Satanut on. Ja sataa. Kun katsoin juuri kuuden päivän ennustetta, niin joka päivälle on sadetta povattu. Maanataiyöksi oikein roimasti, muuten vähäisiä määriä. Jos niin on, sienet tykkää. Otolliset olosuhteet, ainakin kosteuden puolesta, kunnon sadolle ovat olemassa. Nyt pitää toivoa, että rihmastot ovat parin edellisen kesän kuivuudesta selvinneet.
Suomessa arvioidaan olevan 2 000 suursienilajia, joista syötäviä yli 500 ja ruokasieninä huomionarvoisia parisataa (Wikidedia). Jos äkistään ynnään, niin tunnistan parikymmentä syötävää, saman verran ihmisravinnoksi kelpaamattomia.
Keltavahvero l. kanttarelli (kantarelli se on, sanoo joku, mutta minulle kanattarelli), suppilovahvero, kosteikkovahvero, mustatorvisieni (kuolemantrumpetti, totentrompete, saksaksi), herkkutatti, koivutatti (koivunpunikkitatti virallisesti, mutta sain kai sienioppini alun sellaiselta henkilöltä, joka ei "punikki"-sanaa suvainnut, vitsi, vitsi), kuusitatti (virallisesti kuusenpunikkitatti, kts. ed.), kangastatti, voitatti, lampaankääpä, peltoherkkusieni, vaaleaorakas, rusko-orakas, haaparousku, leppärousku, karvalaukku, mustarousku, karvarousku l. karvalaukku, korvasieni, huhtasieni, koivunkantosieni. Siinä äkistään ynnättynä listaa ruokasienistä, jotka tunnistan varmuudella, ja joita olen syödäkseni kerännyt. Varmaan on jokusia muitakin, mutta muisti ei ole enää entisllään. Muutamia noista toki vain harvoin on koriini joutunut. Huhtasieni ja kosteikkovahvero eivät ole poluillani yleisiä, nuijakuukusta olen kai pari kertaa kerännyt, vaikka se on ihan maukas, koivunkantosieniä olen maistanut joskus (sen kanssa on oltava tarkkana, ku ketun pesällä, ettei sotke muihin, mahd. myrkyllisiin kantosieniin).
Tunnistan myös joitain haperoita. Ne ovat ruokasieniä, ihan vain pannulle heitettäviä, mutta jostain syystä olen niitä karttanut.
Ravinnoksi kelpaamattomia tai jopa myrkyllisiä sieniä tunnistan nimeltä liudan. Ei sillä sinänsä merkitystä; kaikki muut kuin yllä luettellut ovat minulle metsään jätettäviä. Paras pysyä saletisti tutuissa lajeissa.
Sienestysaika alkaa toukokuun lopulta korvasienistä, jatkuu marraskuulle, joulukuullekin nykyisin, suppilovahveroilla. Siis puoli vuotta. Tosin taukoa korvasienten ja ensimmäisten kanttarellien välillä on kuukausi. Näin ihannevuosina. Viime kesänä jäivät sienireissut vähäisiksi, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.
Alkuoppini sienien maailmaan sain edesmenneeltä tädiltäni Maijalta. Muistan ensimmäisen oppitunnin. Olin ehkä viiden tai kuuden vanha. Siihen aikaan lehmät olivat kesäisin vapaana metsässä. Niillä oli joskus harvoin tapana jäädä tulematta iltalypsylle. Olen kuullut, että saattoivat laukata sienien perässä, mutta siitä ei silloin ollut puhetta. Kerran, kun lehmiä ei kuulut huutelujen jälkeenkään karjapihalle, lähdettii Maija-tädin kanssa etsimään. Muistan, että oli itikoita, joita sai Maijan taittamalla koivunoksalla huitoa ahkerasti ympäriltään. Kuljimme Pitkällesuolle johtavaa kärripolkua. Maija on ollut silloin alle kolmekymppinen neitokainen. Muistan, että hän hyppeli jalalta toiselle ja lauloi jotain sävelmää. Yht'äkkiä hän seisahtui ja tokaisi "kanttarellejä!". Polun laidassa tosiaan kasvoi neliön kokoinen keltainen sienimetsä.
"Kaho tarkkaan", täti jatkoi, "nää on kanttarellijä, parraita syömäsieniä" Pittää tulla huomenna korin kanssa hakemaan!
Lehmät tavoitimme Matalahden rannalta, hätistelimme ne kotikartanolle. Seuraavana aamuna käytiin hakemassa kanttarellit pois. Muista kyselleeni, että onko muita sieniä, joita voi kerätä syötäväksi? Maija kertoi olevan, paljon, sanoi myös opettavansa syksymmällä minulle lisää. Muistaakseni niin ei kuitenkaan käynyt, mutta alkusysäyksen sieniharrastukselleni oli laitettu itämään, eli rihmasto oli luotu.
Sienet ovat kuuluneet kesäisin, talvisinkin, ruokapöytäämme aina. Jo koulupoikana joitain lajeja joskus keräilin. Vasta nuorena aikuisena innostuin toden teolla loppukesästä metsissä kulkemaan. Onhan noita saaliita tullut. Joskus niin, ettei meinaa jaksaa pois kantaa. Joskus eiootakin on tullut haettua. Joskus on pitänyt laittaa pusakan tai paidan hihat ja päänaukko solmuun, kerätä siihen, kun kori ja yleensä aina varalta mukana oleva muovikassi ovat täyttyneet. Joskus olen sienien vuoksi joutunut kävelemään kilomeritolkulla, useimmiten tarvittava määrä löytyy pienellä jalkavaivalla, koska olen seutuja dallaillut ikäni ja tunnen tienoot, tiedän paikat.
Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? No ainakin se, että mustarouskuja en ole aikoihin enää kerännyt, koska sen vaaroista puhutaan. Nuoruudessani ei tiedetty suppiksista mitään. Parikymmentä vuotta se on ollut myöhäissyksyisin pääkohteena. Muuten ei isompaa eroa. Samat lajit ovat listalla. Eli olisi kyllä aika laajentaa. Sellaiset parisataa syötävää olisi tarjolla, jos viitsisi opetella. Toisaalta; vanha kettu ei myrkkyä syö. Eli en taida ottaa riskiä, koska nykyisellä valikoimalla pärjää. Toisaalta toisaalta: olenko liian vanha kettu oppimaan uutta? Tai kaavoihin kangistunut? Miettimisen paikka. Sillä uutta ei pidä karttaa tai kammoksua, vaan ottaa avosylin vastaan. Vaikka sylin levittäminen olisikin hieman työlästä.
Lukuisat sienimestat ovat myös ajan saatossa hävinneet. Metsähakkuiden jäljet kestävät vuosia. Saatavat tosin tuoda uusia lajeja paikalle. Kesämökkejä on vuosikymmenten aikana ilmaantunut parahultaisille kanttarelli- ja torvisienialueille, eikä ole hiki mennä toisten pihapiiriin katsomaan, vieläkö sieniä on. Myös luontaisesti metsä saattavat muuttua, ja sienet vaihtaa paikkaa. Sen huomaa pian. Joskus ne tosin jättävät vuoden, pari, väliin, ilmestyvät taas tutuille alueille. Tutkimattomia ovat sienten tiet. No, eivät sentään. Tutkittu niitä on. Vaan arvoituksellisia ovat, minulle.
Sade taitaa jatkua pienenä tihkuna. Ei tule sieneen lähdettyä. Ei ole tarpeenkaan. Yksi kantarellikastike eilen syötiin, mutta ei vielä ole aika koria varustaa. Viikon kuluttua luultavasti on. Kaksi kehnonpuoleista sienivuotta on on ollut. Jospa nyt pääsen kunnolla saalistamisen aiheuttamasta mielihyvästä nauttimaan.
Muutama kuva loppuun. Pihan laitaman ketoa eilisenä pilvipoutapäivänä.
Ja vielä pari sienikuvaa aiemmilta vuosilta. Eivät ne mitenkään merkittäviä ole, suuruudeltaan tai lajeiltaan. Sattuivat vain tulemaan selatessani ensin esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti