MINULLA ON KAIKKI

Kun tässä asioita äplistelen, huomaan, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Minulla on vaimo, tytär ja muutama ystävä. Minulla on asunto, mökki ja auto. Minulla on PC, läppäri, tv, puhelin ja muutama kelvollinen kamera. Minulla on vaatteita, ruokaa ja lämpöä. Minulla on kävelysauvat, lumikengät ja kohtalainen terveys. Mielessäni vallitsee enimmän aikaa rauha ja tyyneys, joskus synkkyys ja vitutus. Niin kai sen pitääkin olla. Ja ennen kaikkea minulla on aikaa tehdä, tietyissä rajoissa, mitä haluan.
Minulla ei ole lomaosaketta Lapissa eikä Espanjassa. Minulla ei ole lumikelkkaa eikä mönkijää. Minulla ei ole osakesalkkua eikä paljon rahaa. Minulla ei ole solariumia eikä turkkilaista saunaa. Minulle ei ole tehty rasvaimua eikä hampaiden valkaisua. Minulla ei ole kuntosalijäsenyyttä eikä (enää) Pelicansin kausikorttia. Minulla ei ole golfbagiä eikä -osaketta. Minulla ei ole  maksu-tv:tä eikä kotiteatteria. Minulla ei ole munankeitintä eikä hopeaista samppanjavispilää.  Enkä edellämainittuja kaipaakaan.
Asioita realisesti arvioituna kuulun varmaankin hyväosaisiin, suunnilleen pallomme asujaimiston neljännekseen. Kuten ne harvat, jotka tämän lukevat. Siis olkaa iloisia, muistakaa (edes pienellä panoksella) niitä, joiden asiat ovat huonosti, tai vielä huonommin.

Mielenrauhaa

VAARALLISIA PAIKKOJA

Jos lukee dekkareita, tai seuraa tv-sarjoja, panee merkille, että pallollamme on joitain hyvinkin vaarallisia paikkoja. Muutama esimerkki:
-Gotlannin saarella, väkiluku 57 000, kuolee rikoksen uhreina vuosittain useita henkilöitä, mikäli Anna Larssonia ja Mari Jungstedtia on uskominen
-Öölannin saari, 25 000, on yhtä altis väkivallalle, Johan Theorenin mukaan
-Kiiruna 23-tuhantisine väestöineen pitää ehdottomasti kiertää kaukaa. Åsa Larssonin kirjat sen todistavat
-Shetlandsaaret, 22 000:n asukkaan idylli Skotlannin pohjoispuolella, on Ann Cleevesin dekkareissa osoittautunut hengenvaaralliseksi ympäristöksi
-onneksi Midsummerin kreivikunta on kuvitteellinen, sillä sillä on menehtynyt väkivältaisesti varmaan satoja ihmisiä reilun 15 vuoden aikana. Ja kaikki rikokset on ratkaissut yksi mies! Muutenkin hyvä, että paikka on kuvitteellinen; lausuntonsa vuoksi kenkää saanut tuottaja Brian True-May sanoi, ettei sarjassa esiinny etnisiä vähemmistöjä, koska ne eivät sovi englantilaiseen maalaiskylään
-olen juuri lukemassa Guillermo del Toro & Chuch Hogan-kaksikon vampyyritrilogian (Vitsaus-Lankeemus-Yö ikuinen) toista kirjaa. Tähän mennessä on New Yorkissa saanut surmansa tai muutettu vampyyreiksi lukuisa määrä ihmisiä. Kuinkahan paljon asujaimistosta on jäljellä, kun kolmas kirja lähestyy loppuaan?
-vaarallisin paikka lienee kuitenkin Neekerisaari Devonin lähistöllä. Siellä olleet kymmenen henkilöä kuolivat kaikki, paitsi eihän yksi kuollutkaa

Siinä vain muutama kartettava paikka. Onneksi totuus ei tässä asiassa ole tarua ihmeellisempää. Paitsi saattaa jossakin ollakin.

Joka kotiin suositeltava tuplavarmistus ikkunoihin

NAAMA NORSUN V...LLA, VAI KU ANOPIN NAARAAJALLA?

Olen pannut merkille elämäni varsitien muutamilla viimeeksi taitetuilla maileilla, että eri ammattiryhmien käytöksessä on eroja. Seuraavassa joitain havaintoja.
Totiset torvensoittajat:
-miespuoliset rautakaupan myyjät, varsinkin kun heidät löytää jostain hyllyjen välistä kännykkää näpelöimästä, ja ostos on vielä määrältään ja/tai hinnaltaan vähäinen. Spede tiesi, miten sketsi tehdään
-markettien keski-ikäiset tai vanhemmat kassaneidit, leipääntyminen ilmiselvää
-te-toimiston virkailijat, liekö jatkuva ja loputon työttömien jono vienyt pilkkeen silmäkulmasta?
-poliisit, ei juuri hymyä hervahda, onneksi kanssakäyminen ollut vähäistä
-apteekkien henkilökunta, etenkin henkilöt, joiden puheille pääsee reseptilääkkeitä ostamaan aikansa jonotettuaan
-bussikuskit, ilmeisesti uravalinnoissa ollut väärinkäsityksiä? Samoin kuin poliisien kera, ei paljon kokemuksia
-yleistyksenä elämänsä parhaat vuodet taakseen jättäneet palveluhenkilöt

Päivänpelastajat:
-keskustan kahviloiden yleensä nuori henkilökunta, hymy likipitäen takuuvarma. Johtuneeko habituksestani?
-kirjaston virkailijat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, siellä palvelu on poikkeuksetta ystävällistä ja avuliasta
-markettien nuoret kassaneidit, useimmiten toivotetaan hyvää päivän jatkoa
-Dressmanin ja muiden vaateliikkeiden myyjät, palvelualttius ja hyväntuulisuus paistaa läipi, ainakin Lahdessa
-yleistyksenä nuoret ja ulkomaalaistaustaiset palveluhenkilöt

Edellä ilmituotuun on lisättävä korostetusti, että luettelo ei tietystikkään ole kiveen hakattu. Poikkeuksia on, suuntaan jos toiseenkin. Mutta mainitsemani piirteet ovat oman kokemukseni mukaan vallalla olevia kyseisillä aloilla.
Kun itse yrittää olla hyväntuulisen kohtelias, tuntuu jollain muotoa tylsältä katsella totisen hapanta, lyhyesti ynähtelevää naamataulua.
Pitäisi kuitenkin, itse kunkin, vähän varoa sanojaa; viimeviikolla kolikkokukkaroa kaivellen sanoin Trion Sinuhen nuorelle myyjättärelle kahvia maksaessani: "löytyihän sieltä ruttunen vitonen". Ihmettelin, mitä tyttö oikein minua tuijottaa, ennen kuin tajusin, mitä olin sanonut!

Kansanpalvelijat lakisääteisellä tauolla

KIRJOITTAMISEN SIETÄMÄTÖN VAIKEUS

Olen parikymmentä vuotta satunnaisesti kirjoitellut. Aluksi kirjoituskoneella pöytälaatikkoon, sittemmin tietysti PC:lla. Yhden scifi-jutun sain aikaiseksi jo kirjoituskoneaikana. Lähetin se jopa kustantajalle. Parin kuukauden odottelun jälkeen nivaska tuli kiittäen ja valittaen takaisin. Olen kyseisestä sepitelmästä päivittellyt koneelle n. 70 % vuosi pari sitten. Pitäs vissiin tehdä se loppuun. Huomasin muuten kirjaa uudelleen kirjoittaessani yli 15 vuoden jälkeen, että muutama silloinen fiktio oli jo toteutunut, muutama teoria kumottu. Kehitys kehittyy, aika vauhtia.
Jokusen novellin kokoelman olen myös kustantajalle toimittanut. Ei sekään tärpännyt. Eipä ole helppoa mitään koulutusta asiaan omaamattomalla saada tekstejään julkaistuksi. Tai sitten pitää olla tosi lahjakas. Tai tosi sitkeä, siitäkin esimerkkejä on. Minä kun en ole kumpaakaan, tyydynkin rustailemaan blogeja ja jotain yritelmiä koneen syövereihin.
Se vähä, minkä olen kirjoittanut, on osoittanut sen olevan mielialahommaa; aina ei suju, vaikka minkä tekisi, joskus lauseita tulee itsestään. Jos vakavasti aikoisi kirjoittaa, tulisi ongelmaksi, mikä on tekijäänsä lähinnä, hänelle ominta. Kirjoittaako faktaa vai fiktiota, draamaa, ja jos, niin tragediaa vai komediaa, vai proosaa? Novelleja? Scifia vai fantasiaa? Dekkareita? Lapsille, nuorille vai aikuisille suunnattua? Itselleni ovat kuitenkin novellit läheisimpiä. Ehkä siksi, ettei pitkäjännitteisyyteni ole  välttämättä romaanin mittainen.
Joka tapauksessa aion kertaalleen kirjoittamani, työnimen "Feidippes" omaavan teoksen vielä saattaa valmiiksi. Sitä en tiedä, lähetänkö sitä enää millekkään kustantajalle. Aika näyttää.
Toisaalta: "tempus fugit" . Jos aikoisin jotakin kirjallisuuden saralla saada aikaan, olisi korkea aika ryhtyä tosi toimiin. Kun muistikin on jo sitä luokkaa, että kaikki pitää tallentaa,kauppalaput, tapaamiset, auton huollot, laskujen eräpäivät, kaikki. Varmuuden vuoksi.
Jos saan vielä ahaa-elämyksen, ja löydän muusani, niin saattaa olla, että vielä jotakin yritän. Sillä: verba volant, littera scripta manet".

Pitäsköhän lukee? Päätalokin tätä nuorena selaili.

TARKKAILIJA

Minusta on tullut tarkkailija. Käyn muutaman kerran viikossa iltapäivisin kauppakeskus Triossa tai Sokoksella nauttimassa tuplaespresson. Näissä paikoissa on Lahden suurin ihmisvirta, runsain kävijämäärä päivittäin. Samalla seuraan ihmisten käyttäytymistä, pukeutumista, etc. Varhaisteinit kokoontuvat laumoina omilla alueillaan. Heidän pukeutumisensa tai käytöksensä ei juuri toisistaan poikkea. Jos joku ei soita, tekstaa tai surffaa puhelimellaan, on se ainakin kädessä.
Noin 16-19 vuotiaat nuoret liikkuvat 2-6 hengen ryhminä. He kokoontuvatt kahviloissa tai kuljeksivat myymälöissä. Pukeutumisessa alkaa näkyä eroja. On ns. "tavallisesti" pukeutuneita ja muotitietiosesti varustauneita ja esiintyviä. Puhelin kuuluu oleellisesti kuvioihin.
20-30 vuotiaat ovat usein pareina, joko nainen-mies, nainen-nainen tai mies-mies. He istuksivat kahviloissa virvokkeiden parissa jutellen. Joukossa on tavallisia tallaajia, muotitietoisia snobeja ja dandyjä, mutta massasta alkaa myös erottua tyylitietoista (mikä ei tietysti ole sama kuin muotitietoinen) joukkoa. Puhelimen käyttö on hillittyä.
Ikäkauttaan 30 vuotiaista myöhäiseen keski-ikään elävät ovat useimmiten yksin. Tekevät ostoksia, käyvät pikaisesti nappaamassa jotain välipalaa. Pukeutumisen suhteen tyylejä on laidasta laitaan. Huomaa kuitenkin, ettei arkena monellakaan heistä ole tarvetta koreilla vaatteillaan. Puhelinta käytetään tarvittaessa.
Eläkeiän saavuttaneet ja vanhukset liikkuvat joskus yksin, usein myös pariskunnittain. He tekevät ostoksensa, harvemmin tulevat kahviloihin. Pukeutuminen on asiallista ja vuodenaikaan sopivaa. Puhelimia näkee harvoin.
Sellaista siis Lahden keskustassa. Kesällä, kun kansa parveilee kaduilla ja puistoissa, täyty mennä kameran kanssa jatkotutkimuksiin.

