CLIMATE CHANGE IS OVER

  Posteastertunnelmissa kopioin tähän eastertunnelmissa väsäämäni lyhyen scifinovellin, tai sen tapaisen. Juttuhan on niin kliseinen, niin kliseinen. Jos en välttäisi tautologiaa, sanoisin, että kyseessä on kliseinen fraasikokoelma. Oho, sanoipa sen kuitenkin. Kerran sanomaan ryhdyin, nimeän novellin seuraavasti:

KLISEINEN FRAASIKOKOELMA, ELI CLIMATE CHANGE IS OVER 

  Alus lähestyy hiljaista aurinkokuntaa. Se on matkannut kauan. Lähtö tapahtui pian sen jälkeen, kun viisikymmentä jaksoa kestänyt radiosignaali galaksin keskustan suunnalta väheni, voimistui taas, ikään kuin hätähuudoksi, hiljalleen hiipui lähes kokonaan.  Signaalin lähteeksi oli paikallistettu pienen tähden aurinkokunta. Heti alettiin varustella alusta matkaan. Sitä oli nyt taitettu 1240 jaksoa. Matkustajat, ykkönen, Lrum, ja kakkonen, Mrnot, olivat osajakso sitten heränneet matkahorroksesta.

  Lrum viestii kakkoselle ”mitään elämään viittaavaa ei sensoreiden ulottuvilla ole”.

  ”Ei ole. Mitä luulet, tuo kolmas planeetta auringosta lienee ainoa mahdollinen hlrozinkaltaiselle elämälle?”

  ”Kyllä, suunnataan sinne.”

  Alus on planeetan kiertoradalla. Ei mitään merkkejä radioaalloista. Havaintoa liikkeestä ei ole.  Ei mitään keinotekoista valoa pimeällä puolella. Säteilyä suodattuu muutamista paikoista herkkiin sensoreihin, mutta sen taso on alhainen. Alla olevasta pinnasta on valtaosa vettä. Isompia yhtenäisiä maa-alueita on muutama, jokunen pienempi myös. Alus kiertää planeetan monta kertaa, aina hieman eri kohdilta.

  ”Huomaatko, että rannoilla on monessa paikoissa merkkejä tuhoutuneista rakennelmista? Ne ovat osin veden alla”, telepoi kakkonen.

  ”Olen pannut merkille. Samoin kauempana rannoilta näkyy samanlaisia jälkiä. Laskeudutaan jonkin isomman luo ottamaan selvää”, viestittää ykkönen takaisin.

  Alus hivuttautuu maahan melko korkealla vuoristossa sijaitsevan selvästi tietoisen mielen joskus rakentaman, mutta kovin rappeutuneen rakennelmakokonaisuuden läheisyyteen. Mrnot avaa peräluukun, ohjelmoi kymmenen isoa kulkijaa töihin.

  Puoli osajaksoa myöhemmin Lrum ja Mrnot ovat tietoistoimijoiden avulla purkaneet ja analysoineet tuhansia esineitä tai sellaisten osia. Samoin on tarkkaan tutkittu ainoita elollisia olentoja, pieniä, noin puolen elmin mittaisia, omituisen näköisiä olentoja. Niillä on neljä raajaparia ja aukko energian vastaanottoon. Niitten tarkoitus ei ole selvinnyt.

  Paljon on tullut ilmi, paljon on jäänyt selvittämättä. Tietoistoimijat ovat syöttäneet keskuskoneelle kaiken mahdollisen. Keskuskone on jakanut tiedonsirpaleet erikoistuneille sivuaivoille. On saatu selville, että täällä joskus asunut älykäs elämänmuoto ollut melko alkeellinen. Sillä on ollut pää, neljä raajaa ja ruumis. Se on kommunikoinut äänellä ja kirjoituksella. Sillä on ollut ainoastaan ulkoisia aisteja. Koko populaatio on joutunut vaikeuksiin monta sataa jaksoa sitten, koska on muuttanut jostain syystä planeetan ilmastoa kohtalokkain seurauksin. Loppu on tullut melko äkkiä, noin viidenkymmenen jakson aikana. Kaikki merkit elollisesta älystä on poissa. Jälkiä lapsellisesta tekoälystä on löytynyt. Täällä asunut laji on ollut vasta kehityksensä alkuvaiheessa, kun tuho on kulkenut läpi planeetan.

  Keskuskone telepoi, että kannattaisi tulla ruumaan. Ykkönen ja kakkonen hilautuvat hissiin, laskeutuvat alas. Keskuskone viestittää, että yksi lukuisista pyöreistä levyistä on saatua auki.

  ”Se sisältää ääntä”, ilmoittaa keskuskone väreillen. ”Haluatteko kuulla?”

  Kakkonen värähtää inhosta. ”Pitääkö meidän avata ulkoiset kuuloaistimme?”

  ”Ehkä olisi hyödyllistä”, on keskuskoneen vastaus. ”En pysty sitä itse kuulemaan, mutta analyysi osoittaa, että jotain mielenkiintoista voi olla tulossa.”

  ”No, avataan aistit. Kerran se sattuu, ja siitä voi olla hyötyä”, lähettää ykkönen ympäristöönsä. ”Mennään lepiöön.”

  Lrum ja Mrnot pyörähtävät hihnalle, joka kuljettaa ne aluksen keulaosassa olevaan tilaan, missä oli pari ”divaania”, joille ne kampeutuvat. Kumpikin kiinnittää ravintoletkun kylkeensä. Sitten molempien pyöreän ruhon kyljistä työntyy esiin kaksi maljamaista uloketta.

  ”Antaa tulla”, värähtelee ykkönen kohti yleisyhteyspintaa.

  Lepiön ilma täyttyy kummallisista soinnuista. Se on jotain, mitä ne eivät koskaan olleet kuulleet. Ehkä ammoin esihlrozit olivat jotain samankaltaista tunteneet. Silloin kymmeniätuhansia jaksoja sitten, kun ne olivat pystyneet itse liikkumaan, tekemään raajoillaan, elämään ulkoisten aistiensa varassa. Kolmannesta katastrofista säästyneet niukat tallenteet antoivat viitteitä siihen.

  Lrum’in ja Mrnot’in lähes käyttämättömiin ulkoisiin kuuloaisteihin soljuu käsittämättömän levollista äänten virtaa. Kumpikin sulkee kaikki kolme näköaistintaan, ajautuu lähes yfogrilla huumattuun tilaan.  

  Ääntä kestää 16 osahetkeä. Kun se loppuu, telepoi Lrum yhteisesti ”Ihmeellistä. Näitä täytyy kuunnella lisää.”

  ”Niitä riittää”, värähtelee Keskuskone. ”Siitä sortuneesta rakennelmasta liikkuja löysi enemmän kuin dfriga erilaista levyä.

  ”En olisi koskaan uskonut, että ulkoisen kuulon avaaminen voisi tuoda tällaista mielihyvää”, värähtelee Mrnot vaisusti. ”Oli tuo tuhoutunut populaatio millainen tahansa, niin ei se täysi paha voinut olla”, jatkaa se tuijottaen äsken kuullun kiekon pakkausta.