^_^ UNTA VAIN :-)

  Unia näkee ihminen joka yö, sanotaan. Näkee, vaan niistä muistaa vain murto-osan. Niinpä niin, ehkä onneksi. Mutta minäpä näin viime yönä unen, minkä muistan. Unessa oltiin Avokkaassa. Minä ja lauma lapsia. Sellaisia taaperoa vanhempia tenavia he olivat. Lapset telmivät omia juttujaan. Sitten joku tuli kysymään, että koska syödää? Minä hädissäni jääkaapille. Ei niin mitään ruoaksi laitettavaa, ainoastaan purkki maitoa ja paketti Koskenlaskijaa. Mutta en hätääntynyt. Menin istutuslaatikoille, irrotin monta kesäkurpitsaa. Tein tulet savustuspaikalle, kävin katkomassa muutaman "makkaratikun". Sitten huusin lapset paikalle. Sanoin, että nyt, kun Hilppa on marjassa, en löydä muuta ruokaa, mutta näitä kesäkurpitsoita voidaan paistella nuotiolla. Tenavat innostuivat asiaan. Leikkasin kurpitsat halki, laitoin tikun nokkaan, jakelin lapsille. Aikansa he niitä kärvensivät, söivät hyvillä mielin.
  Tässä vaiheessa heräsin. Heräsin siihen, että Hilppa, joka yleensä valvoo pidempään kuin minä, tuli nukkumaan. Kerroin hänelle unesta. Hän sanoi, että kumma uni. Ei meillä koskaan ole jääkaappi noin tyhjänä.
  Näin siis unen illalla. Harvinaista, sillä muistamani unet näen yleensä aamuyöstä, melkein aina juuri ennen heräämistä.
  Varmaan tuon näkemäni unen sisältö johtuu meille valtaisaa satoa tekevistä kesäkurpitsoista, ehkä myös siitä, että Iiris oli seuranamme puolitoista viikkoa. Vaikka ei Iiris suoranaisesti unessani esiintynyt.

  Tuo oli mukava uni. Monesti uneni ovat sellaisia, missä minulla on kiire jonnekin, mutta menen aina harhaan, enkä ehdi ajoissa. Tai sellaisia, missä jotakin on hukassa (auto, lompakko, puhelin, etc.), enkä millään löydä sitä. Eli painajasen poikasia.

  Unesta päivään. Tarkemmin eiliseen. Aamusta tultiin Hollolaan. Tultiin toteamaan, että taas olivat pihat kuin saksilla tasattuja. 

  Kun saatiin tavarat purettua, Hilppa ensimmäisen koneellisen pyykkiä pyörimään, käytiin Lidlissä, syötiin. Koneen tehtyä työnsä, pyykit ulos narulle kuivamaan. Me kirjastoon, Kivistönmäen Nesteen TI-halliin auton pesuun, tien toisella puolleea olevaan Lepolankadun Hoivakotiin äitiä katsomaan. 

  Elina valitti viimeeksi käydesämme, että aurinkolasit, "mustat lasit", kuten hän sanoo, olivat hukassa. Meillä oli nyt mukana hänelle uudet. Hilpan vanhat, Elinalle uudet. Hilpan vanhat ajalta ennen tarvetta aurinkolaseihin vahvuuksilla. Ihan merkkilasit, Guccin sellaiset. 

  Selvisi, että äidin laseja ei oltu löydetty. Ja että hän oli puutetta valitellut aina, jos päivä oli vähänkään kirkkaampi. No, nyt tuli apua häikäisyyn. Lähdimme pihalle testamaan.

  Hyvin istuivat, lasit sekä Elina. Hän muisti sentään koko siellä olomme ajan muistutella, kuinka hyvä asia on, että hän sai "mustat lasit".

  Pihalla istuksiessamme kässelehti paikalle mies lippahatussaan. Ikää hänellä on lienee 70 - 80 vuotta. Hän toivotti hyvät päivät. Elina sanoi, että istu siihen viereiselle penkille. Mies pyöriskeli hetken, kysyi: "Missäs myö ollaan? Ihan outo paikka".

  Muistimme mukaan äijä oli ollut Hoivakodissa kuukausitolkulla. Kerroimme hänelle, mikä paikka on kyseessä. Äijä uteli, "mikä kaupunki".

  Me kerroimme. Hilppa kysyi : "Kuinkas kauan olette täällä ollut?"

  "En kauaa", vastattiin. "Tässä oli ennen hotelli", jatkoi mies. Ei kylläkään ole. Ollut hotellia. Ainakaan ihan viime vuosikymmeninä.

  Välillä tuli epävarma olo, kun ukon juttelua kuunteli. En ollut varma, oliko hän tosissaan muistamaton, vai vekutteliko vaan? No, kyllä hän oikeasti oli muistamaton. Ei noin hyväkuntoisen oloinen mies muuten olisi täällä ollut. 

  Sellaista se on kun vanhenee, tai kun sairaudet vaivaavat. Eivät naurun asioita. Vaikka välillä meinasi vetää suuta hevosenkengälle, kun ukon juttuja kuunteli.

  Tänään pitää käydä vielä jokunen reissuvihkon puutelistalle päätynyt juttu hankkimassa. Huomenna, aamusta taas, lähdetään Anttolaan. 

  Iltapäivällä, siis huomenna, mennään Piskolaan keräämään puutarhavadelmia ja viinimarjoja. Saadaan jotakin täytettä pakkaseen, kun mustikoita taitaa olla turha lähteä haalimaan. Vaikka kyllä me pariin paikkaan katsomaan mennään. On ne jotkut mustikoita kerättäväksi löytäneet. Miksei mekin? 

  Torstaina on pari vierasta tulossa päiväkahville. Ja pari vierasta, ainakin, pitää, vastavuoroisuuden vuoksi, pyytää käymään. Sen verran sosiaalisia velvollisuuksia täytyy hoitaa. Muuten ollaan niin epäsosiaalisesti, kuin halutaan. Se on meille, jos ei etuoikeus, niin oikeus ja etu ainakin. 

KESÄ KESKELLÄ KESÄÄ

  "Ilmoja on pielly", sano Pylkkäs-Pertti-vainaa Kontisen Ilmon vaimolle muinoin. Niin on pidellyt, meillä ilmoja, Kontisella Ilmoja ja ilmoja. Eilen oli karvan kolmenkympin alle, tänään karvan päälle. Huomenna siedettävät 25, maanantaina etsitään pusakkaa, kiskotaan lahetta jalkaan. Ja saetta varrotaan. Varrotaan Hollolassa, Anttolaan tulevaksi varrotaan, saetta. Eli huomenna aamusta lähdetään Hollolan, puolelta viikolta palataan katsomaan, onko satanut. Mutta se on toisen tarinan arvoinen juttu. Tämän tarinan arvoinen juttu on, että tänään mennään käymään Kihuilla. Ei mitään uutta ja eriskummallista siellä kai ole. No, lapsille jonkin sorttinen laamajuttu.

  Tiilikaiset lähtevät kihuilun ja lounaan jälkeen kohti Espoota. Päivän toipuminen ja sitten töihin. Me jäädäänn jatkamaan omatarvepienpuutarhurin hommaamme.

  Lämpökausi on edesauttanut ensimmäisiä tomaatteja saamaan väriä. 

  Tomaatteja tulee ihan mukavasti. Salaatin suhteen ollaan oltu omavaraisia viikkotolkulla. Persiljaa ja pinaattia on pakastettu, pinaattia toinen sato jo valmiina. Yhden lajin herneet ovat pullistuneet syömäkuntoon, yhden lajin ovat viittä vaille, sokerihernepenkki on vasta lopettelemassa kukintaansa.  Kesäkurpitsa pukkaa satoa kaiken aikaa. Niitä ollaan syöty, muodossa jos missäkin. Enimmäkseen pitkulaisessa. Tuo rastasverkko kuvassa ei tietysti ole rastaita, tai muita siivekkäitä varten, vaan pitämässä puput loitolla kasvulavoista. 

  Joku älvänä oli käynyt toissayönä napsimassa kurpitsoista kukinnat huut hittoon. Joku eläinmaailman kulinaristi vissiin. Toiseen taimeen yksi, toiseen kaksi, kurpitsaa on jo alkanut muodostua. Ja uutta kukkaakin näkyy tulevan. Kurpitsat suojattiin, joten Halloween on pelastettu.
  Ritarinkannus säilyi lakoontumatta, kun se tuettiin. Nyt alkaa kukinta olla ohi. En laittanut perinteistä tikkuaskia viereen, mutta korkeudesta saa käsityksen, kun kerron, että rehvakkaassa natsitervehdysasennossa ylttävät sormenpääni kukinto-osan alalaitaan, eli siitä on vielä yli puoli metriä latvaan.

  Oikeasti täällä syksymyöhälle pärjää koko vähillä ruokaostoksilla. Varsinkin jos kalaa vähänkään tulee. Ja miksei tulisi? Muikkua, kohta ahventa verkosta, syksymmällä siikaa. Ja kunhan toimeudun verkottamaan, isosilmäisimmistä varmasti saa lahnan silloin tällöin.

  Harmi vaan, että sienien perään taitaa olla turha lähteä, tällä haavaa. Sekin tilanne saattaa muuttua viikossa, parissa. Mutta ennusteet ovat valitettavasti kuivan sorttisia. 

  Kun parin päivän huoltoreissu Hollolaan on takana, onkin jo pian elokuu. Siitä alkaa, näin on ollut nuoresta lähtien, minun paras vuodenaikani. Elo-, syys-, lokakuu, vielä marraskuukin. Ne sopivat minulle. Monesta, jo hokemiseen asti näissä blogeissa kertomistani syistä. Tosin nyttemmin en enää ole niin jyrkkä mielipiteessäni. Olen taipunut siihen, että paras aika on se, mikä on meneillään. Mutta ei se syksyn lumoa ja viehätystä ole vähentänyt. Muitten vuodenaikojen arvostus on vaan kasvanut. Kaikesta tulee nauttia, niin kauan kun on mahdollista.

  Aamu on lämmin. Joni on jo herännyt. Odotellaan Annaa ja Iiristä. Kun he ovat aamupalansa nauttineet, tälläydytään kylävermeisiin, lähdetään kylille. 

  Loppuun muutama kuva kuluneelta, elämää täynnä olleelta, reilulta viikolta.

Sienimetsään menossa.

Neitvuorella.

Sahanlahdessa.

Onkireissulla.

Vesileikkejä.

KIKKOJA & OHJEITA

  Jos kaikki ohjeet, konstit, suositukset, ottaa tosissaan, niin mihin jää aikaa? Ei mihinkään, eikä riitä siihenkään. Media on pullollaan vaikka minkälaisia, vaikka mihin liittyviä, vaikka kuinka känteentekeviä neuvoja, kuinka se ja se tulee tehdä, tuo ja tuo toteuttaa, niitä ja näitä välttää, sitä sun tätä suorastaan kammota. Samaten löytyy arkisimmista askareista vaativimpiin tehtäviin kikkoja, kuinka nämä tehdään nopeasti, ne tehokkaasti, minkä mitäkin ekologisesti, tuo tuossakin oikeaoppisesti.
  Mistä minä asian tiedän? No siitä, että olen pyrkinyt kaikkia neuvoja käyttämään, ohjeita omaksumaan, ehdotuksia sisäistämään. Eikä aikaa sitten ole kunnolla verkon laskuun, hädin tuskin kirjoittamiseen. Vitsi, vitsi. En tosiasiassa ole kovin hanakka onkeeni ottamaan, ergonomista juuston raastamista kokeilemaan, itselleni pitkää ja tervettä elämää pohjustamaan. En myöskään ihan pienessä hädässä turvaudu seitsemään keinoon, joiden avulla nukkuu paremmin. Eihän, kele, aikaa nukkumiselle enää jää, jos tuon kavalkadin läpi käy!
  Tiedän asian selailemalla silloin tällöin eri mediasivustoja. Niin, ja huomaamalla, pakostakin, ihmisten jakamia arjenhelpotusneuvoja, elämäntapaoikaisuohjeita, veretseisauttavia konsteja selvitä aamusta iltaan. En minä uusille asioille vastakarvainen ole. Päin vastoin. Monet uudistukset olen ottanut avosylin vastaan. Ensimmäisten joukossa, ainakin ikäisistäni, astunut, joskus hätiköidysti, niitten maailmaan.
  On toinen juttu hyödyntää teknologian uusia oivalluksia, kuin langeta poppakonsteihin. Tosin "poppakonsteista" aivan varmasti osa on aivan kelvollisia ja kokeilun, jopa päivittäiseen rutiiniin otettavan arvoisia. Mutta, syystä tai toisesta, en tietoisesti ole sisällyttäyt maneereihini yhtäkään tyrkyllä olevista opeista. Eikäku oonpas. Sen, että kelloja siirretään aina kesään päin. Toivottavasti ei kohta siirretä mihinkään suuntaan!

  Tämä vuodatus riittäköön. Eilen usmuutettiin ip. Sahanlahteen. Reilu 40 kilsaa kaunista vesireittiä, reilu tunti ajassa mitattuna. En Sahanlahdessa aiemmin ollut vesitse käynytkään. Autolla ohi ajaessani joskus kahveella. Lomakausi on tietysti parhaimmillaan, ilmat myös, joten laiturit olivat turvoksissa. Onneksi paatti on sen verran snadi, että saatiin se kiskaistua rannalle.
  Väkeä oli joukoittain. Laidasta laitaan, ikähaarukkka lavea, lapsia huomattavan paljon. Ensin istuttiin hetki siimeksessä uimarannan liepeillä, kun Iiris kävi vähän kastautumassa. Kunhan oli saanut nestetasapainon kohdilleen.

Sitten kierreltiin aluetta, juotiin kahvit ja limsat kahvilassa. Ennen lähtöä piti tietysti trampoliini testata, kun se sattui olemaan vapaana.

  Jonin piti vielä kokeilla puujalkoja, kaikkeen uuteen avoimin mielin rientävä kun on. Ei kuitenkaan oikein lähtenyt.

  Paluumatkalla mutkattiin Puumalan sataman kautta, tankkaamassa. Pikkasen eri meininki, kuin Anttolan satamassa. Aseman laituriin mahtuu kerralla viitisen venettä. Ei puhettakaan, että oltaisi suoraan päästy tankkaamaan, vaan jokusia minuutteja piti jonottaa. Asemalla on myös palvelu. Poika tuo letkun veneelle, hakee sen tankkauksen jälkeen pois, kertoo litramäärän ja mittarin numeron, sitten koppiin maksamaan. Noin sen pitää olla, noilla kävijämäärillä. Ei itsepalvelu oikein pelaisi, sillä se ruuhkauttaisi tilanteen kiireisinä aikoina.

  Aika paljon veneitä oli liikkeellä, menomatkalla runsaammin. Ja kumma kyllä, Anttolan päässä ainakin yhtä paljon, kuin Puumalan liepeillä. 

  Viiden jälkeen oltiin taas saaressa. Muikkuveron laskuun Jonin kanssa lähdettiin. Kun niitä neuvoja ja niksejä aulissti melkein joka asiaan tarjotaan, niin miksei kukaan ole julkaissut muikunpyyntiopasta. Sellaista, että laskekaa se määrä verkkoja, joista tulee riittävästi kalaa. Minä näet löin arpaa siitä, että yksi vai kaksi verkkoa. Ahneus voitti, laitettiin kaksi. Yhdelläkin oltais pärjätty.

  No, ei sentään verkot köytenä olleet. Kyllä noista selvitään. Iiris heräsi saalista ihmettelemään.

  Yhteistyöllä homma hoidettiin; minä päästelin kalat, Joni perkasi. Päivällä paist'mujeet, vasta kaivetut siiklit, kanttarellikastike. 

  Viikko jatkuu sellaisisa merkeissä. Tänään on kai pari pykälää eilistä viileämpää, sitten lämpenee taas kunnon hellelukemiin.

  Tiilikaiset lähtevät Espooseen lauantaina; työt kutsuvat ensi viikolla. Ja Iiristä päiväkoti. Aamupäivällä kuitenkin vielä sörnäytetään Anttolaan Kihuille. Aamusta sinne on mentävä, jos aikoo saada veneen mahtumaan. 

  Pian on jo elokuu. Kutakuinkin puolet vakituiseta mökkikaudestamme on takana. Kaikenlaista on tehty ja tapahtunut, nyt alkaa ehkä vähän seesteisempi kausi. Sopii pirtaan. Annetaan vain päivien kulua, ei oteta paineita, ja Peppe yrittää olla aikatauluttamatta. Sillä kieltämättä Peppellä on taipumusta aikatauluttaa, vaikka ei olisi mitään aikataulutettavaakaan.

VAI NIIN?

  "Useimmat suomalaiset eroavat nelikymppisinä". Siinä suora lainaus eilisestä Ilta-Sanomien jutun otsikosta. Pitäneekö paikkansa? Karkean, ei mihinkään faktaan perustuvan, arvioni mukaan nelikymppisiä suomalaisia on tuollaiset puoli miljoonaa. Onko tosiaan niin, että heistä yli 250 000 eroaa? Uskallan epäillä.

  Tänään iltapäivälehdet hehkuttavat hehkua.

  IL: Käsittämätön käristyspätsi hiillostaa päiväkausia - varoituksia annettu jo perusterveillekin.

  IS: Suomi muuttuu yhä helteisemmäksi – meteorologi parahtaa: ”Ei mitään tolkkua”.

  Yle ottaa rauhallisemmin: Loppuviikosta rikkoutuu 30 lämpöasteen raja ja hellejakso jatkuu heinäkuun loppuun asti.

  Joopa joo. Eikä sadepisaraa odotettavissa. Luonto kuivuu, Saimaan pinta on alkanut laskea, kohta päästään kaivojen pohjat tervaamaan. Tuota kaivojen tervausjuttua toisteli muistaakseni joku äijä Kalle Päätalon jossain kirjassa. Sellaisessa, missä Kalle oli kirvesmiesaikoinaan rakentamassa koulua Rousto-Villen kanssa johonkin Tampereen lähipitäjään. Pyydän anteeksi lähdetietojeni epämääräisyyttä.
 
  Nyt siis hellettä pidetään. Tänään oltiin porukalla Mikkeli cityssä. Hellettä oli sielläkin. Käytiin Kenkäverossa, Minnan Torikahvilassa, Naisvuorella, Kirkkopuiston leikkialueella, jäätelökioskilla, S-Marketissa, Lidlissä ja bensa-asemalla.

  Kenkävero käveltiin melko nopeasti läpi. Ei tarttunut mukaan sitten mitään, mikä on minusta ihme. Siellä on sentään monta myymälää!

  Minnan Torikahvilassa nautittiin lörtysyjä, piirakkaa, kahvia, mehua. Mortti kävi kävi meitä pöydässä moikkaamassa. Muisteltiin hetki Partin Ollia, R.I.P.

  Naisvuorella käytiin tornissa ihailemassa Mikkelin kaupunkikaavaa. Sen verran pieni itse Mikkellin kaupunki on, että hyvän käsityksen tornista siitä saa.

  Kirkkopuiston leikkialueella Iiris testasi moniaita vempeleitä. Viereisestä jäätelökioskista ostettiin jäätelöt, kukin makunsa mukaan.

  Stellan S-Marketista hankittiin Marskin Arinaleipää ja Siiskosen kauraleipää. Sekä kanelia, meinasi unohtua. Ei kaneli toki meinannut unohtua, mutta siitä mainitseminen meinasi. Tarkkuutta, Peppe!

  Lidlistä lähti takapaksiin tarkemmin luettelematon valikoima ruokatarpeita.

  Bensa-asemalla täytettiin veneen mukaan otettu bensatankki.

  Jos jollekin jäi epäselvyyksiä kaupunkimatkamme kulusta, voi hän lähestyä luottamuksella allekirjoittanutta. Yritän vastailla kiperiinkin kysymyksiin asiallisesti.

  Päivä vierähti tuolla matkalla lähes neljään. Hilppa heti ruoantekoon, sillä lörtsyn ja jäätelön voimalla ei pitkälle pötki. Minä ajelin, kaikkea hellettä ja kuivuutta uhmaten, uudenmman nurmikon. Vanhaa osuutta en tohtinut, sillä se saattaa helposti palaa. Kokemusta on.

  Laillinen ja päätösvaltainen neuvosto nuiji pöytään lauselman, jonka mukaan tänään ei saunota. Vesi on lämmenyt parahultaiseksi, joten pulikoidaan siellä pahimmat hiet ja liat pois. On sitä saunaa korvennettukin; joka ilta, kun Tiilikaiset täällä ovat olleet, on pössynnyt. Huilatkoot nyt, huomiseen vetäkööt henkeä.

  Huomenna lämmä lisääntyy. Pitää aamusta tehdä, jos jotain tähdellistä on. Päivällä polskitaan vedessä. "Kellutaan siellä, ku potaatit", erästä tässä nimeltä mainitsematon tuttavaa lainaten. Ehkä ajellaan veneellä johonkin saareen, kun ulapalla ja selkäsaarilla on yleensä vähän viileämpää.

  Uimaan pitää tästä suoriutua, sillä kohta on kahvit tulossa. Lauantaivieraiden jäljilta on tähteellä suklaakakkua, sen kera matkalla levikkeeltä ostettuja mansikoita.

  Mikkelissä en juuri kuvia ottanut. Nämä pari kuitenkin:

Iiris jäätelöannoksensa kimpussa Kirkkopuistossa.

  Ja siitä heti tarkennukseen, ennen kuin kukaan ehtii soittaa! Käytiinhän me, ennen Torikahvilaa, H & M:ssä ostamassa Iirikselle lippis. Tytön hatut olivat jääneet kotiin, ja meiltä lainatut ovat ison sorttisia.

Joni ja Iiris Naisvuoren leikkipuiston parhaan (ja ainoan) laitteen lumoissa.

Pannaan vielä bonuksena eilisiltana hetken mielijohteesta puhelimella napattu kuva pullon hengestä.

SIENESSÄ, MUTTEI PIENESSÄ, VIERAITA, MUTTA TUTTUJA

  Aamu alkoi pilvisenä, vähän satelikin. Kymmenen kantissa alkoi ilma lämpenemään. Kysyin Iirikseltä, josko tämä lähtisi kanssani lähimetsään sieniä etsimään. Iiris siihen, että jos äitikin lähtee. Niinpä meitä kohta marssi joukko kohti takamaita: Anna, Iiris, Joni ja mä.

  Pikkasen kanttarellejä löydettiin, Iiriksen kori lähes täyteen, minun kymmen kertaa sen vetävä pohja peittoon. Eli ainekset soossiin, kun vieraita oli päivällä tulossa. Nimittin Emma, Joni II, Shade ja Luna. Niin, ja Matti-koira.

  Kun puoli kahden aikaan kävin viueraat hakemassa, alkoi aurinko, kuin tilattuna, paistaa. Lämpötila kolkutteli heti hellelukemia.

  Ihan kelpo atreria syötiin.

  Menu:
  Salaatti (omasta penkistä)
  Keitetyt perunat (omasta pellosta)
  Vuohenjuusto-kesäkurpitsa-tomaatti-paistos (kesäkurpitsa omasta penkistä
  Suvumuikut (omasta verkosta, itse saavustettu)
  Savulohi (Lidlin syvänteestä, itse savustettu)
  Kanttarellikastike (itse poimittu)
  Kaurarieska (itse tehty Rapoin myllyn kaurahelmistä)

  Maistui. Kaikille, mikäli oikein ymmärsin.

  Ilma alkoi olla läkähdyttävää. Me Jonin (Joni I) kanssa kerättiin arvovaltainen onkitiimi, lähdettiin ulapalle. Tiimin koostumus oli seuraava:
  Matkan johtaja ja kippari Peppe.
  Perämies ja onkivastaava Joni.
  Vanhempi onkija Shade.
  Nuorempi onkija Luna.
  Onkiharjoittelija Iiris.

  Ensin sörnäytettiin Leppäniemen kupeelle, paikkaan, mistä talvisin tulee ahventa pilkillä. Kippari Peppe laski ankkurin, laittoi molempiin vapaonkiin, sekä yhteen venepilkkiin, madot koukkuihin. Vanhempi onkija Shade otti toisen vavan, mutten huomannut hänen kertaakaan katsovan kohoon päin. Nuorempi onkija Luna sai toisen vavan. Hän silloin tällöin vilkaisi, että nyppiikö?

Onkiharjoittelija Iiris ilmoitti selkeänä kantanaan, että ei tällä kertaa osallistu kalastukseen. Perämies Joni seurasi tilannetta valppaana, ja tyrkytti Iirikselle, väliin huonolla menestyksellä, hattua päähän. Kippari Peppe uitti pilkkiä.
  Kun ei tuntunut kenenkään pyytöön tarttuvan, ja tyyni ranta oli kuuma, kapteeni Peppe ehdotti, että eiköhän ajeta jollekin kalliolle rannalta onkimaan? Miehistö suhtautui asiaan myönteisesti, joten onget ylös, matkaan. Muutaman satametrisen ajettuamme ihmettelin, että miksi vene kulkee niin raskaasti, ei meinaa nousta pintaan. Sitten äkkäsin. Hellitin kaasua pois. Joni kysyi, että mitä nyt. Minä sanoin:
  Opetan sinulle nyt erään onkimiseen liittyvän perusasian. Se on, että kun vaihdat onkipaikkaa, ota ankkuri ylös!"  Samalla aloin kiskoa tuota unohtunutta välinettä veneeseen. Tokaisin Lunalle:
  "Oli se himskatin hyvä, että ei tarttunu ankkuri pohjaan. Mehän oltais kiskottu maapallo pyörimään vastapäivään! Tiijä mikä paniikki siitä olis syntynyt? Venäläisiä tai Trumppia ne olis varmaan syytelleet!"
  Tuon pienen välikohtauksen jälkeen jatkettiin matkaa pienelle kalliosaarelle. Siellä jonkin aikaa onkia liotettiin. Ei nykyn nykyä. Siis takaisin mökille. Siellä odotti kahvi kahden kakun ja keksien kera.

  Nyt ovat  muokeet uimassa, aikuiset paimentamassa. Paitsi minä, joka raahasin läppärin verannalle, aloin kirjoittamaan. Täällä, verannalla, on siedettävä lämpötila, kun on läpiveto.

  Alkaa porukka hiippailla rannasta kartanolle. Pitää vissiin lopetaa. Muutamaan kuvaan onkireissulta.

MUNAA MUT JA TERVEISIÄ RANTASALMELTA

  Ylellä on menossa kesäinen kuvakisa, tänä vuonna nimellä "munaamu@yle.fi". Aamulähetyksessä ykkösellä kuvia aina näytetään. Ihan mukavia otoksia, joitain helmiä, siinä joukossa, mitä olen nähnyt.
  Jos minulla olisi piraattitv-asema, järjestäisin kisan huonoimmista kesäkuvista. Tapahtuman nimi olisi "munaamut@piraattipeppe.fi". Vaan minulla ei ole, ei laillista, ei laitonta tv-asemaa. Eikä tule. Joten ne joilla on: saatte käyttää ideaa ilman pelkoa tekijänoikeuskanteesta.
  Laitanpa yhden esimerkin huonosta kesäkuvasta, malliksi mahdolliselle munaamut-kisan järjestäjille.

  Nuo olivat aamun mietteitä. Sitten aamukahvi, uimaan, veneellä Piskolan rantaan. Pian hypättiin Hanelin autoon, suunnattiin Rantasalmelle.
  Järvisydän on kylpylä, hotelli, vuokramökkejä ja -igluja, maastopyörien ja sup-lautojen vuokrausta, satama, näitä ainakin. Hitonmoinen kokonaisuus keskellä ei mitään. Tai keskellä kauneinta Järvi-Suomea.
  Pari detaljia Järvisydämestä: Kylpylä on louhittu kallion sisään ja ravintolaosassa on sisällä kokonainen lotja. Aikamoinen summa euroja on varmasti kulahtunut tämän turistipyydyksen luomiseen.
  Söimme yhdessä ravintoloista. Ei valittamista; ruoka hyvää, hinta kohdillaan. Minulla ei ollut kameraa matkassa, joten kuvia en juuri ottanut. Pari kuitenkin puhelimella, kun nautimme ennen ateriaa ensimmäiset ja viimeiset virvokkeet matkan aikana.

  Järvisydämestä jatkoimme aivan vieressä olevaan Hakoapajaan. Se on pitkälti yhden miehen v. 1979 aloittaman työn tulos. Tämä tuolloin kaksikymppinen nuorukainene ryhtyi silloin sukeltamaan viereiseen järveen uponneita puita. Ne hän pinosi rannalle, antoi niiden kuivua useita vuosia, ja rakensi niistä ensimmäisen rakennuksen. Puut ovat rannoilta vuosisatojen, jopa tuhansien, aikana
veteen kaatuneita. Hiilijälkitutkimuksen mukaan iäkkäimmät ovat yli 2000 vuotta vanhoja. Osa rakennushirsistä on nuorempaa: tukinuitoista aikojen saatossa uponneita puomipuita.
  Sittemin rakentaja ryhtyi nostamaan uppopuita muualtakin; lähiseutujen järvistä, sekä kauempaakin. Niinpä nyt alueella on lukuisa määrä rakennuksia, joissa muutamassa on pienimuitoisia näyttelyjä, mm. kalastus-, ja käsityöaiheiset.
  Hirvittävä määrä työtä, jokunen pennonen myös, on tuohonkin paikkaan mennyt. Valitettavasti ei ole tähän yhtään kuvaa laittaa. Mutta googlettakaapa: Järvisydän ja Hakoapaja.

  Paluumatkalla tehtiin vielä kaksi pysähdystä. Myös kumpikin näistä oli minulle ennestään käymätön. Ensin piipahdettiin Rapion Myllyllä kahvilla. Se sijaitesee Juvan ja Rantasalmen välillä. Mylly on edelleen toiminnassa, ja kahvilan lisäksi siellä on myymälä, missä kaupataan paikan omia tuotteita. Lisäksi alueella on Myllyteatteri. Idyllinen taukomesta myllylampineen ja vitaavine vesineen.
  Toinen pysähdys ei ollut yhtä idyllinen. Se oli Juvan Tokmanni. Ennenkäymätön kuitenkin. Ilman sitäkin matka olisi tietysti ollut onnistunut. Mutta tulihan poikettua, koska minulla ja Hanelilla oli muutama ostos mielessä. Ostokset saatiin ostettua, jatkettiin Anttolaan.