Etteikö muoti toista itseään? Iso-tätini Anna v. 1919

TEATTERIN JÄLKEEN

Lumityöt tehty, aamulenkillä käyty, aamukahvi nautittu (½ tuntia+1 tunti+15 minuuttia). Veri kiertää, olo on kuin huomattavasti nuoremmalla, jopa kuin 59 vuotiaalla. Eilen oltiin tosiaan Lahden Kaupunginteatterissa katsomassa "Niskavuoren naiset" ensi-iltaa. Sovitus ja ohjaus on Miika Murasen, nuoren freelancer-ohjaajan. Esitys oli tavallaan laulunäytelmä; siihen oli ympätty paljon Rajattomat-yhtyeen musiikkia. Toteutus oli muutenkin perinteisestä poikkeava, tarina kuitenkin vanha tuttu. Jos joku olisi vaikka viikko sitten kehottanut minua ostamaan liput teatterin laulunäytelmään, olisi luultavasti sanonut pahasti. Onneksi ystäväni Topi sponsoroi meille liput. Kokemus oli ihan hyvä, kolmisen tuntia taukoineen kestänyt esitys ei tuntunut lainkaan pitkältä. Ergo, teatterissa tulisi käydä useammin, kuin kerran viidessä vuodessa (meikäläisen normaali tahti). Annakin nyt viivästyneen uudenvuodenlupauksen: tulen jatkossa käymään teatterissa huomattavasti tiheämmin (ainakin, jos Topilla riittää ilmaisia henkilökuntalippuja). Mutta asiaa. Ammattiteattereita tuetaan, kuten orkestereita, oopperaa, etc. Tarkkoja määriä en tiedä, enkä jaksa niitä ruveta googlaamaankaan. Mutta mielestäni tuki on paikallaan. Tietysti jokainen voisi auttaa asiassa käymällä useammin katsomassa tuettuja esityksiä (muutenkin, kuin ilmaislipuilla). Vaikka oopperassa en ole koskaan käynyt, en luultavasti tule käymäänkään (jollei Savonlinna joskus imaise), on senkin taiteenlajin tukeminen perusteltua.
Tunnen sellaisiakin henkilöitä, joitten mielestä kaikki tuki vähänkin kulttuuriin viittaavaan olisi lopetettava, jopa kirjastot saatettava maksullisiksi. Näinhän ei voi olla, silla kansakunnan peruspilareita ovat koulujärjestelmä, terveydenhuolto kaikilla osa-aluiellaan ja kulttuuri. Niistä ei pidä tinkiä.
Ei kun 15. helmikuuta sitten Hair'ia katsomaan!

Olavinlinna viime kesänä kuvattuna

ÄLÄ TEE...

Kaikkihan tuntevat sanonnan ”älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon”. Ei viisaudessa sinällään mitään vikaa ole, vaikka esimerkkinä tietysti jokaisen pitäisi käytöksellään olla. Mutta tästä aasinsiltana asiaan, mikä on mieltäni kaihertanut jo vuosikausia. On nimittäin olemassa lukuisa joukko ihmisiä, kaikilla elämän sosiaalisilla ja taloudellisilla portailla, jotka tuovat toistuvasti esiin omat karut ja köyhät juurensa ja nykyisen statuksensa tyyliin ”savupirtistä minäkin 13 vuotiaana lähdin maailmalle, keskellä talvipakkasta ja ilman kenkiä! Nyt olen kuitenkin tässä ja tässä asemassa.” He pitävät tuollaista kaavaa yleispätevänä, jokaiselle sopivana. Niinhän ei asia tietysti ole. Jos joku on onnistunut tekemään sinänsä kunnioitettavan nousun ankeasta lapsuudesta yhteiskunnan huipulle, ei se suinkaan tarkoita, että kaikille sama onnistuisi, vaikka olisi kuinka haluaisi. Vain harvalle on suotu sen kaltaiset henkiset voimavarat, senkaltainen kunnianhimo, senkaltainen näyttämisenhalu ja senkaltainen voitonnälkä, mitkä mahdollistavat tuollaisen elämänkaaren.

  ”Jokainen on oman onnensa seppä” sanotaan. Tähänkin kansanviisauteen tulee suhtautua varauksella. Ihmisillä on niin monenlaisia lähtökohtia (taloudelliset, sosiaaliset, henkiset, etc.), etteivät he ole likikään samalla viivalla, ja monille on suoranainen mahdottomuus saavuttaa merkittävää asemaa tai omaisuutta. Mitä tekemistä sillä sitten on onnen kanssa, onkin eri kysymys.

Eilen uutisoitiin ulkomaalaistaustaisten suuresta osuudesta Ruotsin rikostilastoissa, ja siitä seuranneesta valtavasta kirjoittelusta sosiaalisessa mediassa. Kyllähän rasistiset tahot tuollaisesta vettä myllyynsä saavat. Mutta unohtavat tietysti ulkomaalaistaustaisten lähtökohdat ja mahdollisuuksien oleellisen eron ruotsalaispohjaisiin verrattuna. Kaikesta huolimatta Suomessa maahanmuuttajien tekemät rikosten määrä on suhteessa heidän lukumääräänsä suomalaisiin verrattuna. Mistä ero naapurimaahan? Siihen en pysty yhteiskuntarakenteisiin perehtymättömänä vastaamaan. 

Huomasin aamulla webistä, että naapuripitäjän Suuri Mies James Hirvisaari on Uuden Suomen blogisivuilla ilmaissut kantanaan, että "(joukko)raiskaaminen on tiettyjen kulttuuripiirien geneettinen tai kulttuurigeneettinen ominaispiirre ja jopa kansanhuvi". Hip hei hurraa! Kun kansa valitsee hänen kaltaisiaan eduskuntaan, on kansa todellakin kaiken tämän paskan ansainnut.

Summa summarum: Tänä päivänä toisen haukkuminen, alistaminen, latistaminen, tyrmääminen on helppoa ja suosittua kansanhuvia, kun taas puolustaminen ja asioiden analysointi harvojen valinta. 

Taisi tulla vähän sekava vuodatus, pannaan pakkasen (meillä "ainoastaan" -26) piikkiin.

Kyllä ne tulevanakin keväänä katolta tippuu

LAHDEN KAUPUNGINTEATTERI

Minulla oli ilo käydä tanään aamupäivällä tutustumassa Lahden Kaupunginteatteriin ja sen systeemeihin. Ystäväni ja tekun luokkatoverini Jukka (ystävien kesken Topi) on kyseisessä laitoksessa käyttöpäällikkönä. Olipa avartava kokemus! Eipä maallikko tule teatterissa käydessään (en ainakaan minä) ajatelleeksi, mitä kaikkea esitys pitää sisällään. Ja mitkä valmistelut täytyy suorittaa ennen julkista näytöstä! Se tekniikan, valojen, äänentoistolaitteiden, etc. määrä oli huikaiseva. Samaten näyttämön lattiaan liittyvä tekniikka (sitä voi pyörittää, osia siitä nostaa tai laskea, mm.). Kävimme myös näyttämön päällä olevan "teatterikuilun" päällä, 24 m:n korkeudessa tilassa, mikä oli täynnä verhojen sun muun rekvisiitan nostoon tarkoitettua tekniikkaa. Topin puheista meni vähintään puolet yli hiusrajan, mutta aavistuksen omaisen häivähdyksen sain suuren laitosteatterin toiminnasta.
Kävelimme myös läpi puvustamon (vai oliko se vaatevarasto?). Sielläpä oli takkia, housua, hattua, kenkää, vähintään runsaasti, ellen sanoisi ylenpalttisesti. Myös suuressa töypajassa tuli vierailtua. Laitos tekee siellä lavasteet kankaasta, pahvista, puusta, muovista ja teräksestä. Samoin näin tulevaa West Side Storya varten lavastajan tekemän 1:25 pienoismallin näyttämöstä. Välillä olin aivan eksyksissä kulkiessamme 12 000 m2:n (1,2 ha) lattia-alaa sisältävässä rakennuksessa. Tulin muuten, kröhöm, kröhöm, esitellyksi teatterinjohtaja Maarit Pyökärille!
Topilla on 5 esimiestason ja yhteensä yli 50 alaista. Siis sellainen joukko tarvitaan, jotta näyttelijät ja ohjaajat pystyvät työnsä kunnialla suorittamaan.
Olipa sivistävä vajaan parin tunnin rupeama. Eikä siinä vielä kaikki! Taskuuni jäivät meille liput "Niskavuoren naiset" ensi-iltaan tulevana lauantaina, sekä Hair-musikaaliin (mukana myös Hector) 15. helmikuuta. Kulttuuri, here we come! Kiitos Topi.

Tuonne lauantaina, aluksi

VIIKON VALINTA

Eilen valittiin, tiemmä, Vuoden Urheilija. En lähetystä katsonut, mutta eikö se pyörätuolikelaaja olis, kaikilla mittareilla, ansainnu tittelin? Vaikka sama se, ei meikää hetkauta. Onhan taas saatu ilmoille uusi maailman lyhin kirja: Suomalaisten urheilijoiden uroteot 2012.
Tuntuu, että tulen aina vain kyynisemmäksi urheilun suhteen. Liikunnalla ja kilpaurheilulla kun ei ole muuta tekemistä keskenään, kuin että huippu-urheilu antaa nuorille kimmokkeen liikkumisen harrastamiseen. Monasti sekin kimmoke tulee ahneitten vanhempien dollarinkuvia täynnä olevista mielistä. Kun asiaa järkevästi ajattelee, pitää sanonta "urheilu on sodan korvike", kyllä paikkansa. Sodissa voitetaan tai hävitään, lyödään vastustaja, käytetään aseita, etc. Nåinhän on urheilussakin. Eikä huippujoukkueen valmentajalla ja kenraalilla juurikaan eroa ole. Ihmiskunnalla on varmaan geeneissä sotiminen, taistelu. Eikä sitä oletettavasti ole kovin helppoa hävittää. Ergo, ei hyvältä näytä tulevaisuus.
Mutta toisaaalta: Jospa kansakunnat pystyisivätkin ratkomaan erimielisyytensä jalkapallo- koripallo-, jääkiekko-, baseball-, kriketti-, sun muilla areenoilla? Vai virtaako niissä liian vähän verta? Olishan se hienoo, kun Syyrian hallituksen ja kapinallisten joukkueet ratkaisisivat vallan painimaaottelussa. Tai Mali ja Ranska selvittäisivät tilanteen jalkapallomatsilla. Koreat poistaisivat välillään olevan kitkan taekwon-do mittelössä. Pakistan ja Afganistan ratkaisisivat maita hiertäneet pulmat hevospoolo-ottelulla. Entäpä, jos Suomi ja Viro ajautuisivat ratkaisemattomaan konfliktiin? Ei kun pesäpallo-ottelu Ullevin Stadionille! Ja päätuomariksi Ban Ki- moon. Tai pienemmässä mittakaavassa: Lahden ja ympäristökuntien yhdistymiseen voitaisiin saada tolkku mölkkymittelöllä. Hieno idea, eikö? Kuka tekis aloitteen YK:ssa? No Herra Tasavallan Presidentti tietysti. Hänähän on halukas tuomaan julki maailmaa parantavia ajatuksia. Saa lainata ideaani ilman jälkiseuraamuksia.

3. maailmansodan lopputaistelu

SCIFI'A VAI FANTASIAA?

Olen nyt lukenut Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian kaikkiaan liki 1100 sivusta reilut 900, eli olen viimeisen osan (Matkijanärhi) puolivälissä. Kirja lienee nuorisolle alun perin suunnattu, se myös näkyy tietyllä tavalla tekstissä. Mutta kyllä meikäläisen kaltainen "scifikko" voi sarjaa kaiken ikäisille suositella. Tarina on hyvä, kerronta sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Kirjoittaja on ammentanut (näkemykseni mukaan) aineksia yleisen totalitarismin lisäksi ainakin antiikin Roomasta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Mutta onko tarina scifi'a vai fantasiaa? Käsittääkseni ero näiden välillä on se, että scifin voi ajatella joskus olevan todellisuutta, kun fantasia taas on, no, mitäpä muuta, kuin fantasiaa. Nälkäpeli liikkuu näiden kahden genren välimaastossa, kuitenkin enemmän scifin puoleisessa päässä. Heitänpä esimerkin scfin ja fantasian erosta muutaman loistavan, myös filmatun, teoksen avulla: Arthur C. Clarken "Avaruusseikkailu 2001" (ohjannut Stanley Kubric), Stanislav Lem'in "Solaris" ( ohjanneet sekä Andrei Tarkovski, että Steven Soderberg) ja Arkadi & Boris Strugatskin "Stalker" (ohjannut Andrei Tarkovski) ovat mainioita scifin edustajia. J.R.R. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ja "Hobitit" (ohjannut Peter Jackson) ovat taas fantasiaa puhtaimmillaan.
Eilen illalla, huomattuani tv:n tarjonnan tason niukkuuden, vuokrasin netistä (ViaPlay) trilogian ensimmäisestä osasta "Nälkäpeli" tehdyn saman nimisen elokuvan. (Muuten, filmin voi katsoa ilmaiseksi "nordic-tv.com"-sivustoilta, mutta laatu on käsittämättömän huono, ainakin minun laitteillani.) Elokuva ei ollut huono, päinvastoin, jos sen olisin nähnyt laajakankaalta, olisi arvosana varmasti ollut kiitettävän rajamailla. Tietokoneen 22-tuumainen näyttö ei ole nimittäin parhaita foorumeita elokuvan katselemiseen. Toinen miinus kokemuksessa oli, että tekstitys oli päin persettä; ääkköset olivat yhtä sekamelskaa. Ei se niinkään tarinassa pysymistä vaikeuttanut, mutta häiritsi keskittymistä. Tulipahan kuitenkin todettua, kuinka paljon kielessämme esiintyy ä-, ja ö-kirjaimia! Joka tapauksessa taas kristallisoitui, että alkuperäiseen tekstiin perehtymätön ei elokuvasta läheskään kaikkea irti saa. Nyt, kirjan juuri lukeneena, tuli oikeastaan sääli niitä kohtaan, jotka ovat filmin katsoneet kirjaan tutustumatta.
No niin, nyt Pertti-setä lähtee...., ei kun tekemään salaattia itselleen.

Kannattaa lukea!

UUDISTUS

Päätin hieman uudistaa blogini ulkoasua alkaneen vuoden kunniaksi. Vuosihan on jo hyvällä alulla. Helmikin lopetti n. 3 viikkoisen kyläilynsä. Ikävä tulee. Talvi senkun jatkuu vaihtelevana; pakkasta, suojaa, sataa, puotaa, mutta yhä vain useimmiten tuulee. Tuulkoot, kun ei tule trombi, satakoot, kun ei sada puukkoja terät alaspäin. Täytyy siteerata veljeäni Hanelia: "Pohostuuli on kylymää, tuulipa se mistä päin tahhaan" ja "Ykstalavinen lumi ei oo ku huurretta".
Viikonlopuksi on luvannu suht' hyvää ulkoilukeliä, pitää laittaa lumikengät jalkaan. Paitsi huomenna lupasin mennä jeesaamaan ystävääni talopakettiedustaja Pekkaa; hänellä on valmistuvassa kohteessa talopäivät. Menen mukaan vain ottamaan yhteystietoja kävijöiltä, sillä en kohteesta tai tuotteesta mitään tiedä. Voipa kerrankin rehellisesti kysyjille sanoa, että olen vain apuna, kääntykää kaverini puoleen. Vaikka aina olen siten toiminut, etten ole kysymyksiin, joihin en vastausta tiedä, jotain heittänyt. Olen sanonut, etten tiedä, tai ole varma, mutta otan selvää. Entisessä elämässäni kiinteistönvälittäjänä törmäsin joskus kollegoihin, joilla oli tarve puhua vastoin parempaa tietoa, jopa suorastaan valehdella. Vaikeuksiahan siitä monasti seurasi. Toisilla oli motiivina oman edun tavoittelu, toiset taas eivät kehdanneet sanoa olevansa tietämättömiä, ja heittivät useimmiten väärän vastauksen. Eivät tienneet, kuinka tietämättömiä he oikeasti olivat!
No, jeesustelut sikseen. Suosittelen kaikille vähänkään musiikista kiinnostuneille Niilon Muistelmia.
Hänhän on kirjoittanut ne itse, ilman haamua. Tekstin tasosta voi olla montaa mieltä, mutta sisältö on, ainakin tällaiselle yli 40 vuotta häntä fanittaneelle pierulle, koskettavaa luettavaa. Ihmeellistä, mikä tarmo ja muisti (lienee myös ainutlaatinen arkisto) on miehellä, jolla on tai on ollut polio, epilepsia, aivokasvain ja on n. 50 vuotta pyörinyt hommassa mukana. Saatikka että kirjaa kirjoittaessaan ollut n. 7 kk juomatta ja vetämättä jointtia. Sitä edellinen elämä on ollut niitten ryydittämä, ei tosin koskaa poissa hallinnasta. En tässä puutu hänen lukuisiin menneisiin, oleviin tai tuleviin projekteihinsa sen enempää, lukekoon kukin kiinnostunut itse. Mutta yhdestä mainitsen. Neil on jossain vaiheessa kyllästynyt digidaalisen äänen ihmisille tajoamaan laatuun; siinä on vain 5 % analogisen äänen resoluutiosta. Niinpä hän on kehittämässä/kehittänyt laitetta, missä resoluutio on analogisen luokkaa. Sen saaminen markkinoille on hänen suuri unelmansa.
Se Nipasta. Hyvää vuoden jatkoa.