Vappuaatto. Ei kyllä siltä tunnu. Ihmisiä ruokakaupoissa oli kyllä kosolti, mutta mitään hurlumhei-meininkiä ei ollut ilmassa. Kaikki kulkivat sisäänpäinkääntynein ilmein, lastasivat kärrit kukkuroilleen, jonottivat pukahtamatta kassajonossa. Korona kantaa veroaan. Täällä ja Italiassa. Korona verona, Verona korona.
  Hallitus päätti avata kouluja asteittain saaden viharyöpyt niskaansa, tappouhkauksiakin on kuulemma esitetty. Mikä olisi oikea ratkaisu? Ei tietenkään tappamisen suhteen. Tarkoitan koulujen avaamisen kanssa? Vaikea päätös, aika näyttää.

  Eilen tultiin Hollolaan. Päivällä sateli moneen otteeseen lunta. Lyhyitä kuuroja tuiki tiheään, kun käytiin muutamissa kaupoissa hankkimassa puutteita Avokkaaseen. Tuo tietää sitä, että auto on jo valmiiksi puolillaan kamaa. Kun Anttolaan lähdetään, on hyvä, ettei ole Trabant; duroplalstseinät varmasti pullistelisivat kummasti.
  Muitten kauppakäyntien jälkeen tein pitkään miettimäni ratkaisun: usmuutin Giganttiin ostamaan uutta läppäriä. Olin saanut tarpeekseni vanhan palvelijan ikääntymisen vuoksi alentuneesta suorituskyvystä. Hänelle ole ajatellut turvattua vanhuutta varakoneena, johon turvaudun äärimmäisen hätätilanteen yllättäessä.
  Olin pari vaihtoehtoa jo netistä valinnut. Toinen oli Windows-pohjainen Lenovo, toinen Asus Chromebook. Hiljaisessa kaupassa oli myyjällä aikaa pitää kunnon myyntipuhe. Hän sai mieleni kääntymään Chromebookin hyväksi. Siinä on Linuxiin perustuva käyttöjärjestelmä. Kone ei siis tarvitse erillistä suojausta. Valitsemani malli on two-in-one, eli se on sekä läppäri, että tabletti. Helppo oli ottaa käyttöön; google-tili vaan auki, ja jo lähti peuhaamaan! Paitsi että hieman erilainen käyttöjärjestelmä on. Tiedostojen, kuvien tallentamisen, etc, kanssa oli hippusen opettelua. Chrome-selain toimii aivan samalla tavalla kuin pc:ssa tai vanhassa läppärissä. Samoin tablettikäyttö on liki sama, kuin android-tabletissa. Pieniä vivahde-eroja toki on.
  Eilen, hieman tänään, olen opetellut käyttöä. Alkaa hiljakseen aukeamaan. Niksejä ja helpottavia juttuja löytyy kosolti, kunhan ehdin niihin tutustumaan. Mennään perusjutuiilla siihen asti. Eli nyt kirjoitan ensimmäistä blogia tällä vempeleellä.

  Ai niin. Nyt on Liisakin nähty livenä, pitkästä aikaa. Ja Iiris. Ja Anna. Ja Joni. Liisa on alkanut tarkkailemaan ympäristöään. Ja hymyilee. Ainakin minulle. Ei mikään ihme.

  Hyvää Valpuria kaikille tasapuolisesti, niille kuitenkin erityisesti, jotka tämän lukevat. Toivotukset näitten kuvien kera.

SAHASINFONIA

  Neljän tunnin puusavotta takana. Ensin vajaa kolme tiimaa sahan pärryytystä, sitten halkorantteelle roudausta, oksien ja risujen raivaamista. Ei työn alla ollut kuin kaksi tuulen talvella monirunkoisesta raidasta kaatamaa haaraa. Toinen tyvestä reilu 30 senttiä, toinen vähän ohuempi, mutta oksia, oksia, oksien oksia. Eli työläs ja hidas pätkittävä. Sitä paitsi sahani on mökkikäyttöön, ei pro. Niin tiukkaa tavaraa on raita, että ei tahdo sahassa voima riittää. 

  Nyt puunrohjake odottaa halkomista. Ei siitä kummosta läjää tullut, muuta kaksi tankillista ja risat kului bensaa.

  Ja meikän selkä tuli jäykäksi, ei meinaa kumartumaan kyetä. Ei nöyrry Peppe vähään aikaan taipumaan. Kai selkä tuosta tokenee. Niin se on ennen tehnyt. 

  Tältä näyttää raita nykyään. Kuka kaataisi loput. On sähkölinja takana, ja on pahimmoilleen sinne päin kallellaan. No, taljan kanssa se hojeltuu. Ja Hanelin. En minä lähden ongelmapuita itse kaatelemaan. On vielä elämäniloa jäljellä. 

  Aamulla, ennen sahan laulua, kävin kurkistamassa katiskoihin. Ei kalaa. Toisessa sormen mittainen ahven, sinä kaikki. Ei ollut naapurinkaan katiskassa. Kysäisin, kun samaan aikaan oltiin pyytöjämme kokemassa. 

  Aika ansiokas aamupäivä ollaan puurrettu. Minä sahan ja kottareiden kera, Hilppa siivosi talon. Sama aika kului kummallakin. Sama määrä hikeä ja kyyneliä myös, uskon. Verta ei onneksi kumpikaan vuodattanut. Hilppa siivosi jo eilen saunatuvan. Alkaa olla paikat kesäkunnossa. Sauna siivotaan luultavasti vasta kesäkuussa kunnolla. Ei siellä syksyhuollon jälkeen olla edes montaa kertaa kylvetty. 

  Huomenna lähdetään Hollolaan. Ollaan siellä Vapun yli. Täytyy joitain hankintoja tehdä. Kyllä ne voisi Mikkelissäkin suorittaa, mutta taidan tutuista liikkeistä käydä ostamassa. 

  Vapun aikaa nähdään myös Tiilikaisia. Pitkästä aikaa. Liisa on kasvanut potraksi tytöksi. Kyllä on mukava tavata! Siis kaikkia, ei vain Liisaa!

  Sitten jatkuu mökkielämä. Pihojen, istutusten, maalaamisen merkeissä. Huilatessa voi tehdä puita, kokea katiskoita, käydä katselemaas korvasieniä, jopa uistella, jos huilaaminen tarvitsee lisäaktiviteettia. 

  

  Jos luonto saa vettä, sitten lämpöä, alkaa toukokuussa maisema vihertyä silmissä, lintujen konserttiin liittyy uusia artisteja. Vaikka olen moneen kertaan ylistänyt neljän vuodenajan autuutta, samaan hengenvetoon syksyn ylivertaisuutta, niin kyllä tuokokuusta juhannukseen on hienoa aikaa. Näkee jatkuvasti ympäristön muuttuvan, öitten lyhenevän, potunvarren venyvän, ahomansikan ensin kukkivan, sitten hiljalleen marjan punertuvan. Lähes vetää vertoja syksyn sumuisille aamuille, kuikan huutelulle uvaseinän takana, kuulaille ja ruskantäyteisille päiville, täpötaysille sienikoreille, muuttolintujen valtaville parville, rasvatyynelle, riitteessen vetäytävälle vedenpinnalle auringon noustessa valaisemaan huurteisia lepänoksia rannalla.  

  Johan meni herkäksi. Palataan arkeen. Tänään saunotaan, huomenna lähdetään aamusta ajelemaan kohti Hollolaa. Syystä tiedetystä ei käydä kahvilla Mäntymotellin viereisellä TB:lla. Ja, sen tiedän, mieli on jo taas Avokkaassa, toinen puoli pohtien, että tuliko kaikki puutteet laitettua reissuvihkoon, toinen aikatauluttamassa tuokokuun alun hommia. Nyt ollaan anttolalaisia, ennen kaikkea.

  Vielä yks juttu. Katseltin telkkaa. Ryhdyin säätämään volyymia, kun toosa pimeni. 

  "Mitäs nyt?", kysyi Hilppa. 

  "Painoin vahingossa väärää nappia", vastasin.

  Siitä jatkui ajatuskulku melko tyhjänpäiväistä ohjelmaa katsellessani. Mietin, että voiko tahallaan painaa väärää nappi? Tai vahingossa oikeaa nappia? Ainakin tarkoituksella voi painaa oikeaa nappia. Näin useimmiten toimitaan, kun on kyse napinpainalluksesta. Toivon joka tapauksessa, että ihmiskunta ei koskaan kuule Trumpin sanovan: "Painoin vahingossa väärää nappia," Ei tietysti myöskään: "Painon tarkoituksella oikeaa nappia." Lopputuloshan on sama, kummassakin. 

  Loppuun Annan muutama päivä sitten lähettämä kuva Liisasta.

ETÄTÖISSÄ

  Aamulla lähdin etätöihin. Lähdin kiertämään sähkövoimalla perinteisen norppa- ja kalasääksikierroksen. Kierroksen tarkoitus on tietysti tarkistaa, onko kalasääksipariskunta palannut pesälleen, näkyykö mahdollisesti norppaa/norppia.

  Kello oli seitsemän, arska paisteli, kevyttä lounaistuulta, mainio ilma lähteä matkaan. Oli karvan pakkasen puolella, joten ranta oli osin harsomaisen riitteen peitossa.

  Kaunista on, Suomessa, Etelä-Savossa, Anttolassa, Luonterilla!

Kun pääsin pesäpuuluodon lähelle, alkoi erottua, että lintu on himassa.

Vaikka äänetönnä (lähes) liikuin, lähti sääksi lentoon. Pian ilmaantui puoliso mukaan kaartelemaan luodon ympärillä.

  En saanut heitä samaan kuvaan asettumaan. Liekö jotain muuttoskismaa ilmassa. Tai mitä lie, ilmassa kuitenkin. Kalasääkset ainakin.

  Poistuin etuvasemalle kahden saaren välisen kapean salmen läpi. Salmen tuolla puolen oli kolme sorsaa pienellä luodolla. Nekin lähtivät viipottamaan, vaikka en aivan liki tuppautunut.

  Norpista en matkalla nähnyt viiksikarvaakaan. Ei kovin suuri ihme. Yleensä kerran kesässä, korkeintaan, sattuu sellainen säkä, että bongaa norpan. Vielä harvemmin siitä saa kuvan otettua. Muistaakseni kuvaus on minulle onnistunut kolme kertaa, tai neljä. En tosin päntiönä ole norppia kyttäämässä. Jäisi. piru vei, pottu istuttamatta, jos luodolla istuisi, veneellä lilluisi, päivät pääksytysten. Kovin satunnaista on meikäläisen tarkoituksellinen luonnon tarkkailu. 

  Kun palasin kotisatamaan, mietin, että tänään voisi ottaa kevyemmin. Moottorisahahommat olivat toinen vaihtoehto. Jääköön tuonnemaksi. Muuten, kokeilin eilen m-sahaa. Ihan pelästyin, meinasin lentää persiilleni, kun se pärähti käyntiin ensinykäyksellä. 

  Koska päätös keveydestä tuli tehtyä, ryhdyin suunnittelemaan pörriäishotellia. Sain sellaisen "hahmolleen". Koska saaressa ei talven jäljiltä ole puuliimaa, niin viimeistely jää tuota tuonnemaksi. Eiköpä kuitenkin mukaan ehdi, majoituskilpailuun. 

  Nyt ollaan syöty eilen tuvan uunissa muhinutta kaslerpaistia. Se oli lähes kahden kilon pala, joten ei ihan kerta-aterialla uponnut kahteen ihmiseen. Hilppa ottaa nokosia uunin kyljessä, minä kirjoitan. Kun olen kohta kirjoittanut, lähden pari pikkuhommaa hoitamaan, sitten kahvit ja vaikkapa joku tallenne tai suoratoisto.

  Loppuun vielä pari kuvaa aamulta. Ihan vaan varmemmaksi vakuudeksi siitä, että Suomessa, Etelä-Savossa, Anttolassa, Luonterilla on kaunista!

MELKEIN MULTITASKAUSTA

  Aurinko on tänään paistellut. Ei kuitenkaan kovin lämmäksi ole ilma heittäytyny. No, iltapäivällä sentään plus seitsemän. Yöllä oli aste pakkasta, ja aamupäivä oli kovin viileää.

  Monenmoista on tullut tänään tehdyksi. Aluksi puuhailin sitä sun tätä. Sitten kävin hakemassa soutuveneen Potinlahdesta kotirantaan. Mukavasti se soljui perässä.

  Kun olin saanut soutupaatin teloilleen, sähkökoneen paikalleen, oli Hilppa ehtinyt aloittaa kukkapenkkien perkaamisen.

 
  Minulle lankesi tuvan ikkunan alla rehottavan angervon alas leikkaaminen. Kun hain työkaluja aitasta, kävin samalla vilkaisemassa, onko raparperi jo lähtenyt nousemaan. Olihan se. Tai ne. Vaikka kuva on vain toisesta, niin samassa vaiheessa ovat molemmat.

  Entisellä hallituksella oli tapana leikata. Nykyinen ei jouda leikkauksia miettimään. Minä leikkaan, mitä miehen pitää leikata.

  Operaation loppusiivous kuului vielä leikkaajalle. Hilppa jatkoi seuraavasta penkistä hommaansa.

 
  Kun roippeet oli roudattu lehti- ja risukompostiin metsään, oli arska lämmittänyt yökohmeet yläkasvimaalta, joten minä huokuttelemaan puutarhajyrsintä toimeen. Pienen suostuttelun jälkeen hän oli valmis, joten pottumaan kimppuun.

  Mitähän minä kuvassa osoitan? En kai mykrän päälle meinannut ajella? Alakasvimaa oli vielä kymmenen jälkeen aivan kohmeessa. Sen mylläämisen jätin huomiseksi. Tai ylihuomiseksi. Puuhastelin niitä näitä, kunnes oli lounaan vuoro.

  Ilman ruokalepoa usmuutin veneellä Piskolaan hakemaan siellä talvehtineet ulkomaalit, pari muutakin asiaa.

  Kun sieltä palasin, sain juuri veneen pressun paikoilleen, kävelin pirttiin, niin jo tuli mese, että Rehulan Juha on puolen tunnin kuluttua Potinlahdessa. Olin luvannut häntä jeesata veneen vesillelaitossa. Niinpä rantaan, pressua pois, rikospaikalle. Juha tuli minuutilleen kerrottuna aikana. Ähellettiin, turvaväli muistaen, paatti veenväljään. Pakko tunnustaa, että kun kone kahdestaan autosta veneen perään kannettiin, jäin väli pakostakin metriin. Mutta ei yskitty, ei aivasteltu.
  Juha sai koneen käyntiin, mutta melkoisen määrän nykäisyjä se vaati. Minä ajoin vielä perässä Jänissaareen jeesaamaan miestä piipunsuojuksen poistossa. Jeesaus käsitti tosin ainoastaan tikkaiden alapään paikoillaan pysymisen varmistuksen. Hyvä, että pyysi mukaan. Paskempi juttu, jos lähtee tikkaat alta, kun on yksin saaressa.

  Kotiuduin kello jotain puoli kolme. Katsoin päivän työt tehdyiksi. Ei mikään orjatyöpäivä, mutta seitsemästä yli kahteen kuitenkin. Ja monen sortin arpeetia. Melkein multitaskausta. Ei se ole kuulemma hyväksi aivoille, multitaskaus. Vaikka ei tuossa liiemmin aivojaan tarvinnut rasittaa. Paitsi jyrsimen  kanssa, kun kytkin ei meinannut ottaa päälle, eli eivät halunneet terät lähteä pyörimään. Siitä selvisin snadilla pään raapimisella ja vaijerin kiristämisellä.

  Itse asiassa pidempi työpäivä tänään oli, mitä olen pitänyt tapana. Melkein täällä menee niin, että aamupäivä duunaillaan, iltapäivä ollaan Ellun kanana. Paitsi silloin, kun isompi urakka menossa, tai muuten tähdellistä tekemistä. Eikä tuo ole sääntö, tuo aamupäivän aikataulu. Ja vaikka olisi, niin ei sääntöä ilman poikkeusta. Onko poikkeusta ilman sääntöä? En ossaa sanuva.

  Koska loppukuva on melkein sääntö, poikkeuksena poikkeus, niin olematta tälläkään kertaa poikkeava, laitan vielä kuvan aamulta, kun lähdin soutuvenettä hakemaan.

GUESS WHERE?

  Eilen antoi lääkäri sikäli terveen paperit, että ei komentanut lasarettiin eikä pyöreään koppiin. Kun pari muutakin asiaa selvisi, niin tehtiin päätös. Ja nyt ollaan täällä. Arvatkaa missä?

  Kysymys taisi olla helppo? No niin. Aamulla käytiin Lidlistä evästä roimasti, pakattiin auto melko turvoksiin, lähdettiin usmuuttamaan kohti Anttolaa. Yhdentoista kieppeillä oltiin Hanelin pihassa. Velj'-poeka oli laittanut veneemme vesille. Tankkasin tuoretta bensaa, lastasin tärkeimmät tavarat veneeseen. Siltä varalta lastasin jo siellä, koska ei ollut varmuutta, pääseekö veneellä Potinlahteen.

 
  Hetki rupateltiin pihalla Tainan ja Hanelin kanssa. Olisivat ruokaa tarjonneet, mutta oltiin jo kotona päätetty, että ollaan varovaisia. Eli kiitimme tarjouksesta, mutta emme ahtautuneet ruokapöytään. Pakko olla, varovainen. Sillä ei vara venettä kaada. Ei nimittäin ole mikään hinku kaataa paattia, pariasteisessa vedessä itseään liottaa. Lunastin vielä Hanelilta muutaman Hauhalan kalastusmerkin. Hilppa ajoi auton Potinlahteen, minä veneen.

  Ehdin käydä purkamassa tavarat mökin laiturille, ennen kuin aukaisin muutaman kymmenen metrin pituiseen väylän jäähän, pääsin Hegulin lautalle.

  

 
  Pian tuli Hilppa. Siinä rouva äheltää kelluntatakkia päälleen. Ja ilma on kaunis.

  Kohillaan oli paikat saaressa. Huomiseksi kyllä riittää siistimistä; oksia ja risuja, lehtiä myös, on tuuli heitellyt pitkin tantereita.

  Vähän oli jää päässyt laituria kolhimaan, mutta onneksi vain vähän. Sen verran suojaisa on laituriranta, että ei ole kertaakaan pahemmin jäät tuhojaan tehneet.

   Pirtissä oli lämmintä 15 astetta kun tultiin. Nyt on reilu 20. Uunit on lämmitetty. Vesi on laitettu päälle, tiskikone jyllännyt tyhjiltään ohjelman. Kaikki toimii. Tää läppäri, millä kirjoitan, on vaan hidas, ku sanonko mikä? Toisaalta ei täällä kiirettäkään ole. Tahtoo vaan nyppiä, kun välillä pyörittää iät ajat, ennen kuin joku sivusto aukeaa. Myöskään valokuvien lataus kameralta ei suju urakkavauhdilla. Mennään vempeleen tahdilla. Kun ei muu auta. 

  Huomenna taidan laittaa pari katiskaa pyyntiin. Samoin voisi kokeilla muikkuja. On ehkä jo myöhäistä, liian kauan jäitten lähdöstä, mutta Haneli sanoi, että saattaa syömäkalat osua verkkoon. 

  Hanelilta sain tosiaan Hauhalan puolen luvat. Äsken soitin Montosen Arskalle. Sovittiin, että käyn huomenna ostamassa häneltä Pitkälahden merkit. Arska lupasi tuoda ne Laivalahteen puoliltapäivin. Eli sörnäytän veneellä hakemaan. Ei siinä pysy korona perässä, kun tukka putkella usmuuttaa! 

  Tästä se alkaa, karenssi saaressa. Ollaan täällä, mennään välillä Hollolaan, kun tulee tarvis. Mutta osoite näillä näkymin marraskuulle saakka on täällä. 

HUOMIOITA KUNTOPOLUILTA

  Olen viime aikoina tehnyt lenkkini useimmiten mainioilla kuntopoluilla Tiilijärvien maastoissa. Aika paljon on metsässä kulkijoita puoli seitsemän ja puoli yhdeksän välillä. Suuri osa on iäkkäämpiä ihmisiä, sauvoilla tai sauvoitta käveleviä suunnilleen yhtä paljon, koiran tai koirien ulkoiluttajia myös runsaasti.
 Tavakseni olen ottanut nyökätä tervehdykseksi kaikilla aamuvirkuille vastaantulijoille. Seuraavia huomioita olen tehnyt:

  - keski-ikäistä vanhemmat miehet tervehtivät poikkeuksetta ja oma-aloitteisesti
  - keski-ikäistä vanhemmat naiset tervehtivät satunnaisesti, mutta eivät juuri koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikäiset miehet tervehtivät usein, joskus oma-aloitteisesti
  - keski-ikäiset naiset tervehtivät harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikää nuoremmat aikuiset miehet tervehtivät erittäin harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - keski-ikää nuoremmat aikuiset naiset tervehtivät erittäin harvoin, eivätkä koskaan oma-aloitteisesti
  - nuoriso ei tervehdi, sillä nuoriso ei ole siihen aikaan liikkeellä

  Millaisia päätelmiä tästä voi tehdä? Vaikka sellaisen, että tavat ovat muuttuneet. Ennen tervehdittiin yleisesti kaikkia. Nykyään se ei tietysti ole ihmispaljouden vuoksi kovin järkevää. Vanhempiin ihmisiin tapa on kuitenkin jollain lailla juurtunut.
  Naisihmisten haluttomuuden tervehtiä tuntematonta kulkijaa panen arkuuden, ehkä pelonkin, piikkiin. Kotona ammoin on opetettu, että vieraita miehiä tulee varoa.

  En muuten minäkään nyökkäile kenellekkään, kun kuljeksin taajamissa kevyenliikenteenväyliä pitkin. Metsämaastossa tervehtiminen puolestaan tuntuu luontevalta.

  Voiko tehdä jotain, kun ei tee mitään? Kysymys heräsi "Pelasta pörriäinen"- kampanjan tietoiskua kunnellessani. Siinä kehotetaan jättämään nurmikko leikkaamatta. Eli kun ei tee mitään, tekee kuitenkin jotain; pelastaa pörriäisiä.
  Sama jutta monessa muussa asiassa. Tekemättä olemisella on seurauksensa, jolloin itse asiassa tekemätön tekee jotakin.
  Minä en luultavasti jätä osaa nurmikosta leikkaamatta saaressa. Mutta pörriäishotellin aion naplikoida. Ketokukkia meillä kasvaa runsaasti, sen puoleen löytyy pörriäisille kohteita, joiden luona kannattaa pörrätä. Pörriäisten pelastaminen on tärkeä juttu, eikä kenenkään tule väheksyä omaa mahdollisuuttaan toimia asian eteen.

  Emmerdalen edelliset jaksot olivat "Kolinaa ullakolla I ja II". Tuli mieleen, että siinä on laitettu kansanomainen ilmaisu ja kirjakielen sana "sammaan liitton". Olisihan nimi voinut olla tuolla ajattelutavalla myös "Eau de Colognea vinnillä". 

  Nyt riittä löpinä! Lähden katsomaan, joko puhelin suhtautuu varautuneesti olotilaansaa?

BONSAI PUU

   Hieno aamu. Lenkki yhtä juhlaa. Kyllä ilmoilla on väliä. Kun palasin maastosta, oli Hilppa jo ruoputtelemassa pihoja. Liityin joukkoon, leikkasin omppupuun. Saa nähdä, vieläkö tuo Valkea Kuulas tekee omenia? Se on melko vanha, ja sitä ovat jänikset järsineet. Osittain runko on jo kuollut, mutta silmuja siinä taaskin on. Satoa se on vuosien varrella antanut vaihtelevasti. Parhaina kesinä kolmekin ämpärillistä, huonoimpina ei ompun omppua.
  Valkea Kuulas on siitä niipukas laji, että se tippuu pian kypsyttyään. Ja kun se tippuu, ovat räksät ja harakat heti kimpussa. Koska ollaan viime vuosina oltu kesät Anttolassa, on ollut pakko kerätä sato kotona käydessämme hieman "raakana".
  Parhaina kesinä ollaan saatu vuoden omenahillot omasta puusta. Siksi se saa vielä tilaisuuden näyttää kykynsä. Jos, viime kesän tapaan, ei satoa tule lainkaan, tapahtuu seuraava leikkaus moottorisahalla. Vaikka kyllä se on omaksi "Bonsai puuksi" muuttunut. Saa nähdä, itkeekö sydän mahlaa, jos tuon kaataa?

    Tänäänkin lähdin lenkille vasta aamukahvin jälkeen. Mitäs sitä sianpieremän aikaan starttaamaan, mukavampi mennä, kun arska on noussut paistanmaan. Kuten tänä aamuna teki, pilvettömältä taivaalta. Ehdin siten katsoa ylen ensimmäiset uutiset. Siellä kerrottiin, että öljyn hinta on laskenut pakkaselle. Lenkillä mietin, tarkoittaako tuo sitä, että kun kohta menee tankkaamaan, niin pankkikortilta ei veloiteta, vaan sille tallenetaan joku summa? Niin se kaiken järjen mukaan pitää olla. Nyt haalimaan tyhjiä jerrykannuja ja muita pöniköitä. Tässähän alkaa rikastumaan!

  Päivällä pitää lähteä pyöräilemään. Lämmintä on sopivasti. Jos ajelisi Lahteen, Vesijärven rantaa Jalkarannan kautta takaisin. Sopiva ja usein poljettu lenkki. Nyt ei vaan voi satamassa käydä kahvilla.
 
  Tässä on tullut pienimuotoista koronakierrosta soiteltua. Olen kavereitani jututtanut, kuulumisia kysellyt. Lähinnä sellaisia kavereita, jotka eivät ole viisauksissaan fb:iin liittyneet. Niiden kamujen, jotka ovat, tilanne on paremmin selvillä. Niille, jotka olen tavoittanut, kuuluu ihan hyvää. Ainakin terveyden osalta. Aika positiivinen ja tulevaisuuteen uskova on mieliala ollut. "Tilanteen rauhoituttua istutaan naamakkain, hörpitään pullakahvit personkupin kera", näin ollaan toisillemme vakuuteltu. Varmasti siten tulee käymään, jollain aikataululla.

  Taas tuli viime viikolla tieto yhden vanhan kaverin poismenosta. Vihavaisen Matti on jättänyt rakennuksen. Pikkuveljensä Antti siitä kertoi "Miun vanha Mikkeli"-sivustolla. Matti tuli tutuksi 1970-luvun alkupuolella. Hänen vanhempansa ostivat Kamalasaarista isoimman, rakennuttivat sinne mökin. Isämme Erkit (Vihavainen ja Lehkonen) kaveerasivat, niin myös me Matin ja Antin kanssa. Rantaharjussa vietettiin joskus aikaa, viikonloppuisin pelattiin futista Saukonsalon vanhan koulu kentällä. Ei ollut Mattikaan iällä pilattu. 1954 syntynyt, jollen aivan väärin muista. Pitkä vaikea sairaus oli hänet nujertanut, helmikuussa, kertoi Antti postauksessaan. Lepää rauhassa Matti!

  Loppuun anekdootti koskien isä Vihavaista. Olen sen joskus saattanut blogeihin muistoistani esiin kaivaa, mutta siitä huolimatta.:
  Erkki vihavainen täytti 50 vuotta. Erkki Lehkonen osti hänelle lahjaksi kalaverkon. Sellaisen 60 metriä pitkän ja 3 korkean. Niitä oli vastikää tullut markkinoille. Kului vuosi, ehkä parikin. Poikettiin isä-Erkin kanssa Vihavaisten saaressa. Erkki L. jossain vaiheessa kahvipöydässä kysäisi, Erkki V:lta. että onkos siinä verkossa ollut kalaa?
  Erkki V. hyppäsi ylös, sanoi "lähdetään heti katsomaan!"
  Marsimme peräkanaa rannalla olevaan liiteri/varastorakennukseen. Erkki V. haki varaston hyllyltä pahvilaatikon, avasi se, kurkisti sisään, ilmoitti, "ei oo menny yhtään!"
  Ei tainnut Erkki V. olla inokkaimpia kalamiehiä. Ei tosin ollut Erkki L. myöskään.
 

  Loppuun Bosai puu toiselta kantilta. Toivon sille jatkovuosia, joten alahan tehdä satoa!

DEMOSTHENES

  Kuka oli se antiikin kreikkalainen, joka pääsi eroon puheviastaan huutamalla aaltojen pauhussa suu täynnä kiviä? Asia tuli mieleen toosaa tuijoitellessa. En muistanut. Oli pakko googlettaa. Hän oli Demosthenes. Pitääpä Annalta kysyä, miten logopedia suhtautuu moiseseen keinoon?
   Logopediahan on tieteenala, joka tutkii laaja-alaisesti ihmisäänen, puheen, kielen ja kommunikaation normaalia toimintaa sekä sen häiriötiloja ja näiden kuntoutusta. Logopedian tutkimustuloksia sovelletaan käytännön puheterapiassa (Wikipedia). Mutta kuka opettaa puhetaitoa, eli retoriikkaa? Ei kai kukaan? Eikä retoriikka ole tieteenala. Ehkä kuka tahansa sellainen, jolta voi jotain opittavaa ammentaa, sopii kuitenkin retoriikan opettajaksi?
  Kun kaikkitietävää, kaikken näyttävää, kaikkivoipaa uutisvirtaa katselee, huomaa, että molemmille, logopedeille ja retoriikan opetukselle, on tarvetta. Puheviat ovat yleisiä, eivätkä ne saisi ketään ärsyttää. Retoriikan puute on ennemmäkin sääntö kuin poikkeus. Puhetaitoa tavalliselta dallaajalta, puolijulkkiselta, tai vesilaitoksen työnjohtajalta, ole syytä vaatia. Kieliopillisesti jonkinlaista tolkkua tosin kaipaan. Toisaalta: ei huonolla suomenkiellä puhuttu särähdä läheskään yhtä lujaa kuin kirjoitettu. Sanoo pedantti-Peppe, mies, jonka blogit sisältävät lukuisia määriä niin kirjoitus-, kuin kielioppivirheitä. Kunpahan löpisen. Joskus vaan ipottaa, ottaa pattiin pienikin asia. Taidan totta vieköön olla pedantti-Peppe, tuttujen kesken pilkunnussija-Pertsa.

  Asiassa eteenpäin. Välillä jää jostain kuunnellusta kappaleesta, jokin säe, ehkä vain sanapari, mieleen. Niin kävi aamulla. Kuuntelin Vesteristä. Yhtyeineen, tietysti. Tällaiset tarttuivat kaaliin, ehkä se ei ole avomeri. Vesterinen Yhtyeineen laulaa nimittäin biisissä  "Suuntavaistolla":

  Saatan olla outo mies
  Vintti pelkkää ulappaa

  Tai biisissä  "Turunlinnan muurilla" aika koskettavasti: 

  Nyt mä tiedä miksi elää kannattaa
  Ne on ne hetket jolloin polvet notkahtaa

  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tuossa notkahduksessa ei ole kyse nyrkkeilijän tuntemuksista.

  On sanoituksia ja sanoituksia. Isoa merkitystä ei niissä monasti ole, ei ole varmaan edes haluttu. Joissain voi olla merkitystä niin merkillistä, ettei sitä oivalla. Joissain on sitten kekseliäitä kielikuvia. Vesterisellä on juuri näitä. Kuten myös Heikki Salolla ja J. Karjalaisella. Hectorin lyriikka on enemmän harkittua, merkityksellisyys tarkoitettua, usein onnistunutta.
  Sanat ovat minulle tärkeitä. Se että kielitaitoni on kehno, kismittää. Vaikka eivät Dylanin Bobin tekstit taida aina ummikkojenkeillekään aueta.

  Minä siivosin aamulla parvekkeen, pesin parvekelasit sekä kaikki ikkunat. Hilppa kyllä avusti parvekkeen puunaamisessa. Tulee aina ihan mukava olo, kun saa jonkun homman duunattua.
  Huomenna mennään siistimään takapiha. Ei siellä paljon possakkaa ole; Hilppa hoitelee kukkapenkit, minä leikkaan omenapuun. Harvoimistakaan ei taida juuri olla, kun tuli syksyllä se  hoidettua.
  Pitää nuo kevätpuuhat tehdä, jotta niiden puolesta voidaan kevein mielin lähteä isompaa puutarhaa mylläämään.

  Vedet ovat Anttolassa auki, sanoi Haneli, kun hänelle soittelin. Pitemmät lahdet ovat vielä jäässä, Potinlahtikin varmasti, mutta eiköpä se muutamassa päivässä ainakin läpipäästäväksi sohjoksi muutu. Eli viikon sisään Anttolaan suunnataan. Varmaa päivää ei vielä osaa sanoa.

  Viime vuonna mentiin saareen 27. huhtikuuta. Aika samoihin vetää tänä vuonna. Vaikka viikkoa aikaisemmin olisi päässyt. Laitan siis obligarorisen loppukuvan viime vuoden huhtikuun 27:ltä päivältä. Kuvassa on Leppäniemi kierretty, Avokkaansalmen suu etuvasemmalla, oikealla Potinlahti, alkavat siintää kuskin silmiin. Näin on, vaikka kuskin kamera osoittaa taakse päin, eli Leppäniemi vasemmalla, Härönsaari oikealla.

HUOMIOITA TIEN RAVEISTA

  Aamulla suuntasin lenkkini välillä Ala-Okeroisten tielle. Noin kilsan sen viertä kävelin. Ryhdyin piruuttani seuraamaan, mitä kaikkea kevyenliikenteenväylän ja itse tien välisessä ravissa näkyy. Monia kymmeniä kertakäyttömukeja ja niiden kansia, pikaruokalaatikoita, karkkipusseja ja suklaapatukkakääreitä, täysi muovikassi (jonkun paskiaisen roskapussi), kaksi AA-patteria, yksi litran piimätölkki, neljä aurausviittaa, useita juomatetroja tai -tölkkejä, tupakka-askeja, nuuskarasioita, puolikas pölykapselista, kaksi heijastinta, yksi kuollut harakka, sekä pätkä kyllästettyä terassilautaa. Ja tämä kaikki tien toisesta ravista, toinen oli näkymättömissä.
  Kun asiaa jälkikäteen mietin, niin pölykapselin puolikkaan ja aurausviitat ymmärrän; ne eivät ole tahallisesti raviin joutuneet. Ei ehkä laudanpätkäkään. Eikä harakka. Mutta muut on nakeltu auton ikkunasta surutta ulos. Saatanan tunarit!
  Toki juomamukeista ja roskaruokapakkauksista osa oli jo  kauan maassa lojuneita, eivät siis viime yönä ilmestyneitä, mutta ulos ne ikkunasta nakattu joka tapauksessa.
  Ilokseni panin merkille sen, että tupakkilootat ovat vähentyneet, samoin natsat. Muutamia vuosia sitten saattoi joku tienpätkä olla kylvettynä natsoilla, nyt ei bongaa kuin yhden sieltä, toisen täältä. Myös panin merkille, en ehkä ilokseni, mutta kuitenkin, että nuuskarasiota näkyi tuolla kilsan matkalla suunnilleen sama määrä kuin tupakka-askeja. Kertoo kai jotakin tapojen muuttumisesta?

  Ylesluonteisesti on sanottava, että ympäristö, ainakin Hollolassa, on siistiytynyt. Kun aloitin vakituisen lenkkeilyn reilu kymmenen vuotta sitten, saattoi vastaan tulla jos vaikka mitä. Enää ei keskellä metsää törmää rikkinaiseen sohvaan, kelvottomaan kirjahyllyyn, tai lyyhistyneeseen parivuoteseen kaik' patjoneen. Kai kovapäisimmätkin ovat tajunneet, että sellaiset saa ilmaiseksi viedä jäteasemalle. Ja vähemmällä hikimäärällä kuin minkä pitkälle kuusikkoon raahaaminen tuottaa.
  Samoin ovat kuvaputkitelevisiot, kahvinkeittimet, pulsaattoripesukoneet, ja hiiligrillit nykyään harvinaisia. Rakennusjätettä, mm. gyproclevyn paloja ja villaeristeitä olen bongannut. Johtuu siitä, että niistä täytyy pieni maksu jäteasemalla pulittaa.
  Kymmenisen vuotta sitten näin tuossa lähellä, Kunnantien ojassa, putkiradion. Näytti ulkoisesti ihan siistiltä. Kyllä sillekin olisi varmasti järkevämpi loppusijoituspaikka löytynyt. 
  On selvää, että ihmiset ovat kovasti parantaneet tapojaan. Roskaaminen on vähentynyt, kierrätys lisääntynyt, ilmaiset jätteidenkeruupisteet ovat tulleet tutuiksi. Kunhan lopettaisivat roskien auton ikkunasta pihalle syytämisen. Luultavasti nuoret aikuiset sitä eniten harrastavat. En kuitenkaan syyttävää sormea roskansyytäjiiin ikärakenteen perusteella mene nostamaan. Nimittin tuossa lähibensiksellä ST-Ykkösen kylmäasemalla sattui taannoin niin, että tankatessa huomasin eräästä  autonikkunasta syydettävän pihalle papereita, kauppalappuja, ostokuitteja, ties mitä roskaa. Kahden mertrin päässä oli roskakori. Ei vaan jaksanut ovea avata, sinne roinaansa kiikuttaa, pitkälle keski-ikään ehtinyt, vanhuuttaankin kolkutteleva, rouva. Meinasin mennä mainitsemaan, mutta tankkaus oli kesken, ja ennen kuin ehdin, tallusteli herra lippis vinossa, tuulipuku kahisten, autoon, he sörnäyttivät baanalle.

  Otsikko HUOMIOITA TIEN RAVEISTA, ei, kuten huomasitte, käsitellyt raveja. Tai käsitteli, mutta ei raveja. Ei Ala-Okeroistentiellä ole, ainakaan sataan vuoteen, raveja edes järjestetty.

  Huomaatteko, ei sanakaan koronasta! No, lopuksi siihen liittyen: Jos, ja kun, me saareen seitsemän todetun tartunnan kunnasta mennään, mennään me 32:den todetun tartunnan Mikkeliin. Matkustaminen on aina riski, ymmärrän sen. En kuitenkaan osaa maankaatosyntinä, ankarasti rangaistavana rikoksen, pitää tällaista, etenkin, kun saletisti olemme ylivarovaisia, vastuullisia vakavasti.

  Loppuun kuva aamun lenkiltä. Ei tässä näy yhtään kertakäyttömukia. Kun jaksaa harjulle kivuta, näkyy melkein Stadiin saakka. No, ei ehkä ihan.

ASIANTUNTIJAT

  Asiantuntijat ovat tapetilla. Joka laarista tulvii asiantijoiden lausuntoja. Niihin nojaa hallitus, niihin nojaa oppositio. Näillä on vain eri asiantuntijat.
  Joku asianatuntija sanoo, että oli oikein avata Uudenmaan rajat, toinen sanoo, että se oli karmea virhe.
  Joku asiantuntija sanoo, että rajaa ei olisi oikeudellisin perustein voinut pitää kauempaa suljettuna, toinen sanoo, että se olisi ollut mahdollista.
  Joku asiantuntija sanoo, että hengityssuojaimia ei ole välttämätöntä käyttää, toinen sanoo, että niitä on ehdottomasti käytettävä.
  Mihin tässä uskoo? Ei ainakaan asiantuntijoihin. Siis mihin sitten? Herää kysymys, tunteeko asiantuntija asiansa? Vai luuleeko asiantuntija tuntevansa asiansa? Vai julistaako asiantuntija agendaansa löyhin perustein? 
  Itse asiassa onko asiantuntija edellytykset jossakin määritetty? Onko niin, että asiantuntija voi tuntea asiaansa huonosti. Tai ei ollenkaan? Wikipedia määrittelee näin: Asiantuntija on henkilö, jolla on kanssaihmisiään selvästi perusteellisemmat ja laajemmat tiedot joltakin alalta. Siis on, määritetty. Kuinka sitten voi olla, että asiantuntijat ovat samasta asiasta täysin eri mieltä? Sehän tietysti johtaa siihen, että kukin uskoo sitä asiantuntijaa, joka viesti miellyttää enemmän. Se taas johtaa suukopuun, riitaan, nahinaan, käsirysyyn, pahimmillaan kapinaan tai vallankumoukseen.

  No joo, tuon epämääräisen asiantuntija-tittelin alla lausuntojaan antavat saavat minusta olla ihan mitä mieltä tahansa. Laitan tähän kohtaan varmaan usein toistamani määritelmän. Määritelmä ei tietysti ole minun, kuten kuvasta ilmenee:

  Siis asintuntijoista viis. Mutta kun tutkijat, lainoppineet, terveysalan huiput, antava vastakkaisia lausuntoja, alkaa lopultakin usko kaikkeen horjua. On saletti juttu, että aivoillaan ajattelevaa ihmistä alkaa "ahistaa", kun kahdenlaisia lausuntoja lukee tai näkee. Niitä, jotka puolensa ovat valinneet, uskonsa tunnustaneet, ei varmaan aivan niin paljon "ahista".

  Siirrytään tarinaan. Tähän sain inspiksen aamulenkillä, kun vastaani tuli  Iso Tiilijärven lenkkipolulla iäkäs herra. Tunnistin hänet, mutta en ehtinyt häkellylkseltäni pysäyttää. Tämä herra oli muinoin Lahden Säästöpankin lakimiehenä toiminut E. R. 1970-luvulla E.R. oli yksi neljän porukasta, joka kävi useana vuonna Helsingissä katsomassa yleisureilun Maailmankisoja. Muut kolme olivat Päijät-Hämeen SP:n joku johtaja I.N., isä Erkki ja minä.
  Maailmankisoissa oli yleensä mukana eri lajien huippuja, suomalaisten parhaimmisto tietysti. Nähtiinpä siellä maailmanennätyksiäkin, mieleeni muistuu ainakin Samson Kimobvan 10 000 metrin juoksu 1977.
  Lahdesta Helsinkiin ajettiin iltapäivällä, yleensä minä olin kuskina, vaikka ei alkoholia reissuilla viljelty. Johtui varmaan E.R:sta. Hän oli urheilumies luita ja ytimiään myöten. Luulen, että jos hänen tilallaan olisi ollut periaatteiltaan löyhempi henkilö, olisi saattanut joku pullo jo menomatkalla auki narahtaa.
  Aina Helsinkiin ajaessamme teimme kisaveikkauksen. Siinä kukin vuorollaan veikkasi jokaisen lajin voittotuloksen. Vähiten pisteitä saanut kustansi sitten paluumatkalla kaikille pullakahvit. Muistelen peesanneeni omat arvaukseni siten, että olin muitten välimaastossa. Näin varmístin, että en kertaakaan joutunut maksumieheksi.
  Tuo penkkiurheilujoukko oli melkoisen oikealle kallistunut, minua tietysti lukuunottamatta. E.R. varmaan kaikkein patamustin Kokoomuslainen. V. 1976 Seppo Hovinen kiskaisi keihästä pitkästi yli 90 metriä ja voitti kirkkaasti. Hovinen edusti Tul'in seuraa, ja muistan E.R:n hymyn olleen kiskaisun jälkeen himpun väkinäisen. Kaikella kunnioituksella urheilumiestä kohtaan. 
  E.R. on nyt varmasti reilusti yli kasikymppinen. Tietääkseni hän on harrastanut mm. suunnistusta akatiivisesti koko ikänsä. Sen huomasi aamun lenkkipolulla hoikasta olemuksesta ja ripeästä vauhdista. Jos vielä satutaan vastakkain metsikössä, yritän ehtiä hänet seisauttaa. Tuskin hän minua tunnistaa, mutta kun kerron kuka olen, niin uskon, että isä-Erkki on ainakin muistissa.

  Kaikkea tää korona saa aikaan, ja kaikesta voi koronaa syyttää. Niipä syytän sitä, että taas lähti yksi blogi bittiavaruuteen.

EETTINEN DILEMMA

  Pääministeri on kehottanut ihmisiä pysymään poissa mökeiltään. Hän varmaan tarkoittaa kaikkia, ei ainoastaan uusmaalaisia. Hän sanoo myös, että nyt on kaikkien otettava vastuu tekemisistään. Totta. Molemmat sanomiset. Tuo totuus asettaa meidät vaikeaan tilanteeseen. Saareen tekee mieli, siemenpotut ja -sipulit on hankittu, samoin peukalohangallinen erilaisia siemenpusseja. Kieltoa ei ole, mutta painava kehotus kyllä. Mitä tehdä?
  Mietin asiaa, lähestyin sitä vastuullisuuden kannalta. Jos Anttolaan mennään, niin saaressa ollaan. Anttolan palveluita ei ole tässä vaiheessa tarkoitus käyttää. Ruokaostokset tehdään Hollolassa, tai jos ollaan pidempi jakso putkeen kotona poikkeamatta, niin Mikkelissä. Se riski asiassa on, että jos ollaan tartunta saatu, niin voidaan joutua terveydenhuoltoon turvautumaan. Mutta tämäkin pyritään välttämään siten, että jos pienintäkään oiretta tai epäilyä terveydentilan suhteen ilmenee, usmuutetaan kotiin niin että tyrät rytkyy.
  Vielä yksi näkökulma. Me ei olla kesäisin mökilläkävijöitä, me muutetaan puoleksi vuodeksi mökille. Vaikuttaako tämä asiaan? Keventääkö se moraalisen trauman vaikutusta?

  Vastuullisuudesta vielä. Vastuullinen tulee olla joka paikassa, kotona, lähikaupassa, lenkillä, jos jonnekin matkustaa niin siellä. Ei vastuullisuus meiltä vähene eikä lisäänny, oltiinpa Hollolassa tai Anttolassa.
 
  Jäätilanne ei vielä edes salli saareen putputtaa. Jos sinne sitten kun se sallii lähdetään, niin aikaisintaan reilun viikon kuluttua. Mutta eettinen dilemma vaatii vielä pähkäilyä.

   Vielä fiktiivinen, mutta suomalaiset tuntien hyvinkin mahdollinen, keskustelu.

  Tänään

  Unski: "Saatanan hesalaiset, ku tullee tänne sieltä tautipesäkkeestä ja tartuttaa meijät kaikki! Siellähä on jo pari tuhatta tartuntoo!"
  Kale: "Elä muuta virka! Perkele, pittää vissii haulikko puhistaa. Ainnain kirves terottaa!"

  Huomenna

  Kale: "Terve Unski. Pitäs lähtee hakemaa yks vaihtoauto Hesasta. Lähetkö mukkaan?"
  Unski: Saatanpa lähteekki. Eihä tässä oo muutakaa. Kyllä sinne voip mennä. Eihä siellä oo ku par tuhatta tartuntoo."

  Lyhen mutta ytimettömän pohdinnan päätteeksi kuva, joka paljastaa, missä Niilon After the Gold Rush-albumin kansikuva on otettu. Vieressä nimittäin siistijä poistuu Boris Johnsonin asunnosta Downing Street 10:stä.

NIMI JULKI

  Nyt, kun Anna jakoi omalle seinälleen tiedon, voin minäkin sen kertoa. Nimellä "Vauva" tähän asti puhuteltu pieni henkilö on nyt Liisa. Näin on perhe Tiilikainen pitkän harkinnan jälkeen päättänyt. Hyvä nimi. Virallisesti Liisasta tulee Liisa 16. elokuuta, jollei korona päätä toiseen kertaan siirtää ristiäisiä. Tulee Liisalle kaksi muutakin nimeä, mutta en niitä aio julkaista. Pitää elämässä jännitystä olla, eikö?

   Tässä kuvassa (by Anna) siskokset. Iiris on melko salakähmäsen näkönen. No, kähmäsen ainakin. Mitä se sitten tarkottakaan? Liisa ei puolestaan tiedä kähmäsyydestä yhtään mitään.

  Alla muutaman päivän takainen kuva by Anna. Näinköhän Liisaa hymyilyttää, kun nimiasia lopulta selvisi?

  Tiijä häntä, mutta melko hersyvä hymy, puolitoistakuiselle. 

  Tässä Liisaa haukotuttaa. Ei ihme; tuossa iässä nukkuminen on lapsen päätyötä. Kuva tietysti Annan lähettämä.

  Nimiasia tuli kai selväksi? Nyt vähän muuta. Sulut poistuivat Uudenmaan rajoilta. Somessa alkoi käsittääkseni karmea häiske. Osa kansalaisista vähintään kyseenalaistaa hallituksen, virkamiehet, lakiasiantuntijat, you name them. Samalla he kyseenalaistavat Suomen lain. 

  Trump lopetti WHO:n avun. Mr. President, siis mies, jolla omien sanojensa mukaan on totaalinen valta, on kyllä melkoinen pelle. Ei hän ainoa ole, joka himmentääkseen omia mokiaan hakee syyllistä muista, mutta räikeimmästä päästä varmasti. Ihan tekee mieli sanoa, ettei mitään rajaa itsekeskeisyydellä. Joko alkaa Amerikan kansa nähdä, mikä mr. T. on miehiään? Toivottavasti. Vaalit lähestyvät. Korona saattaa toki vielä aiheuttaa siihenkin tapahtumaan monia kuvioita.

  Huomenna siivotaan. Ehkä sitä ennen käyn lenkillä. Lumisateessa, kuten kahtena edellisenäkin aamuna. Mukavampi kuitenkin, kuin vesisateessa. 

  Sitten mennään haalimaan Lidlistä muonaa kärrillinen, apteekissa on myös käytävä. Joku saattaa ihmetellä, kuinka Lidlissä käynti ja apteekin käytävä toisiinsa liittyvät? Tai onhan siellä useitakin. Käytäviä. Hollolan apteekissa. Ainakin kolme, hyllyjen väleissä. No miettikööt ihmettelijät tykönään.

  Vielä taidetaan, tai ehkä vain toinen meistä, käydä Tokmannilla. Oli mainoslehdessä niin nasakka tarjous Rexona-deodoranteista, että pitää hyödyntää. 

  Siinä sitä. Kovin usein tulee tänne juttua tuupattua. On taas yksi pikku tarinakin, fiktiivinen ajankuvaus, aluillaan. Jos ei kukaan siitä enempää maksa kuin blogger (yksi sentti täyttää vaatimuksen), niin saatan sen aikanaan tälle foorumille tällätä.

  Vieläpä yksi Annan laittama kuva. Siskokset tränään.

 

CLIMATE CHANGE IS OVER

  Posteastertunnelmissa kopioin tähän eastertunnelmissa väsäämäni lyhyen scifinovellin, tai sen tapaisen. Juttuhan on niin kliseinen, niin kliseinen. Jos en välttäisi tautologiaa, sanoisin, että kyseessä on kliseinen fraasikokoelma. Oho, sanoipa sen kuitenkin. Kerran sanomaan ryhdyin, nimeän novellin seuraavasti:

KLISEINEN FRAASIKOKOELMA, ELI CLIMATE CHANGE IS OVER 

  Alus lähestyy hiljaista aurinkokuntaa. Se on matkannut kauan. Lähtö tapahtui pian sen jälkeen, kun viisikymmentä jaksoa kestänyt radiosignaali galaksin keskustan suunnalta väheni, voimistui taas, ikään kuin hätähuudoksi, hiljalleen hiipui lähes kokonaan.  Signaalin lähteeksi oli paikallistettu pienen tähden aurinkokunta. Heti alettiin varustella alusta matkaan. Sitä oli nyt taitettu 1240 jaksoa. Matkustajat, ykkönen, Lrum, ja kakkonen, Mrnot, olivat osajakso sitten heränneet matkahorroksesta.

  Lrum viestii kakkoselle ”mitään elämään viittaavaa ei sensoreiden ulottuvilla ole”.

  ”Ei ole. Mitä luulet, tuo kolmas planeetta auringosta lienee ainoa mahdollinen hlrozinkaltaiselle elämälle?”

  ”Kyllä, suunnataan sinne.”

  Alus on planeetan kiertoradalla. Ei mitään merkkejä radioaalloista. Havaintoa liikkeestä ei ole.  Ei mitään keinotekoista valoa pimeällä puolella. Säteilyä suodattuu muutamista paikoista herkkiin sensoreihin, mutta sen taso on alhainen. Alla olevasta pinnasta on valtaosa vettä. Isompia yhtenäisiä maa-alueita on muutama, jokunen pienempi myös. Alus kiertää planeetan monta kertaa, aina hieman eri kohdilta.

  ”Huomaatko, että rannoilla on monessa paikoissa merkkejä tuhoutuneista rakennelmista? Ne ovat osin veden alla”, telepoi kakkonen.

  ”Olen pannut merkille. Samoin kauempana rannoilta näkyy samanlaisia jälkiä. Laskeudutaan jonkin isomman luo ottamaan selvää”, viestittää ykkönen takaisin.

  Alus hivuttautuu maahan melko korkealla vuoristossa sijaitsevan selvästi tietoisen mielen joskus rakentaman, mutta kovin rappeutuneen rakennelmakokonaisuuden läheisyyteen. Mrnot avaa peräluukun, ohjelmoi kymmenen isoa kulkijaa töihin.

  Puoli osajaksoa myöhemmin Lrum ja Mrnot ovat tietoistoimijoiden avulla purkaneet ja analysoineet tuhansia esineitä tai sellaisten osia. Samoin on tarkkaan tutkittu ainoita elollisia olentoja, pieniä, noin puolen elmin mittaisia, omituisen näköisiä olentoja. Niillä on neljä raajaparia ja aukko energian vastaanottoon. Niitten tarkoitus ei ole selvinnyt.

  Paljon on tullut ilmi, paljon on jäänyt selvittämättä. Tietoistoimijat ovat syöttäneet keskuskoneelle kaiken mahdollisen. Keskuskone on jakanut tiedonsirpaleet erikoistuneille sivuaivoille. On saatu selville, että täällä joskus asunut älykäs elämänmuoto ollut melko alkeellinen. Sillä on ollut pää, neljä raajaa ja ruumis. Se on kommunikoinut äänellä ja kirjoituksella. Sillä on ollut ainoastaan ulkoisia aisteja. Koko populaatio on joutunut vaikeuksiin monta sataa jaksoa sitten, koska on muuttanut jostain syystä planeetan ilmastoa kohtalokkain seurauksin. Loppu on tullut melko äkkiä, noin viidenkymmenen jakson aikana. Kaikki merkit elollisesta älystä on poissa. Jälkiä lapsellisesta tekoälystä on löytynyt. Täällä asunut laji on ollut vasta kehityksensä alkuvaiheessa, kun tuho on kulkenut läpi planeetan.

  Keskuskone telepoi, että kannattaisi tulla ruumaan. Ykkönen ja kakkonen hilautuvat hissiin, laskeutuvat alas. Keskuskone viestittää, että yksi lukuisista pyöreistä levyistä on saatua auki.

  ”Se sisältää ääntä”, ilmoittaa keskuskone väreillen. ”Haluatteko kuulla?”

  Kakkonen värähtää inhosta. ”Pitääkö meidän avata ulkoiset kuuloaistimme?”

  ”Ehkä olisi hyödyllistä”, on keskuskoneen vastaus. ”En pysty sitä itse kuulemaan, mutta analyysi osoittaa, että jotain mielenkiintoista voi olla tulossa.”

  ”No, avataan aistit. Kerran se sattuu, ja siitä voi olla hyötyä”, lähettää ykkönen ympäristöönsä. ”Mennään lepiöön.”

  Lrum ja Mrnot pyörähtävät hihnalle, joka kuljettaa ne aluksen keulaosassa olevaan tilaan, missä oli pari ”divaania”, joille ne kampeutuvat. Kumpikin kiinnittää ravintoletkun kylkeensä. Sitten molempien pyöreän ruhon kyljistä työntyy esiin kaksi maljamaista uloketta.

  ”Antaa tulla”, värähtelee ykkönen kohti yleisyhteyspintaa.

  Lepiön ilma täyttyy kummallisista soinnuista. Se on jotain, mitä ne eivät koskaan olleet kuulleet. Ehkä ammoin esihlrozit olivat jotain samankaltaista tunteneet. Silloin kymmeniätuhansia jaksoja sitten, kun ne olivat pystyneet itse liikkumaan, tekemään raajoillaan, elämään ulkoisten aistiensa varassa. Kolmannesta katastrofista säästyneet niukat tallenteet antoivat viitteitä siihen.

  Lrum’in ja Mrnot’in lähes käyttämättömiin ulkoisiin kuuloaisteihin soljuu käsittämättömän levollista äänten virtaa. Kumpikin sulkee kaikki kolme näköaistintaan, ajautuu lähes yfogrilla huumattuun tilaan.  

  Ääntä kestää 16 osahetkeä. Kun se loppuu, telepoi Lrum yhteisesti ”Ihmeellistä. Näitä täytyy kuunnella lisää.”

  ”Niitä riittää”, värähtelee Keskuskone. ”Siitä sortuneesta rakennelmasta liikkuja löysi enemmän kuin dfriga erilaista levyä.

  ”En olisi koskaan uskonut, että ulkoisen kuulon avaaminen voisi tuoda tällaista mielihyvää”, värähtelee Mrnot vaisusti. ”Oli tuo tuhoutunut populaatio millainen tahansa, niin ei se täysi paha voinut olla”, jatkaa se tuijottaen äsken kuullun kiekon pakkausta.

PÄÄSIÄISMUISTOJA

  Pääsiäinen sijoittuu yleensä huhtikuulle, mutta voi olla jo maaliskuun lopulla. Mistä moinen johtuu? Eikös pääsiäinen liity Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen? Otinpa selvää. En Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta, se on liian vaikea tehtävä minulle, mutta ajankohdan vaihtelusta. Wikipedia kertoo mm. seuraavaa:

   Pääsiäisen ajankohdan laskemiseen on käytetty 19 vuoden mittaisia taulukoita, jotka määräävät, milloin kevään ensimmäinen täysikuu on – aikaisintaan kevätpäiväntasauksena 21.3. Tässä yhteydessä ajankohtaa laskettaessa käytettävät kevätpäiväntasaus ja täysikuu ovat muodollisia, taulukoituja päiviä, eivät todellisesti tähtitieteeseen pohjautuvia päiviä. Matematiikan kehityttyä riittävästi pystyttiin taulukoiden rinnalle kehittämään kaavat, joilla pääsiäisen ajankohta on käytännössä helpompi laskea. Ensimmäisen menetelmän julkaisi Carl Friedrich Gauss vuonna 1800.

  Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 pääsiäispäivän vietto päätettiin yhtenäistää yhdelle yhteiselle sunnuntaille läpi kristikunnan, mutta ilmeisesti tarkan päivämäärän laskemisesta ei päätetty itse kokouksessa vaan myöhemmin Aleksandriassa. Joka tapauksessa pääsiäisen ajankohdan yhtenäistäminen vei kristikunnassa vielä satoja vuosia. Silti vähitellen, Nikaian päätösten pohjalta, pääsiäispäiväksi vakiintui kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai, joka on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta.

  Siis reilun kuunkierron haitari. Luonnon ja kevään etenemisen kannalta noin isolla haarukalla on merkitystä. Siksipä muistissani on erilaisia kuvia pääsiäisestä. En tosin ole tarkastanut, mille päivämäärälle kyseiset pääsiäiset ovat sijoittuneet.

  Vuonna 1972 oltiin Avokkaassa pääsiäisen vietossa. Oltiin pienellä ryhmällä: Hilppa, Ahos-Riti ja minä. Ilmat olivat lämpimät ja aurinkoiset. Rannalta olivat lumet jo sulaneet, ja raahasimme Hilpan kanssa kaksi vanhaa patjaa pälvelle. Siinä oli lämmintä makoilla ja lipittää punkkua. Rantaharjussakin taidettiin pari kertaa pyhien aikana käydä.

  Jäät olivat lumettomia, ja rannat alkoivat hiljalleen sulaa. Kun lähdimme toisena pääsiäispäivänä dallaamaan kirkolle (siihen aikaan ei Piekälänsaareen vielä tullut tietä) olimme varovaisia ja kokeilimme jään kestävyyttä mukaan ottamillamme seipäillä. 

  Harviolle kun lopulta ehdittiin, kylän ranta jo näkyi, tuli auto meitä vastaan. Rastaan veljekset sillä usmuuttivat. Naamat leveässä hymyssä, kädet tervehdykseen nostettuna, he meidät ohittivat. Siihen aikaan en minä ollut läheskään niin arka jäille menemään, kuin nykyisin. Mutta Rastaanpojat olivat luku sinänsä.

  Avokkaaseen liittyy tämäkin muisto, ja jäihin. Tämä tapahtui jotain suunnilleen 15 vuotta sitten. Oltiin Hilpan kanssa kahdestaan saaressa. Aika talvista oli vielä. Jäätie oli tavan mukaan aurattu Anttolan ja Saukonsalon välille. Mutta vettä oli jäällä lumen alla paljon. Mietimme, uskaltaako pois lähtiessä ajaa jäätietä, vai pitääkö mennä maitse? 

  1. pääsiäspäivänä istuksittiin tuvassa, kun äkkäsin ikkunasta, että rantaan ajaa traktori, mies lähtee kävelemään talolle. Minä ovelle vastaa. Se oli Kiljusen Jussi (RIP). Hän asteli hymy naamallaan sisään, tervehti ja sanoi, että ei ollut paikalla aikoihin käynyt. Minä en kyllä muistanut, että koskaan. Mutta oli varmaan käynyt, sillä Jussi oli isä-Erkin kummipoika. 

  Ajattelin tuolloin, että minua ei olisi hevillä saanut traktorilla Avokkaansalmelle ajamaan, mutta Jussi vakuutti kahvipöydässä, että kyllä jäätä vielä on piisalle asti. 

  Samaan aikahaarukkaa, olisiko ollut edellinen, tai seuraava, no, sinne päin, pääsiäinen. Olimme silloinkin Hilpan kanssa saaressa. Tämä muistikuva on pääsiäistä edeltävältä viikolta. Meillä oli talvilomaa. Ilma oli keväisen aurinkoista. Menimme yhdeksi yöksi Tainalle ja Hanelille. Heillä oli erään ystävänsä kekkerit, ja me olimme silloin vielä lapsosten Annin ja Katriinan lapsenvahteina. Yöllä alkoi mahdoton myräkkä. Tuuli ja lunta tuli urakalla. Aamulla lähti Haneli nelivedollaan ajamaan edellämme jäljet pikitien varteen, sillä emme omalla autollamme olisi päässeet auraamatonta tietä minnekkään. Paitsi ojaan, ehkä? Nyt, kun asiaa mieleeni palauta, huomaan, että jäätie ei ollut käytössä. Ehkä jäätilanne oli huono? 

  Joka tapauksessa me sörnäytettiin siinä kammottavassa kelissä Mikkeliin. Ruokaa pääsiäiseksi ostamaan. Ja viiniä myös, sillä tuohon aikaan tuli juomaa nautittua nykyistä tiheämmin. Se oli ehkä kamalin ajomatka ikinä! Vaikka tietä oli aurattu, niin lunta kertyi koko ajan lisää. Samoin sitä piiskasi tuulilasiin niin, että se pyrki jäätymään kiinni. Välillä piti pysäyttää auto tien laitaan, käydä skrapaamassa lasi. Ainakin kaksi autoa näimme ojaan suistuneina. No, siitäkin reissusta selvittiin. Maljalantie oli sentään aurattu, kun kohti Potinlahtea ajeltiin. Saareen oli aika pahnostaminen, kun vanhan lumen lisäksi oli parikymmentä senttiä uuttaa. Ilma siitä pääsiäiseksi taas selkeni, satanut lumikin taisi pian sulaa pois. 

  Vielä yksi pääsiäinen, lapsuusajalta. Se on vuodelta 1955, tai ehkä 1956? Olimme Lahdessa, isovanhempieni luona. En lainkaan muista, millä kulkuneuvolla Lahteen mentiin. Varmaan junalla, eihän meillä siihen aikaan mitään autoa ollut. Enkä muista sitä, oltiinko koko perhe, vai ainoastaan äiti ja minä. Sen muistan, että katselin iltaisin ikkunasta torin yli katolla ollutta tupakkamainosta, missä neonvalossa loistava mies veteli haikuja tupakista vihreän ympyrän sisällä. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Ei nimittäin Piskolan riihen katolla näkynyt minkäänlaista mainontaa. Eikä ylätalon katolla. 

  Sen myös muistan, että leikin kuvan pojan kanssa. Hän asui samassa talossa kuin isovanhempani. Leikimme autoilla ja Meccnoilla. Varmaan sain siitä kimmokkeen kinuta sellaisia itsellenikin, sillä joulupukki, varmaan toiveeni kuultuaan, seuraavana jouluna sellaisia minulle toi. 

  Kuvassa silloinen leikkitoverin ja minä äiteinemme, taustalla isoisä Pekka.

Tämä otos on samalta reissulta. Voi tuota poikasten muotia. Varmaan pian olin sitten vaatimassa henkselihousuja takataskulla.

  Eipä noissa pääsiäisissä mitään ihmeellistä ollut. Paitsi Rastaanpoikien jääajelu, Kiljus-Jussin traktorimatka, kurjaakin kurjempi ajokeli, ja katolla loistava Bristol-mainos. Eivätkä nekään kovin ihmeellisiä olleet. Elämä koostuu muistoista. Jos kaikki muistaisi, olisi elämä rikkaampaa. Vaikkakin rikkana rikkauden rokassa voi olla ikäviä muistoja myös.

ÄREE ROTSI

  Pääsiäinen tulee ja menee. Kevääntulo on ottanut vähän pakkia, mutta ensi viikolla taitaa taas lämmetä. Jäät ovat tiemmä isoilta seliltä Anttolassa osittain lähteneet. Kun 22. päivä olen käynyt lääkärillä "vuositarkastuksessa", on miettimisen paikka. Pottua pitäisi päästä maahan laittamaan, muutenkin pihoja siistimään, kasvulavoja ja -maita mylläämään. Kuulostellaan, mitä hallitus rajoitusten suhteen tekee. Eihän meiltä kiellettyä ole Anttolaan meno, ainakaan tällä hetkellä. Näkkyypähän.   

  Perunoista tuli mieleen tarina: Naapureina meille (yksi asunto välissä) asuu suunnilleen seiskavitonen pariskunta. He ovat riskiryhmässä ja ovat olleet aika visusti kotonaan. Ruokaa he tilaavat läheisestä K-Supermarketista netissä, valmiiksi pakatut käyvät sitten autolla hakemassa. Kun poikkeustoimet alkoivat, kävin kysymässä, tarvitsevatko he apua. Eivät kuulemma. Sovittiin, että jos jotain tarvetta jeesaukseen tulee, puolin tai toisin, niin ilmoitellaan. 

  Tämä pariskunta on jo vuosia huolehtinut meidän poissaolessamme postilaatikon tyhjennyksestä. Olen heille sieniä syyskesäisin sopimattomaksi korvaukseksi vienyt. Niin, eivät kanttarellit, tai niiden vienti, sopimatonta ole ollut, vaan sopimatonta. Eli ei olla tietysti sovittu mitään "korvausta".

  Viime kesänä, koska oli kelvottoman huono sienivuosi, vein kerran oman maan pottuja paperikasillisen puolikkaan. Kovasti kiittelivät. Kun kävin heidän ovellaan pari, kolme viikkoa sitten kysymässä avuntarpeesta, niin hetki juteltiin ja ihmeteltiin maailman menoa. Yht'äkkiä rouva löi käsiään yhteen ja tokaisi, "ne teijän perunat oli parhaan makusia, mitä ikinä ollaan syöty!" 

  Minä siihen, "joo, on se siikli hyvvää. Ja luomua kans."

  Rouva vielä täsmensi, että hänen veljensä vaimoineen oli ollut juuri kylässä, ja oli niin ihastunut meikän perunoihin, että oli väkisin meinannut viedä loput mukanaan.

  Minkäkö takia naapurin rouva noin sanoi? No sen takia, tietysti, että ne potut ovat maailman parhaita. Niin yksinkertaista se on. Eli kyllä pitää päästä taas vakoa avaamaan. Muuten maailma joutuu turvautumaan toiseksi parhaisiin perunoihin. 

  Ryhdyin tähän kohtaan etsimään kuvaa perunan istutuksesta. Ensin silmiini osui kuitenkin alla oleva animatio kalasääksen laskeutumisesta pesäpuunsa latvaan. En edes muista, milloin ja miten sen olen tehnyt.

  Ja sitten pottuasiaan, ettei ketään alkaisi potuttaa turha lupaus. Tässä möyhennän ensimmäistä pottumaatamme 11. toukokuutaa 2017. Naseva keli maatöille.

  Toisenlaisiin asioihin. Kesällä 1970 tehtiin Kitusen Karin kanssa lomamatka Saksaan. Karin vanhemmat asuivat samassa talossa, Pennilässä Anttola-cityn ydinkeskustassa, kuin minä. Kari oli jo silloin Helsingissä lukemassa oikeusteiteitä. Kari valmistui aikanaan, sai varatuomarin arvon 1974, ja oli myöhemmin korkeimman oikeuden jäsen 19 vuoden ajan vuosina 1997-2016. Karia en tuon kesän jälkeen ole muistaakseni tavannut. Harmi. No, joka tapauksessa mentiin lautalla Saksaan, Fiat kuusstasella, eli pompannapilla, MUD-4:llä, baanaa München'iin. Onneksi oli kaistoja monta, ei oltu niin pahasti tientukkona. Tässä poijaat parkkipaikalla tuossa suurkaupungissa. Sillä parkkipaikalla auto oli, kaupungissa en enempää ajellut. Oli navigaattori siihen aikaan melko puuttellinen.

  Nyt pointtiin. Ostin tuolloin München'ista takin. Sellaisen vaalean kesäpaltoon, joka oli, jos ei aivan natsipituinen, niin puolipohkeeseen kuitenkin. Kun sitten palasimme reissulta Anttolaan, ja pasteerailin melko äyreliäänä Lotjaan tuo takki päälläni, huudahti Seppäsen Timppa: "Onpa äree rotsi!" 

  Vielä paluumatkastamme. Muistan, että rahamme olivat niin finaalissa, että laivalla Karilla oli muutama pikkukolikko kummankin valtion valuuttaa, minulla sen verran Suomen markkoja, että saatiin yhdet oluet ja sämpylät mieheen.

  Kyseisestä takista ei aikokirjoista löydy muuta kuvaa, kuin kevättalvella Avokkaasta ilokseni löytämä lehtileike vuoden 1970 jalkapallon Suomen cupin loppuottelusta, missä Ritin kera hötkyttiin kentälle 4-1 jatkoaikavoiton kunniaksi. 

  Koko tämänkertainen blogini lähti siitä muistosta, että päässäni alkoi yht'äkkiä kuulua "Äree rotsi!" Mitähän Karille kuuluu? Ja Timpalle? Pitää vissiin ryhtyä selvittämään. 

RAHI SE RAHISEE

  Kun meikäläiset tsiigaa tv:ta, rahisee rahi. Rahi, joka rahisee, on edessäni oleva ilmatäytteinen lasten isumapallo. Se on ostettu Lidlistä, ja on yhteinen minulle ja Iirikselle: minulle se toimii jalkojen alustana, Iirikselle, hänen meillä olessaan, leikkivälineenä.
  Hauvanaamainen pallo ei tietysti itsekseen rahise. Se rahisee, koska olen usein sukattomassa jalassa, ja jalkapohjani ovat karheat kuin raspi. Kun esitykseen uppoutuneena, ympäristön unohtaneessa jännityksen täyteisessä tilassa, pyörittelen rahia jalkapohjillani, saatan havahtua Hilpan toteamukseen: "Elä rahisuta sitä rahia! Lopeta! Se on kohta ihan nukkanen! " Ja minä lopetan. Kunnes juonenkäänteet jossain vaiheessa saavat tilanteen kuvaruudulla eskaloitumaan sellaiseksi, että rahi alkaa taas rahista.

  Se oli alkukevennys. Sitten asiaa. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että suuri osa ihmisistä ei enää välitä totuudesta. Siis oikeasta totuudesta. Se välittää vain omasta, eli itselleen mieluisasta "totuudesta". Se osa ihmistä etsii omaa totuuttaan sellaista lähteistä, mitkä sitä mieluusti ilmoille suoltavat. Ja siitähän suoltavat monet tahot. Lukaisin pikaisesti läpi Journalistin ohjeet. Se on Julkisen sanan neuvoston kannatusyhdistyksen laatima ammatillinen eettinen ohjeistus sanomalehtien, tv-kanavien ja vastaavien viestimien toimittajille. Ottamatta kantaa kovin jyrkästi tekee mieleni kysyä, toimiiko jokainen juttujaan mediaan kirjoittava journalisti ohjeiden edellyttämällä tavalla? Mutta jatkoa "totuuteen".Kun tuo oma "totuus" on luettu, kaikki muu on valhetta. Syyllisiä etsitään, syylliset nimetään, syyllisten päitä vadille möykätään. Se syyllinen on nykyään aina hallitus. Miksei eduskunta? Eduskunta valitsee pääministerin, pääministeri kokoaa hallituksen, jonka eduskunta hyväksyy. Mutta ei eduskuntaa kukaan huuda mestauslavalle. Eikä kansaa. Kansahan valitsee eduskunnan. Miksei kansaa vaadita eroamaan välittömästi? Kysyy nimimerkki "Kysynpä vaan".

  Näitä juttuja on mukava kirjoittaa, sillä en ole koskaan ollut väärässä. Paitsi kerran, kun luulin olevani väärässä, mutta olinkin oikeassa. Sallittakoon tämä vanha vitsi välikevennykseksi.

  Viileää ja tuulista pääsiäisenalusilmaa on pidellyt. Alkuviikosta pyöräiltiin parina päivänä, kun oli lämmintä ja tyynempää, tänään käytiin vain päiväkävelyllä. Tiistaina oli peräti 15 astetta lämmintä. Se oli myös Hilpan kevään ensimmäinen pyöräily. Hän pukeutui hieman liian tanakasti, toppavaatteisiin ja talvilenkkareihin. Tuli sen verran kuuma, Hilpalle, ja minullekin, joka olin sentään hieman kevyemmin varustautunut, että lenkki jäi melko lyhyeksi. Siitä saimme inspiksen toimittaa talvivaatteet pesuun, siirtyä kevyempiin. Johan tuli naulakkoon tilaa! Nyt vain odotellaan messevää takatalvea, onhan meillä puhtoista päällepantavaa kylmiin ilmoihin.

  Taidan lopetaa lyhyehkön kirjoitelman, lähteä katsomaan Hercule Poirottia. Se on melko köykäistä tuijotettavaa. Ei ehkä se rahi juuri rahise. Laitan loppukevennyksi Hercule Poirotin terävän mutta tylpän pään kunniaksi munanmuoisen kuvan Särensyvänlahdelta.