BULGARIAN RAILWAY OFFICIAL IN THE 80s

  Syksyn edetessä vaihdoin lookia. Lippalakista kauteen kuuluvaan. Mallin nimi BULGARIAN RAILWAY OFFICIAL IN THE 80s. Se on isävainaan peruja. Hyvinkin asiallinen päähine. 

  Muuten on syys edennyt tasaisesti. Siis allakkaan nähden. Säitten puolesta on ollut melkein elokuista. Kunhan lokakuu alkaa, niin saattaa syksy rynniä kunnolla esiin.

  Viime sunnuntaina sattui radio olemaan auki Tero Lietteen Laiskanlinnan aikana. Havahduin kuuntelemaan. Juontajalla oli käsittelyssä 78-vuotias kanadalainen laulaja-lauluntekijä Bruce Cocburn. En aivan alusta asti ohjelmaa kuunnellut, joten en tiedä, miksi Bruce Cocburn oli tapetilla. Joka tapauksessa Tero soitteli useita artistin biisejä, joko covereina tai alkuperäisinä. Lopuksi tuli yksi raita miehen viime keväänä ilmestyneeltä albumilta O SUN O MOON . 

  Bruce Cocburn on minulle jollain tavalla tuttu artisti. Omistin joskus kaksi hänen albumiaan, silloin vinyyliaikana: Dansing in the Dragons Jaws (1979) ja Humans (1980). Syystä tai toisesta jäi miehen uran seuraaminen siihen. Pari vuotta sitten, muistaakseni, latasin puhelimeeni nuo albumit sekä muutaman muun Cocburnin  levyn, niitä hetken kuuntelin. Nyt Tero Liete sai minut taas innostumaan tuosta mainiosta artistista, joten latasin miehen kaikki studioalbumit puhelimeen. Niitä löytyy yli 34 vuonna 1970 alkaneen ja yhä jatkuvan uran varrelta. Olen aloittanut tuon levylistan kuuntelun (kronologisessa järjestyksessä) aamuisin kuntopyörää polkiessani.

  Bruce Cocburnin ura on kulkenut agnostikosta ensin uskovaiseksi, uskovaista aktivistiksi. 1970-luvulla kristilliset teemat, ihmisoikeudet ja luonnonsuojelu olivat pääosin hänen laulujensa teemoja. 

  1980-luvulla laulut muuttuivat urbaanimmiksi ja poliittisemmiksi. Mies toimii edelleen aktiivisesti mm. eri avustuskampanjoissa. Hän kantaa huolta pakolaisista ja alkuperäiskansojen tilanteesta, ylipäätään maapallon tilasta.

  Vaikka edellä mainitsin kuuntelevani nyt Bruce Cocburnin tuotantoa kronologisessa järjestyksessä, niin ensimmäisenä otin käsittelyyn uusimman albumin. Täytyy sanoa, että todella tuoreelta (enkä tällä tarkoita ikää) O SUN O MOON  kuulostaa. 78 tuntuu olevan hänelle hyvä ikä. Kuten Tero Liete mainitsi, niin monet kriitikot pitävät tätä uutuutta jopa miehen parhaana. 

  Aika urakka on edessä. 32:n albumin muutamaan kertaan kuunteleminen normaalilla päivätahdilla kestää kauan. Muutamaan kertaa ne pitää kuunnella, jotta pääsee sisään. Kaksi aiemmin omistamaani ole jo aikaa sitten sisäistänyt. Hyvää musiikkia, uskokaa pois. 

   Musiikkia nauttikaa, musiikista nauttikaa. Mieltymyksenne mukaan, sopivin annoksin. Tämä vaan tällä kertaa mielessä oli. 

