MEITÄ ON.....

  Heräsin sateen ropinaan. Tulin iloiseksi. Iloiseksi kaikkien maailman, ja eritoten Suomen meteorologien puolesta, sillä kerrankin ennuste piti paikkansa. Olkoonkin paska keli ja tupapäivä, niin ihmisten onnistumiset työssään ovat kunnioituksen arvoisia. Varsinkin, jos sitä tapahtuu harvoin. No, saatoin kärjistää snadisti. 

  Kun hieman myöhemmin katselin aamu-tv:ta yleltä, niin ilo oli kaukana. Mielipiteitä kaasuputkien räjähdyksistä tuli monelta taholta, spekulointeja tekijästä (yksimielisiä), sekä siitä, mistä on kyse, ja mihin se johtaa. 

  Siitä olen samaa mieltä, että jos kaiken taḱana on Venäjä, niin sen yksi tavoite on saada aikaan epätietoisuutta, pelkoa ja sekaannusta länsimaisissa ihmisissä. Nuo äänessä olleet asiantuntijat, jotka niin sanoivat, ovat, tarkoituksetta, hyviä airuita Venäjän tarkoitukseen. Paradoksi sinänsä; ne, jotka ihmisiä valistavat, asettavat nämä samalla alttiiksi vihollisen tarkoitusperille. Ainakin minä ryhdyin maalailemaan kauhukuvia laajoin pensselin vedoin, kirkuvin värein. Kauhukuvia tietoliikennekaapeleihin, voimaloihin, kaasuputkiin, yleensä infrastruktuuriin kohdistuvista hyökkäyksistä.  

  Nyt, pirtin hiljaisuudessa, kauhukuvat ovat onneksi himmenneet mustavalkoisiksi Rorschachin musteläiskiksi. Mitähän se minusta kertoo...?

  Eilen katsottiin Areenalta viimeinen jakso sarjasta Halt and Catch Fire. Aika urakka; neljä kautta, 40 jaksoa. Sarjahan kertoo internetin vallankumouksesta 1980- ja 1990-luvuilla. 

  Täytyy sanoa, että sarja koukutti. Tai ensimmäinen kausi koukutti. Loppua kohti se mielestäni latistui hieman, menetti kiinnostavuuttaan, kun juonessa keskityttiin enemmän päähenkilöiden henkilökohtaiseen elämään. Aika erikoista. Itseni tuntien olisin ajatellut, että ihmissuhteet kiinnostavat enemmän kuin säälimättömät ja häikäilemättömät bisnesmaailman ja ison rahan liikkeet. 

  Tietysti sarjassa viehätti nuorten "velhojen" älykkyys ja visiointikyky. Vaikka sarja ei ole dokumentti, niin voin kuvitella, että sillä on yhtymäkohtia todelliseen historiaan. 

  Yksityiskohtana mainittakoon vielä, että Joe MacMillanin roolin esittävä Lee Pace muistutti kolmannen kauden aikana kovasti John Lennonia. 

  Tuo sarja sai minut jossain vaiheessa pohtimaan, että meitä on moneksi. On niitä, jotka saavat maailman muuttumaan ideoineen, taiteineen, filantropioineen, toisaalta suuruudenhulluuksineen,  harhakuvineen, misantropioineen. On niitä, jotka tekevät osansa mukisematta. On niitä, jotka tekevät osansa protestoiden. On niitä, jotka nousevat todelliseen vastarintaan. On niitä, jotka eivät tee mitään. Mutta ihmiskunnan kannalta ne, jotka muuttavat maailmaa ideoineen (visionäärit), taiteineen ja ymmärryksineen, ovat tasa-arvoisen ja ihmisarvon ansaitsevan populaation pelastus. 

  Sateen vankina olevan aika on pitkä. Siis selailin äsken kuva-albumeitani. Niinpä kuvitan blogin siihen totaalisesti kuulumattomilla kuvilla. Nimittäin talvinuottakuvilla luullakseni 1970-luvun puolivälin paikkeilta. 

  Tässä perät nousevat vedestä. Kuvassa Erkki, Kiljusen Martti, Pylkkäsen Pertti ja tunnistamaton mies selin, sekä minä tarpoimen kanssa. Kevyttä lumisadetta ja olutpullo myös läsnä.

  Saalis ei ollut kummoinen, mutta muutamalle pannulle, pariin kattilaan, kuitenkin. Olutpullo uskollisena päivystää.

SAAREN RAUHASSA

  Kolme yötä Hollolassa, eilen paluu saareen. Lehtipuut olivat poissaollessa saaneet väriä, pihapiiri lisää lehtimattoa. 

  Yksi auto oli Potinlahden parkkipaikalla, lähinaapuri Hannilan. Nyt on kaksi. Ei ole läyhkettä. Eilen meni kuitenkin kaksi venettä ohi. Kolmas bongattiin lipumassa Korvensaaren retkeilysatamaan, kun laskettiin sen toisen auton omistajan kanssa verkkoja. 

  Verkot tietysti aamulla nostettiin. Ei näkynyt enää venettä Korvensaaressa. Maisema Kiukuanselän yli Paajalansalmelle oli sen kaltainen, että ei se venettä ainakaan kaivannut.

  Saalista tuli kummallekin kalastajalle sopivasti iltapalaksi; Hannulle pari ahventa, minulle kolme siikaa.

  Huonosti saaressa syödään. Tänään on listalla lounaaksi leivuunissa muhinut possupaisti juuresten ja sipulien ympäröimänä, keitetyt potut, puolukkahilloa, kanttarellipikkelsiä ja kotoa pakkasesta tuotua graavilohta. 

  Illalla nautitaan graavilohta ja paistettuja siikafileitä Marskin jälkiuunileivän päällä. Kelpaa sitä köllistyä kammariin yöunille noilla eväillä. 

  Nyt eletään hiljaista aikaa. Ei edes lintujen ääniä juuri kuulu. Saattaa sentään hanhiparvi honkottaen yli lentää, kotitikka koputtaa. Tyyntäkin on, eivät puut humise, haavanlehdet havise. On niin hiljaista, että meinaa housuunsa paskoa, kun lehmuksen lehti tipahtaa oksalta seuraavalle puun ali kulkiessa, saatikka jos käpy kopsahtaa katolle. 

  Epävakaista on keli. Tai on ja on; nytkin pitäisi ennusteen mukaan sataa, mutta ei ropise. Tarkoituksena on lähteä saarta edemmäs puolukkaan, mutta aamusta on metsä niin märkä, että ei tee mieli. Sade-ennuste hillitsee, ainakin tänään, lähtöhaluja. Jos puotaiselta joku päivä näyttää, niin lähdetään. Hirvikärpästen uhallakin. 

  Saaren rauhasta nautitaan muutama päivä, perjantaina taas maalikyliin. Sahausliikettä tulee olemaan jatkossakin; viikon välein, osapuilleen, suunnataan Hollolaan siihen asti, kunnes lokakuun lopulla viimeistä kertaa tällä kaudella Saarela jätetään talvehtimaan. Kokemuksesta tiedän, että yli uuden vuoden aika kuluu Hollolassa mukavasti kesäkaudella kertynyttä lukemisvajetta täyttäessä, mutta tammikuussa, viimeistään helmikuussa, alkaa mieli palaa Anttolaan. 

  Loppuun laitan vielä pari kuvaa, jotka on napattu seitsemän maissa. 

MUUTTOLIIKKEITÄ

  Muutto on alkanut. Linnut kokoontuvat, suuntaavat etelään, venäläiset nuoret miehet suuntaavat, yksin, tai pienissä ryhmissä, länteen, me suunnattiin kaksin lounaaseen. Kuvaa venäläisistä nuorista miehistä minulla ei ole, sillä uutista napattua en viitsi käyttää, eikä minulla ole kuvaa meistä kaksin usmuuttamassa kohti Hollolaa, mutta ensimmäisen hanhiparven ikuistin eilen illansuussa.

  Lintujen muuttoliikettä ei estä edes Putin, venäläisten nuorten miesten muuton estää ainakin Suomi, koska se aikoo keksiä keinon pistää itärajan säppiin, meidän muuttoa väliaikaisesti Hollolaan ei estä Putin eikä Suomi, sillä se on jo tehty. 

  Ihmeellisesti sota tuo kansassa, hallitusta myöten, esiin pelottavia piirteitä. Se saa ihmisen ajattelemaan, että jonkin maan kansalaiset ovat kategorisesti pahoja, kansalaisuus riittää tekemään heistä hylkiöitä. Samaa potaskaa kuin Putin lähipiireineen syöttää ukrainalaisista. 

  Varmasti on ihan oikein rajoittaa venäläisten turistien tuloa, estää se vaikka kokonaan, mutta miten  toisinajattelijoiden tai liikekannallepanon seurauksia pelkäävien kanssa menetellään? "No olkoot siellä!" "15 vuotta linnaa mielenosoittajille, ties mitä sotaanlähdöstä kieltäytyville, se niille ihan oikein!" Tuollaista henkeä tuntuu olevan ilmassa. Ainakin minulla rajan totaaliset sulkemiset, jopa aitaamiset, nostavat niskakarvat pystyyn. Maailma on mieletön. 

  Sainpa purettua hieman itseäni. Vähän helpotti. 

  Tänään siis tultiin Hollolaan. Päivällä käytiin Elinaa katsomassa. Entinen on kunto. Muutaman minuutin jaksoi naureskella, sitten taas uni voitti. 

  Kirjastossa käytiin myös. Kun Hilppa ryhtyi keittämään puolukkapuuroa, minä suuntasin vielä Motonetiin. Hankin tarpeet perämoottorin syyshuoltoon ja bonuksena neopreenisaappaat. Saappaista on tullut jokavuotinen ongelma; ne, tai ainakin toinen, vuotaa aina. Siis vaikka ostan uudet, niin seuraavan kesänä ei synny reikää veteen. Sehän johtuu siitä, että kumi ei tykkää pitkästä talvesta kylmässä pirtissä. Jotenkin haurastuvat, ja vuotokohtia tulee, vaikka ei niitä mihinkään terävään tökkääkään. Nyt aioin toimia siten, että uudet saappaat tekevät kevät- ja syysmuuton kanssamme. Jospa tulevina kesinä minulla sitten olisi pitävät saappaat ilman että joka vuosi uudet ostan. 

  Saappaista vielä sellainen empiirinen havainto, että eräät Lidlistä kauan sitten ostetut saappaat palvelivat enemmän kuin viisi vuotta aivan ehjinä, vaikka olivat talvet saaressa. Sitten toiseen tuli iso rempeämä, kun jalan potkaisin naulaiseen lankkuun. Olen sen jälkeen kyttäillyt, josko Lidliin tulisi samalaisia erä, mutta ei ole näkynyt. Ei aina ole niin, että halpa on huono!

  Huomenna tulee perhe Tiilikainen. Sunnuntaina tietysti takaisin Espooseen palaavat. Mukava nähdä. Liisa on siinä iässä, että pienessä ajassa tulee kehitystä. 

  Me ajellaan muutamaksi päiväksi saareen sunnuntaina, maanantaina viimeistään. Perjantaina 30.9. pitää tulla taas Hollolaan, minulla on fysioterapia ja lauantaina 1.10 on Iiriksen synttärit. Tää on melko risaista matkustelua. Onneksi ei kirpaise ihan niin paljon kuin kesällä, sillä bensaa saa jo alla kahden euron per litra. 

  Nyt on lopetettava, kauden ensimmäinen puolukkapuuro on vatkattu, vaniljakastiketölkki avattu. Lähden nautiskelemaan.

TYRNIÄ TALTEEN

  Sään haltija oli suosiollisella päällä, joten sörnäytettiin Piskolaan keräämään tyrnimarjoja. Erityisen terveellinen marja tyrnillä on, mutta paskamainen kerätä. Onneksi on niin terveellinen, että ei tarvitse kourakaupalla kerralla popsia, joten ei tarvitse ämpäritolkulla kerätä!

  Haneli oli kotosalla, Taina, Anni ja Katriina ovat vielä lomareissulla, palaavat ensi yönä. Hanelin kanssa tehtiin huoltosopimus. Minä olen huollattanut perämoottorin joka syksy Anttolassa. Nyt tuli asiaan muutos. Tänä vuonna vaihdamme Hanelin kanssa moottori- ja peräöljyt, sekä öljynsuodattimen. Mitäs hittoa joka vuosi maksamaan lähelle pariasataa huollosta, kun ajotunteja tulee kaudessa 30 tuntia +/-. Tänä kesänä jää reilusti alle kolmenkymmenen. Haneli, joka on enemmän konemiehiä kuin minä (siihen ei kovin kummoisia kykyjä tarvita), hallitsee homman. Samalla, kun vien veneen talviteloilleen, on kakkupala valuttaa öljyt lämpimästä moottorista, laittaa uudet tilalle. Suodatin samalla uusiksi, peräöljy lopuksi. Kustannuksiakin voidaan tasata hankkimallla oljyjä isommissa erissä, sillä Hanelilla on itsellään kaksi Yamahaa. 

  Kyllä varmaan vielä "oikeassa" huollossakin konetta käytän. Pitää huoltokirjasta katsoa kriittisiä käyttötuntimääriä, sellaisia, missä huoltoon kuuluu muutakin kuin nuo öljynvaihdot. 

  Hilppa puskissa:

  Peppe tuli puskista.

  Keräsin noita marjoja minäkin, vaikka osa ajasta kului uuden huoltosopimuksen ehtojen laatimiseen.  Kuva ei tosin sitä todista. Luottakaa sanaani.

  Tainan ja Hanelin luona on aina antoisaa käydä. Nuo huoltosopimuksen ehdot ovat omakustannushintaiset, eli hankin tarvikkeet. Tyrnimarjoja saatiin kerätä, siitä meidät palkittiin kunnon annoksella jänispataa. Haneli oli posauttanut rusakon, tehnyt siitä padan eilen puu-uunissa. Hän sanoi sitä olevan niin paljon, että on nesteessä, jos ei me oteta. Taina toki tulee huomenna, mutta tytöt jäävät omille sijoilleen. Suostuimme, kuinkas muuten. Haneli kiikutti litran rasian pataa veneeseen. Taas me säästymme pakastimen kaivelulta. 

  Eilen laskettiin naapurin kanssa verkot. Kaksi kumpikin. Sään haltija, joka oli tänään hyvällä päällä, oli illansuussa kuin persiiseen ammuttu karhu. Kun sopivasti ehdittiin aloittamaan verkonlasku, nousi navakan pohjoistuulen tuomana melkoinen kuuro. Sen aikaa pudotti vettä ravakasti, kun meillä verkkotouhussa aikaa kului. Kun parkkeerasin kotilaituriin, loppui sade kuin seinään. Vähän kasteli, kun ei oltu varauduttu. Ei se tosin haittaa; vaatteet uunin kylkeen kuivamaan. 

  Liekö tuon sateenkin tuoneen pohjoistuulen ansiota sekin, että aamulla kun verkot nostettiin, oli tuloksena puhdas nolla. Tai yksi lahnanlappu oli sotkemassa tilastoa, mutta sitä ei lasketa. Aika yllättävää oli. Loppukesästä, alkusyksystä, on joka kerta, kun verkot vetehen ollaan laitettu, ainakin syömäkalat nousseet. Ei aina onnista. Täytyy tyytyä jänispataan. 

  Huomenna mennään hieman puolukoita keräämään. Edellyttäen, että niitä löytyy. 

  Perjantaina sitten Hollolaan, sunnuntaina takaisin saareen. Verkot taas veteen, ja kyllä muutakin touhua on.  

JOTAIN TEHDÄKSENI

   Koska kovin epävakaa, repaleisten sadepilvien vaivaama seutu näytti aamulla ennusteissa sateettomalta, päätin, jotain tehdäkseni, tehdä jotain. Siis: Jotain tehdäkseni päätin tehdä päätöksen tehdä jotain. Kun päätös oli tehty, oli helppo tehdä päätös, mitä se jotain, mitä päätän tehdä tehdäkseni jotain, on. Näin helposti syntyi päätös lähteä jotain tehdäkseni pätkimään tuulen kaatama kelo. Kun päätös on tehty, ei ole konsti eikä mikään pysyä päätöksessään. 

  Minä siis pätkin tuulenkaadon. Syksyn mittaan täytyy se pilkkoa klapeiksi kuormalavan päälle. 

  Noita pystyyn kuivuneita on kyseisellä alueella neljä tai viisi. Yksi näkyy kuvassa taustalla. Pitää niitä ensi kesänä kaadella. Jollen sitten, jotain tehdäkseni, päätä tehdä jotain, mistä saattaa seurata, että päätös on sellainen, että kaadan keloja jo tänä syksynä, jotain tehdäkseni. 

  Tulenarkaa puuta on noissa kuolleissa männyissä; tervasta on rungossa monen metrin matkalla. 

  "Sehän se on puut tappanut, tervasroso", mietti metsuri-Peppe huilatessaan lasien huurtumisen kuivumista odotellen. 

  Eläkeläisen elämä on arvaamatonta. Kun muutama päivä sitten blogissani aikataulutin syksyn kulkua, joudun jo sitä rukkaamaan. Yksi matka tulee lisää. Perhe Tiilikainen on näillä näkymin tulossa Hollolaan ensi viikonloppuna. Tottakai me mennään myös. Onkin jo aikaa kulunut siitä, kun ollaan tavattu.   Perjantaina, 23. syyskuuta, Hollolaan lähdetään, sunnuntaina palataan takaisin. Jos näin tapahtuu, ollaan oltu saaressa 11 päivää ilman kaupassa käyntiä. Hyvin tulee ruoka riittämään. Pakastin on mainio kapine. Tänäänkin oli lounaana ahvenfileitä pakkasesta, pottuja, sekä sienisalaattia. Nyt ihmettelette, että mistä ne Lehkoset sienisalaatin pieras, kun Peppe on kaiken aikaa raportoinut, että rouskuja ei ole vielä noussut? Ei ole noussut, ei! Mutta viimeiset suolasienet viime syksyltä nyt popsitaan. Hyvin ovat säilyneet. Vaan jos ei uusia tule, niin joulu jää puutteelliseksi.

  Pientä sateen mahdollisuutta vielä ainakin huomenna, mutta sitten näyttää puotaiselta. Se tietää sitä, että Piskolaan mennään keräämään tyrnimarjoja. Todellisia terveyspommeja ne ovat. Eikä tarvitse paljon smoothieen laittaa. 

  Puolukkaankin lopulta lähdetään. Samalla tulee sienitilanne päivitettyä. Metsään meno on ihan jees, sillä polvi on piikistä ottanut onkeensa, eikä kipu ole enään kummoinen. Lepokipua ei ole lain, ei juuri liikkuessakaan. Jos polvi hiemankin vääntyy väärään asentoon, niin vihlaisee kyllä, kunnolla. Eihän se ole mihinkään parantunut. Väliaikainen ratkaisu tuo pistos on. Saa nähdä, kuinka kauan vaikuttaa, koska palaavat tuskat? Minulla kyllä riittää kärsivällisyyttä odotella kauankin. 

  Siinä taas turinaa turhaa, banaalia bamlausta, tavanomaista tarinaa. Mutta totta. Joskus saattaa tulla autofiktion aika, jos proosallisuus alka tympiä.  

PEPPE RYPEE RAHASSA!

   Peppe rypee rahassa! Oy Veikkaus Ab oli yöllä suorittanut pelitilille 125,45 € korvauksena siitä, että toisessa viikottain pelaamistani riveistä oli osunut 4 ja plusnumero oikein. Mukavalta se tuntuu. Ja kohtuulliselta, sillä ei tuo voitto kata kuin loppuvuoden panostukseni Veikkauksen peleihin. Minulla menee nimittäin Veikkaukselle 10 €/viikko (Lotto 3 €, VikingLotto 3  ja Eurojackpot 4 €). Tarkemmin ajateltuna se on Oy Veikkaus Ab, jonka pitäisi käsiään hykerrellä.     

  Tuo "rahassa rypeminen" ei suinkaan ole Roope Ankasta sanottua, vaan joskus 1980-luvun taitteessa maalari Väisäsen Matti, legendaarinen anttolalainen persoona, jos inflaation kärsinyt ilmaisu sallitaan, lausui riemastuneena Hanelille ja minulle, kun veimme hänelle joulunpyhinä puoli saavillista verkoista tulleita lahnanlappuja: "Pojat, nyt Unionille kaljalle, Matti rypee rahassa!"

  Finanssitilanne tuli käsitellyksi. Leivinuuni tuli juuri pöyhityksi. Minä tulin takaisin koneelle. Ulkona sataa. Koko päivän sataa, mikäli lainkaan ennusteen pintansa pitävät. 

  Polven tilanteeseen päivitystä hieman. Se on parempi, eli piikillä on vaikutusta. Lepokipua ei tunnu juuri lainkaan, eikä liikuessakaan pahemmin. En tosin ole jalkaa isommin rasittanut. Kunhan sade viikonloppuna hellittää ja pääsen puuhailemaan, lopullinen totuus selviää, mutta ei polvi ainakaan huonommaksi mennyt. 

  Eilen kävi Kari "Kole" Kolehmainen kahveella. Toi tullessaan valtavan kokoisia (ja tuoreita) munkkeja pussillisen. Unionilta oli ostanut. Siis SEO:lta. 

  Reilu parituntinen turistiin. Monia vanhoja, muutamia uudempia, juttuja ehdittiin ruotia, monia yhteisiä tuttuja, hauskoja tapahtumia, käsitellä, monia jo joukostamme poistuneita lämmöllä muistella. 

  Hauskaa näissä nuoruuden kavereiden tapaamisissa on, että toinen muistaa jotakin, toinen jotakin muuta, joten nuo vanhat asiat kirkastuvat varmasti molemmille selkeämmiksi. "Kole" muisti useita sellaisia henkilöitä nimeltä, joista minulla oli ainoastaan ulkonäkö tallessa. Luultavasti minäkin sain tuotua Karille muutamia juttuja uudelleen mieleen. 

  Tänään ollaan sisällä, lämmässä pirtissä, hämärässä päivässä. Minä en nokkaani ulos pistä kuin pakollisille toimille, eli huussikäynnin, saunan lämmityksen ja saunaan menon vuoksi. Lueskellaan (Tommi Kinnusta, minä, Outi Pakkasta, Hilppa), katsotaan suoratoista (Kaikki hänen salaisuutensa, 2. kausi AREENA, molemmat), syödään ahvenfileitä pakkasesta, kasvatetaan mahaa eiliseltä jääneillä munkeilla ja Hilpan loihtimalla porkkanapiirakalla. Ampaistaan joko levänneinä ja virkeinä, tai nuutuneina ja laiskistuneina, ulos puuhailemaan, kun Esterin sisukset ovat ehtyneet. 

  Syksyn aikataulu on selkeytynyt tiettyyn pisteeseen:

   -30. 9. mennään käymään Hollolassa, minulla on fysioterapia, samaan reissuun ehkä myös Iiriksen 8-vuotissynttärit 

  -9.10. taas Hollolaan, Hilpalla hammaslääkäri

  -16.10. Mäntsälään katsomaan Iiriksen kauden 1. kilpailu, ja 17.10. on autolle varattu renkaanvaihto, eli kitkat alle

  -tämän jälkeen ollaan vielä saaressa viikko tai pari, tilanteesta, ilmoista, etc., riippuen, laitetaan paikat talvikuntoon, kamat läjään, muutetaan Hollolaan

  -kaupassa käydään tarpeen mukaan, kerran viikossa, jopa harvemmin, muuten ollaan saaressa

  

  Allekirjoittanut ei ota vastuuta ylläolevaan aikatauluun mahdollisesti tulevien muutosten vaikutuksesta energian hintaan, inflaation tasoon, sodan kulkuun, tai Ruotsin hallitustunnusteluihin.

  Koska ulkona ei ole vallitsevissa olosuhteissa hauskaa kuvata, laitan pari otosta vuoden takaa, per. 15.9. 2001. Silloin näytti olleen halla-aamu. 

PIIKKI POLVEEN

  Pikavisiitti Hollolaan takana. Pikavisiitti piikin vuoksi. Piikin, joka oli lumpion alle nasautettu 10:45. 

  Ennen tapahtumaa lääkäri valotti, mistä on kyse.  "Tämä piikki työnnetään polvilumion alle. Mukana on puudutusaine ja kortisoni. Puudutuksen pitäisi alkaa vaikuttamaan melkein heti, kortisoni parin vuorokauden kuluessa. Pistos vaikuttaa ehkä noin kuukauden, jos vaikuttaa. Saattaa olla. että siitä ei ole juurikaan apua. Pistos on melko kivuton. Jos neula osuu kudokseen, voi pientä kipua esiintyä. Onko sinulla jotain kysyttävää asiasta?"

 "Ei tästä kortisonista, mutta millainen myrkky kukonhelttauute on, kun olen kuullut, että se on muutamalle tutulle tuonut apua, poistanut jopa vaivan? 

  "No joo, kyllä sitäkin voidaan kokeilla. Käyn kysymässä ylemmältä taholta asiaa, vastasi lääkäri. "Odota hetkinen".

  Pian hän palasi. Annetaan nyt tämä kortisonipiikki. Jos se ei tepsi, niin kuukauden kuluttua voidaan kokeilla kukonhelttauutetta. Tai jos tepsii, niin uutta kortisonipistosta. Riippuu siitä, kuinka aine vaikuttaa. Otapa housut pois, käy tuohon makaamaan."

  Tein työtä käskettyä. Lääkäri putsasi polven ympärystän, täytti ruiskun, kehotti ilmoittamaan, jos tuntuu kipua, alkoi työntää neulaa. Ei tuntunut juuri miltään. Lekuri kyseli vähän väliä "miltä tuntuu?" Minä, että "ei isommin tunnu".

  Lopulta aine oli tuupattu polveen. Lääkäri käski nousemaan, liikuttamaan jalkaa, jotta kortisoni leviää koko alueelle. 

  "Pari, kolme päivää kannattaa olla jalkaa rasittamatta. Ota siinä kuukauden kuluttua yhteyttä tänne päin", sanoi lääkäri lähtiäisiksi, toivotti vielä hyvää syksyä. 

  Nyt piikistä on kulunut viitisen tuntia. Puudutus on jonkin verran auttanut, mutta polvi on jäykkä. Kipua tuntuu yhä tietyissä jalan asennoissa. Kuulostellaan. 

  Sellainen tuntuma minulle käynnistä jäi, että kukonhelttauute on aika kallis lääke, ja sen vuoksi sitä ei olla ensimmäisenä tyrkyttämässä. Voi olla väärä, tuo tunne. 

  Nyt on pari päivää otettava löysästi. Eli jää aitan valttaus tuota tuonnemmaksi, sillä keskiviikosta alkaen on luvattu useammaksi päiväksi sadetta.

  Aitan ehdin saada siihen malliin, että ovi, kuistin alakatto, räystäänaluset, sekä räystäs- ja vuorilaudat on maalattu, sienistä takapääty, pohjoispuolen sivu ja puolet fasadista on valtattu. 

  Halusimme muuttaa aitan sävyn ruskeasta harmaavoittoiseksi. Noin ruskeita kuin oven oikea puoli kuvassa on, eivät muut seinä enää 27:n vuoden jälkeen olleet. Katoksen alla ja varjossa on väri kuistilla säilynyt paremmin. Kun harmaan valtin vedin, odotin, että se kuivui, niin ihan hyvä lopputulos oli. Ruskea kuultaa hieman harmaan läpi. Vaikutelma on kuin vanhassa käsittelemättömässä hirsiseinässä. Sellaista haettiin. Feikkiä. Ehkä. Mutta sitä on maailma muutenkin pullollaan. Antaa siis mennä.

  Muutamassa päivässä on tullut/tulee vietettyä sosiaalista elämää enemmän kuin puolessa kesässä yhteensä. Lauantaina käytiin kahvilla ja juttutuokiolla Voken ja Urkin mökillä. Kahvia, lettuja, jäätelöä, hieman suolapalaakin, mukavaa seuraa. Hyvää tekee ihmisluonnolle nähdä välillä muita saman lajin edustajia. 

  Huomenna on jokavuotinen tapaaminen tuttavapariskunta Vilhusen kanssa. Tällä kertaa heidän luonaan. Juttua riittää, vaikka ei ikiaikaisia ystäviä ollakaan. Ehkä mieluummin nykyaikaisia. Mutta yhteistä historiaa, yhteisiä tuttuja, löytyy vaikka kuinka. Onneksi huomiseksi ei vielä ole sadetta tulossa. Autollakin perille pääsee. Mutta viisi kilsaa veneellä voittaa kevyesti 20 kilsaa autolla sorateitä pitkin. 

  Eikä siinä vielä kaikki. Keskiviikkona tulee nuoruuden kaveri Kari "Kole" Kolehmainen käymään. Hän asuu Imatralla, mutta käy silloin tällöin huoltamassa tyhjillään olevaa kotitaloaan kirkonkylällä. Me olemme facebook-kavereita, pari kertaa puhuttu puhelimessa, ja kerran kesällä tavattiin pikaisesti, kun huomasin ohi ajaessani hänet nurmikkoa leikkaamassa Työväentalonmäellä. Onkohan se enää Työväentalonmäki? No, oli tai ei, mäestä lisää kohta. Mutta siinä nokikkain toistettiin ajatus, että Kari tulee käymään saaressa. Eilen hän sitten soitti, sanoi tulevansa alkuviikosta Anttolassa käymään. Sovittiin ajankohta. 

  "Kolen" kanssa kaveerattiin lähinnä sen jälkeen, kun muutimme 1960 kirkolle. "Kole" on minua vuotta vanhempi, joten kansakoulussa myös oltiin välillä samassa luokkahuoneessa, koska kirkonkylän koululla olivat 1. ja 2, sekä 3. ja 4. luokka samassa tilassa. 

  Kun 1964 muutettiin pariksi vuodeksi Mikkeliin, kaveraaminen hiipui, eikä enää teinivuosina jatkunut samalla sykkeellä. Hyviä muistoja minulla "Kolesta" kuitenkin, ja tietysti, on yhä mielessäni. Ylihuomenna niitä muistoja verestetään.

  Tuli mieleen, että jos oltaisiin oltu hieman kymmentä vanhempia, enemmän isosta maailmasta tietoisia, kun vanhan Säästöpankin halkovarastoon tehtiin talkkarilta salaa piilopaikkoja ja bunkkereita, niin olisikohan "Kole" vääntynyt "Coleksi", jalostunut ajan myötä Nat`iksi, siitä "Kingiksi" Nat King Colen innoittamana? Tai olisiko samaan halkovarastojengiin kuulunut Pettisen Leosta, josta tuli "Lexa", kehkeytynyt Lex, tai jopa Rex?

  Jopa joo. Vielä lupaamani paluu Töväentalonmäkeen. Meillä moukeilla oli tapana talvella laskea Tyäväentalonmäkeä "potkurijunalla". Eli kaikkien potkurit työnnettiin "sisäkkäin". Joskus siitä kehkeytyi melko pitkä "juna", koska osallistujia oli paljon. Yleensä joukon vanhin, tai sitten kookkain, sai kunnian toimia "junan" ohjaajana. Muut kävivät istumaan potkurinsa päälle. Jokusia riitti yleensä jalaksillekin. Eiku menoks. Yleensä huonosti ohjattava "juna" päätyi ojaan. Ei siinä kuinkaan käyny, koskaan, en ainakaan muista. Aika vauhtia "juna" kyllä viiletti, sillä maantie oli usein jäinen, eikä siihen aikaan hiekoitettu. Vielä selitykseksi nykypäivänä mahdottomalta tuntuvaan toimintaan: noina vuosina ei autoja päntiönään liikkunut kylän raitilla. Kunhan piti huolen, että iltaseitsemän Linjurit (Anttolan Liikenteen vuoro Mikkelistä Anttolan kautta Puumalaan, ja Saresman vuoro Puumalasta Anttolan kautta Mikkeliin) olivat jo menneet. Hm? Ehkä nuo vuorot olivat toisin päin? Siis Saresma Mikkelistä, Anttolan Liikenne Puumalasta? Niin, tai näin. "Junalla" laskettiin. Vaikka varmaa muistoa ei ole, niin uskon "Kolenkin" olleen leikeissä mukana. Se on jäänyt mieleen, että Salosen Iikka (R.I.P.) oli muita vuoden, pari, vanhempana usein puikoissa. Ja taisi sörnäyttää välillä tahallaan ojaan. Näitäkin muistoja tullaan varmasti keskiviikkona puimaan.

EI SAIS VALITTAA

  Ei pitäisi valittaa. Ei omaa tilaansa, ei omia, eikä muiden tekemisiä, ei maailmanmenoa. Valittaa saa vääräksi kokemastaan tuomiosta ja paskasta kaavaehdotuksesta. 

  Nyt kuitenkin valitan. Valitan sitä, että kun keväällä ja vielä kolmisen kuukautta sitten kotona käydessäni tein aamuisin kymmenen kilsan sauvakävelylenkkejä suunnilleen kuuden kilometrin tuntivauhdilla, niin eilen linkatessani hitaasti alle kaksi kilsaa, oli tuska polvessa sellainen, että alta pois. Asetan toiveeni maanantaina annettavaan kortisoonipiikkiin. Paskamainen talvi tulee, jos ei liikkumaan pääse. Ja kuka tekee lumityöt? Velkaa on jäänyt naapureille kesän ruohon leikkauksista. Joutuuko Hilppa hommiin? Onhan velat maksettava, varsinkin kun korot eiku nousee!

  Vaikka polvi on mikä on, niin aamulla tekeydyin töihin. Ensi kuitenkin kävin laiturilla ällistelemässä syysaamua. En valita suihkarin aiemmin tekemää vanaa, sillä se oli levinnyt hienon näköisesti. Toisessa kuvassa vana veden pintaa heijastuneena.

  Sitten hommiin. Ostettiin Lahden K-Raudasta yläaittaan maalia. Tai Valtti Coloria seiniin tulee. Oveen ja kuistin kattoon punaruskeaa Pika-Tehoa, valkoista räystäs- ja vuorilautoihin. 

  

Tein valmistelevat työt, aloitin ovesta ja kuistin katosta.

  Ylöspäin maalaaminen ei ole kovin mukavaa. Nytkin kävi niin, että työntouhussa pensselistä tipahti iso pisara maalia suoraan oikeaan silmään. Niin etevästi tipahti, että ei silmälaseihin osunut ollenkaan. Luomeen läjähti. Onneksi refleksit huolehtivat siitä, että luomi räpsähti suojaksi sekunnin murto-osaa ennen kohtaamista. Eiku satasta saunalle silmää huuhtomaan. Pakko näin jälkikäteen todeta, että en rantaan viuhtoessani noteerannut lainkaan polvea, en tuntenut kipua. Kaikki on suhteellista. 

  Sain silmän huuhdeltua. Nyt tapahtumasta on pari tuntia, eikä mitään outoja tuntemuksia silmässä esiinny. Taisin selvitä säikähdyksellä. En siis valita. 

  Tänään lasketaan muutama verkko ahvenia pyytämään. Huomenna jatkuu maalaus. Pidän nimittittäin normaalissa työaikajärjestelystä kiinni: aamupäivät hommia, iltapäivät vapaata toimintaa. 

  Maalauskelit ovat kyllä hyvät. En valita. Samaa rataa kulkee lämpömittari, eli jonkun asteen tavanomaista viileämpää on. Jotain ne povaili, että ensi viikolla hieman lämpenee, keskimääräisiin mennään. Lämpötiloihin. 

  Menkööt lämpötilat minne menee, milloin mennee, me mennään maanantaina käymään Hollolassa. Lääkäriaika 10:30. Iltapäivällä palataan takaisin. Toiveikkain mielin piikin vaikutusta odotellen. Mieli metsään palaen. Toivottavasti ei jää piikin vaikutus mitättömäksi, sillä en haluaisi kohta taas valittaa, sillä ei sais valittaa. Ja jos vaikka välillä valitankin, niin mieltäni en pahoita. En ainakaan tunnusta. 

SYKSYN MUUTTUNEET MERKIT

  Syksy alkaa näyttää merkkejään. Tänä syksynä merkillepantavaa (tottakai, tietysti merkit on merkillepantava) on se, että osa merkeistät on edellisvuosista muuttunut. 

  Se, mikä ei ole muuttunut, on, että saniaiset ruskistuvat kuivemmilla rinteillä ja puissa alkaa näkyä hieman keltaista. Kuvassa rannalle viettävä rinne saunan takana. 

  Muuttunut syksyn merkki on, että minä, vankkumaton syysihminen, joka on suorastaan saanut voimaa syksyn edetessä, nauttinut säästä kuin säästä, kysyin aamulla Hilpalta, että eiköhän lähdetä pariksi päiväksi kotiin? Kuvassa minä.

  Luulen, että suurin palo saaressaoloon on laantunut, koska kipeän polven kanssa ei ole mukavaa mennä metsään rymyämään. Ei edes Piekälän puolelle sauvakävelemään, kuten aiempina syksyinä ollaan usein tehty. Tai sitten ikä tekee tehtäviään. Ei ennen aika ole täällä pitkäksi käynyt, eikä viileäksi, tuuliseksi ja epävaiseksi muuttunut sää ole ennen ollut muuta kuin pakollinen, vuodenaikaan kuuluva jakso. Ei ainakaan vielä syyskuun alussa.  

  Hollolaan oltaisiin joka tapauksessa lähdetty tiistaina, yhdeksi yöksi. Jostain syystä tuli aamulla mieleen, että ollaan pari yötä, ainakin pari. Luultavasti vain pari. Eli keskiviikkona palataan. Puolukat alkavat nimittäin kypsyä. Eiköpä taas palaa entinen Peppe, kun kuulaassa syysaamussa saa hissuksiin dallailla pitkin mäntykankaita?

  Toinen itsessäni tapahtunut muutos on, että eilen katselin koripalloa ja Suomi-Ruotsi maaottelua. Se on paluuta ajassa taaksepäin. Vuosikymmeniä, ainakin. Urheilu ei ole siinä määrin pitkään aikaan kiinnostanut, että olisin sen vuoksi tv:n ääreen vaivautunut. Poikkeuksena futiksen ja lätkän arvokisat. Merkki jostain tuokin. Vanhuksen sanotaan muuttuvan lapseksi jälleen. En koe itseäni vielä vanhukseksi. Ehkä vanhuuttaan lähenevä muuttuukin nuoreksi tai keski-ikäiseksi? 

  

  Turhaa spekulaatiota tässä harrastin. Kuten sanoin, kyllä vanha Peppe kohta esiin putkahtaa. Pakko. Ei yksi hiton polvi saa miestä muuttaa! Mutta saattaapi kuitenkin olla, että vaikka saaressa lokakuun lopulle ollaan, niin välillä vietetään muutamia päiviä maalikylissä.   

  Huomenna Hollolaan mennään. Viedään mukana pari kylmälaukullista pakasteita, lukuisa määrä purkkeihin säilöttyjä kurkkuja ja kanttarellipikkelsiä. Mikäs viedessä, kun on uudet kylmälaitteet täytettä odottamassa. 

  Sieniasiat ovat sillä mallilla, että kanttrellejä on pakastettu runsaasti. Rouskut ja tatit odotuttavat. Suppilovahverokausi on edessä. Eli jonkinlaisia metsäretkiä on edessä, puolukoita unohtamatta. Omaan tahtiin. Risukoita ja kivikoita vältellen, polkuja ja metsäteitä kulkien. Urheilkoot urheilijat, katselkoot innokkaat, minä kokoan itseni. Niinä päivinä, kun en ole Hollolassa löhöämässä.

POLVEN TILA TARKENTUU

  Tänään tuli polven tilaan täsmennystä. Lääkäri, joka lupasi soittaa alkuviikosta, soitti. Loppuviikosta tosin. Pahoitteli sitä, että lausunto röntgenkuvista oli viipynyt. 

  "Kuvista selviää, että polvessa on nivelrikkoa, minkä seurauksena sieltä löytyy väljentymää, piikkejä, ulokkeita, oikealla puolella enemmän kuin vasemmalla.", selvitti lääkäri.

  "No, mitäs nyt?", kysyin.

  "Operaatio saattaa tulla eteen. Mutta ensin täytyy käydä jonkin aikaa fysioterapiassa. Jos se ei auta, voidaan tehdä lähete."

  "Ok, varaan heti ajan. Mites se kortisoonipiikki?"

  "Joo, kyllä sitä voi kokeilla, jos niin haluat".

  "Haluan kyllä".

  "Odotas vähän, kävelen hoitajien luokse".

    Kolinaa, rasahtelua, mutisevaa puhetta, naksahduksia, lisää mutisevaa puhetta.

  "Halloo, oletko vielä siellä. Käykö 12.9. klo. 11:30?"

  "Täällä ollaan. Kyllä käy. Ainakin pannaan käymään", vastasin.

  "Selvä, merkataan sinne aika. Tule silloin, niin pistetään piikki. Muuten, miten polvi on voinut sitten viime käynnin?"

  "Eipä ole huonontunut, ei kyllä parantunutkaan. Nyt, kun olen muutaman päivän ottanut kuuria, niin on hieman helpottanut. Muuten, parasetamoli, mitä neuvoit ottamaan, ei vaikuta ollenkaan".

  Hyminää, mutinaa. "Sellaista on joskus on. Onko sinulla vielä jotain kysyttävää?"

  "No joo. Mikä on vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen?"  

  ....... 

  Vitsi, vitsi. En tietysti kysynyt. Liian helppo lääkärismiehelle. Vähemmän koulutetutkin tietävät, että se on 42! Sanoi, että ei tule muuta mieleen.

  "Selvä. Hyvää viikonloppua vaan!"

  "Kiitos, sitä samaa!"

  Soitin heti puhelun jälkeen fysioterapian ajanvaraukseen. Automaatti ilmoitti, ainoastaan yhden välivalinnan jälkeen, että numero taltioitui, ja että minulle soitettaisiin lähimpien arkipäivien sisällä.

  En ehtinyt kunnolla heittäytyä perräisille, kun puhelu jo tuli. Asia hoitui joutuisasti. Hollolan Sote-keskuksen fysioterapiassa kuului olevan tungosta. Ajan sain kuun loppuun, 30.9. 

  No niin. Pyörät lähtivät pyörimään. Nopeaa parannusta ei ole luvassa. Siis jollei piikki auta. Ei voi mitään. Suomalaista sananlaskua löyhästi mukaellen: Terveydenhuolto elää ajallaan, Peppe kulkee tavallaan. 

  Sikäli on nyt mieli keveämpi, että sain varmistuksen vaivasta, osviitat reittiin kohti kivutonta polvea. Eikä vielä tarvinnut kääntyä yksityisen palveluntarjoajan puoleen. 

  Jos summaan Päijät-soten toimintaa tapauksessani, niin kyllä 8½ vanhalla asteikolla pitää antaa. Jopa 9. Viimeaikaiset suorituksetkin kompensoivat toisiaan: Jos lääkärin lupaama alkuviikko oli loppuviikko, niin fysiterapian ajanvarauksen ennakoima muutama arkipäivän takaisinsoiton odotus oli 10 minuuttia. 

  Polvi ei vielä parantunut, mutta mieli keveni. En siis lähde pallomme nykytilaa, en edes maamme kovaa vauhtia kahtiajakautuvan kansakunnan verbaalista kädenvääntöä, surkuttelemaan. Lopetan tähän. Kuvalla sananjalkojen mukavasti reunustamasta leikkimökistä, joka odottelee jo malttamattomana ensi kesän vieraita.