  Ihan mukava päiväreissu. Ilma mainio, karvan yli 20, hyvää seuraa, mitäs muuta sitä kaipaa. Samalla tuli selväksi, keskellä ei mitään voi olla melkoisia kohteita, kohteita, joista ei tiedä hölkäsen pöläystä, jollei käy keskellä ei mitään.

  Minulla on käsitys, että Järvisydämen yrittäjät ja Halkoapajan luoja ovet samaa sukua. Halkoapajan kalastusta käsittelevässä näyttelytalossa meille selvisi, että paikan rakentajan isä on ollut kalastaja. Itse rakentaja on puolestaan ollut kirvesmies. Mutta ei hän tuota luomustaan ole iltatöinään tehnyt. Kyllä se on ollut kokopäivähommaa, puiden etsimisineen, sukeltamisineen, kuivattamisineen, rakentamisineen.
  Taina tiesi, että Järvisydän on ollut aikanaan lähellä sijainnut kestikievari, siitä paisunut nykyisiin mittoihin. En viitsi lähteä asioita penkomaan, mutta kuten jo mainitsin, rahaa noihin paikkoihin on mennyt. Järvisydämeen miljoonia enemmän, kuin osaan edes arvailla. Hakoapajaan valtavan työpanoksen lisäksi myös huomattavia summia. Järvisydän varmaankin tuo kaiken aikaa omistajiensa satsauksia takaisin. Hakoapajalla tuskin kukaan rikastuu.

  En olisi vielä aamulla uskonut, että reilun sadan kilometrin automatkan päässä sijaitsee noin erikoisia nähtävyyksiä. Mitähän kaikkea Suomenmaasta löytyy, jos vähänkään viitsii ruveta kiertelemään.

LÄMPÖÄ HAKEVAT, LÄMPÖÄ HAKEVAT

  Hollolassa ollaan, Anttolaan mennään, Rantasalmelle jatketaan. Siis huomenna Anttolaan, keskiviikkona Rantasalmelle.
  Eilen uutissa kerrottiin, että suomalaiset vievät käsistä viimeiset etelänmatkat, kyttäävät peruutuspaikkoja. Lämpöä hakevat, nuo lämpöä hakevat. Me, kylmää kaihtamattomat, roudasta siinneet, välihousuihin tottuneet, saatiin puolestamme viimeiset paikat Hanelin Nissukkaan. Kyseessä on yhden päivän meno-paluu-matka Rantasalmelle. Mennään, kun puut on pinossa, eikä mikään paina päälle.
  Tosiasiassa ymmärrän niitä, jotka 11 kuukautta orjankaapua kannettuaan pääsevät ansaitulle lomalle, ja mittarit näyttävät, hyvässä lykyssä, viittätoista astetta. Mieli halajaa aurinkoon, totta kai. Toisaalta tuollaiset massaryntäykset lentokoneisiin luovat tuleville sukupolville lämpimämpiä kesiä. Vaikka mikäs minä olen moralisoimaan. Eivähän omat tavat, käyttäytyminen, aina niin ekologista ole. Vaikka, jos ei parastaan, niin ainakin toiseksi parastaan, yrittää.

  Säästä kun alettiin, säästä jatketaan. Loppuviikosta näyttäisi lämpenevän. Anttolaan povaa sääkartta tuollaisia 22-23 asteen lämpötiloja. Ihan sopivia. Anna, Joni ja Iiris tulevat loppuviikosta, siihen nähden myös mukavia ennusteita.
  Vettä ei kymmenen päivän ennusteessa näy, kuin to. ja pe., ripaus tuolloinkin. Sienien, marjojen, kannalta huono asia.

  Täällä maalikyllillä, kun eilen tultiin, oli kaikki suunnilleen ennallaan. Minkä nyt tuosta sadan metrin päästä, Okeroistentien varrelta, on hävinnyt, eli purettu, entinen Hollolan Keinosiemennysasema. Jotakin siihen varmaan rakennetaan. Aika näyttää, mitä.
  Meidän nurmilänttimme olivar taas leikattu. Niin on käynyt, että en ole ehtinyt tänä kesänä kertaakaan kotipihojani ajella. Kiitos tehokkaiden naapureiden. Velanmaksuvelvollisuuteni lumenluonnin muodossa sen kun kasvaa.
  Yhdelle naapurilleni, sille, joka tyhjentää postilaatikkomme, nostaa sisällön tuulikaappiin, vein eilen korvausta. Kanttarellejä pussillisen. Se on meidän sanaton sopimuksemme. Vaikka laatikon tyhjennys sujuisi varmasti ilman sieniäkin.

  Saa tosiaan nähdä, millainen sienisato tulee? Viime kesä oli huonohko: alkuun tuli jonkin verran, syksyllä sitten pikkaisen lisää. Minä sain meille tarvittavan määrän kerättyä, kanttarellejä pakkaseen, samoin tatteja, rouskuja suolaan. Torvisieniä ei ollut nimesikään. Syömään sentään päästiin.
  Rouskujen kanssa on ollut monena vuonna säkää. Niitten kasvuaika on ollut vaikeasti enustettavissa. Olen useana kesänä sattunut oikeaan aikaan vanhalle, taatulle rouskualueelle, ja olen saanut kertareissulla haalittua meille sopivan määrän ryöpättäväksi ja suolattavaksi. Eli tuossa parin viikon kuluttua pitää taas olla tarkkana "ku ketun pesällä" Ettei pääse mato kalvamaan rouskuja pilalle. Jos niitä tulee. Rouskuja. Matoja tulee varmasti. Jos tulee rouskuja.

  Tänään pitää ostella reissuvihkoon merkattuja puutteita, käydä kirjastossa, poiketa äitiä hoivakodissa moikkaamassa.
  Täytyy sanoa, että lukeminen on näin kesäaikaan melko vähäistä. Kun talvella lukaisen tuollaiset 2 - 5 kirjaa viikossa, saattaa kesäisin mennä kuukausi yhden kanssa. Varsinkin alkukesästä, kun on painettava suunnitellut hommat, pilkottava puut, etc. Niinpä tavakseni on juurtunut merkkailla bongaamiani teoksia Lastukirjaston sivuilleni suosikeiksi. Sitten kun joskus marraskuussa saarielämä vaihtuu Hollolassa olemiseen, on listaa hyvä lähteä purkamaan; käydä hakemassa hyllystä löytyviä, varailla lainassa olevia. Mutta kyllä kirja, tai pari, pitää aina olla mukana saaressa. Sadepäivien varalle.

  Aamulla kävin sauvakävelyllä. 10 438 askelta näytti laskuri. Eipä juuri kahdessa viikossa ole maisemat muuttuneet. Yksi uusi pohja on avattu Kuntotien varessa olevalle pientaloalueelle. Taitaa sekin seutu täyttyä. Rakentamisintoa nuorilla löytyy.

  Mitäs ne uutiset kertovat? Trumpia syytetään rasistisista kielenkäytöstä. Ei mikään ihme. Vaikka Trumpin kohdalla se taitaa olla rasistista twitterin näpyttelyä.

  Pariisin sotilasparaatissa nähtiin tulevaisuuden lentolaite. Kyllä ihminen on viisas! Laite pystyy lentämään kymmenen minuuttia yhdellä tankkauksella, ja saavuttaa jopa 190 kilometrin tuntinopeuden. Vekottimen kehittäjä aikoo lentää sillä Englannin kanaalin yli. On kuulemma haastava juttu, koska värkki pitää tankata matkalla. Ilmassa vai meressä? Ilmassa tuskin yhtään Gulf-, tai BP-asemaa on, vielä? Ehkäpä laivan kannella?
  Paljonko tuollainen menopeli maksaa? Rospuuttoaikana sillä on näpsäkkä sörnäyttää Potinlahdesta Avokkaaseen. Aika äkkiä sujuisi matka, reppu selässä, vaikka ei ihan täysillä paahtaisi. 

  Vielä yksi minut yllättänyt uutinen: Englanti on voittanut ensimmäisen kriketin maailmanmestaruutensa! Ensimmäisen?!?! Mikäli minulta olisi ennen tätä päivää kysytty, mikä maa on voittanut eniten kriketin maailmanmestaruuksia, olisin hetkeäkään pohtimatta vastannut: Englanti. Mutta mitäs vielä. Nopea googletus paljastaa, että vuodesta 1975 asti neljän vuoden välein pidettäviä kisoja on hallinnut Australia viidellä mestaruudella, Intialla ja  Länsi-Intialla on kaksi mestaruutta kummallakin, Sri Lankalla ja Pakistanilla yksi. Ja kun minä olen luullut, että Englanti on kriketti, ja kriketti on Englanti. Vaikka niin se taitaa olla, että ei USA:kaan ole kaikkivoipainen baseballissa.

  Siinä tätä. Laitan loppuun kuvan viimekesäisetä Porista, koska tänä vuonna emme sinne mene. Hyviä ilmoja ja mukavaa menoa kaikille osallistujille!  Nick Cave Bad Seeeds'eineen pisti melkoisen esityksen kehiin.

  Ja vielä tarkennukseksi sieniasiaan: Niitä rouskuja alkoi löytyä syyskuun alussa, eikä elokuun, kuten äsken ennakoin.

2 605 587 649

  Tuo otsikon luku tarkoittaa, ylen testin mukaan, maapallon väkilukua sinä päivänä, kun synnyin. Hyvin ovat asiansa hoitaneet,tilaston pitäjät, kun ovat rätninkinsä noin tismalleen tehneet. Mutta se on toinen juttu. Ensimmäinen on, että tämän vuoden lopussa väkimäärä tulee olemaan 7 794 798 739.
  Artikkelin kasvukäppyrän tutkiminen paljastaa seiraavaa:
  -ajanlaskumme alussa ihmisiä oli alle 200 000
  -ensimmäinen miljardi täyttyi aivan 1800-luvun alussa
  -toinen miljardi 1930
  -kolmas miljardi 1950-luvun lopulla
  -neljäs miljardi 1974
  -viides miljardi 1987
  -kuudes miljardi hieman ennen milleniumia
  -seitsemäs miljardi 2010-luvun alussa

  Eli:
  -ihmiskunnan olemassaolon alusta miljardin suuruiseen väestöön kului sellaiset 300 000 vuotta
  -miljardista kahteen n. 130 vuotta
  -kahdesta miljardista kolmeen n. 30 vuotta
  -kolmesta miljardista neljään n. 25 vuotta
  -neljästä miljardista viiteen n. 13 vuotta
  -viidestä miljardista kuuteen n. 12 vuotta
  -kuudesta miljardista seitsemään n. 12 vuotta
  -seitsemästä miljardista kahdeksaan kulunee taas suunnilleen 12 vuotta

  Kun lukuja katselee, panee merkille, että kasvunopeus on hidastunut. Mutta populaatio suurenee, kaiken aikaa. Missä tulevat rajat? Jonkun ennusteen mukaan ihmiskunta on suurimillaan v. 2100, n. 11 miljardia. Sitten se rupeaa laskemaan. Tuo ennuste perustuu siihen, että tuon suuremmalle joukolle pallo ei pysty tuottamaan ruokaa. Viljelysmaata ei voida loputtomiin raivata, koska se nopeuttaa ilmastonmuutosta, etc.

  Mitä neuvoksi? Ryhtyykö Gaia toimiin? Karsivatko luonnonkatastrofit ja/tai sairaudet väkimäärää? Vai huolehtiiko ihminen asiasta sotiessaan ruoasta ja vedestä? Vai pureeko mahdollinen tiukka, tarkkaan kontrolloitu ja pakoitteiden avulla ohjattu syntyvyydensäännöstely? Onko siirryttävä Linkolan oppeja noudattamaan?
  Jos väestöä aletaan ihmisen toimesta tieten vähentää, ligvitoida, niin keistä aloitetaan? Teilataanko ensin sairaat? Vanhukset? Rikolliset? Hindut? Muslimit? Kristinuskoiset? Ateistit? Kommunistit? Sosialistit? Oikestoa äärilaidalta alkanen? Kuka/ketkä on/ovat oikeutettuja noita päätöksiä tekemään? Ei kai tuollaiseen tarvitse koskaan mennä? Jos tarvitsee, niin arvalla sitten, mikäli minulta kysytään.
  Käykö lähitulevaisuudessa kuitenkin niin onnellisesti, että ihmiskunta pystyy ratkomaan tämänkin ongelman, ja toivottavasti myös ilmastoa koskevat pulmat? Ihminen on pakon edessä melko viisas olento, ja itsesuojeluvaisto piiskaa vieläkin suurempaan kekseliäisyyteen.

  Meni niin tai näin, tuskin siihen asti elän, että väestömäärä tukahduttaa planeetan. Saatta olla, että jopa yhdeksän miljardin asukkaan populaatiossa olen mukana. Jos tuo luku saavutetaan, uskon. että tieto tulevaisuudesta on ihmiskunnalla selkeämpi, varsinkin sen suurimmille visionääreille kristallisoitunut.

  Kun asuu sellaisessa ympäristössä, missä suuret ongelmat eivät kuulu päivittäiseen elämää, unohtuvat uhkat helposti. Siksi, kun niitä, syystä, tai toisesta, alkaa pohtia, ei se saa mieltä mettä keittämään. Liekö sillä, että ollaan viime päivinä katsottu Chernobylin viimeiset, Handsmaid's Tale'n uusimmat jaksot, on osuutta siihen, että tuollaiset asiat alkoivat aamuyöstä pöyriä päässäni. Eivät ole nimittäin rattoisimmasta päästä, nuo sarjat. Tai sillä, että satuin eilen silmäilemään tuota yle:n artikkelia väkiluvuista? Mutta eivät ongelmat häviä, edes ratkea, vaikka kuinka pohtisin. Vaikka olishan se hienoo, jos olla se, joka maailman pelastaa.

  Populaatio kasvaa, ilmasto lämpenee, minä vanhenen. Se on tämänhetkinen tilanne. Tuohon ankeuteen pitää laittaa hyvinkin kesäinen ja ongelmista vapaa kuva. Siinäkin mielessä ongelmista vapaa, että penkistä on lupiinit kitketty huut helevettiin.

KESÄ KESÄÄ KUTAKIN

  Vuosi sitten olivat päivälämpötilat reilusti tuplia tähän heinäkuun puoliväliin, helteisempään aikaan, verrattuna. Huonomminkin voisi olla. Voisi olla alle kymmenen astetta, voisi olla vaakasuoraan vihmova vesisade. Ollaan iloisia, että on sentään yhden villapaidan kesä.
  En minä niinkään aurinkoa kaipaa, hellettä vielä vähemmän. Mutta jotkut kaipaavat, tomaatit ainakin. Niitä näet tulee, mutta eivät punerra. Ja vihreitä tomaatteja herra ei luonut. Aurinkoa ne kaipaavat saadakseen väriä poskilleen.
  Kyllähän vihreitä tomaatteja on. Vaan ei herra niitä tosiaan luonut, ihminen jalosti. Tai ainakin sellaisessa uskossa elän. Jos olen väärässä, niin mitä sitten? Lienee vähäpätöisimpiä väärässäolojani ikinä.

  Aamulla ajelin Reissalmelle, rantauduin vakipaikalle Piskolan puolelle. Siitä dallailin vakioreitin. Ei ole vielä kanttrelliaika hippeimmillään. Jotakin kuitenkin, ja 10 000 askelta. Kun päivällä kuvan antimia, sekä Hilpan loihtimaa maksaa pekonilla ryyditettynä, syötiin, niin maistui.

  Siinä määrin tuo maittava luonas alkoi kehtuuttamaan, että ei meinannut työteko iltapäivällä maistua. Eipä väliä; ei mitään tähdellistä ole päälle painamassa. Joten istahdin läppärin ääreen.

   Pottua tuntuu tulevan joltisenkin, eli kolmatta vuotta jatkuvan perunapienoistilallisen uramme parasta antia. Peruna kasvaa nyt eri paikassa, kuin parina kesänä aiemmin. Paikka on ainakin aurinkoisempi. Ja vaikka se on vain horsmikkoon ja vatukkoon viime syksynä lapiolla käännetty, niin yllä kuvassa oleva määrä pottuja nousi kahdesta varresta. Varokaa torikauppiaat: kohta on peruna halpaa!

  Eilen äkkäsin, että minullahan on joitan puisia pihatralleja ihan tyhjän panttina. Siispä roudasin ne savustuspaikalle. Ja yhden penkin. Penkki ja pääsavustajan (lue Peppen) istuin ovat kuvassa seinustalla, sateen suojassa. Asetetaan tarvittaessa tarvittaville paikoille.

  Nyt saa savustuspaikan tuunaus loppua. Siihen asti ainakin, kunnes keksin jotain, mikä on joutilaana.

  Meillä oli tarkoitus ampaista Hollolaan maanantaina, palata keskiviikkona. Suunnitelma muuttui hovissa. Taina soitteli, kysyi, että lähtisimmekö hänen ja Hanelin kanssa päiväreissulle Rantasalmelle? Minähän innostuin: Rinssieversti Pekka Lipposen kotimaisemiin!
  Koska Tainan kalenteri on siten täytetty, että alkuviikko sopii, päätimme mennä Hollolaan sunnuntaina, palata tiistaina. Ja keskiviikkona Rantasalmelle.
  Siellä mennään ainakin Hakoapajaa katsomaan, sekä Järvisydämeen syömään. Kotimaan matkailu kannattaa, jos kerran matkailla aikoo. Hilpalla on erityinen kytkös Rantasalmea kohtaan: hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Niin on itse asiassa minullakin. Isoisäni Pekka Karppinen on tietääkseni myös alun perin rantasalmelaisia. Äiti ei muistaakseni ole asiasta minulle kertonut, ainoastaan Viipurin ja Muolaan ajoista. Mutta olen saanut muuta kautta Pekan juurista tietää.

  Tiilikaiset tulevat varmaan sitten Rantasalmen reissumme jälkeen saareen. Jos minä en siitä helteestä isommin perusta, niin olisihan se mukavaa, Iiriksen kannalta, lämpö.

  Kello on kolme. Nyt se tomaattien valtuuttaman asiamiehenä peräämäni arska näyttäytyy. Heti pomppasi elohopea viidentoista lukemiin.
  Hilppa näkyy poimivan metsämansikoita talon takana. Minä, paparazzina, lähden kysäisemään löytyykö?
  Niukasti kuuluu löytyvän. Näinkö on jälkiruoka illalla kiven alla? Laitanpa tästä intoutuneena pari kuvaa eläkeläisrouvan hektisestä elämänmenosta Saimaan saaressa. Ei näet ole hetken rauhaa, levosta tietoa, kun joutuu milloin sieniä putsaamaan...

...milloin marjoja keräilemään

  Ja huilatessaan pitää ruokaa laittaa, hengähtäessään kasvimaata kitkeä, verryttellessään kukkapenkit siistiä. Sellaista se on. Ei ehdi hämähäkki verkkoaan kutoa rouvan hartioille. Eipä kyllä ehdi herrankaan. Ja se on hyvä se. Jos meidänkin eläkkeitä korotetaan, niin ihan ansiosta se tulee. Ottakoon tosissaan puheeni, taas kerran, ken haluaa.

NORPPAA JA KUUTTIA, KURPPAA JA NOOTTIA

  Muutaman kuutin menehtyminen verkkoihin heti rauhoitusajan loputtua on saanut norppakeskustelun vellomaan kiivaana. On vaadittu verkkorauhoituksen pidentämistä heinäkuun loppuun, on kerätty kansalaisadressia ympärivuotisen rauhoittamisen puolesta. Hyvä kun keskustellaan, hyvä kun huolehditaan, hyvä kun suojelua vaaditaan. Mutta ovatko faktat selvillä jokaisella rummunpäristäjällä?

  Omaa kantaani asiaan on vaikea määrittää. Itse teen näillä muutaman yksilön norppavesillä sen, mikä täytyy, enemmänkin. Enkä suin surminkaan halua olla myötävaikuttamassa norppakannan pienenemiseen.

  Maakuntaneuvos Matti Viialainen Puumalasta kirjoittaa asiasta tämän päivän Länsi-Savossa. En ole jutun faktoja tarkastanut, mutta pitäähän Viialais-Masaan luottaa, kun käytiin yhtä aikaa oppiskoulua Mikkelissä. Eri luokilla tosin. Mutta jos, ja luultavasti kun, asiat ja luvut ovat siten, kuin Viialainen kirjoittaa, saa se, ainakin minut, ajattelemaan. (Viialaisen kirjoituksen löydät täältä:  https://lansi-savo.fi/mielipide/lukijalta/9a1f1d80-5141-48ed-af10-fffbec4c2176).

  Ajattelen mm., että riittääkö se, että norppakanta pysyy suunnilleen tällaisena, vai pitääkö sen kasvaa? Jos pitää, niin kuinka suureksi?

  Kumman etu painaa enemmän: Saimaan vesistöstön muodostumisesta asti (n. 11 000 vuotta sitten) alueella viihtyneen ja sinne 8 000 vuotta sitten saarroksiin jääneen norpan, vai seutuja yli 10 000 vuotta asustaneen, sinne hyvien riistamaiden ja kalavesien vuoksi saapuneen ihmisen?

  Niin se on, minusta, että molempien etu pitää ottaa huomioon. Viialaisen kirjoituksessa mainittu Saimaan verkkokalastuksen osuus koko Suomen verkkokalastuksesta on sellainen, että ympärivuotinen rauhoitus tuntuu liian radikaalilta. Nykymenettelyä (rauhoitettu heinäkuun 1. päivään asti) tulee ilman muuta jatkaa. Ehkä heinäkuun loppuun kestävä rauhoitus olisi paikallaan? Ehkä asiat voisi hoitaa niin, että heinäkuussa ei verkkoja ihan minne vaan laitettaisi? Eikä huvin vuoksi, mentaliteelilla, että jos sattuis kuha tulemaan. Loppukesästä ovat kuutit kasvaneet, vahvistuneet, joten verkkokuolemat ovat harvinaisempia.
  Kauan ollaan täällä eletty, norpat ja ihmiset. Ihmiset ovat vihanneet norppia, ampuneet ne kiukuissaan, jopa tapporahat mielessään, lähes sukupuuttoon. Norpat olisivat varmasti vihanneet ihmisiä, jos olisivat osanneet.
  Kaikkia luontokappaleita pitää vaalia, mutta ei hysterian ja hetken synnyttämän kiihkon vallassa. Tilaa Sinisellä Saimaalla on niin norpalle, kuin ihmisellekin. Etevämmät nyt pohtimaan sopivaa menettelyä. Verkkolankojen ohennus varmasti auttaisi kuutteja pääsemään niistä irti? Keksikää lisää, viisaat.

  Siinä oli norppaa ja kuuttia,  nyt kurppaa ja noottia. Lehtokurppa, tuo mainio kurnuttaja, iltahämärän liihottaja, asustelee taas lähistöllä. Nyt en tiedä, missä se on pesinyt, mutta kesäkuun aika se lenteli havanitojeni mukaa monta kertaa pihapiirin yli tuonne itäpuolen rannalle. Ennen lehtokurppa pesi ties kuinka kauan talon länsipuolen koivikossa, pitkän heinän suojassa. Vaan sattui niin, että kun Heguli mehumaijoineen tuli reilut 15 vuotta sitten kaivamaan keittiön harmaille vesille soudatuksen, hän ajaa liputteli koivikon halki, ja murskasi vahingossa kurpan pesän munineen. Sen jälkeen asiasta, syystäkin, suivaantunut kurppa pysytteli poissa. Nyt parina kesänä, olen sen menoa ja ääntelyä päässyt todistamaan. Ihan nostalgian puolelle meinaa mennä, koska muistan nuo kurnutuksen ja suhisevat matalalennot aivan lapsuudestani.

  Noottia ei tähän tule. Se on mukana ainoastaan sanamuunnoksen vuoksi, kuten olette ehkä arvanneet. Voisin tietysti muuten noottin laittaa, mutta envoi, koska en ole valtio. Jos olisin valtio, olisin valtio valtiossa. Silloin voisin laittaa valtiona nootin valtiolle, missä olen valtiona. Mutta näin ollen olkoon blogi nootiton.

  Syy miksi taas kirjoitan piilee siinä, että on sataa tihuuttanut koko päivän. Nyt alkaa jo olla puotaista. Ei vettä tullut solkenaan, mutta parin päivän aikan kuitenkin ihan mukavasti.
  Sateen ollessa aamusta tuhnuttamista, tein sentään vähän hommia: tuunasin uutta savustupaikkaa. Kärräsin tulisijan ympärille kiviä peittämään ladotut tiilet. Eli tein kosmeettisen operaation.

  Vielä asettelin laattakivet kulkutieksi kesäkeittiöltä pöntölle.

  Pisteeksi iin päälle, sateen lopetellessa valumistaan iltapäivällä, laittelin seinälle tason laskutilaksi. nyt alkaa paikka olla kotväen mieleinen.

  Suurimman osan päivästä olen ollut sisätiloissa, joten tätä juttua olen naputellut muutamaan otteessen, pätkän silloin, toisen tällöin, kolmannen tuolloin. Ja viimeisen nyt.

SATEET TULEE AJALLAAN, ENNUSTEET TAVALLAAN

  Eilen sain konkreettisen esimerkin sääennusteiden luotettavuudesta. Niin Ilmatieteen laitos, kuin Forecakin, kertoivat, että on poutasäätä tuonne klo. 15:sta asti. Näihän ei tod. ollut. Hädin tuskin sain verkoilla käytyä, muikut verkosta päästeltyä, kun alkoi pilviä nostaa. Siis tuossa yhdeksän kantissa. Tarkoituksenani oli saada pilkotuksi loput puut, leikata iltapäivällä nurmikko. No, puut sain halki ja läjään. Tosin vaivoin. Vähän väliä pukkasi kuuroa, milloin tihuuttaen, milloin lorottaen. Mitäs tuosta, vesi on tarpeen. Ja kyllä kesä kuivaa, minkä selkää kastelee. Pääasia kuitenkin, että klapit ovat suojassa. Onneksi julkisivulautakunta ei ole hanakka puuttumaan asoihin näillä nurkilla, sillä ei tuo ilmestys "kauneuvellaan illauta"!
 

  Nurmenleikkuusta ei tullut hevon helvettiä. Aloitti puoliltapäivin ihan jatkuvan läträyksen. Ukkonenkin vähän jyrähteli. 

  "Satakoon, jyrisköön, mutta muikut on savustettava", tuumin. Tuumasta toimeen. Valmistelin pöntön, varasin puut, ryhdyin haikuttamaan, eli mahdollistamaan pöntölle haikuuttamisen, jos tarkkoja ollaan. Sujuihan se, kun oli vedenpitävää vaatetta yllä. 

  Muikkuja tuli eilen syötyä urakalla: päivällä paistettuna, illalla haikutettuna. Ja linja jatkuu tänään: haikutettuja on vielä vaikka kuinka, Hilppa tekee muikkupihvejä lounaaksi. 

  Sata muikkua minun verkossani eilen oli, saman verran naapurin jatassa. Eli ei yhtään enempää olisi tarvinnutkaan. Ei ole tarve eikä hinku verkkoja muutamaan päivään laskea. 

  Mielenkiinnolla odotan, kuinka sääprofeetat tänään onnistuvat. Tuossa seitsemän jälkeen pitäisi sade alkaa, jatkua, väliin melko rankkanakin, huomiseen iltapäivään saakka. Jos edes osan ennustetusta lorottaa, on se hyvä juttu. Luonnolle. Me ollaan sisätiloissa, puretaan viimeaikoina kertynyttä talennejoukkoa. 

  

  Eilen sade lakkasi illan kahussa. Kiertelin tovin pihaa kameran kanssa. Kesäkurpitsaa työntää...

tomaattia lykkää...

...talon takana on päiväkakkra äitynyt kukkimaan...

...amppelikukat voivat hyvin...

  ...ja ritarinkannukset ovat kohonneet omiin korkeuksiinsa...

  ...korkeuksiin, jota ei ole kuunaan nähty, ainakaan täällä. Mittaa niillä on lähes kolme metriä! Ihme, etteivät ole taipuneet tai taittuneet. Vaara suurenee, kunhan alkaa kukintoa pukata. 

  Tavanomaisissa ja rauhallisissa merkeissä jatkuu elo saaressa. Pientä jännityst elämään tuo sääennusteiden luotettavuuden tarkkailu. Pitää sitä jotain olla. Naapurikyttääjäksi ei minussa ole ainesta, eikä täällä paljon mahdollisuuksiakaan. Mutta en kyllä aio valittaa, ennusteiden tasoa moittia. Vai joko sen ehdin tehdä?

  USA voitti taas naisjalkapallon mestaruuden. Aika hallitseva maa, tuolla saralla. Jatkuuko Trumpin ja Megan Rapinoen sapelien kalistelu, säilien suihke? Oletettavasti. Saapahan Trump uutta pohdittavaa, sillä hän on päässyt selvyyteen vapausodan aikaista lentokenttien valtauksista. 

  Hienoa, että monet maailman valovoimaisimmista urheilutähdistä, kuten taiteilijostakin, korottavat äänensä hyvien asioiden puolesta. Joku saattaa paheksua, sanoa, että urheilu ei ole politiikkaa. Ei pidä paikkaansa, sillä kaikki on politiikkaa, vaikka ei saisikaan olla. Sitä paitsi: ei hyvien asioiden puolustaminen ole politiikkaa, se on hyvien asioiden puolustamista.

  Kreikassa vaihtuu valta, reilut kuusi anttolallista alokkaita astuu ruotuun, mustikkasadosta on tulossa huono, sähköauton ympäristöystävällisyys loppuu kuudensadan kilometrin kertalatauskykyyn. Nämä ihan pääuutisten joukossa ylellä. Tosin yle ei tee alokasmäärää helposti ymmärrettäväksi anttolalais-vertauksella. Tajuttavista syistä. Sitä en jaksa ymmärtää, että miksi jokaisen ikäluokan astuminen palvelukseen on aina uutinen? No, ovathan koulujen loppuminen, koulujen alkaminen, varusmiesten kotiutuminen, eduskunnana kesäloman alkaminen, eduskunnan kesäloman loppuminen, you name it, uutisia. Mikäs siinä, tehtiinhän ennen, jossain vieläkin, joka vuosi uutispuuroa. Nykyään tulee uutispuuroa joka tuutista jatkuvasti. 

  Minä menen nyt aamupalalle. Tällä kertaa ilman puuroa, mutta seitsemältä ripaus uutispuuroa.