KARHUA ODOTELLESSA

  Mietiskelin, mitä eläimiä tässä saaressa olen vuosien saatossa bongannut. Ihan tavanomaisimpia pihapiirin elikoita mainitsematta tulee mieleeni ainakin mäyrä, supikoira, kettu, näätä, hirvi, kauris, vaskitsa, tänä kesänä joukkoon liittyi saukko. Lehtokurppa pesi aiemmin länsipuolen koivikossa ties kuinka kauan. Muutamia vuosia sitten se muutti asuinpaikkaa, mutta syyskesän iltahämärissä sen kuulee lentävän pihan yli äännellen omalla kurppakieltään. Taivaanvuohia ja kuhankeittäjiä oli joskus, niitä näki ja kuuli joka kesä. Ne ovat hävinneet. Mikä lienee syynä? Vielä muutama vuosi sitten pesi teeri sadan metrin päässä kankaalla. Syksyisin tuli koko pesue iltaisin pihalle. Kai ne jotakin syötävää etsivät. Muutamaan vuoteen ei niitäkään ole näkynyt, mutta toissakeväänä korvasienireissulla äkkäsin kyllä teerenpesän. Kerran lensi nuori teeri ikkunaakin, mutta selvisi päänsäryllä. Pari päivää sitten koitui ikkunakosketus pyyn  kohtaloksi. Se oli ensimmäinen tässä saaressa näkemäni pyy. Olisin mieluummin jättänyt tuon ensikohtaamisen väliin. Yli lentävät ja lähistöllä ääntelevät kuovit ja töyhtöhyypät ovat myös hävinneet maisemista. Ilotissa ne ennen asustivat. Töyhtöhyyppien katoamiseen lienee syynä se, että Ilotin peltoja ei ole vuosikymmeniin viljelty. Kuovien vähenemiseen en osaa syytä arvuutella. Perhosia on pihapiirissä runsaasti. Harvinaisimpina syreenikiitäjä ja puuntuhooja. 

  Lajeja siis on. Yhtä odotellaan. Karhu ei vielä ole näyttäytynyt. Piekälän puolella on todistettavasti havaintoja tehty. Siellä tuore paskaläjä reilu kymmenen vuotta sitten myös Hilpan kanssa nähtiin.  Karhuhan ui taitavasti. Karhua varmaan polskuttaa. Tai opetellessa karhukoiraa. Ei siis kummoinen ihme, vaikka joku päivä kontio ikkunasta kurkistaisi.

  Aamulla lähdettiin hieman metsään kulkemaan. Ei niinkään karhu mielessä, vaan liikunta ja syömäsienet. Samalla tuli, taas kerran, otettua muutamia kuvia itälaidan kallioilta ja laavulta. 

 

  "Eihän näihin maisemiin kyllästy", sano Peppe.

  "Ei nii", myönsi Hilppa

  Kallioilta käveltiin mutka kuvaamaan mäyrän tai supin koloa. En osaa sanoa kumpi on suorittanut kaivauksia. Ihan kuvasin sen takia että kesällä huomaamani kolo tukee alussa kertomaani tarinaa saaren asujaimistosta.

  Päivän liikunta tuli tehtyä. Karhu ei tullut vastaan, eikä supi tai mäyrä ilmoittautunut. Kanttarellejä kerättiin pariksi kerraksi, muutama koivutatti bonukseksi. Korppi ronkkui, närhi ärhenteli, mieli lepäsi, muutama hirvikärpänen teki parhaansa tunnelman latistamiseksi. Täydellisyydessäkin täytyy olla särö. "Säröstä valo pääsee sisään", tai jotain siihen malliin, lauloi Leonard Cohen. Viisas mies. 

Loppuun syksyn merkit yhdessä pihan vaahterassa. 

PÄIVÄN PEILI

  Lämmin syksy jatkuu. Lämpimän syksyn askareet jatkuvat kutakuinkin kuten jatkuisivat kylmänä syksynä. Tällaista pohdiskelin, kun aamupäivän, samalla koko päivän puuhat oli tullut tehtyä. 

  

  Päivän askareet alkoivat aamukahvin jälkeen verkonnostolla. Ahti oli tällä kertaa sitä mieltä, että kalakaveri on siian ja ahvenen arvoinen. Minut Ahti luokitteli puolentoista kilon hauen ja ahvenen väärtiksi. Haukiraukka oli tarttunut hampaistaan 33 milliseen verkkoon. 

  Verkkojen nosto saatiin tehdä hienossa kelissä.

  Kun kalasouvi oli ohi, purin tarmoni puutarhakeinun purkamiseeen. Siirtelin rungon aittaan talvehtimaan, samoin pöydän ja aurinkovarjon. Sitten vein keinun katoksen laiturille ja pesin sen. Painepesuri oli apuna, mutta pehmeää juuriharjaa tarvittiin myös.

  Nyt katos on puhtaana ja kuivamassa narulla. Kuivamassa on myös Hilpan ja pesukoneen yhteistyönä pesemää pyykkiä. Hienoa, kun pystyy vielä ulkona pyykit kuivattamaan.

  Vielä ehdin tehdä pienen järkevää energiataloutta tukevan toimenpiteen. Ostin eilen kauppareissulla pullon uretaania, ja tiivistin nyt sillä pari metriä lattianrajaa tuvan länsipuolen ikkuna alta. Routa on taloa vuosien saatossa hieman liikutellut, ja sen seurauksena on lattian ja seinän liittymäkohtaa ilmaantunut selvä rako. Siitä vetää. Talvella tai länsituulella sen parhaiten huomaa. Juuri siinä nurkassa on näet Hilpan lukutuoli, ja hän on jo kauan valitellut asiaa. Jospa nyt lakkaavat sukat jaloissa pyörimästä. 

  Pohdiskelut sain valmiiksi sopivasti ennen komentoa ruokapöytään. Lounaaksi oli perjantaipitsat. Kiitos pakastimen pääsee saaressakin perjantaipitsaa syömään pienellä vaivalla. Vaikka kyllä sienipitsaa ja muunkinlaista on Hilppa useaan otteeseen itse valmistanut. 

  Hauen kohtaloksi tuli odotella huomiseen. Silloin syödään haukifileetä, toinen meni pakkaseen.

  Koska omat ajatukset eivät saaneet tämän enempää ilmaa aleen, laitan pari lainattua.

  Jokainen kieltämisen arvoinen kirja on lukemisen arvoinen. Isaac Asimov

   Kun olet kuollut, et tiedä olevasi kuollut. Se on vain tuskallista ja vaikeaa muille. Sama pätee silloin kun olet tyhmä. Ricky Gervais

  Vielä yksi, jonka lausahtajaa en muista, mutta se on näinä valintojen ja arvovalintojen aikoina ajankohtainen:

  Ihmiset eivät päätä tulevaisuudesta. He päättävät valinnoistaan ja valinnat päättävät tulevaisuudesta.

SYYS SYLEILEE

  Syksy etenee. Ei vielä juuri puissa ruskaa näy, mutta sananjalat ovat jo saaneet kesästä tarpeekseen.

  Ilmat ovat vaihtelevia. Tuulta, sadetta, tyyntä, sateetonta, pilvistä, aurinkoista, kuulautta, sumua, kaikkea kohtuudella, kuten syksyyn kuuluu. Ei valittamista. Syys syleilee. Välillä kuin tukehduttaakseen. Enimmäkseen syleilee kuitenkin lempeästi. Aínakin tällaista syysihmistä. 

  Eilen laitettiin naapurin kanssa pari verkkoa/ruokakunta järveen. Ei isoa saalista, mutta paistikalaa kuitenkin, molemmille kalastajille. 

  Auton kunnostusviikot jatkuvat. Taas vein aamulla pirssin pajalle. Nyt vaihdetaan yksi iskari. Totuttuun tyyliin sujui homma; minä veneellä Piskolaan, Hilppa autolla Hauhalaan. Hanelin kanssa käytiin sitten Hilppa hakemassa. 

  Huomenna on toinen meininki. Koska sadetta on luvassa, tuulta oikein kunnolla, niin naapurin Hannu lupautui minut autolla Hauhalaan viemään. Hieno homma!

  Torstaina on edessä viikon ostospäivä, eli Mikkeliin käy matka. 

  Varovasti ollaan aloiteltu syyspuuhia: roskat on poltettu, pihakeinu lähtee talviteloilleen: pehmusteet sisälle pikkuhuoneeseen, katos pestynä myös. Kokemus on osoittanut, että aitassa niihin pyrkii ilmestymään hometta. Samoin pihakalustuksen tuolien pehmusteet roudataan pikkuhuoneeseen. Aurinkovarjo siirtyy sekin pois uhmaamasta luonnonvoimia. Saa tyytyä tosin aittamajoitukseen. 

  Isommat puuhat vielä odotuttavat. Kasvimaan kääntäminen sekä lehtien puhaltaminen ja haravointi ovat edessä vasta lokakuussa. 

  Lämmityskausi on päässyt myös alkuun. Uuneilla mennään. Halvan sähkön aikana ilppi pöhelsi näihin aikoihin myös, mutta tässä tilanteessa näytetään energiayhtiölle pitkää nenää. Vaikeaa on tämä ihmisen elämä; kun näyttää pitkää nenää energiayhtiölle, tulee samalla näyttäneeksi sitä myös ilmastonmuutoksen ehkäisylle. Pulma, mutta ei yöunia vievä. Kompensoimalla saa ainakin mielen mielen rauhalliseksi. Kunhan muistaa kompensoida. 

  Kohta on viisi kuukautta mökkikautta takana, kuukausi edessä. Sitten alkaa kuuden kuukauden kotikausi. Erilainen, mutta tuttu. Sopeutuminen tapahtuu vikkelästi. Puolensa on molemmissa. Eikä iltojen pimettyä, yöpakkasten saavuttua, lehtien tiputtua, ole isokaan asia motivoida itseään muuttomoodiin. Siihen asti antaa syksyn syleillä.

TAAS YKSI ON POISSA

  Eilen oltiin Hanelin kanssa Paavilaisen Markun muistotilaisuudessa Mikkelissä Harjun hautausmaalla. Tilaisuus järjestettiin Markun haudalla. Arkku oli jo laskettu hautaan, mutta se oli vielä peittämättä. Läsnä oli pieni joukko: Markun serkku, pappi, kanttori, suntio, muutama henkilö Markun metsästysseurasta ja sirkkelimiehen yhden käden sormien määrä muita ystäviä. 

  Markun kohtalo oli julma; hän menehtyi yksi kotiinsa. Hänet siunattiin samaan hautaan, missä lepäävät hänen vanhempansa. Samoin Isoveli Ari (Arska). Arin kuoli muutama vuosi sitten, ja hänelle ei tietojeni mukaan minkäänlaisia peijaisia pidetty. Arska ei kuulunut kirkkoon. Luultavasti hänen tuhkansa on samaan paikkaa haudattu, sillä kivessä oli hänen muistolaattansa. Tuli nyt samalla käytyä myös Arskan viimeisellä sijalla. Levätkööt rauhassa, nämä liian varhain joukosta poistuneet vellokset.

  Kuva heidän muistolleen on Luonterilta. Luonteri oli molemmille veljeksille tärkeä paikka. Siellä he lukuisina kesinä viettivät aikaansa telttaillen, kalastellen, luonnon ehdoilla elänen. 

  Myöhemmin he rakensivat mökin Keljunlahdelle Kässaareen (Kassaari se vissiin kartoissa on, mutta Kässareksi sitä aina kutsuimme). Siitä he luopuivat 2000-luvun taitteessa. Sen jälkeen kontaktini velloksiin supistuivat vähäisiksi. Lähinnä soittelemalla ja sähköpostilla yhteyttä pidettiin. 

  Molemmat Paavilaiset olivat luontoihmisiä. Nuoresta asti kalastivat, varttuneemmalla iällä myös metsästivät. Marjastus ja sienestys kuuluivat itsestään selvinä mieluisiin harrastuksiin. Kummankin terveys kuitenkin alkoi pettää, ja he joutuivat rajoittamaan toimintaansa. 

  Arska, velloksista vanhempi, oli tasaisempi ja harkitsevampi luonteeltaan kuin nuorempi Markku. Arska oli myös ikinä tuntemistani ihmisistä kovin inttämään. Eikä antanut periksi, vaikka vedenpitävät todisteen nokan alle lyötiin! 

   Markku, eli "Suhnu", jota myös "joskus muinoin "Suhmed Suureksi" kutsuttiin, oli avoimempi, myös impulsiivisempi, herkempi tarttumaan elämän viettelyksiin, joita jotkut paheiksi saattavat kutsua. Pakko tunnustaa, että sorruin joskus ennen viettämään viinanhuuruisia hetkiä Kässaaressa. Toki myös Arskan kanssa, sillä kohtuudella maistui hänellekin kuningas alkoholi. 

  Selailin arkistoitani, enkä löytänyt yhtään kuvaa Arskasta. Arskan ottamia kuvia oli muutama, mutta ei ainoaakaan hänestä itsestään. Suhnusta sentään löytyi yksi. Sen olen napannut Puruveden lohikuninkuuskisassa. Vuosi on luultavasti 1984 tai 1985. Kuninkuuskisa järjestettiin ensimmäisen kerran 1983, ja silloin emme olleet mukana, mutta jos ei muisti petä, niin kahtena seuraavan Hanelin kanssa Hummonselällä oltiin. Toisella näistä olivat mukana myös Suhnu ja Hännisen Make. Make se minulle Suhnun kuolemasta ja myöhemmin muistotilaisuudesta ilmoitti, ja hän oli eilen myös muistotilaisuudessa.

  Tämä kuva tuo mieleeni hauskan muiston. Kisahan on siis soutukisa, kahta vapaa saa vetää, ja se kestää vuorokauden. No, me soutelimme melko lähekkäin toisiamme. Haneli päätti kiehauttaa Srangialla porokahvit. Markut, tarkkanenäisinä, haistoivat kahvin, soutivat viereemme kysymään, josko heillekin kuksalliset liikenisi? Liikeni toki. Sitten peränpitäjä Make H: kysyi "kelpaako Omppupomppu? Meillä on pullo viileässä".

  Hän ryhtyi vetämään veneen perässä roikkuvasta narusta. Pian ilmestyi vedestä muovikassa. Mutta tyhjänä! Kassi oli revennyt ja Omenaviinipullo oli tiessään! 

  Hetken he päivittelivät kallisarvoisen juoman menetystä. Sitten Suhnu, ikuinen optimisti, huudahti "se pullo oli jo sen verran vajaa, että kelluu. Lähdetään etsimään!"

  Niin kaimakset lähtivät määrätietoisesti etsimään kadonnutta juomaa. Hummonselällä, joka on parikymmnetä kilometriä kanttiinsa, ja vaikka ei tuullut kova, niin laineet kuitenkin olivat aika korkeat. Tietojeni mukaan pulloa ei löytynyt. Mutta kaikki kunnia sinnikkäälle yritykselle. 

  Niinpä niin. Joukot harvenevat. Tarkoita sitä joukkoa, mihin kuuluvat sellaiset ihmiset, jotka voin ystävikseni laskea. Eikä se joukko alun perinkään ole ollut kovin suuri. 

  Loppuun eilinen kuva Markun haudalta.

VERKKAISTA

  Verkkaisesti kuluu aika sadepäivänä. Eikä ajan vitkuilu huomennakaan lopu. Sitten taas tulee pouta. Ainakin pariksi päiväksi. Ilmoittaa Foreca. Eli ehkä, ehkä ei. 

  Aamulla oli muutaman minuutin sähkökatkos. Olen pannut merkille, että jos jonnekin sadan kilsan säteelle näyttää sääkartta salamaa, niin silloin pätkii sähkö. Meillä on täällä Suomen kallein perusmaksu ja taitaa olla siirtohintakin. Mutta saahan sillä rahalla nauttia useista sähkökatkoista, jännittää pakastimen ja jääkaapin sisällön puolesta. Tosin ei tänä kesänä ole muutamaa tuntia pidempää katkosta ollut. 

  Hilppa oli juuri noussut, minä olin polkemassa kuntopyörää, kun virta katkesi. Hilppa ehti viritellä kynttilöitä leivinuunin tietämille.  

  Pian virta palasi. Mutta sade jatkui. Pirtissä ollaan nuhjattu. Välillä lukien, välillä muuta touhuten. Kun on tottunut ulkona nahuamaan, niin pitkäksi käy tosiaan aika. 

  Pitää välillä syödä. Muikkuja, pottuja ja torvisieniä. Eilen kun käytiin hakemassa auto Hauhalasta, saatiin Hanelilta juuri "Kaupinhauvasta" nuotattuja muikkuja. 

  Nyt on maha pullollaan. Hyvää oli. Kaikki lähiruokaa; potut pihan laidalta, torvisienet 200 metrin päästä, muikkujen perään piti usmuuttaa viisi kilsaa.

  Sitten ihan eri asiaan. Pallollamme on Wikipedian mukaan lähes 45 000 hämähäkkilajia. Niistä Suomesta löytyy n. 650. Tuntuu, että ne kaikki elävät manttaalillamme. Niitä näkee joka puolella; maassa, puussa, seinällä, katolla, ulkona, sisällä, maalla, vedessä. Parin millin mittaisista muutaman sentin jättiläisiin ulottuu skaala. Mustia, valkeita, ruskeita, harmaita, vihertäviä, punertavia, monivärisiä, läpinäkyviä äljäkkeitä. Pitkäjalkaisia, lyhytjalkaisia. Karvaisia, kaljuja. Joskus veikeän näköisiä, useimmiten pelottavan rumia. Ja tuntuu, että jokainen on erilainen. Tai erilainen on varmasti, niin kuin jokainen ihminenkin. "Eri lajeja", piti sanoa. Täytyy vissiin ruveta pitämään kirjaa. Ottaa kuva aina kun hämiksen kohtaa. "Jokainen ihminen on laulun arvoinen" lauloi Lavin Veke. Miksei siis jokainen Saarelan tilan hämäkkilaji olisi kuvan arvoinen? No, aloitan ensi keväänä. Puhtaalta pöydältä. 

  Hilppa pisti radion kiinni, pötkähti perräisille. Minä myös. Perräisille. Radiota ei enää tarvitse sulkea. 

SUMEAA LOGIIKKAA

  Viikko alkoi lämpimänä ja sumuisena. 15 astetta näyttää mittari, sumealta näyttää ympäristö.

  Tuonne sumun sekaan pitää pian lähteä. Auto viedään Hauhalaan Tanun pajalle. Tanu vaihtaa etupäähän "puslat". Tarve tuli ilmeiseksi, kun heinäkuussa autoon uusittiin oikeanpuoleinen tukivarsi. Koska auto joutuu yöpymään pajalla, Hilppa ajaa sen Hauhalaan, minä usmuutan veneellä Piskolaan, käyn Hanelin autolla hakemassa Hilpan, palataan veneellä Saarelaan. Huomenna sama juttu kääntäen.

  Toivottavasti sumu hieman hälvenee kahdeksaan mennessä. Tuulta ei tosin juuri ole, joten saattaa olla hälvenemättä, sumu sumea. Mutta sekaan vaan. Navigaattorin avulla venematka kyllä sujuu. Joku toinen älvänä saattaa kuitenkin ajella vastaan ja nokkakolarin mahdollisuus on olemassa. Todennäköisyys on kuitenkin pienen pieni. Mutta kyllähän minäkin lottoan! Mikähän on mahdollisuus haaveriin sumean logiikan mukaan?

  Lämmintä riittää vielä ainakin pari päivää. Kelpaisi vaikka pitempäänkin. Ei ole kunnolla tarvinnut edes lämmityskautta aloittaa. Minkä nyt pari kertaa olen uuneja lämmittänyt. Suotta nekin.  

  Eilen käytiin vielä vähän puolukoita keräämässä. Puolukoita on! Sieniä myös. Syötäväksi poimittiin kulkutieltä, kun ei sielu salli päälle astua.

  Perjantaina mennään käymään Mikkelissä. Torstai on se normaali kauppapäivä, mutta tällä kertaa on muutakin asiaa. Yksi tuttu on taas poistunut joukostamme, ja Hanelin kanssa mennään muistotilaisuuteen. Sen  tiimoilta tuli esiin ongelma. Minulla on kyllä täällä tumma puku, koska viime kesänä jouduin ostamaan uuden, sillä minä ja puku olimme eri paikassa väärään aikaan. No, nyt on puku siellä ja täällä. Paitakin täältä löytyy. Kravattia ei, mutta ei väliä. Mutta kenkävalikoima on tilaisuuteen sopimaton. Tarjolla on kumisaappaita, puutarhakenkiä, lenkkarit ja paljasjalkakengät. Ei taida säällistä vaihtoehtoa puvun kanssa käytettäväksi löytyä noista? No, täytyy Hanelin kanssa puhua pukukoodista. Pienimuotoinen muistotilaisuus tapahtuu haudalla. Luulen, että siistin vaatteet riittävät. 

  Nyt näyttää siltä, että Hollolaan mennään vasta 6. lokakuuta, ollaan muutama päivä. Myös Espoossa käydään Iiriksen synttäreillä. 

Sitten onkin edessä viimeinen rupeama. Vähän keleistä riippuu kuinka kauan ollaan. Ajatus on viipyä loka- ja marraskuun vaihteeseen saakka. Jos ei sumea logiikka puutu asiaan. 

  Hieman näyttää sumu kuvaamisen hetkestä hälvenneen. Eli loogisesti ajatellen ei tule sumeus tunnin kuluttua olemaan merkittävä. Sano Peppe, ystävien kesken paremmin tunnettu nimellä "Haaverin uhka".

VENEISET

  Eilen vietimme "veneisiä". "Veneiset" on jokavuotinen tapaaminen Voken ja Urkin kanssa, ja on eräänlainen vastine "venetsialaisille",  mutta ei tarkoita mökkikauden loppua. "Veneisillä" istahdetaan turisemaan vuoroin täällä Avokkaansaaressa, vuoroin Paajalasansaaressa. Siitä juontuu juuri äsken keksimäni nimi "veneiset", sillä veneellä on tapaamisiin mentävä. Saaressa olemisen etuja, tai haittoja, miten asiaa kukin tarkasteleekaan. Nyt oli vuorossa meidän vene, Paajalansaari.

  Iltapäivällä usmuutettiin tapaamiseen kauniin sään vallitessa. Seitsemän sekuntimetrin tuuli jonkin verran rytkytti Kiukuanselällä. Kunnialla kuitenkin perille päästiin. 

  Aluksi istuttiin kesäkeittiössä kuohuvaa maistellen. Juttua riitti, vaikka toki oltiin jo aiemmin kesällä tavattu.

  Kun tärkeimmät kuulumiset oli vaihdettu, poreileva litkitty, siirryttiin sisätiloihin. Hyvää ruokaa, valko- tai punaviiniä, viihtyisää olemista.

  Aika kului siivillä. Omenapaistosta ja jäätelöä jutustelun välillä nautittiin. Leppoisaa olemista illan alkaessa hiljalleen pimentyä.

  Vaikka kuinka olisi vielä juttua riittänyt, niin pimeyden laskeutuminen ilmoitti, että meidän parasta lähteä kohti Saarelaa. Onneksi oli tuuli tyyntynyt. 

  Nämä "Veneiset" on meille mukava ja odotettu tapahtuma. Se katkaisee sopivasti syksyn alkaessa yhä erakoituneemmaksi muuttuvan arkemme. Seuraavat viikot kuluvatkin lähes hurraahuudoin harvoja ohi ajavia veneitä bongaten, lintujen muuttoparvia odotellen. 

  Tänään on vapaapäivä. Tuli nukuttua ihan seitsemään saakka. En aio isommin mihinkään puuhaan tarttua. Vaikka ei toki krapula vaivaa. Viinin nauttiminen pysyi kohtuudessa. Jo vene kulkuneuvona piti siitä huolen. Eikä tapaamisemme muutenkaan juopottelun puolelle ole menneet. Ihmisen, tarkoitan minua, on sentään mahdollisuus oppia kohtuuteen. Kohtuus on kestänyt jo vuosikausia. Tuskin tavat enää tästä huonompaan suuntaa muuttuvat. 

  Jatkan laiskottelua. Laitan kuitenkin vielä yhden Isaac Asimovin lausahduksen, vaikka en mikään inelligentti olekkaan:

When stupidity is considered patritionism, it is unsafe to be inelligent.

PUOLUKKAA TALVEKSI, POTUT POIS

  Poutapäivän aamuna sopivaa homma on mm. puolukoiden poiminta. Niinpä jo ennen kahdeksaa metsään taivallettiin. Olin eilen käynyt mestat syynäämässä, sadon kohtalaiseksi todennut, kypsyyden sopivaksi arvioinut. Muuten, menkää metsään, mikäli se teille mahdollista on. Kantarellejä on joka puolella. Ainakin näillä tienoilla. Eilen puolukansyynäysreissulla keräsin korin pohjalle meille pariksi kerraksi syötävää. Sitten oli pakko sulkea silmät. Mustikoita on myös vaikka kuinka. Alkavat vaan olla vetisiä. Puolukkasato näyttää sekin oivalliselta, ja kypsiäkin ovat. Siis hyvät ihmiset, menkää metsää. Menkää pahat myös. Ootte senkin aikaa pois herjuutta harjottamasta. 

  Takaisin asiaan. Oltiin metsässä, kaik' siirtymineen, alle kaksi tuntia, kerättiin kaksi viiden litran ämpärillistä. 

  

  Siinä on meille tarpeeksi. Vielä kyllä haetaan puuropuolukoita syksyn edetessä. 

  Eilen kaivoin loput potut pois.  Taitaa suunnilleen olla meille loppukauden perunat. Kunhan kuivahtavat, niin kellariin menevät käyttöä odottelemaan. 

  Mukavaa ilmaa on ollut. Eilen ei satanut kuin parahiksi verkonnoston aikaan. Veneitäkin ilmaantui iltapäivällä ohi ajamaan, suuntaa jos toiseen. Eivät ole kaikki venetsialaisisia viettäneet. 

  Sain osan nurmikoista leikattua. Tänään ajelen loput. Se homma alkaa vähetä. Ei kasva enää ruoho silmissä. 

  Vielä yksi tähän vuodenaikaan kuuluva, tavaksi muotoutunut asia on edessä. Piskolaan pitää mennä tyrninmarjoja keräämään. Ehkä huomenna sinne usmuutetaan. Vitamiinpommeja tulee talven aikana smootheihin laiteltua.

  Taidan tästä lähteä ruohoa leikkaamaan. Arska paistelee, joten sortsit jalkaan, bensaa polttamaan.

POLVEILEVA PALUU

  Palattiin saareen kuuden päivän tauon jälkeen. Pisin katkos koko kesänä. Hyvä, ettei tarvinnut gepsiä päälle laittaa. No, hätäseen osattiin ilman. 

  Saaressa on kaikki kunnossa. Ruoho tosin kasvanut melko lailla. Toivottavasti huomenna kuivaa sen verran, että pääsen leikkaamaan.

  Tomaatteja on kypsynyt taas paljon. Kaksi kesäkurpitsaa päätti paisua suhteettomiin mittoihin:

  Myräkkä alkuviikolla oli sen verran kova, että oksia ja risuja on tantereella kosolti. Ja omenia on tippunut jonkin verran. Ei mitään vakavampaa, onneksi. 

  Täällä ei sellaisia määriä ole vettä satanut kuin jossain muualla. 16 milliä on sademittarin lukema. 

  Aamupäivällä kävin ortopedin pakeilla. Asioiden läpikäynnin, pintapuolisen tutkimuksen, röntgenkuvien katselun ja keskustelun jälkeen tuli päätös, että tekonivelleikkaus saa vielä odottaa. Keväällä, kun polvi oli niin kipeä, että keppiin piti turvautua, olin sitä mieltä, että uutta osaa vaan, ..kele! Nyt, kun olen kesän pärjännyt yllättävän hyvin jalkani kanssa, ovat ajatukset muuttuneet. Keskustelu ortopedin kanssa selvensi vielä tilannetta. Vaikka lääkäri sanoi, että päätös on ensikädessä minun, niin yksituumainen jatko muodostui sellaiseksi, että seurataan tilannetta. Jos se taas kovin huonoksi muuttuu, niin sitten otetaan uusi lähtö.

  En todellakaan ole kovin innokkaana operaatiota odotellut. Voi olla, että kun ensi vuosi alkaa, olen tullut toisiin aatoksiin. Mutta sen olen oppinut, että jos en lenkille kykene, ei se pelkästään ole leikkauksen väärti. Pääsen sentään raput alakertaan, asioille, metsään, nurmen leikkaaminen onnistuu, samoin lumityö (viime talvenkin, vaikka polvi oli kipeämpi kuin nyt). 

  Täytyy tehdä sellaista, mikä ei niveliin liikaa satu. Kuntopyöräily jatkuu, varmaan uimahalliin marraskuussa taas matka käy. Yritän vielä vanhalla nivelellä nilkuttaa. 

 

  Kysyin ortopediltä, mistä johtuu, että vaikka kuvat molemmista polvista näyttävät, että nivelrikko on runnellut ne samalla tavalla, niin oikea on oireeton? Hän sanoi, että ei sitä osaa kukaan selittää. Niin vain joskus käy. Toivottavasti oireeton polvi pysyy oireettomana. 

  Tänään lasketaan naapurin kanssa ahvenverkot. Huomenna lähden katsastamaan puolukkamestoja, kerään samalla sieniä syötäväksi. Iloisena siitä, että polven asenne mielitekoihini on myönteinen. Tällä iällä pitää nauttia joka hetkestä, jonka saa haluamallaan tavalla viettää. 

  Eilen kotona, tekemisen puutteessa, kaivelin paria vanhaa lipasta, joissa on mm. vanhempieni ja isovanhempieni valokuvia. Olin ne kyllä aiemmin penkonut. Löytyi muutama kuva, joita en ollut ainakaan skannannut. Tässä pari.

  Haneli siloposkisena pojankollina. Vissiin lasit hukassa, sillä ei tulla iällä ole silmät noin sirrillään olleet.

  Tässä eno-Olli rakentelee vaneriveneen runkoa venevajassa. Kaverina hänellä on luultavasti silloinen vaimonsa. Vene valmistui ja oli 1960-luvulla vesillä. Tappovehje. Tasapohjainen lätyskä, ratti vaijeriohjauksella, ja perässä muistaakseni 35-heppainen Mercury. Liikkui lujaa. Piti ennakoida aika lailla, jotta onnistui kääntymään oikeassa kohdassa. Muuten saattoi kaislikko kahista. Tuo sama runko on yhä tallella. Vanerit on purettu, mutta runko lepää venevajan kattotuolien alapaarteiden päällä.