Yöllä tuli tieto äidin pois nukkumisesta. Tieto, joka ei tullut yllätyksenä. Jo kaksi vuotta oli Elina saattohoidossa. Sydän jaksoi kuitenkin jyskyttää, kunnes korona lopulta hänet nujersi.
Sain loppuviikosta tiedon, että äidissä oli todettu koronatartunta. Sen tiesin, että Hoitokodissa oli koronaa esiintynyt jo parisen viikkoa, sillä emme olleet päässeet äidin luona käymään.
Eilen aamupäivällä soitti sairaanhoitaja. Hän kertoi, että äidin tilanne on mennyt huonommaksi, ja kysyi, haluaisimmeko tulla katsomaan. Totta kai me menimme.
Suojavarusteet piti tietysti pukea ensin Lepolankadulla päälle. Sitten äidin huoneeseen. Aika ristiriitaiset tunteet myllersivät, kun katselin entisestäänkin kuihtunutta äitiä. Hengitys rohisi, välillä oli hengityskatkoja. Hän ei jaksanut silmiään avata.
Sairaanhoitaja selvitti, että kipulääkettä äidille annetaan kahdeksan kertaa vuorokaudessa, ja että hän saa myös jotakin muuta lääkettä, joka auttaa hengitykseen.
Kun äitiä katselin, olin varma, että tämä on viimeinen kerta. Olin, vaikka Elina oli aiemmin tehnyt parikin uskomatonta comebackiä.
Aamuyöllä tuli sitten puhelu. Yöhoitaja soitti, kertoi suru-uutisen. Kello 02:10 oli äiti nukkunut pois. 100 vuotta, viisi kuukautta ja 28 päivää ehti kertyä mittariin.
Tieto ei todellakaan tullut yllätyksenä. Toki se sen verran säväytti, että yön unet olivat tulleet nukutuiksi.
Aika kaksijakoinen on olo; suru tietysti päällimmäisenä, toisaalta myös helpotus. Helpotus minulle ja muille läheisille. Ja helpotus ennen kaikkea äidille, sillä eihän vuoteessa makaaminen toisten huollettavan ole mitään elämää. Sitä en tosin pysty tietämään, millaisia ajatuksia äidin päässä liikkui, toivatko ne hänelle loppuaikoina lohtua? Tai tuskaa? Luulen, että eivät kumpaakaan.
Uskon, että äidin lähtö oli kivuton ja rauhallinen. Sellaisena hänet muistan viimeisen kahden vuoden ajalta, kivuttomana ja rauhallisena.
Kuvassa äiti sotavuosina, 1940 tietääkseni.
Hän eli perhettään hoitaen, lapsiaan kasvattaen, myöhemmin ulkoillen, lukien, matkaillen. Hän rakasti Avokkaansaarta, Saarelan tilaa, missä hän vietti kesäkuukaudet vuodesta 1970 siihen asti, kun kunto alkoi rapistua siten, että ei ollut järkevää saaressa yksin paljon aikaa viettää.
Perhe Lehkonen 1956.
Saarelan tila sellaisena kuin se oli isovanhempieni sen hankittua 1956. Kuva lienee vuodelta 1957 tai 1958.
Tätä kirjoittelin aamulla neljän tienoilla. Sitten lähdin lenkille, tihkusateeseen, korvissa soi Cohen. Nyt on vaatteet kuivumassa, kahvi valumassa. Vielä viimeinen virke: Lepää rauhassa äiti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti