Ihmiset arvostavat asioita, ketkä mitäkin, kutka kutakin. Toisilla on arvot kohdallaan, toisilla toisten mielestä vinksallaan. Arvostuksen kohteina voi olla vaikka mitä, ainakin melkein. Hetkinen. Onko olemassa asiaa, jota ei kukaan arvosta, tai ainakin voisi arvostaa? Mietitäänpä. Joku saattaa arvostaa normaalilla mittapuulla arviotuna iljettävimmistä iljettävintä juttua. Ja todennäköisesti arvostaakin. Joku. Tai jotkut. Sellaiset ihmiset ovat normaalimittapuun kantilta tiirailtuna poikkeavia. Mutta se ei kuulu kontekstiin. Itse asiassa en keksi asiaa, mitä en voisi kuvitella jonkun arvostavan. Meitähän löytyy melko monen sorttisia.
Itse arvostan monia asioita: henkilöitä, taiteenaloja, mielipiteitä, aatteita, tavaroita, lista on loputon. Nyt kerron eräästä aamulla sienimetsässä (no tulihan se sieltä!) ollessani ajatuksiini tulleesta asiasta, asiasta, mitä arvostan. Arvostan sitä, että olen elämäni aikana ehtinyt pelata Kirvestä lukuisien ikimuistoisten persoonien kanssa. Nämä ehtimiset olen ehtinyt jo nuorena ja nuorena aikuisena kokemaan.
Ensimmäiset oppini tuohon korttipeliin sain Pettisen Paavolta. Pettisillä lyötiin Kirvestä joskus tuntikausia, Paavo, Leksa ja minä. Paavo on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten, Leksa vasta hiljattain. Nämä peliajat sijoittuvat vuosiin 1967-1970. Paavon luona oli rento meininki. Saatiin Leksan kanssa tuprutella tupakkiakin, ei Paavo ollut moksiskaan. Saattoi joskus pummata meiltä Marlboron, joskus tarjota meille Nortin.
Pettisen korttipakka oli, kuten kirveshuussolleissa on, sellainen, että valakka ja jokerit olivat yhtä kuluneita ja likaantuneita kuin muutkin kortit. Musta Maija- ja Paskahousu-talouksissa olisivat nuo erikoiskortit pistäneet heti silmään jakoa tehtäessä.
Sitten siirryin todelliseen kirveskouluun, nimittäin Seiloniemen pelihelvettiin, eli Kiljusen Pertin torpalle. Siellä tuli korttia löytyä vuosien 1973-1985 varrella lukuisia kertoja. Kokoonpano oli yleensä isäntä Pertti Kiljunen, hänen luonaan kortteeraava Parkkisen Antti, Haneli ja minä. Pelattiin siellä joskus pokkaa tai sököäkin, mutta Kirves oli se, minkä ilolla ja lämmöllä muistan. Parkkisen Antin korttitermit olivat hersyvän maukkaita. Kyllä kulahti iltapäivä aamuyön tunneille melko vaivattomasti, vaikka olisi ollut monesti asiallisempaa lopettaa viimeistään yhdeksän uutisiin.
Vierailevana tähtenä Seilonniemellä oli joskus Parkkisen Heikki, Antin veljenpoika. Usein pelattiin kossukirves, eli se, joka hävisi, eli sai Kirveen, toi seuraavaan sessioon pullon koskenkorvaa. Mikäli muistini ei petä, Parkkis-Heikki hävisi useamman kossukirveen. Kerran hän toi pullon salkussaan torppaan. Jossain vaiheessa iltaa Heikki sanoi, että miä kirjotan vielä joskus kirjan. Ja nimeksi tulloo "Salakku". Ei ole tietääkseni Heikki kirjaa kirjoittanut. Tai ehkä onkin, en vain tiedä.
Ei Seilonniemellä koskaan isommin juopoteltu. Se yksi kossupullo yleensä neljään, joskus viiteen mieheen nautittiin. Totina nautittiin. Pertti kuumensi kaasuliedellä vettä, kaatoi sitä laseihin. Jokainen pani sekaan sokeria mielensä mukaan, hämmenteli aikansa, kunnes Antti antoi luvan kaataa kossua sekaan. Antti nimittäin herkillä sormillaan tunnusteli lasin pintaa, lopuksi tarkalla suullaan maistoi, että ei ollut knorrivesi liian kuumaa. "Ettei haihu rosentit ilimaan!", sanoi Antti. "Jos on liikaa kuumoo, lähtöö höyrän mukana monta rosenttia", täsmensi hän. Joka kerta.
Kepille korttipöydässä naureskeltiin "vapisevalle" kepille vielä enemmän. Hyväntahtoiseti toki naureskeltiin. Se kuului pelin luonteessen.
Se vielä teki noista korttirupeamista tunnelmaltaan upeita oli, että talosson ei tullut sähköä. Öljylampun valossa kortinsilmää sihdattiin.
Kiljus-Pertti ja Parkkis-Antti ovat jo autuammilla korttimaisemilla, Heikki elää tietääkseni toipuen vakavammasta sairaudesta.
Samoina vuosina kuin Seilonniemen pelihelvetissä, tuli satunnaisesti pelattua Kirvestä Rantaharjussa. Siellä oli pelimiehinä isäntä Rantalaisen Erkki, me Hanelin kanssa, satunnaisesti Putkan Tommi, Hämäläisen Pertti, Paakkulaisen Arkko tai Variksen Ville eli Vaakku-Ville. Saattoi olla joku muukin joskus. Ne pelit olivat satunnaisia, eivätkä nousseet tunnelmiltaan Seilonniemen mittoihin. Eivät, vaikka hienoja persoonia niissäkin oli osallisina.
Liekö korttipelissä mitään arvostettavaa? No kyllä on. Arvostan Kirvestä pelinä, sillä se vaatii osaamista ja taktiikkaa. "Kirves on korttipeleistä kieroin", sanotaan. Toki saattaa olla, mutta kierous on etelä-savolaista velmuilua. Siis arvostettavaa sekin. Mutta vielä enemmän arvostan noita suurimmaksi osaksi tuonpuoleiseen siirtyneitä henkilöitä, minua iäkkäämpiä äijänköriläitä (paitsi Leksa vain vuoden, Haneli nuorempi), jotka olivat oppinsa ammentaneet kuka sodissa, kuka savotoista, kuka kotoa, kuka naapurissa, kuka kukaties rippikoulusta. Sanotaanhan, että Juvalla ei pääse ripille, jollei osaa Kirvestä!
Sellainen on blogi, missä ei kerrota tästä päivästä mitään. Eikä laiteta kuvia tämänpäiväisiä. En ole edes ottanut kuin yhden kuvan. Koska kuv(i)a on tapana laittaa, laitan kuitenkin Annan ottaman. Liisa, eli Michelin-miehen ilmentymä, istuu aitassa viruneissa vanhoissa, mutta istuinpäällisten pesun ja kaikenpuolisen puunauksen ansiosta uuden elämän saaneissa rattaissa.
Vielä se ainoa itse ottamani. Ohimennen napattuna Anna, Liisa ja Iiris hiekkalootalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti