Pimeää, tuulista, sateistakin. Sellainen on lokakuun perjantai-ilta saaressa. Katsottiin äsken Netflixiltä 1. jakso Venäläisestä sarjasta Matka järvelle. Se juuri julkaistu juttu ja kertoo rajusta tartuntataudista, mikä uhkaa tehdä lopun ihmiskunnasta. Koronakauhua potenssiin jotain. Sen verran kiinnostava, että tulee katsottua seuraavakin jakso, ja seuraavaa seuraava, näin uskon. Mutta ei tänään; Hilppa ryhtyi katsomaan Vain elämää. Minä olen tehnyt ohjelman suhteen Dumarit, eli kieltäytynyt siihen osallistumasta. Hande tietysti esiintyjänä, minä katsojana.
Sen verran onea olo jäi jäi tuosta aika kammottavasta sarjasta, että "lavastin" pari tunnelmakuvaa, sillä aikaa kun Hilppa keitti espressot ennen ohjelmansa alkua.
Tällä viikolla ollaan syöty hyvin. Niinhän me yleensä, kun kesällä saa paljon aineksia omista kasvatuksista. Nyt ei niinkään ole ollut näistä kyse. No, peruna on omasta takaa, itseasiassa ihan viimeisiä tänään vietiin. Mutta mitäs tästä sanotte: Ollaan syöty haukea à la neljä tuntia verkosta pannulle, ollaan syöty suppilovahverokeittoa, ollaan syöty hirvipaistia, ollaan syöty siikafileetä. Eilistä, sori, kun eilen piti syödä se hauki. Eilisyyttä kompensoimaan oli siian kera kantarellikastike. Kävin sen verran ap. keräämässä.
Kahvin kanssa ollaan nautittu toscaomenakakkua, omista omenista, tietty.
Jotta menyy ei latistuisi, mennään huomenna Tainalle ja Hanelille syömään karhupaistia. En tosin tiedä, onko se kuinka hyvää. Kehuttavan olen kuullut. Kerran olen maistanutkin. Talinnassa vuosia sitten. En olisi edes muistanut, mutta Hilppa valisti. Olin vissiin sen verran muitten nautinta-aineiden lumoissa, että en kyllä makua muista. "Ei kummoista", sanoo Hilppa, "liekö edes karhua ollut!"
Voi olla, että meitä on juksattu. Tai sitten ei. Huomenna kuitenkin karhua maistetaan. Jollei Haneli meitä juksaa. Se Haneli on salaovela mies paistiensa suhteen. Seitkytluvun alussa se teki majavapaisti uunissa, sitä tarjosi... en enää muista minä, ja vasta syötyämme pyysi arvamaan, mitä paisti todellisuudessa oli. Ei tainnut kukaan arvata. Mutta ihan syötävää se oli. Muistaakseni.
Haneli, joka kävi amiksen ravintolalinjan, ei ole kylläkään ihan anhiton kokki. Vaikka ravintolaura jäi muutaman kuukauden mittaiseksi, eikä ruoanlaitto ole edes varteenotettavaksi harrastukseksi päässyt, onnistuu häneltä tiettyjen juttujen valmistaminen. Onnistui jo silloin seikytluvulla. Muukin, kuin majavapaisti. Muistan, kun oltiin eräänä alkusyksyn viikonloppuna täällä saareessa. Meitä oli Hilpan siskon Jatan jo edesmennyt mies Masa, Hilpan jo edesmennyt veli Kake, Haneli ja minä. Juotiin juomia, kerättiin sieniä, saatiin verkosta pari lohta, Haneli ampui pari sorsaa. Kun sitten lauantai-iltana apettiin savulohta ja leivinuunissa valurautapadassa haudutettua sorsaa kanttarellikastikeessa à la Haneli, ryystettiin kyytipojaksi Feteascaa, Egri Bikavéria ja päälle kossunaukut, niin Masa loihe lausumaan, että ei elämän päivänä ole näin hyvää syönyt!
On täällä muutkin kaverit Hanelin riista- ja kalajuttuja maistaneet. Vai mitä Rohus-poijaat?
Kirjoitusvaihe tuntuu olevan yllä. Joka päivä näköjään jotakin laitan bittiavaruuteen. Kuten eilen sanoin, ei lukeminen jostain syystä ota tuulta alleen. Pitää tehdä sitä, mikä hyvältä tuntuu. Kyllä tässä iässä täytyy olla vapaus valita. Täytyy, sillä se täytyy olla missä iässä tahansa. Vaikkei ole. Vaan ei siitä enempää.
Ressun biisejä lauletaan selän takana. Ei kai niissä mitään vikaa ole? Mutta "kohlakkoin", sanoi uushollolalainen sudeettisavolainen, "lählen kokovartalon nojalle".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti