RIEHAKASTA VAPPUA

  Perinteisen oloisessa vappusäässä ollaan. Mutta se ei ole haitannut. Riehakkaasti ollaan aattoa vietetty. Melkein ranttaliksi on mennyt; päivällä syötiin nakkeja ja perunasalaattia, kahvin sekä iltaespresson kanssa oli munkkeja. Simaakin ostettiin litran pullo. Railakasta menoa, eikö vaan? 

  On jokusia ajastaikoja kulunut siitä, kun vappua oikeasti tuli juhlittua. Nuorena kartsalla rälläten, vähän vanhempana ystävien kanssa skoolaten, keski-ikäisenä kotona viiniä litkien. Enää ei rällätä, skoolata, ei edes kahdestaan viiniä litkitä. Ei juuri minkään makuista teollista simaa ja kuivanpuoleisia munkkeja nautitaan, muuten ollaan kuin minä päivänä tahansa. 

  Huomenna ei mennä brunssille, ei mennä Ullanlinnamäelle, ei mennä marssille. Huomenna jatketaan samalla riehakkuuden tasolla kuin tänään; juodaan mitäänsanomatonta simaa, syödään kuivakoita munkkeja. Ja hups, vappu on pian ohi. 

  Tässä nykyisessä tavassa on se etu entisiin, että ei tule krapulaa. Eikä tule isommin hölmöiltyä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ei jää myöskään muistoja. Heille sanon, että ei ole jäänyt menneistäkään. Vaikka kuinka tarkkaan muistelen, niin en yhtään erityisesti mieleen jäänyttä Valpuria saa päähäni. Hauskaa on varmaan ollut. Mutta ei niin hauskaa, että se enää saisi aivojen muistikeskusta euforisiin tunnelmiin. Juhannusten juhlahumusta on sentään monia hauskojakin muistoja. Samoin uusista vuosista. Mikseivät vaput ole jääneet mieleen? Tiijä häntä. Mutta joka tapauksessa VAPPUPAMAUS:

  Vappu on siis pian takana. Äiti on, taas kerran, suorittamassa toipumista. Ei ollut koronatartuntaa, kuume on laskenut, on alkanut syödä. Näin kertoi eilen minulle hoivakodin hoitaja. Kun hänen raporttiinsa kommentoin "Elina on siis palaamassa hänen normaaliin oltilaansa", niin hoitsu vastasi "osuvasti luonnehdittu". Satavuotisjuhlat ovat siten yhä suunnittelussa. 

  Aaton lyhyet on kirjoitettu. Loppuun kuva pupusta, joka kävi ihmettelemässä, mitä omenapuulle, minkä torstaina pätkin läjälle, oikein on tapahtunut.

ELINAJANODOTE

  Kävin eilen vuositarkastuksessa. Uudessa ja hienossa Hollolan sote-keskuksessa kävin. Ei mullistavia muutoksia terveydentilassa havaittu. Lukuisat verikoearvot olivat viiterajoissa. Lääkityksiä on, joittenkin annostuksia päivitettiin, yhdelle uudelle resepti kirjoitettiin. Eli leima tuli Peppen rekisteriotteeseen. Seuraava katsastus vuoden kuluttua. 

  Elinajanodote Suomessa lienee miehillä vähän alle 80 v., naisilla jonkun vuoden päälle 80 v. Kävin googlessa. Nyt tiedän tarkalleen oman tilanteeni: Tilastokeskuksen laatiman hakukoneen (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006398719.html) avulla se selvisi. Kuolen tammikuussa 2029. Hieman täsmällisyyttä haluaisin, sillä tarkka päivä puuttuu. No, karkeat valmistelut peijaisiin toki on mahdollista tehdä tuollakin tiedolla. 

  Leikki sikseen. Ja oma elinajanodotetavoitteeni on kyllä kymmenen vuotta pidempi. Ilman  biogerontologian mahdollistamia keinoja. Toivottovasti oma tavoitteeni on lähempänä totuutta. 

  Äiti-Elina on jo ylittänyt eliajanodotteensa rutkasti. Toissapäivänä hoivakodissa käydessämme selvisi, että äidillä ovat tulehdusarvot kohonneet korkeiksi, on hieman kuumetta ja ruoka ei uppoa. Lääkäri oli määrännyt hänelle suonensisäistä antibioottia. Mutta koska äiti on saattohoidossa, ainoastaa suun kautta annettava antibiootti sallitaan. Sillä siis mennään. 

  Eilen oli äiti taas syönyt paremmin. Häneltä otettiin myös koronatesti. Kunhan tulos selviää, saan siitä tiedon. 

  Alustavasti ollaan jo juteltu hoivakodin henkilökunnan kanssa 100-vuotisjuhlista. Seuraavat päivät näyttävät, tuleeko niistä totta.

  Odotteet ovat odotteita. Luulen, että oli tuleva elinaikani mikä hyvänsä, sen kulumisen jaksan odottaa. Ainakin, jos suunnilleen tolkuissani ja ilman isoja tuskia saan odotella. 

  Lyhyentähtäimen odotus kohdistuu jäittenlähtöön. Ilmat viilenivät, yöpakkaset palasivat. Eilen satoi Hollolassakin lunta. Haneli sanoi viikko sitten, että ennen äitienpäivää vedet lainehtivat. Kun eilen soitin hänelle äidin tilanteesta, oli velj'poika korjannut arviotaan. 

  "Eihä ne, helevetti, lähe, ku ei meinoo päevällä yöriitteet sulloo!"

  Vielä kuitenkin oli Hanelin vankka mielipide, että heti äitienpäivän jälkeen saareen päästään. Jos näin on, niin saareenpääsynodote on jatkunut ainoastaan muutamalla päivällä. Odotteella ja odotteella on näköjään eroa; pidempi elinajanodote on hyvä asia, pidempi saareenpääsynodote huono. Mot.

  Loppuun pari kuvaa vuoden takaa. Ylempi on otettu 29. huhtikuuta. Riitteessä olivat rannat. Alemman nappasin 28. huhtikuuta. Eli ei kovin keväistä ollut silloinkaan, mutta jäät sentään olivat lähteneet.

SARJOJEN SEURAAMISEN VAIKEUS

  Lienee tarkkaavaisille valjennut, että katselemme aikalailla sarjoja. Yleensä uudet sarjat julkaistaan heti kokonaisuudessaan, niin Areenassa, HBO:lla ja Netflix:lla. Katselemme siis kaikki jaksot muutamassa päivässä. 

  Jokusia juttuja julkaistaan, syystä jota en tiedä, siten, että vain jakso viikossa tulee nähtäväksi. Silloin saattaa käydä niin, että lankeamme aloittamaan katselun heti, kun ensimmäinen jakso on nähtävillä. Odotamme viikon, kunnes seuraavaa pääsemme tiirailemaan. Ja vaikeudet alkavat. Usein sattuu, että ei meinaa muistaa, mitä edellisessä osassa tapahtui! Johtuu varmaan osin siitä, kun niin monia eri sarjoja on tullut koko ajan katseltua, eli asiat sekoittuvat hatarassa kaalissa. Osoittain syy on tietysti pelkästään iän myötä yhä huonommaksi muuttuvassa muistissa. 

  Poikkeuksiakin on. Esim. My Brilliat Friendin katselu onnistui vallan mainiosti jakso/viikko-tahdilla. Shetlandsaarten murhat puolestaan tuotti vaikeuksia. Monasti kesti esittevän jakson loppupuolelle saakka, ennen kuin alkoivat tapahtumat valjeta, juoni palautua. 

  Se, ainakin minua, hämää, kun monesti sarjoissa on lukuisa määrä henkilöitä, henkilöitä, joilla kaikkilla on tietty tarkoituksensa juonen kannalta. Ja kun joku nimi laukaistaan esiin, niin eihän se minulle heti sano yhtään mitään. Nimimuisti ei koskaan ole ollut vahvuuksistani parhaita.

 

  Teimme tässä päivänä muutamana Hilpan kanssa diilin. Täst'edes jaksamme odottaa, kunnes koko sarja on nähtävillä. 

  Omat murheensa on nopeammalla tahdilla katselussakin. Olen huomannut, että jos kyseessä on vaikka 8-osainen juttu, ja tuijotamme siitä kaksi jaksoa päivässä, niin ensimmäiset neljä kuluvat siihen, että yrittää päästä perille, mitä sarjassa tapahtuu, viimeiset neljä puolestaan siihen, että yrittää muistaa, mitä neljässä ensimmäisessä tapahtui. Pitääköhän tuplata päivittäinen B12-annos? 

 Moottorisahan otin edellisellä reissulla Anttolasta mukaan  Huomenna aioin tehdä pienimutoisen sahauksen. Takapihallamme on yksi omenapuu, vaalea kuulas. Sitä ovat jänikset syöneet monina talvina, mutta hengissä se kestänyt. Joinain vuosina se on tehnyt omenoita parikin ämpärillistä, joinain ei juuri yhtään. Olen puun pitänyt leikkaamalla lyhyenä. Leveyttä sillä on kyllä melkoisesti. Sen vuoksi viime talven lumi pääsi kerääntymään puun oksille siihen malliin, että se kaatui. Eli nyt karsin ja pätkin omenpuun odottamaan jossain vaiheessa taloyhtiön paikalle tilaamaa siirtolavaa. Samoin katkaisen naapurin rajalla kasvavan terijoen salavan. Katkaisen ihan maata myöten. Pitää kesällä kokeilla, saisiko sen juuretkin ylös kaivettua. Tuo salava on ollut turhan työläs kasvi, Se kasvaa kesässä hurjasti, ja on siten leikattava joka vuosi, vähintään joka toinen. Nyt se rieha on loppu, näin naapurin kanssa sovittiin. 

  Vielä käyn talon toisessa päässä kaatamassa erään asukkaan etupihalta tuijan. Se on kasvanut leveyttä ja korkeutta niin, että peittää jo näkyyvyyden, varjostaa sisätiloja. 

  Eiköhän tankillinen bensaa noihin töihin riitä. En tullut ottaneeksi bensa- ja teräketjuöljykannuja mukaan. 

  Niinpä. Aika onnettomiahan nuo meidän murheemme ovat, muistit ja bensan riittämiset. Sota jatkuu osoittamatta laantumisen merkkejä, eikä neuvotteluista ole mitään tietoa. Venäjä yrittää jotakin myös Moldovan suhteen. Tai siltä ainakin näyttää. 

  Lavrov kertoo pitävänsä kolmannen maailmansodan mahdollisuutta varteenotettavana. Ei paljon naurata! Toisaalta ei venäläisten puheisiin ole voinut luottaa. Päinvastoin he ovat yleensä tehneet. Mutta sekään näkökulma ei lohtua tuo; sanoihan Lavrov Intiassa, että Venäjä ei aio käyttää ydinaseita. Huh, huh!

  Loppuun laitan viikonloppuna ystävältäni Karin lähettämistä kuvista yhdistettynä rantalookin 1967 mallia. Minä ja siskoni Ritva (RIP) silloin, kun kesät olivat pitkiä ja lämpimiä. 

KESÄ -67

  Sain tänään vanhalta kaveriltani Kari Parikalta muutamia kuvia kesältä 1967. Kari vietti sen kesän isoäitini Emman (Emchen) "kesäpoikana" Avokkaassa. Saarela oli silloin leskeksi jääneen Emman omistama, ja hän pestasi muutamana kesänä ennen kuin aika hänestä jätti jonkun lukiota lopettelevan, tai juuri koulunsa päättäneen, nuoren miehen Lahdesta kesäkuukausiksi avukseen saareen. Veneellä ajaminen, puiden tekeminen, saunan lämmittäminen, ruohon leikkaaminen, etc., kuuluivat askareisiin, joista iäkäs isoäitini ei enää selviytynyt. 

  Minä täytin tuona kesänä 16 vuotta. Takana oli Pictures-kausi, luokalle jääminen, edessä aikuistumisen oven varovainen koputtelu. Kesätöihin en vielä tuona kesänä mennyt, vaan duunailin Piskolassa kaikenlaisia maalaistalon töitä. Töitä, jotka eivät olleet kellokortin takana, joten vietin paljon aikaa Avokkaassa itseäni reilun vuoden vanhemman Karin seurana. 

  

  Muutama tänään saamistani kuvista minulla jo oli ennestään, jokusia ennennäkemättömiä  Karin skannaamien joukosta löytyi. Kari oli kuvien viereen kirjoittanut aikanaan pienen selituksen, ja ne olivat mukana hänen skannaamissaan sivuissa. Hauska niitä on katsella, asioita mieleensä palauttaa. 

  Tässä kuvassa ollaan syömässä grillarttua sorsaa. Karilla oli metsästyskortti ja haulikko, eli kuva on elokuun lopulta. Tai sitten ollaan käyty salamesällä. Kunnon hiiligrilli oli silloin pop. Kuvassa Äiti-Elina, isoäiti Emma, sisko-Ritva taustalla, sekä Haneli (13 v.) ja minä.

 

  Tiemme Karin kanssa kesän aikana Saaren pohjoisosassa olevan mäen päälle tornin. Neljään elävään puuhun se rustattiin. Ihan luvan kanssa tehtiin.

  

  Ritva ja minä tornin alemmalla lavalla.

Näkymä pohjoiseen ylälavalta.

  Yöretkelläkin oltiin. Ei kovin kaukana, Jänissaarista pohjoisemmman rantakalliolla leiriä pidettiin. Veneen alla nukuttiin. Onneksi ei ollut enne tulevasta. Veneen alla nukkuminen.

  Haneli ei vissiin mahtunut veneen alle. Tämä kuva on selvityksen mukaan otettu aamulla klo. 5:00. 

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Kymppiheppainen Mercury vaneripaatissa jaksoi köykäisiä poika vetää. Kuvassa Hanelin tyylinäyte.

  

  Heinähommia tehtiin Piskolassa, kun se aika oli käsillä.

  Pictures oli haudattu, basso vaihdettu akustiseen kuusikieliseen. Ei minusta soittajaa tullut, vaikka vielä sinä kesänä yrittelin sointuja tavoitella.

  Sinä ikimuistoisena viimeisenä "vapaana" kesänä puksuttivat matkustajalaivat monta kertaa viikossa Mikkelin ja Lappeenranna väliä. Meillä oli saunatuvan hirsiseinään lyijykynällä kirjoitettu aikataulu. Suurta huvia oli ajaa pienellä peräprutkulla melko kookkaisiin laineisiin.

  Tässä kuva, joka on otettu jouluna 1967. Kari oli lienee käymässä Anttolassa, vaikka en sitä kyllä ihan heti jaksa muistaa. Onko minussa häivä Iiriksen näköä? Tai siis tietysti toisin päin.  

Lopuksi kuva, josta ei ole mitään sanomista. En aivoituksiani kesältä -67 niin tarkkaan muista. 

KUNHAN VAAN SANON

  Olen jo aikaa sitten päättänyt olla valittamatta. Ainakin julkisesti. Se on eri asia, kuinka kotioloissa käyttäydyn. En siis valita. Muta ihmetellä toki voin. Vai? 

  Siis ihmettelen. Ihmettelen sitä, miksi näitten vaikeittein aikojen julkisuuteen tuoma asiantuntijoiden lauma istuu tomerana studiossa suoltaen ilmoille itsestäänselvyyksiä? No, eivät kylläkään kaikki, joukosta löytyy paljon asiantuntemusta. Mutta kun esimerkiksi toimittajan kysymykseen "miksi niin monet maitten johtajat käyvät Kiovassa" vastataan "he käyvät osoittamassa tukeaan Ukrainalle", ei vastaajan tarvitse olla ainakaan erikoisasiantuntija. Toisaalta voi vika olla toimittajissakin; kysymykset ovat typeriä. Typerän kysymyksen edessä asinatuntijan manttelin ylleen pukeneen on vastattava vaikka typerästi.

  Asiantuntijoita tarvitaan. Ja niitähän tuntuu löytyvän joka lähtöön. Ennen olivat tittelit arkipäivää. Oli prokuristia, oli kanneviskaalia, oli sekatyömiestä, oli pyykkäriä, oli asessoria, oli  välskäriä, oli mäkitupalaista, oli siltavoutia. Verokirjassa piti olla titteli. Työtodistuksessa piti olla titteli. Kirjeessä piti olla titteli. Nykyään tittelin saavat vain erityiset merkkihenkilöt sekä asiantuntijat. 

  Toinen asia, josta en valita, ainoastaan mainitsen. Kun Emmerdalea tulee katsottua livenä, niin mainoksiakin tulee nähtyä. Eilen ihmettelin erään naistenvaatefirman mainosta: Meiltä löytyy mekkoja kaikille naisille. Lähinnä ihmettelin kohderyhmää. Täytyy olla melko rajattu joukko ihmisiä, jotka haluavat ostaa mekkoja kaikille naisille!

  Nyt on välikevennyksen aika. Hollolaista sielunmaisemaa kuvattuna Kapatuosian linnavuoren näkötornista 23. toukokuuta 2012, ei melkein kymmnen vuotta sitten.

  Koska mitään järkevää ei enää tule mieleen (ihme se olisikin) niin laitan muutaman sitaatin.

   Kun olin 5-vuotias, äitini sanoi minulle aina, että onnellisuus on avain elämään. Kun menin kouluun, he kysyivät minulta, mitä haluan olla isona. Kirjoitin "onnellinen". He sanoivat minulle, etten ymmärtänyt tehtävää, ja minä sanoin heille, etteivät he ymmärtäneet elämää  (John Lennon)

  Menestykseen riittää selviytyminen (Leonard Cohen).  

  Rauha on aikaa, joka kuluu kiväärin lataamiseen (Bob Dylan)

  Voit kokea latauksen, mutta et voi ladata kokemusta (Billy Bragg)

  PS. Palkitsin itseni ostamalla Fiddler Cup-hatun. Netistä sen ostin. Matka Tanskasta kesti 11 päivää, sillä pääsiäinen seisotti kotsaa jossakin terminaalissa. Hatun tilasin, sillä halusin samettisen hatun. 

  Viulua en ryhdy soittamaan, vaikka tältä osin valmius onkin.

LEMUA KEVÄÄSSÄ

  Jo alkavat peltoaukeat luovuttaa lumipeitettään. Samoin aurinkoiset tienlaidat ovat paljaina. Valkovuokkojakin eilen bongasin lämpimältä pientareelta. Yöt ovat olleet plussan puolella, päivisin plussaa 15. Eivätköhän ala järvien rannatkin hiljalleen sulaa? 

  Lenkillä saa sieraimiinsa maanläheistä hajua; mullan ja koiranpaskan. Paljastuneita koiran jätöksiä täytyy varoa. En niistä kuitenkaan marmata, enemmän kismittää ihmisten nakkelema roina. Pakko sanoa, että edellisvuosia vähemmän näyttää roskaa teiden varsilla olevan. Yksi merkillepantava muutos on tupakka-askien puuttuminen. Näkyy selvästi maisemassa tupakoitsijoiden raju vähentyminen. Osittain luonnollista poistumaa, osittain järjen voiton aikaansaamaa. Tuo tupakoitsijoiden väheneminen. 

  Aamulla kävin Vianorilla renkaiden vaihdossa. Pienen lenkin tein Renkomäen maisemissa homman valmistumista odotellessa. Dallatessa näkyi sama ilmiö kuin Hollolassakin; roskien määrä oli yllättävän vähäinen. Jotain hyvää tähän murheellisten uutisten aikaan. 

  Vilkaisin piruuttani satelliittikuvaa Avokaan seuduilta. Ei siellä vielä tietysti sulia paikkoja näkynyt. No, Rupakossa, Kuparonvirassa  ja Väätämössä toki oli jäätöntä. 

  Koska lunta on vielä jonkin verran, näkyi kuvasta selkeästi, missä on avohakkuita viime vuosina tehty.

Infrapunaominaisuutta käyttäen oli helppo havaita valkeat aukeat ja puuston peittämät punaruskeat alueet. Osa valkeista länteistä on tietysti peltoja, mutta ne suunnilleen osaan paikallistaa. Kyllähän noita metsiä näkyy hakatun. Pitäisiköhän tulostaa kuva, ihan korvasienen mahdollisia kasvupaikkoja ajatellen? 

  Tämä on odottelun aikaa. Jos olisi kevät lähivuosien tapainen, niin viikon kuluttua liploteltaisiin saareen. Mutta nyt menee viikkoja vähintään kaksi, ehkä kolmekin. Tarkastin, jottei tulisi paskaa puhuttua, hieman asiaa. Saareen päästiin viime keväänä 26, huhtikuuta, v. 2020 23. huhtikuuta, vuonna 2019 27, huhtikuuta ja v. 2018 4. toukokuuta. Noita vuosia aiemmat tilastot eivät kerro jäitten lähdöstä, sillä Hilppa ei ollut vielä eläköitynyt, joten ensireissu sijoittui sopivaan viikonloppuun.

  Jäissä ollaan neljänä edellisenä keväänä saareen sohlattu. Yleensä Kiukuanselällä on ollut puikkojäisiä lauttoja, kun olen Hanelin rannasta usmuuttanut. Potinlahdessa olen joutunut murtajan töihin, sillä se on tunnetusti kylmä ja varjoisa paikka. Jäissään, muttei päissään, tulee oletettavasti tänäkin vuonna ensimmäistä kertaa saari veneellä saavutettua. Kunpa se päivä koittaisi pian.

  Sitä päivää odotellessa jatkaa elämä vahalla radalla. Olen musiikissa kuuntelemassa joitakin minulle hieman tuntemattomaksi jääneitä artisteja ja bändejä. Mm. Foo Fighters ja Kurt Vile ovat soineet kuulokkeissa. Varsinkin jälkimmäinen miellyttää kovasti. 

  Loppuun en laita kuvaa edellisvuotisista jääsärkijähommista, vaan laitan Andy Warhol-vaikutteisen joutsenkuvan.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ

  Hieno pääsiäispäivän aamu. Lenkille lähdin 6:20 auringon noustessa pilvettömälle taivaalle. Kun ennen kahdeksaa palasin, olivat lapset jo hereillä. Olivat nousseet etsimään pääsiäispupun yöllä piilottamia yllärimunia. Ja olivat löytäneet myös.

  Joopa joo. Puput toivat munia? Tai tiput? Tai noidat? Vaikea sanoa. En ollut näkemässä. En ole nähnyt joulu-, riihi- tai navettatonttua, peikkoa, enkä hammaskeijua myöskään, vaikka kyllä ne ovat olemassa. Hieman salamyhkäisiä ja intimiteettisuojastaan tarkkoja vain ovat. 

  Tulin aamulla dallatessani miettineeksi kaikenlaista. Sitäkin, että talvi- ja jatkosodan kokeneet alkavat harveta. Mutta ei hätää. Kyllä me 1950-luvun alussa syntyneetkin olemme sitkeää väkeä. Olemme eläneet Markus-sedän ja kreivi Creutzin ajan, todistaneet Aku Ankan maahan tuloa, kuunnelleet putkiradioista Kekkosen ensimmäistä valintaa, Maamiehen tietolaaria, Lauantain toivottuja, Politiikan arkipäivää, Baskervillen koiraa ja muita kuunnelmia, kokeneet television yleistymisen, nähneet Rin Tin Tinin, Lassien, tohtorit Ben Casey ja Kildare, Tupla ja kuitti-ohjelman Kirsti Rautiaisineen, Levyraadin Jaakko Jahnukaisineen, Kauko Saarentauksen piippuineen, Tänään kotona-ohjeman, nauraneet Maxwell Smartille ja Jatkoajalle, hypännneet Peyton Placesta Twin Peaksiin, siirtyneet pennittömään rahaan, tanssilavoilta diskoihin, tangosta rokkiin, rasvaletistä beatlestukan kautta hippilookiin, hypänneet käsivälitteisitä puheluista automaattikeskuksien kautta kännykkäaikaan, ajautuneet kylän juoruilijoiden ja riidankylväjien sinänsä viattomasta aikakaudesta somen kaikenkattavaan sekamelskaan, hyvästelleet sälesukset, raappahousut, jalkarätit, haitarijatsarit, nailonpaidat, tupeeratut tukat, kansakoulun, pankkikonttorien verkoston, peltikatolla kälvätyt muikut, kirkkoreet, pyhät, jolloin kaikki paikat olivat kiinni, viinanmyyjät torin kulmilla, kuusipäiväisen työviikon. Jollei tuossa läyhkeessä jalostu sitkeäksi ihmiseksi, niin missäs sitten?  

  

  Sellasta. Ei kannata otta kovin tosissaan näitä sepustuksia. Ehkä mieluummin miettien, oliko ennen kaikki paremmin?  Minusta joku asia saattoi olla, joku ei. Vaan turha niitä kaipailla, menneitä aikoja. Takaisin ne eivät tule. Onneksi.   

ULKONA JA SISÄLLÄ

  Aamulla, kun palasin lenkiltä hieman ennen kahdeksaa, olivat Hilppa ja Iiris heränneet. Hilppa oli aamukahvia juomassa, Iiris katseli jotain juttuaan Netflixiltä. Minä vaihdoin vetimet, menin sansikahveille. Pian huomasin, että Iiris oli sulkenut teeveen. 

  "Kappas tyttöä", tuumin yllättyneenä. Menin keittiöstä olohuoneeseen osoittaakseni huomanneeni tapahtuman. Mitäpä näin? 

 

 Näin selityksen: Iiriksen puhelimen esto aukeaa kahdeksalta! No, ei Iiris itseasiassa ole varmaankaan pahimmasta päästä. Luisteluharrastus vie niin paljon aikaa, että toosan tuijottamisen hänelle joskus suo. Kun perhe Tiilikainen lähti iltapäivällä kaymään Lahdessa Jonin veljen perheen luona, ei hän ottanut puhelinta edes mukaansa. 

  Iiris oli aamulla ajoissa hereillä. Anna, Joni ja Liisa sen sijaan nukkuivat urakalla. Tai ainakin pitkään. Liisa valvoi yöllä jonkin verran, joten siinä lienee syy. Iiiris puolestaan nukkui kuin tukki kanssamme makkarissamme puppapatjallaan. 

  Liisan tukka oli pitkälle aamuun kestäneen unen jäljiltä kuin ammuttu kanto, kun hän aamupalalle urkeni.

  Päivällä lähdettiin porukalla ulos. Läheiseen leikkipuistoon dallattiin. 

  Lunta oli puistossa vielä runsaasti. Se ei kuitenkaan estänyt kiipeilyä.

  Tiilikaiset lähtivät tosiaan Tiilikaisille päiväkahvin jälkeen. Me vedettiin henkeä, katsottiin eilinen Emmerdale, uutiset, sekä tämänpäiväinen Emmerdale livenä. Harmi, että ei tuluksista löytynyt kuohujuomaa. Huomasin näet, että Emmerdalesta esittiin yhdeksästuhannes jakso. No, pitänee varustautua paremmin, kun kymppitonni tulee täyteen.

  Ilmat suosivat pääsiäsaikaa. Huomenna on jo melko lämmintä, sunnuntaina ja maanantaina vielä lämpimämpää. Ei ole poissuljettua, etteikö kevät oikeasti näyttäytyisi. Eikä yhtään liian aikaisin. 

  Ensi viikolla on kalenterissa renkaitten vaihto. On se ihan oikeasti myös. Seuraavalla viikolla on vuositarkastus. Minulle. Verikokeissa kävin pari viikkoa sitten. Melkoinen määrä erilaisia tuloksia oli saatu, kun Omakannasta kuikuilin. Mitään en niistä muuta ymmärrä, mutta viitearvoissa näkyivät olevan. Eli toiveissa on, että ei kovin ikäväksi muodostuvaa tapahtumaa ole lääkärin kanssa odotettavissa. 

  Tein tuossa iltapäivällä jonkun testin. Sen nimi oli, kai, "MIHIN USKOT". En enää tarkemmin muista, mutta kopioin tuloksen muistiin. Se oli kai itävaltalaisen psykologin,  tai jonkin muun oppineen, laatima ja siinä kysyttiin 70 kysymystä, joihin jokaiseen vastattiin ruksaamalla lähimmäksi sattuva asteikolla yhdestä viiteen. Tässä siis tulos:

 Uskot yhteiskunnalliseen vastuuseen. Ovatko Edward Snowden ja Mahatma Gandhi sankareitasi? Kenties. Joka tapauksessa uskot siihen, että elämässä on kyse ennen kaikkea vastuun ottamisesta – omasta itsestäsi, muista ihmisistä ja ympäristöstä. Näet elämäsi laajemmassa yhteydessä ja tunnet itse olevasi osa suurempaa kaikkeutta. Yksi tai useampi seuraavista periaatteista on sinulle erityisen tärkeä: panostaminen tuleviin sukupolviin, terveystietoisuus, luonnonläheisyys, aitous ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. 

   Et usko Jumalaan. Tämän oletkin jo varmasti tiennyt entuudestaan: et ole uskovaista tyyppiä. Rukoileminen ei ole sinun juttusi, etkä tiedä, miksi joku Jumala antaisi sinulle voimaa. Muut asiat elämässä ovat lähempänä sydäntäsi. Löydätkö ne tästä palautteesta? Vai olemmeko unohtaneet jotakin? Siinä tapauksessa kirjoita meille kommentti!

  Melkoisen mairittelevan kuvan se antaa. Tai tietysti vähemmän mairittelevakin se voi olla, mutta minua se mairittelee. Yritin ihan rehellisesti laittaa oikean arvion jokaiseen kysymykseen. No, tunnistanko itseni vastauksesta? Toki haluaisin, mutta en tuota cv:heni uskaltaisi laittaa. 

MUISTIN MESTARI

   Lähdin aamulla dallaamaan kuntakeskukseen. Tarkoituksena oli käydä kirjastossa, apteekissa ja Prismassa. Muutaman satametrisen käveltyäni muistin, että en ollut ottanut maskeja taskuun. Eiku hakemaan! 

  Uusi yritys. Puolessa välissä muisti palautui taas; lompakko, kele, oli sekin jäänyt kotiin. "Sitä en kyllä hae!", tuumin. "Puhelimella voi maksaa, siitä löytyy myös kirjastokortti ja kelakortti", tarkensin asioita mielessäni. 

  Kelakortin avulla voi osoittaa Hollolan Apteekin kanta-asiakkuuden. Yleensä sen todistan luettamalla viivakoodin ajokortista. Puhelimeen ladattu kirjastokortti toimiin hyvin lainausautomaatilla, mutta sillä ei pääse sisään. Jostain syystä omatoimiaikoina käytössä oleva lukija, joka aukaisee oven, ei suostu toimimaan puhelimen kortilla. Mutta kirjasto on arkisin auki yhdeksästä alkaen, sillä samoissa tiloissa on kunnan palvelupiste. Joten lompakon hakeminen ei ollut tarpeen. Ainoa, että S-bonus jäisi saamatta. Kyllä sekin kortti on googelepayssa, mutta yhtä rumppoomista on ensin vaihtaa sovelluksessa käyttöön bonuskortti, sitten takaisin maksukortti. 

  Joopa joo, sellaista on nykyaika. Ei tuota posaa juuri tarvitse perstaskua venyttämässä pitää. Vielä kun ajokortin siihen saisi. Jostain syystä kehitteillä ollut digiajokortti ei ole edennyt. 

  Aletaan olla tilanteessa, jota jo joskus viime vuosituhannen lopulla Hanelille ennustin. Sanoin hänelle, puhelinta näyttäen, että tulee aika, jolloin tässä on henkkarit, lompakko, kaikki, mitä mukanaan tarvitsee pitää. Haneli nauroi persettään repien, sanoi, että ei taija ihan het'huomenna tulla!

  Jälkihuomautuksena edelliseen: Ei tuo ennakointi, mitä Hanelille julkitoin, ollut omaa näkemystäni, vaan olin sen jonkun viisaamman visioinnista bongannut.

  Sellaiseksi on muisti siis mennyt. Ei kannata sille paljon naureskella. Täytyy vain toivoa, että kaukana on vielä aika, jolloin palaan takaisin kysymään, että minnes minä oli menossa?

  Pääsiäinen on ovella. Lammasta ollaan aamulla, ennen "Muistin mestarin" matkaa, käyty ostamassa. Samoin muuta tarvittavaa. Minä hankin Prismasta Marsikin Arinaleipää. Siltäkin osin on pääsiäinen turvattu. 

  Huomenna siivotaan, vielä kaupasta jotakin haetaan. Sitten saavat vieraat tulla. Ai niin, pitää kuitenkin yksi reissu ennen sitä tehdä: pajunkissoja noutaa. Oletan, että paikka (vanha pelto keskellä omakotialuetta), mistä olemme joka vuosi pajunkissoja hakeneet, on kunnan maata. Rikos se taitaa olla joka tapauksessa. Mutta vuosien saatossa havaittujen jälkien perusteella rikoksentekijöinä emme ole läheskään ainoita.

  Loppuun laitan kuvan nuotan potkimisesta. Pääsisiköhän sitä juhannuksen kantissa tuota touhua katselemaan?

Ja sama käänteisissä väreissä.

LYHYET ASKELEET

  Eilen palattiin Hollolaan. Aamulla lähdettiin saaresta. Jäätietä kylille usmuutettiin. Tai ei oikeastaan kovin usmuutettu, sillä tiellä olevaan muutaman sentin vesikerrokseen oli pakkanen tehnyt ohuen jääkannen. Se teki ajosta väkisinkin jäätielle asetetun nopeusrajoituksen (30 km/h) noudattamisen helpoksi. Kun Virtasalmesta päästiin Harvioin puolelle, alkoivat jarrujen ja luistoneston varoitusvalot palaa. Luistoneston olin kyllä jo ottanut pois päältä heti jäälle ajettuani. 

  Anttolan rannassa oli oli syvät raiteet Vanhanpappilantielle. Onneksi ymmärsin ottaa kunnolla vauhtia, joten mantereelle päästiin. 

  Hetkeksi pysäytin auton. Kun kohta jatkettiin matkaa, olivat varoitusvalot sammuneet.

  Lunta ja räntää sateli lähes koko matkan. Hollolassa oli uutta lunta maassa monta senttiä. Se kyllä suli päivällä pois.

  Hollolassa ei ole kevät viikossa edistynyt juuri lainkaan. Eli vanhan kansan sanassa kukonaskelin kesä lähestyy. Kun aamulla kävin lenkillä, olivat varjoisat osuudesta yhä jäisiä. Pieni yöpakkanen oli myös jäädyttänyt eiliset sulavedet petollisiksi kulkea. 

  Vähän näyttisi sää lämpenevän, yöpakkasetkin vähenevät. Kyllä se sieltä tulee, kevät, kesä perässä, kun maltetaan rauhassa odotella. Taikka tulee ne, vaikka ei maltettaisikaan. Mutta ei sen nopeammin. 

  Laitanpa kuva seitsemän vuoden takaa, 11.4.2015. Jos lähtisin nyt katsomaan onko tuolla paikalla sinivuokkoja, pitäisi ottaa lumilapio mukaan. 

  Nyt eletään pääsiäisviikkoa, malkamaanataita. Taitavat malkapuiden keräilijät olla vähissä. Jolleivat omasta silmästään niitä nouki. 

  

  Tikkutiistaina mennään käymään äidin luona.

  Kellokeskiviikkona käydään kaupoissa hankimassa muonaa loppuviikoksi. On aikaa mennä, koska karjankelloja on turha lähteä kuulostelemaan.

  Kiirastorstaina siivotaan ja illansuussa tulee perhe Tiilikainen.

  Pitkäperjantaiksi jotakin keksitään, uloskin lähdetään. 

  Lankalauantaina jatketaan perjantain ohjelmaa.

  Sukkasunnuntaina syödään lammasta. 

  Toisena pääsiäispäivänä perhe Tiikainen palaa Espooseen.

  Kirjoittaja pidättää oikeuden muuttaa tapahtumalistaa, sillä hän ei ole selvillä perhe Tiilikaisen suunnitelmista, ja se saattaa aiheuttaa korjaustarpeen.

  Aamulla laulelevat mustarastaat. Laulelivat ne jo viime viikolla Anttolassakin. En muista aiemmin ennen toukokuuta kuulleeni moista. Siis Anttolassa. Vaikka kevä on jumittunut, mustarastas on virkellä mielellä. Luulen. Sillä ei laulu itkuvirreltä kuulostanut. 

  Pääsiäisen jäkeen on huhtikuu yli puolenvälin. Eli kun yhdestä piinaviikosta päästiin, alkavat seuraavat. Piina loppuu tietoon siitä, että vapaana lainehtii Saimaan vesi Sappulanselän, Kiukuanselän ja Saukonsalon tietämillä. Kuten sanottua, siemenpotut on jo hankittu.

KAKKUA TULEE, EHDOTONTA

  Sadetta hieroo harmaa perjantai. Enimmäkseen sisällä ollaan. Minä sentään tein aamulla tarvittavat talonmiehen työt: Lämmitin leivinuunin (viimeistä kertaa tällä reissulla), kannoin puita valmiiksi tuleviin koitoksiin, valmistelin saunan (puut, vedet), toin ylös pari ämpärillistä vettä. 

  Eilen saatiin rysäytettyä rannalta viisi runkoa paloiksi, palat rannalle, risut kasalle metsään. Hyvä juttu. Ei noita maisemallisesti ei niinkään kauniita puita oikein kesällä viitsisikään kaataa. Jään päälle ne luonnostaan hojeltuivat. 

  Yksi tervaleppä jäi kaatamatta. Se pirulainen on kovasti saunaan päin kallellaan. Tuulikin oli eilen etelässä, eli suoraan maalle päin, joten jätin paikoilleen. Tänäänkin tuulee samasta suunnasta, eikä vesisateeseen tee mieli muutenkaan mennä touhuamaan, joten huomenna puun hojellan. Konstilla se oikeaan suuntaan kaatuu, vaikka ei tuulelta apua saisikaan. 

  Eilen toimin kuin majava; tein tervaleppään jo kaatoloven valmiiksi. Majavakin nakertaa rungon melkein poikki, odottaa sitten sopivaa tuulta ennen kuin tekee työn loppuun. 

  Hilppa sai aamulla kimmokeen. Sai kimmokkeen sitruunasta. Oli näet ottanut yhden sitruunan mukaan. Koska sille ei ollut ilmaantunut käyttöä, päätti hän tehdä sitruunakakun. Sen verran kananmunia, voita, jauhoja, sokeria ja vanijasokeria tuluksista löytyi. Sitruunasta kakkuun käytetään vain raastettu kuori, joten saimme kylkiäisenä kannullisen siruunamehua.  

Päiväkahvilla tulee siis kakkua, ehdottomasti. 

  Talonmiesvelvollisuudet hoidettuani otin kameran, menin ulos. Tuli mieleen kokeilla, kuinka kamera pelaa. Jääsirkuksen katastrofi on yhä mielessä. 

  Kyllä se toimii. En vieläkään ymmärrä, miten onnistui sähläämään 71 kuvaa Iiriksen ryhmän esityksestä. No, esityksiä tulee lisää. Otan seuraavalla kerralla kuvia 105. 

  Todisteen kameran toimimisesta pari kuvaa: Leikkimökki pilkottaa kinoksen takaa.

Tammi pitää oksin juurin kiinni lehditään.

  Siinä oletettavasti viimeinen raportti saaresta ennen avovesiä. Pyhäaamuna suunnataan Hollolaan. Sieltä tilannearviota luvassa. Lähinnä siitä, kuinka naapurit ovat selvinneet lumimyräköistä ilman vt. talonmiestä. 

HUOMENNA SAHA LAULAA

  Ilma päätti muuttua sateesta poutaiseksi. Jopa aurinko ilmestyi aamulla ilahduttamaan. Eli lähdettiin pilkille. Mukava siellä oli istuksia, selkä vastatuuleen, nokka kohti aurinkoa.

  Pari tuntia jäällä vietettiin, muutama reikä kairattiin. Kalansaalis oli olematon. Hannu sai yhden ahvenen, muut vähemmän. Mutta maailman asioita pantiin urakalla järjestykseen. Siltä osin asiat ovat kunnossa. Viimeistä silausta vailla. Se silaus on, että maailma tekemästämme urakasta ottaa vaarin. Saattoi siis mennä turhaksi työksi. Maailma ei ole hanakka ottamaan muutaman pilkkihenkilön järjestelyjä kuuleviin korviinsa, luulen.

  Pilkkireissun aikana muhi possunpaisti leivinuunissa lanttujen, porkkanoiden ja sipuleiden ympäröimänä. Potut keitettiin kaveriksi. Tulivat jäällä taivaltamisessa menetetyt kalorit pian korvatuksi. Hyvää evästä, vaikka oli puolukkahillo oli unohtunut kotiin.

  Iltapäivällä alkoi pilveillä, mutta sateelta säästyttiin. Saunassa käytiin hyvissä ajoin. Pientä iltapalaa, uutisia, Emmerdalea, suoratoistoa. Viimeksi mainittu jouduttiin hetkeksi keskeyttämään, kun Iiris ja Liisa soittivat videopuhelun. Melko kaoottinen se aina on, videopuhelu, kun Iiris pitää puhelinta. Tytöllä tuppaa olemaan aina jotain näytettävää. Sellaista näytettävää, mitä täytyy laukata etsimässä milloin mistäkin. Puhelin kädessä siis. Mutta kyllä häilynnän seasta päästään lapsiakin näkemään, heiltä kuulumisia kyselemään. Iiris uteli. että koska hän pääsee saareen. Kerroimme, että kunhan jäät lähtevät, niin koska vaan. Iiris kysyi, saako hän ottaa kaverin mukaan. Mehän tietysti lupasimme. Sitten Iiris vielä muistutti minua siitä, että olin luvannut rakentaa majan. Niin kai olin tullut luvanneeksi. Yks puhe ku Sulkavan miehen sökössä: maja tehdään, yhteisvoimin, yhteisen suunnitelman mukaan. Se tulee olemaan hauskaa! Ehkä lopputulos suorastaan naurettavaa. 

  Eihän tässä ole enää kuin reilu viikko, kun perhe Tiilikainen tulee pääsiäisen viettoon Hollolaan. Niin ja Lahteen myös. Päästään kunnolla lapsia jututtamaan.

  Huomenna lähtee moottorisaha laulamaan. Ajattelin kaataa saunarannasta muutaman tervalepän, ehkä jonkun haavankin, rantatöyräältä jääälle. Ihan maisemallisessa tarkoituksessa. Pimentävät suotta, eivätkä nuo puut pitkälle työntyvine oksineen mitään komistuksia ole. Pätkin rungot jäällä, roudaan törmälle odottamaan toukokuuta ja kirvestä. Oksasavottaan tulee Hilppakin osallistumaan, eli risut raahataan maalle läjään. 

  Kyllä niistä puista klapeja monta saunanuunillista syntyy. Teen pinon metsään, olkoon siellä kuivumassa vuoden, pari. Kunhan liiteriin tulee tilaa, kärräilen sinne. Voi olla, että en isommin muuten puuhommiin ala. Vaikka jos tekemisen puutetta ilmaantuu, saatan pari pystyyn kuollutta mäntyä kesällä kaataa. Ja nuori koivikko saunan itäpuolella kaipaa pian harvennusta. Riippuu mielihalusta, akuutti tarve ei aja moottorisahaa käyntiin nykäisemään. 

  Siinä tälle illalle. Ja ilman pienintäkään kommenttia sodasta, lakoista, kehysriihestä. Tai ei ihan sentään. Alussa mainitsemassani maailman asioiden kunnostamisessa noihinkin puututtiin. Vaikka tosiasiassa vähän me jäällä ikävistä asioista juteltiin, enemmän mukavista. Elämässä tarvitaan vastapainoa.

HUONO TAI ERITTÄIN HUONO

  Ajokeli on koko maassa huono tai erittäin huono. Mikäli ylen aamu-uutisiin on luottamista. No, en tuota kyseenalaista kovinkaan pontevasti. Sentään luotto yleen ei ole kokonaan menetetty. 

  Tänne lunta eilisen viime yön aikana on kertynyt vain pari, kolme senttiä. Plussakeli, sade on tullut osin vetenä. 

  Aika talvinen maisema avautuu huussin ovesta. Monena keväänä on tähän aikaa vuodesta ollut maa paljaana. 

  Tälle päivälle ja ensi yölle on povattu lunta, räntää, vettä. Kuinka paljon sade tulee lumena? Huomenna ollaan viisaampia. 

  Keskiviikko ja torstai näyttävät lähes sateettomilta. Perjantaina kahahtaa taas saderintama tuoden taivaalta vettä jossain olomuodossa. Lauantai ja sunnuntai ovat sitten parempia ulkona oleskeluun. 

  Ajokeleistä en sano mitään, sillä en lähde kokeilemaan, mutta jos oli meillä edellisellä reissulla olosuhteet hyvät tai erittäin hyvät, voi niistä nyt sanoa kehnot tai erittäin kehnot. 

  Ikä on vain numero, eikä huonoja kelejä ole, on vain huonoja varusteita. Näin sanotaan. Minä sanon, että ikä ei ole numero, ikä on sana. Ja sanon myös, että ihan kelvolliset tamineet kyllä löytyy, mutta mieluummin pysyttelen pirtissä, katselen välillä vaakatasossa tulevaa lunta/räntää, t-paidassa pasteerailen. Mitäs hittoa sellaista tekemään, mikä ei ole mukavaa. Jos ei ole välttämätöntä.

  Eilen oli aamusta sentään kohtuullinen keli hiihdellä. Käytiin lykkimässä naapuripariskunnan kanssa heidän jäälle tekemänsä viiden kilometrin latu kahteen kertaan. Hieman alkoi toisella kiekalla pyryttää hienorakeista nuoskalunta. Se pyrki välillä tarttumaan suksien pohjiin. 

  Tänään ei hiihdetä. Kuten sanoin, tänään ollaan pirtissä. Huomenna mennään aamusta pilkille. Näin ainakin eilen alustavasti sovittiin. Minulta unohtuivat toukat kauppaan, mutta Hannulla kuuluu olevan. Eiköhän muutama jouda lainaksi minullekin. 

  Sodasta kuluu taas ikäviä ja erittäin ikäviä uutisia. Sota on aina kauheaa tai erittäin kauheaa. Kun sodassa otetaan siviilit kohteeksi, on se erittäin kauheaa. Siviileihin on Ukrainassa kohdistunut sotarikoksiksi luokiteltuja tekoja kaiken aikaa, mikäli uutisiin on uskominen. Taidan kallistua uskomaan, joskaan en ihan jokaiseen kuvaan, jokaiseen kommenttiin, välttämättä luota. Tällainen tapa sotia on Venäjälle tyypillistä, sanotaan. Varmasti näin on, sillä esimerkkejä lähimenneisyydestä löytyy. 

  

  Sivuhuomautus: Kello on 7:22, ulkona on alkanut tiputella juuri ja juuri lumeksi luokiteltavia hiutaleita. 

  Minä olin sodan alkupuolella toiveikkaana sitä mieltä, että Venäjän kansa nousee sellaisella voimalla vastustamaan sotaa ja Putinia, että valta Kremlissä vaihtuu. Ajattelin, että tiukat pakotteet, jotka vaikeuttavat myös tavallisten ihmisten elämää, nopeuttavat tapahtumia. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kansannousua ei tule. Hallinto on tukahduttanut mielenilmaisut kovaotteisesti ja pakotteet koetaan ilmeisesti yhteiseksi riesaksi ja ne ovatkin ilmeisesti lisänneet Putinin kannatusta. 

  

  Tuli kuitenkin sotaa sivuttua, vaikka tänne piti tulla sitä karkuun. Eihän sellaista karkuun pääse. Kuitenkin etäisyyttä hieman haluan. Joten rajoitan taas uutiset aamu- ja iltauutisiin, ja lupaan olla  surfailematta pitkin päivää webissä. 

  Loppuun vielä pari kuvaa per aamu tänään.

IHA KU EI OIS POIS OLTUKKAAN

  "Ajoissa kun lähtee, niin ajoissa perillä on" (uudehko savolais-etelä-hämäläinen sananlasku). Eli kun ennen kahdeksaa lähdettiin, niin ennen kymmentä oltiin Potinlahdessa. Eikä tavaroiden kanssa jäätä ylittäessä varttia enempää mennyt. 

  Jäätie ja olosuhteet jäällä kulkemiseen olivat hyvässä kunnossa. Itse asiassa ihan samanlaista oli saareen dallustaa kuin oli kaksi viikkoa sitten oli sieltä pois tulla. Välillä oli kai ihan lumettomaksi jääpeite mennyt, mutta kun uutta lunta tuli, yöpakkaset ovat olleet kovia, niin sellainen muutaman sentin kerros valkeaa siellä on. Ei haittaa menoa, ja on hyvä hiihdellä.

 Pirtin ovi avattiin koko lailla kymmeneltä. Kymmenen on se aika, jolloin entivanhaan soivat sielun kellot. Näin kertoivat minulle joskus isot pojat. Sellaiset, joilla oli henkselit ja viinakortti. Siihen aikaan Alko avasi ovensa kymmeneltä. 

  Nyt kyllä eksyin kontekstista. Ei Alkon aukeamisen historia kuuluu tähän blogiin. Siis asiaan. Tuvassa oli 15 astetta lämmintä, kun sen ovi aukesi. Eiku tavarat sisään, uuneihin tulta, pattereita päälle. Sitten avanto auki, vettä taloon, tulokahvit.

  Kun kaikki tarpeellinen oli tehty, istuksittiin hetki laiturilla. Auringonpaisteesta kannatti nauttia, sillä sitä ei taida tulevina päivinä olla tiedossa.

  Minä olin pukeutunut suosimaani mallistoon: Itäblokki 1983, "Bulgaria". Se on ajaton kuosi.

  Ilmat eivät tosiaan taida meitä helliä samalla tavalla kuin edellisellä reissulla. Lunta on luvassa useana päivänä. Reilusti vielä. Ennusteet ovat tupanneet muuttumaan melko nopealla aikataululla. Toivottavasti niin käy nytkin. Parempaan suuntaa, jos toivoa saa. Mutta siihen tyydytään, mitä säiden haltijat suovat. Ollaan, eletään, ulkoillaan, kelien mukaan.

  Eilen oltiin katsomassa Iiriksen Taitoluisteluklubin esitystä, Jääsirkusta. Mukava puolitoistatuntinen se oli. Esityksessä pääsivät kaikki kerholaiset jäälle, pienimmistä luistelukoululaisista edistyneimpiin luistelijoihin. 

  Minulla oli kamera mukana. Kun Iirksen ryhmän vuoro tuli, kiipesin penkkirivien taakse ottamaan kuvia. Napsin samoilla asetuksilla kuin yleensä 71 kuvaa. Kun kotona latasin ne koneelle, ryhdyin käymään läpi, niin huomasi, että ihan persiilleen oli homma mennyt. Joku vika oli kamerassa ollut. Otokset olivat sumeita, ei mitään tolkkua. Roskakoritavaraa kaikki tyynni. 

  En ymmärrä, missä vika oli. Otin heti kotona asian paljastuttua muutaman kuvan. Aivan hyvin onnistuivat. Tästä voi vetää johtopäätöksen: Vika oli minussa! En kyllä tunnusta, mutta en väitä vastaankaan. Ensi kerralla paremalla onnella, paremmin valmistautuneena. 

  Esityksen jälkeen ajettiin porukalla Munkkivuoreen UKKO-MUNKKIIN syömään. Meitä oli kahdeksan aikuista ja kolme lasta. Ihan hyvä potti hiljaiselta vaikuttaneelle UKKO-MUNKIN yläkerran ruokasalille.

  UKKO-MUNKKIIN  oli Anna porukallemme pöydän tilannut vanhojen aikojen takia. Kun Tiilikaiset asuivat melko lähellä, Kivihaassa, kävivät he joskus siellä syömässä. Mekin Hilpan kanssa muutaman kerran oltiin mukana. Reilut annokset reilua ruokaa ilman erityisiä krumeluureja sieltä saa. Minä söin maksaa. Söin koko annoksen, vaikka kokoa oli isommallekin ihmiselle. Hyvää oli. Ei kukaan mukaan kuulostanut omaa valintaansa katuvan. 

  Pääsiäisenä perhe Tiilikainen saapuu sitten Hollolaan. Päästään enemmän Liisan ja Iiriksen kanssa puuhailemaan. Kunhan ensin kerätään voimia täällä rauhan tyyssijassa. 

KEVÄTKÖ?

  Kevät kai alkaa huomenna. Ainakin Veikkausliiga pyörähtää silloin käyntiin. Lätkässä painellaan pudotuspelejä. Jukurit sinnittelee vielä kuvioissa. Toivottavasti huomisenkin jälkeen. 

  Kevät siis on alkanut, koska nurmella palloa potkitaan. Tosin lämmitetyillä keinonurmilla taitavat potkia. Säitten haltijat ovat kuitenkin eri mieltä. Napakoita yöpakkasia pitelee. Eikä näytä ensi viikollakaan juuri muutoksia tulevan. Mitä nyt lunta lisää kevään kunniaksi. No, jäät ainakin kestävät, kun sunnuntaina saareen mennään. Sukset mukaan otetaan, koska lunta on tulossa, jäällä hyvä hiihdellä. 

  Saattaa olla, että jäät liukenevat Saukonsalon liepeiltä vasta Äitienpäivän (8. toukokuuta) tienoilla. Vaikka saisivat ne liueta aiemminkin; siemenpotut ja -sipulit on nimittäin jo hankittu. Hyvissä ajoin, koska saattaa tulla keväämmällä niistä uupelo, kun ruokapulaa ihmisten kauhuksi maalaillaan. 

  Huomenna on meno Espooseen ja Kauniaisiin. Jääsirkus katsotaan, käydään kai jossakin porukalla syömässä. Ja pyhäaamuna kohti Anttolaa. Sotaa pakoon. Tai sotauutisia. Viikko siellä vietetään, pääsiäistä odottamaan kotiin tullaan. Sitten odotellaankin lämpöaaltoa, lauhkeita vesisateita, tietoa jäitten lähdöstä. Ja annetaan palloilijoitten potkia, kiekkoilijoiden kiekkoilla. Eikös ne mm-kisatkin ala jääkiekossa toukokuussa? No alkaa, perjantaina 13. päivänä.  Ei ole onneksi Suomella peliä avauspäivänä. Takkiin tulisi roimasti. Ainakin paraskavedekatriafobiasta kärsivien mielestä. 

  Eiköhän me saareen ennen kisoja päästä. On sitten jotakin katsottavaa, maan mylläyksen lomassa.

  Sodasta en jaksa jauruta. Muuta kuin sen verran, että aina kun joku pikku viesti tuntuu positiiviselta, niin perään tulee liuta isoja negatiivisia uutisia.

  Loppukuvaksi John Lennon filmissä How I Won the War. Häntä tarvittaisiin taas.