RIKOS

  Tehtiin Hilpan kanssa sunnuntaina rikos. Rikos ilman rangaistusta, luulen. Kun käveltiin Iso-Tiilijärven ympäri, napattiin reitin varrelta, lukemattomien kaltaistensa joukosta, pieni kuusen taimi. Se ei, tietty, ollut mikään istutettu, vaan ihan luonnollisesti siemenestä ponnistanut. 

  Taimesta tehtiin adventtikuusi Elinan muistolle. Tehtiin, vaikka suhjdettamme kirkkoon, ylipäätään uskontoon, voi kuvailla sanalla "löyhä". Tuo pöydällä oleva kuva laitetaan muistotilaisuudessa muistopöydälle. Se on otettu 2015, kun Elina oli vielä melko hyvässä kunnossa. 

  Rikos tehtiin. Pieni, mutta kuitenkin. Onko se ympäristö- vai talousrikos? Niin tai näin, pidän vaikkapa auton joutokäyttämistä marketin parkkipaikalla monin verroin isompana rikoksena. 

  Kun kirkko sivuttiin, jatketaan aiheesta. Huomenna tulee Elinan siunauksen hoitava pappi käymään. Niinhän heillä on tapana, papeilla. Tapana kysellä hieman vainajasta, että osaavat puheensa valmistella.

  

  Lauantaina se puhe kuullaan. 14, joulukuuta uurna (tässä tapauksessa pellavapussi), lasketaan isä-Erkin viereen. Lasketaan veteraanihautaan, joten hautausmaksua ei peritä. Ihan asiallista. Olihan Erkki sodissa, Elina Lotissa.

  Näin kuluu aika. Joka päivälle jotakin äidin kuolemaan liittyvää asiaa pitää hoitaa. Enkä tuota sano valittaen. Pieniä ovat ne hommat kaiken muun rinnalla. 

  Tänään noita pieniä hommia tuli tehtyä varmaan kymmenen minuuttia. Laitoin netissä Nordean Oma postiin äidin hautausluvan ja pari laskua. Edunvalvonta loppui kuolemaan, ja laskuja alkaa hiljalleen tulla. 

  Pikkupakkasessa jatkuu viikko. Viikonloppua kohti vähän kylmenee. Alkaa pian isompiakin vesiä vetämään jäähän. Sähkön hinnan kannalta kurjaa keliä; on kylmää, eikä juurikaan tuule. Kyllä se pistää pörssisähkön ostajan tutkailemaan kulutustaan, aikatauluttamaan toimiaan. A propos: Pääsihköhän vuoden alussa saareen?  Hiihtelis kauppaan, polttais kynttilöitä, pesis järvivedellä, lämmittäis puilla, kokkais puilla, eikä ois pian puilla paljailla. Puhdetöinään näyttelis pitkää nenää energiayhtiöille. Varteenotettava skenaario. Mutta tuskin toteutuva.

MEIKÄLÄISEN BLACK FRIDAY +10 %

  Black Friday on kestänyt reilun viikon. Todellinen pitkäperjantai. Eilen oli myös Älä osta mitään -päivä. Sen kunniaksi ihmiset ostivat vissiin enemmän kuin koskaan. Joskus ei päivän teema tule sisäistetyksi. 

  Minä ostin Black Friday-alennuksella puvun, sattuneesta syystä. 30 % tuli alennusta. Henkilökohtainen Black Friday -prosentti selvisi minulle eilen. Olen viime päivinä ryhtynyt kiertämään samoja aamulenkkejä kuin keväällä. Eilen sitten kiinnitin huomioni siihen, että askelia saman matkan taittamiseen kuluu enemmän, samoin aikaa. Ei kunto varmaan ole romahtanut, mutta vaistomaisesti sen verran aristan kipeää polvea, että askel on hieman lyhyempi. 10 % enemmän niitä kertyy, askelia. Suunnilleen. Voi olla, että ehkä vain 8 %. 

  Polvi on kolmannen piikin jälkeen suunnilleen samassa kunnossa kuin oli ennen piikkiäkin. Ei ole kukonhelttauute, ainakaan vielä, ihmeitätekeväksi osoittautunut. Mutta kyllä tälläkin pärjää; 10 000:n askeleen taipaleita on jo tullut tehtyä.

  Torstaina saatettiin Elina Levon hautausmaan kappeliin, eli ajettiin ruumisauton perässä. Samalla katsastettiin tulevan siunauksen paikka, Metsäkappeli. 

  Kun tienoilla oltiin, käytiin kiviliikkeessä sopimassa äidin tietojen laittamisesta hautakiveen. Ne tulevat irokirjaimista, kuten Erkinkin tiedot ovat. Henkilö liikkeessä arveli, että he saavat tiedon laitettua jo uurnanlaskuun, 14.12. mennessä. Eli homma toimii. Pitää toimiakin, tuolla hinnalla. Olisin lentänyt takamukselleni, jos en olisi istunut, kun sain tilauksen eteeni. No, ei noista hinnoista tinkiäkään voi. Ja kerranhan sitä vain kuollaan, jos kevennys sallitaan. 

  Laitan vielä Elinan muistoksi kuvan "Anttolan akkojen" pikkujouluista. Joskus 1960-luvun alkupuolella tuo on otettu. Ottajasta ei tietoa, mutta vanhempieni albumeista se on peräisin. Elina oikeassa reunassa alimpana.

  Vanhemman anttolalaiset varmasti tunnistavat suuren osan tuosta joukosta, jotkut ehkä kaikki. Minä en ihan jokaiselle nimeä saa hahmotettua, vaikka naamat ovatkin tuttuja. 

  Liekö äiti ollut joukon viimeinen lähtijä? Kuvassa on toki jokusia häntä nuorempiakin rouvia. 

  Pakkaskelit jatkuvat. Ensi viikko on kalenterimerkinnöiltään vähäinen: maanantaina influenssarokotus, samaan syssyyn koronan tehosterokotus, lauantaina äidin siunaus- ja muistotilaisuus. 

  Jalkapalloa tulee ehkä hieman katsottua, vaikka ei kisat oikein sytytä. Pieniä pätkiä silloin tällöin olen otteluista seurannut. Pari iltamatsia olen aloittanut, mutta ensimmäisen puoliajan jälkeen olen siirtynyt makuuhuoneeseen. Pudotuspelivaiheessa ehkä mielenkiinto lisääntyy. Taitaa olla Black Friday -viikon alennus meikäläisen jalkapalloinnostuksessa 60 %:n luokkaa. 

PUKUFARSSI JA FLEXITEORIA

  Eilen tuli mieleeni katsoa, missä kunnossa paras, ja myös ainoa, musta pukuni on. Siis ainoa, joka ei ole mallia 10 kiloa sitten. 

  Eiku pukupussia etsimään. Ei ollut alakerran vaatehuoneessa, eli sen normaalissa säilytyspaikassa. Ei ollut "työhuoneeni" liukuovikaapissa. Ei ollut vierashuoneen vaatekaapissa. Ei ollut makuuhuoneen vaatekaapissa. Ei ollut missään. Tai oli, on edelleen. On nimittäin Anttolassa. Kesällä oli yhdet häät ja yhdet ristiäiset Mikkelissä. Yhdistetty tilaisuus, eli hybridijuhla. Siellä oli puku päällä. Puku siis oli mökillä, sinne jäi. 

  Hilppa muistaa, että olin sanonut vieväni puvun hyvissä ajoin kotiin. Mutta kun sen oli komeroon tällänyt, niin enhän minä asiaa enää myöhemmin muistanut. Ei tosin muistanut Hilppakaan.

  Hakemaan en pukua lähde. Johan se pian bensoihin menee, uuden hinta. Dressman myy kohtuuhintaan pukuja, ja Black Friday-tarjouksena vielä kohtuullisemmin. Tänään siis sovittamaan. Pian minulla on sitten puku Hollolassa ja Anttolassa. Eikös se ole ihan asiallista, koska suunnilleen puoliksi noissa paikoissa aikaa vietämme?

  Muutakin näyttöä muistini tilasta, hajamielisyyden hallinnasta, on viime aikoina tullut. Jokunen päivä sitten kävin kirjastossa. Löysin lainattavaa, menin automaatille. Laitoin kortin lukijaan, näpyttelin tunnusluvun. Näytölle ilmestyi: EI VOIDA TUNNISTAA. OTTAKAA YHTEYS HENKILÖKUNTAAN.

  Yritin uudelleen, painelin taatusti oikeita numeroita koodiksi. Sama juttu, ei tunnistusta.

  Oli jo se aika päivästä, kun kirjastossa oli henkilökunta paikalla. Kävelin tiskille, kerroin virkailijalle murheeni. Nuori naisihminen vilkaisi tarjoamaani korttia, sanoi "meillä ei valitettavasti kelakortti käy."

  Minä tarkistamaan. No kelakorttihan se. Sanoi "on se hittoa, että eivät voi laittaa kaikkiin kortteihin samaa viivakoodia!"

  Virkailija hymähti. Minä jatkoin "puolustuksena sanon, että kortit ovat lompakossa päällekkäin. Ja vielä toisena, että vanhuus ei tule yksin."

  "Älkää huoliko, näitä sattuu päivittäin. Tavallisin väärä yritys tehdään Veikkauskortilla."

  En huolinut, meni uudestaan automaatille. Kas kummaa, homma toimi!

  Aamulla käytiin Hilpan kanssa Tokmannilla. Pienet oli tarpeet, pakastepusseja ja halpoja AA- ja AAA-pattereita tarjouksesta. Kun suuressa myymälässä käveltiin, sain moneen otteeseen huomata, että Hilppa tuli kaukana perässä, tai häntä ei näkynyt lainkaan. Oli välillä poikennut jotain mielenkiintoista katsomaan. Ennen kassoja sanoin hänelle, että minun pitäisi ostaa sinulle flexi, sellainen vähintään 15 metrin pituinen. Vitsinä se tietysti sanoin. 

  Autossa jalostin flexiteoriaa. Sanoin "parempi vaihtoehto on tietysti hommata samanlainen seurantapanta kuin Hanelin koirilla. Sovelluksen avulla on sinut helppo löytää isostakin kaupasta. Perään kuitenkin myönsin, että vika on minun. Paha tapani on kulkea kaupoissa kuin olisin yksin. 

  Tästä flexiteoriasta selvittiin ilman erimielisyyttä, ilman sanaharkkaa. Joskus on samantapaisesta jutusta syntynyt suukopua, perään mykkäkoulua. Sellaista se avioelämä on. 

  

Loppuun kuva, tai kaksi. Maanantaina, autoa pesulasta odotellessa, kävelin lenkin Iso-Tiilijärven rannoilla. 

KEHITYSKELPOINEN SISÄKKÖ

  Minusta on vuosien saatossa kehkeytynyt kunnon sisäkkö. Siivonnut olen jo vuosikausia. Kun Hilppa oli vielä töissä, siivosin usein yksin, nykyisin tehdään se yhdessä. 

  Tiskikoneeseen olen laitan likaiset astia, sen usein tyhjennän.

  Energiatilanteen vuoksi olemme alkaneet ajastamaan pyykin- ja astianpesukoneen käytön. Uutena sisäkkötehtävänä olen tyhjentänyt pyykkikoneen, koska nousen aina ennemmin kuin Hilppa. 

  Siis sisäkkö mikä sisäkkö. Lajinsa viimeisiä, koska sisäkkö-nimitystä ei varmaan enää käytetä? Eikä piikojakaan ole. Renkikin on hävinnyt ammatti. Jokunen karjakkoja saattaa löytyä? Ehkä myös pehtoori? En tiedä. Mutta tuskin enää kunnalta ostetaan huutokaupassa vanhuksia, vaivaisia, tai kodittomia lapsia, ruokapalkalla raatamaan rantemiehinä, navettapiikoina, heinäntekijöinä. Sadassa vuodessa on sentään jotain kehitystä tapahtunut. Tämä ei suinkaan ollut mielen purkua sisäköksi muuttumiseni vuoksi. Nuo hommat, ja paljon muuta, teen rallatellen. 

  Sitten asiaa ennustamisesta. Joku aika sitten suoritettiin perheensisäinen arvaus ensilumen tulosta Hollolaan. Hilppa sanoi 28.11., minä 2.12. Pieleen meni. Eilen, ja viime yönä, on lunta hipsinyt sen verran, että se taitaa täyttää ensilumelle asetetut vaatimukset. Saman verran on tullut kuin tasan viisi vuotta sitten Avokkaansaaressa.

  

  Uusi viikko on taas alussa. Ja jalkapallokisat. Ei ole, jostain syystä, tällä kertaa ollenkaan sellaisia fiiliksiä kuin yleensä mm-kisojen alkaessa. Tuskin tulee kovin montaa ottelua edes katsottua. Rahalla ostetut, tuhansia ihmishenkiä vaatineet kisat täysin väärään vuodenaikaan. Ikävää, että Fifa on pilannut hienon lajin hienoimman tapahtuman, ryvettänyt itsensä kunnolla. Toivottavasti tästä on otettu opiksi. Korruptoituneet Putinin kaverit joutavat kaikkialta huut helevettiin. 

  Ei jalkapallo ole ainoa ryvettyneen liiton vaivaama laji. Eikä Olympialiike sekään kovin hyvin voi. Kaikki paisuu, kisat ovat pian sellaisia, että harvalla maalla on mahdollisuuksia niitä järjestää. Näillä näkymin saa Pierre de Coubertin pyöriskellä haudassaan vielä pitkään. 

  Lumesta ja urheilun tilasta huolimatta on siis uusi viikko alkanut. Agendalla on tänään auton pesu klo. 9:30,  ja Elinan muistotilaisuuden sopiminen. 

  Torstaina on hammaslääkäri. Poskihampaasta lohkesi paikka joku aika sitten. Samalla on 2-vuotistarkastus. Mitä se tullessaan tuo? Toivottavasti vain hammaskiven poiston.

 

  Äidin hautauslupa tulee alkuviikosta. Se pitää tarvittaviin paikkoihin toimittaa. Kun saan äidin ajantasaisen virkatodistuksen, voin myös sen toimittaa pankkiin, jotta voin sitten maksaa kuolinpesän laskut. Onneksi kaikki asiointi pankin kanssa taitaa hoitua netissä.  

  Kohta lähdetään Lidliin. Johan ne muuten ihmettelee, että miksei Lehkosia näy ovenkahvassa roikkumassa. 

  Sitten vien tosiaan auton pesuun. Vien ajoissa, käyn dallaamassa tunnin lenkin. Viikko lähtee kulumaan, omaa tahtiaan soljumaan. Tai ei se tahti ihan soljumista ole, kuten on joskus tullut mainittua. Pikemminkin kevyttä laukkaa.

THIS OLD PLANET (CHANGING DAYS)

  Päivät ovat kuluneet erilaisia äidin poismenosta johtuvia asioita hoitaen. Nopeasti ollaan saatu siunaustilaisuus sovittua, arkku, uurna, sekä muut hautaustoimiston palvelut valittua. Muistotilaisuuden paikka on vielä auki, hautaustoimiston kautta on jo pari vaihtoehtoa tullut.

  Eilen tuli Haneli peräkärryn kanssa. Tyhjennettiin Elinan huone Lepolankadulla. Pari jätesäkillistä vaatteita, pahvilaatikollinen valokuvia ja muuta pientä kamaa, muutama huonekalu. Vähissä oli vanhuksen irtaimisto. Ei ihminen enää paljoa tosin tarvitse, jos on sängyssä hoidettavaksi päätynyt. 

  Kaksi vuotta oli äiti saattohoidossa. Sitä ennen jo reilut kaksi vuotta hoitokodissa. Korona lopulta vaadittiin hänet kukistamaan. 

Alla käsitelty kuva nukkuvasta Elinasta kaksi vuotta sitten, juuri kunnon huononnuttua oleellisesti.

  Muilla elämä jatkuu. Minä sain piikin kokonhelttauutetta keskiviikkona. Polvi on nyt jäykän oloinen ja hieman arkakin. "Pari päivää", sanoi lääkäri, "kannattaa välttää isompaa rasitusta", kun asiaa häneltä kysyin.

  "Ihmelääke tämä ei ole, kertoi hän myös. "Jollekulle se tuo apua, toisille ei. Jos siitä on apua, niin vuoden verran se toimii. Sitten on uuden piikin aika. Onko ollut puhetta tekonivelestä?"

  "Hieman sivuttiin, kun kesällä kuvattiin. Kun olen nivelrikosta kertovan kirjasen lukenut, niin olen saanut käsityksen, että polven pitää olla aika lailla kokonaan pois pelistä, jotta leikkaus tehdään."

  "No ei se ihan niin ole", hymähti lääkäri. "Leikkaukset kyllä arvioidaan huolellisesti. Eikä tekonivelkään lopullinen ratkaisu ole, ne toimivat keskimäärin 15 vuotta."

  "Hitto soikoon, silloinhan minä tarvitsen kaksi leikkausta! Jos siis elän yhtä vanhaksi kuin äitini."

  Sitten kerroin, että äiti oli juuri kuollut sata vuotiaana. 

  Lääkärin hymyilytti. Ei varmaan äidin kuolema, vaan kahden leikkauksen arvio.

  "Tuon leikkauksen otin esiin sen vuoksi, että kirurgit eivät mielellään tee operaatiota ennen kuin vuoden kuluttua kukonhelttauutepistoksesta. "

  "No, katsellaanpa ensin tämän vaikutus", totesin.

  Eilen tuli kyllä polvea hieman rasitettua, kun äidin huone tyhjennettiin. Ei tosin paljon, sillä tavaraa oli vähän, kantomatka lyhyt, eikä rappusia ollut. 

  Aamulla en malttanut olla lähtemättä kävelylle. Huomasin näet, että Neil Youngilta ja Crazy Horselta on juuri ilmestynyt uusi albumi World Record. Pari biisiä siltä oli jo aiemmin julkaistu. Niinpä latasin albumin puhelimeen, laiton vaatteen niskaan, napit korville, eiku menoksi.

  "Niilon 42. studioalbumi, 15. Crazy Horsen kanssa", kertoo Wikipedia. Eiväthän Niilon viime vuosien tuotokset ole hänen mestariteoksiensa vertaisia, mutta kyllä papat vielä jaksavat. Sen todistaa vaikka reilun 15 minuutin revitys Chevrolet. Toinen ensikuuntelulla mieleen jäänyt biisi on This Old Planet (Changing Days). Se sopii hyvin myös tämän blogin otsikoksi.

  Loppuun kuva yli 90 vuoden takaa. Siinä äiti vasemmalla, oikealla hänen sisarpuolensa.  

100 VUOTTA 5 KUUKAUTTA 28 PÄIVÄÄ

  Yöllä tuli tieto äidin pois nukkumisesta. Tieto, joka ei tullut yllätyksenä. Jo kaksi vuotta oli Elina saattohoidossa. Sydän jaksoi kuitenkin jyskyttää, kunnes korona lopulta hänet nujersi.

  Sain loppuviikosta tiedon, että äidissä oli todettu koronatartunta. Sen tiesin, että Hoitokodissa oli koronaa esiintynyt jo parisen viikkoa, sillä emme olleet päässeet äidin luona käymään. 

  Eilen aamupäivällä soitti sairaanhoitaja. Hän kertoi, että äidin tilanne on mennyt huonommaksi, ja kysyi, haluaisimmeko tulla katsomaan. Totta kai me menimme. 

  

  Suojavarusteet piti tietysti pukea ensin Lepolankadulla päälle. Sitten äidin huoneeseen. Aika ristiriitaiset tunteet myllersivät, kun katselin entisestäänkin kuihtunutta äitiä. Hengitys rohisi, välillä oli hengityskatkoja. Hän ei jaksanut silmiään avata. 

  Sairaanhoitaja selvitti, että kipulääkettä äidille annetaan kahdeksan kertaa vuorokaudessa, ja että hän saa myös jotakin muuta lääkettä, joka auttaa hengitykseen. 

  Kun äitiä katselin, olin varma, että tämä on viimeinen kerta. Olin, vaikka Elina oli aiemmin  tehnyt parikin uskomatonta comebackiä.

  Aamuyöllä tuli sitten puhelu. Yöhoitaja soitti, kertoi suru-uutisen. Kello 02:10 oli äiti nukkunut pois. 100 vuotta, viisi kuukautta ja 28 päivää ehti kertyä mittariin. 

  Tieto ei todellakaan tullut yllätyksenä. Toki se sen verran säväytti, että yön unet olivat tulleet nukutuiksi. 

  Aika kaksijakoinen on olo; suru tietysti päällimmäisenä, toisaalta myös helpotus. Helpotus minulle ja muille läheisille. Ja helpotus ennen kaikkea äidille, sillä eihän vuoteessa makaaminen toisten huollettavan ole mitään elämää. Sitä en tosin pysty tietämään, millaisia ajatuksia äidin päässä liikkui, toivatko ne hänelle loppuaikoina lohtua? Tai tuskaa? Luulen, että eivät kumpaakaan.

  Uskon, että äidin lähtö oli kivuton ja rauhallinen. Sellaisena hänet muistan viimeisen kahden vuoden ajalta, kivuttomana ja rauhallisena. 

  Kuvassa äiti sotavuosina, 1940 tietääkseni. 

  Äiti syntyi 1. maailmansodan ja sisällissodan jälkimaininkien vielä hiljalleen velloessa 1922, eli 2. maailmansodan ja Suomen sotavuodet, ja kuoli sodan riehuessa Ukrainassa. 

  Hän eli perhettään hoitaen, lapsiaan kasvattaen, myöhemmin ulkoillen, lukien, matkaillen. Hän rakasti Avokkaansaarta, Saarelan tilaa, missä hän vietti kesäkuukaudet vuodesta 1970 siihen asti, kun kunto alkoi rapistua siten, että ei ollut järkevää saaressa yksin paljon aikaa viettää. 

  Perhe Lehkonen 1956.

  Saarelan tila sellaisena kuin se oli isovanhempieni sen hankittua 1956. Kuva lienee vuodelta 1957 tai 1958.

    Pian viisi vuotta sitten äiti joutui jättämään kotinsa, ja sai aika nopeasti paikan Lepolankadulta. Lepolankadusta tuli hänen viimeisin kotinsa, koti, jossa hän lopulta vaipui lepoon.

  Tätä kirjoittelin aamulla neljän tienoilla. Sitten lähdin lenkille, tihkusateeseen, korvissa soi Cohen. Nyt on vaatteet kuivumassa, kahvi valumassa. Vielä viimeinen virke: Lepää rauhassa äiti!

Am7 - C Em - G - C - D

   Musiikki tulee kuunneltua erilaisia määriä, riippuen vuodenajasta ja kulloisestakin sijainnista. "Talvikaudella", siis vakituisesti Hollolassa ollessa, kuuntelu on säännöllistä ja lähes jokapäiväistä. Lenkillä käyn aamuisin, kelivarauksella, sillä polvi sen taas sallii, ja tuon reilun tunnin ajan korvissani ovat napit. 

  "Kesäkaudella",  Anttolassa, on kuuntelu hyvinkin satunnaista. Yleensä se tapahtuu ulkona jotain puuhaillessani. Keväällä ja alkukesästä en musiikin kuuntelua harrasta, sillä lintujen laulu on musiikkia korvilleni. Syksymmällä saattaa Peppen nähdä kuulokkeisiin varustautuneena. 

  Sekä kesä- että talvikaudella tulee joskus myös Youtubesta katsottua konsertteja tai videoita. 

  Musiikkitottumukseni ovat olleet melko luutuneita. Paljon olen kuunnellut vanhoja suosikkejani, toki heidän uudempaa tuotantoaan enimmäkseen. 

  Viime keväänä tutustuin herraan nimeltä Kurt Vile. Tykästyin heti. Tämän usalaisen miehen ura alkoi 2003. 2005 hän perusti ystävänsä  Adam Granducielin kanssa bändin The War on Drugs. 

  2008 Kurt päätti keskittyä soolouralle. Saman vuonna julkaistiin hänen esikoisalbuminsa. Sittemmin levyjä on tullut kahdeksan lisää, viimeisin, Watch My Moves, viime huhtikuussa. Wikipedia kertoo miehen musiikkigenren olevan indie rock. 

  Kurt Vilen bändiksi on muotoutunut The Violators. Hän tekee keikkaa myös muiden muusikoiden kanssa. Kun olen muutaman Kurtin ja Violatorsin keikan katsonut, olen pannut merkille, että kitaristit vaihtavat välillä rooleja; soolokitaristi tarttuu bassoon, basisti soolokitaraan. Tai kumpi lienee kumpi? Kurt itse on jonkinlainen multi-instrumentalisti.

  Kurt Vilen musiikkia ehdin kuunnella ennen Anttolaan muuttoa yli kuukauden. 

  Loppukesällä Avokkaansaaressa bongasin nimen The Lumineers. Youtube Music sitä minulle tarjosi. Latasin yhden bändin albumin puhelimeen, kuuntelin ulkona touhutessani, tykästyin, pengoin hieman taustoja. 

  The Lumineers on 2005 ilmoille ponnahtanut indie folk-bändi. Sen perustivat  Jeremiah Fraites ja Wesley Schultz keräten ympärilleen muita soittajia, jotka ovat vuosien varrella vaihtuneet. 

  Melkoista menoa saa yhtye aikaan. Keikat tuntuvat olevan täynnä tunnelmaa. Bändi on julkassut neljä albumia, ja keikkunut jenkkien tilastoissa korkealla. 

  Kunka ollakaan, niin Youtube Music yltyi tuputtamassaan soittolistassa esittelemään minulle syksyllä myös englantilaisen yhtyeen Mumford & Sons. Päätin kokeilla. Bändi soi korvissani, kun pilkoin puita syksyisessä metsässä.  Ja taas tykästyin

  Yhtyeen genreksi mainitaan indie folk ja indie rock. Se on aloittanut soittelun 2007, ja on julkaissut neljä albumia. Googletellessani huomasin, että bändi on esiintynyt Helsingissä, silloisella Hartwall Areenalla, v. 2016. Yhden konsertin jossain Kaliforniassa olen myös katsonut. Kansaa oli ku pipoa, tunnelma hieno. Bändi taitaa olla jenkeissä tosi suosittu, minulle se oli ihka uusi tuttavuus. 

  Eikä siinä vielä kaikki. Taas Youtuben vinkistä, latasin eilen jenkkiläisen The Head and the Heart-yhtyeen neljä albumia puhelimeen. Bändi on kotoisin Seattlesta, ja se on perustettu 2009. Genreinä, tietty, indie rock ja folk rock. 

  Olen siis reilun tunnin verran ehtinyt tänä aamuna bändiä kuunnella. Ihan hyvältä kuulostaa, ainakin ensimmäinen albumi, 2011 julkaistu The Head and the Heart. Huomenna jatkuu tutustuminen. 

  Sellaista kuuluu Peppen musiikkielämään. Eli indikaattorina kuunteluun on viime aikoina ollut indiekaattori. 

  PS. Blogin otsikko on tietysti Kurt Vilen biisin Pretty Pimpin intron sointujen lista.

VÄLIKIRJOITUS

  Koska säiden haltija on päättänyt, että vettä aamun tunteina Hollolan Salpakankaalla satelee, en vielä lenkille lähde. Tuli väliaika. Väliajalla voin kirjoittaa. Väliajalla kirjoitettu tekele on tietysti välikirjoitus.

  Välikirjoituksessa on luontevaa käsitellä USA:n välivaaleja. Siellä saattaa tulla republikaaneille voitto. Se saattaa saada enemmistön edustajainhuoneeseen, samoin kongressiin. Se tietää hankaluuksia Bidenin hallituksen lainsäädäntöön. Ja mitä se tietää Ukrainalle? Tuskin hyvää. 

  Välivaalien oheistuotteena minulle selvisi, että vaikka voittaisin 120 000 000 € Eurojackpotissa, niin en suin surminkaan ostaisi Teslaa. Tai selvise se jo Twitter kauppojen yhteydessä. Vaikka ei se ehkä paljon Elon Muskia hetkauta.  

  Välivaaleista välikirjoituksen seuraavaan osioon. Se käsittelee käsitettä "välihousut". Ennen, kun talvet olivat talvia, oli välihousu tarpeellinen asuste. Ainakin poikasena. Silloin tuli ulkona peuhattua ilman pakkasrajoja. Raappahuosut eivät olleet turhia. 

  Välihousuja olen viimeksi käyttänyt joskus 1990-luvun alkupuoliskolla Utsjoella. Tai eivät nekään oikeat välihousut olleet, oli vain kahdet pitkät kalsarit päällekkäin. 

  Uteliaisuuttani googletin. Välihousuja kaupataan edelleen. Villaisia. Myös löytyi tekijä raappahousuille, eli paksusta puuvillakankaasta tehdyille pukineille. Hyvä niin. Kyllä tietyissä olosuhteissa tuollaisille käyttöä on, kaikista lämpöhaalareista ja teknisistä mikromuovin levittäjistä huolimatta. 

  Välikirjoituksessa ei ole, onneksi, tarvetta ottaa esiin välilevyjä. Pullistumat ovat pysyneet poissa. Siirryn siis välikirjoituksessa välillä akuutimpaan turinaa. 

  Päivällä mennään käymään äti-Elinan luona. Hoivakodissa on ollut koronsulku. Ainakin yhdessä asukkaassa, muutamassa hoitajassa, oli korona todettu. Karanteeni on nyt ohi.

  Sen jälkeen mennään Malvaan, Lahden visuaalisten taiteiden museoon. Kerran siellä aiemmin käytiin. Sen jälkeen on tiloissa avattu Nanna Suden, sekä juuri äsken Marjatta Tapiolan, näyttelyt. 

  Ensikäynnillä ihastuimme Malvan interiööriin. Sinne palaa mielellään aina kun uutta nähtävää on tullut esille.

  Tänään tulee Kainuussa ja Koillismaalla lunta oikein kunnolla, kertoo säätiedotus. Eilen päivälenkillä tehtiin Hilpan kanssa perheen sisäinen ennuste ensilumesta Hollolaan. Hilppa sanoi 29.11., minä 2.12. Palkintoa voittajalle ei ole luvassa. 

  Eilen sattui silmiini pitkän aikavälin ennuste Suomeen. Kolmen kuukauden sää joulukuun alusta helmikuun loppuun on sen mukaan keskimääräistä lämpimämpää. Olikohan parin asteen verran? Hyvä, jos näin tapahtuu. Sähkökatkojen todennäköisyys pienenee. 

  Me aloitimme, yhtenä toimena energiankulutuksen tasaamiseen, ajastamisen. Astianpesukone oli ensimmäistä kertaa asetettu aloittamaan duuninsa kolmen maissa aamuyöllä. Pyykkikone tulee seuraamaan apk:n esimerkkiä. Kun pörssisähkön hinnan ero aamuyön ja päivän välillä saattaa olla monta kymmentä senttiä per kilowattitunti, niin järkevää toimintaa tuollainen on. Vaikka vielä tämä kuukausi ollaankin vanhan sopimuksen halvalla sähköllä, kannattaa totutella.

  On se kyllä ihme juttu, että vasta nyt, kun tosi on kyseessä, ihmiset alkavat säästää energiaa. Meillä on yritetty turhaa sähkönkäyttöä suitsia jo kauan. Nyt tosin huomaan, että ne ovat olleet melko marginaalisia toimia. Mutta pienessä on suuren alku. 

  Vielä jokavuotiseen marmatukseen. Tyhjäkäynnillä louskuttavia autoja näkyy taas kauppojen parkkipaikoilla. Kun ei vielä ole pakkasta, niin täytyy rouvaa odotella kone käyden, ettei lasit huurru. Kesällä puolestaan on pakko moottoria huudattaa, koska muuten ei ilmastointi toimi. Hilppa yrittää minua rauhoitella, kun asiasta parkkialueilla lointelen. Ei mahda mitään, mutta pikkasen ipottaa. Välinpitämättömyys on ihmiskunnan tuho. Sano Peppe. 

  Kuva parin vuoden takaa Iso Tiilijärven  rannoilta. Vähän lunta oli jo silloin maahan saatu. Ei pysyvää, tietty. 

NÄKÖKYKY KOHILLAAN

  Torstaina silmälääkärillä joka toinen vuosi pidettävä tarkastus. Specsaversilla. Kuten prokollaan kuuluu, ensin optikon syyni. Optikko totesi, että lasit ovat ajan tasalla. 

  Edelliset jotain viisi kertaa on ollut sama silmälääkäri, mutta nyt oli henkilö vaihtunut. Ei löytänyt lääkäri mitään hälyttävää. Sanoi, että kahden vuoden kuluttua on taas syytä silmät tarkastuttaa. 

  Köykäisin mielin siirryin paperit kainalossa maksamaan. Vakiomyyjämme Sari, jolta olemme molemmat, Hilppa sekä minä, ostaneet silmälasit jo vuosien ajan, oli vapaana. Kun lääkärinlasku oli maksettu, sanoin hänelle "vahvuudet eivät ole muuttuneet, joten en välttämättä uusia laseja tarvitse, jollet tee tarjousta, mistä en voi kieltäytyä."

  "No, älä osta laseja", sanoi Sari. 

  "Tekis mieli vielä tuosta tinkiä", vastasin, "mutta menköön nyt."

  Joo, lasit olivat ajan tasalla. Ainakin vahvuuksien kohdalta. Trendikkyys luultavasti ei täytä ajantasaisuuden tunnusmerkkejä, mutta sen kanssa pystyn elämään. Mitäs, kun on kahdet toimivat okulaarit, yhdet aurinkolasit vahvuuksilla, uusia hankkimaan. Niillekin satasille on näinä inflaation vaivaamina aikoina muuta käyttöä. 

  Eilen käytin pikavisiitillä Espoossa. Liisa oli torstain ollut vähän kuumeinen. Annalla oli eilen vapaapäivä, mutta koska Iiriksellä oli pienimuotoiset kisat Kauniaisten jäähallilla, ja Annakin oli siellä jossain hommassa avustamassa, niin Liisa tarvitsi hieman seuraa. 

  Liisa oli eilen jo kuumeeton ja tosi pirteä. Leikkiä leikin perään piti tytön kanssa tehdä. Hilppa jäi hänen kanssaan peuhaamaan, minä ajelin hallille katsomaan Iiriksen ikäluokan luistelut. 

  Hienosti suoritti Iiris osuutensa. Ainakaan maallikon silmiin ei kömmähdyksiä sattunut. Saattaa tosin olla, että ajantasaiset silmälasini ovat tietyn sävyiset. 

  Parhaasta päästä Iiris kuitenkin joukossa oli. Ja luistelukokemus huomioiden varmaan ihan huippu. 

  Tässä pari kuvaa lämmittelystä. Suorituksen videoin, mutta tämän blogin alusta ei salli videon liittämistä.

  Kun minä olin hallilla, riitti Hilpalla puuhaa Liisan kanssa.

  Minä jouduin palattuani mukaan piilosille. Loputtomiin olisi Liisa jaksanut kätkeytyä ja vuorollaan etsiä. Ihan ei ole vielä leikin syvin olemus tytölle kristallisoitunut, sillä kun etsijä, eli minä, aikansa huutelee, että missäs kummassa se Liisa on?, niin jostain kuuluu vieno ääni "täällä".

  Syliinkin ehti Liisa istahtaa. Jotain tässä varmaan Hilppa-mumman pään menoksi kaavaillaan?

  Nyt on pyhäinpäivä. Hautausmaalle vietiin kynttilät jo torstaina. Minä aamulla vetelin reilun tunnin lenkin. Polvi oli aika kivuton. 

  Ensi viikko on näköjään lauantaihin asti ilman erikoismerkintöjä. Lauantaina mennään Mikkeliin Leon kolmivuotissynttäreille. Perhe Tiilikainen tulee sinne myös. Hyvinkään kautta, sillä Iiriksellä on siellä kisat. Tuntuu tytön kisakalenteri olevan aika turvoksissa. 

  Tiilikaiset tulevat Mikkelistä Hollolaan yöksi, joten lasten kanssa saadaan taas temuta. 

  Syksy jatkuu, talveksi pian kääntyy. Välillä synkkiä ovat päivät. Ilman suhteen, tarkoitan. Maailmantilanteen suhteen ne ovat synkkiä kaiken aikaa. Omat päivät, mielialan suhteen, ovat sekalaisia; välillä tummanpuhuvia, välillä vaaleanharmaita, välillä aurinkoisiakin. Niinhän ne tuppaavat olemaan, se on elämää. 

RESILIENSSI KOETUKSELLA

  Karpaloja kerättiin maanantaina. Karpaloja kerättiin myös tänään. Kerättiin, koska maanantaina niin sovittiin. Nyt ryhmää vahvisti myös Hilppa.

  Ilma ei ollut, maanantain tapaan, aurinkoinen. Ei kuitenkaan satanut. Eikä sammalikko ollut jäässä. Mukavaa puuhaa. Saatiin marjoja, saatiin rupatella, saatiin raitista ilmaa. Askelia sen sijaan ei tullut mittariin. Ei tullut, kun autolla pääsi sadan metrin päähän suosta, suolla kerättiin pieneltä alueelta, sillä karpaloa oli runsaasti. Parhaimmillaan pääsi 20 metrin päähän kassilta. Karpaloita kertyi meidän kattilakunnalle noin kuusi litraa. Kuvassa homma on vasta alkupuolella.

  Koko kööri kaislikossa. Paitsi kuvaaja. Tai on sekin, mutta ei kuvassa.

    Todistukseksi kuva kuvaajasta. Olin siis siellä minäkin.

   Otsikko on mikä on. Sen näkee yllä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että resilienssi karpalosuolla oli kovilla. Ne ovat eri tilanteita, joissa resilienssi koetuksella on. 

  Resilienssiä pitäisi kehittää, sanovat viisaat. Totta. Se on kai jonkinlaista siedätyshoitoa. Mutta minulle tulee eteen sellaista, että en jaksa tapella vastaan. Kun toosasta alkaa kuulua Suomen kaunein koti-ohjelman juontoa, ja varsinkin tuomariston huokailua, on pakko laittaa ovi kiinni, kuulokkeet korviin, tai vetäytyä alakertaan. Kuka noita ohjelmia tarvitsee? Hilppa joskus katsoo, mutta en usko, että tarvitsee. 

  Kuka viitsii omaa kotiaan tyrkyttää ohjelmaan? No ne, jotka tyrkyttävät, ja ne, jotka tyrkyttäisivät, jos rohkenisivat, ja ne, jotka tyrkyttäisivät, mutta äly pelaa sen verran, että tajuavat, ettei se kannata, ja ne, jotka tyrkyttäisivät, jos saisivat lottovoiton myötä massia duunata hieno koti. Eli oma lahkonsa tällekin aatteelle on. Ja varmaan oma katsojakuntansa. 

  Ei se ainoa ohjelma ole, Suomen kaunein koti, joka pistää resilienssin lujille, mutta juurikaan ei muista tarvitse kuunnella edes alkujuontoja. Siitä olen iloinen. Sillä mitä lie viidentoista ilmaiseksi näkyvän tv-kanavan ohjelmistoa jos tarkastelee, niin 90 prossaa, kevyesti, on minulle täyttä höttöä, turhanpäiväistä. 

  Älkää kukaan ottako yllä olevaa vuodatusta kovin vakavasti. Jokainen saa rauhassa katsella mitä huvittaa. Mielipiteet ovat minun, teidän katselukäyttäytymisenne teidän. Sitä paitsi ihan tyhmää oli edes tuollaista kirjoittaa, sillä yleisesti jonkin laajemman ilmiön vähättely on merkki kanssaeläjien vähättelystä, tai piilevää vakavammasta kalkkeutumasta. En kuitenkaan kirjoitettua deletoi. Yks puhe ku Sulkavan miehen sökössä. Mutta lupaan olla korrektimpi tulevaisuudessa.