Kauhun ja ihailun tuntein katselen aina heidän lähtövalmistelujaan. Tavaraa näet on joka puolella. Joni hoitaa omansa, se on iisi juttu. Iiris pakkaa myös joitain omia tavaroitaan. Mutta Annalla on suurin vastuu. Kun hän aloitaa pakkaamisen, siinä on tehoa. Liisan, Iiriksen ja omat vaatteet, lasten muut tykötarpeet, kuten vauvan ruoat, vaipat, harsot, tutit, lelut, Iiriksen hammasharja, tukkaharja, saappaat, vaikka mitä, sitten vielä omat tilpehöörit, sen jälkeen kaikki muu luettelematon. Tuohon kuluu noin 10 minuuttia, ja kaikki on matkalaukussa ja kasseissa. Uskomaton suoritus!
Nyt on rauha Saarelassa. Eikä tarvitse pujotella tavarapaljouden väleissä varoen kompastumista. Vaikka kosmeettisia haittoja nuo ovat. Liisan aamuinen hymy, Iiriksen aurinkoinen olemus, korvaavat ne moninkertaisesti. Ja kunto sekä koordinaatoikykyhän siinä petraantuu, kun alati vaihtuvia esteitä väistelee.
Tässä Annan ottamassa kuvassa tarkastellaan Liisan kanssa päivän uutistarjontaa. Ei mitään ihmeellistä, koronaa ja sen sellaista aina vaan...
Tässä taas Iiris kirmaa Piskolan pihalla peipposena.
Tänään käytiin kaupungissa. Mentiin Hanelin kanssa, kun hänellä oli asiaa sinne myös. Rautakaupasta ostettiin tarpeita tulevaan projektiin, minkä luonteen ja laajuuden paljastan tuonnenpana. Haneli kävi hoitamassa asioitaan liittyen metsästysaseisiin, me sillä aikaa Marskin jälkiuuni- ja Siiskosen kauraleipää S-markertista, vähän puutteita apteekista. Ja Minnalla kahvilla.
Laitetaanpa väliin, ettei mene loppukuvan ainaiseen tälläämiseen, pari kuvaa kunnolla kukkimaan ryhtyneistä pihan penkeistä. Krassia ja kehäkukkaa. Hilpan omista kukista keräämistä siemenistä kasvatettuja.
Kahdestaan siis taas ollaan. Ollaan me mainio pari; Hilppa ei nää, minä en kuule. Ei Hilppa sokeutumassa ole, enkä minä kuuroutumassa. Mutta optikkoa vailla on Hilppa, minun vasen korvani on ollut kauan melko huono kuulemaan. Kommunikointi on joskus huvittavaa. Saatan havahtua johonkin kovaan ääneen äkisti, ja selviää, että Hilppa on jotakin asiaa monta kertaa yrittänyt sanoa. Hilppa puolestaan joutuu tihraamaan silmät sirrillään, kun jotakin ulkona yritän hänelle näyttää.
Ensimmäinen apina ei kuule, toinen apina ei nää, mutta molemmat apinat puhuvat. Ainakin tavallisimmin. Mutta ei kai meille Tithonoksen kohtaloa ole odotettavissa, vaikka puhutaan? Tithoneksen tarina on surullinen. Hän oli kreikkalaisessa mytologiassa Troijan kuninkaan Laomedonin ja nymfi Strymon poika. Eos rakastui Tithonokseen ja sieppasi hänet mukaansa. Jumalatar Eos pyysi Zeusta tekemään rakastajansa kuolemattomaksi, minkä tämä toteuttikin. Eos oli kuitenkin unohtanut pyytää ikuista nuoruutta. Ikääntyvä Tithonos kuihtui kuihtumistaan. Lopulta, kun Tithonos ei pystynyt enää liikuttamaan itseään, Eos katsoi lukitsi tämän huoneeseen, jonne lopulta jäi Tithonoksesta jäljelle vain loputtomasti pälättävä ääni. Ei kummoinen kuolemattomuus!
Menköön tuo mytologiakertaus loppukevennyksenä, tai minä tahansa. Sillä loppu on käsillä. Tässä jutussa. Ääni ja näppäimet pälättävät ja naputtavat vielä kauan, toivottavasti. Tai kenen kannalta asiaa sitten tarkasteleekin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti