EPÄREILUA

  Se ja se on epäreilua. Epäreilua minua, sinua, meitä heitä, sitä, niitä, näitä, noita, kohtaan. Tuolla tavalla kuulee puhuttavan kaiken aikaa. Lienee nuorisolta lähtenyt sanontatapa? Mutta kun aikuinen ihminen asiallisessa haastattelussa sitä käyttää, aiheuttaa moinen korvasärkyä. Onko niin vaikeaa sanoa vaikka "se ei ole reilua".
  Miksei muuten sanota "reiluton" reilun vastakohtana? No siksi, että pian reilu ilmaistaisiin sanalla "epäreiluton".
  Kieli muuttuu, ei siinä mitään pahaa ole. Jotkut uudet sanat vaan eivät ota sopiakseen korviini, toiset puolestaan mahtuvat väljästi.
  "Haastava" on myös minusta kummallinen. Kaikki on haastavaa, mikään ei enää ole vaikeaa tai hankalaa. Olen asiasta tainnut joskus ennenkin nurista, nurisen taas. Haastava tuo minulle lähinnä mieleen Taivalantin Heta-vainaan. Hän oli nimittäin haastava ihminen. Niin haastava, ettei suunvuoroa meinannut saada.

  Se kielellisistä asioista. Täällä on yhä kaunis ilma. Hilppa laitteli aamulla kukkapenkkeihin kasvuvoimaa, kasvulavalle salaatin, tillin, pinaatin ja kehäkukan siemeniä. Minä toleuduin maalaamaan piha-aitan länsipäädyn. Sehän jäi kesken, ei suinkaan maalin loppumisen, vaan ampiaisten jyrkästi vastustavan kannan vuoksi. Amppareita kannattaa kuunnella. Toinen vaihtoehto on maalata pää ja kädet paukamilla.

  Jo, ...kele, imee maalia satavuotias hirsi. Aitan hirsiosa on tänne jostain tuotu, ja yhteen hirteen on kaiverrettu 1918. No, viimekesäinen maali riitti, mutta uutta täytyy pönttö ostaa. Homma on vähän kuin Golden Gate-sillan kanssa; kun se saatu maalattua vastarannalle saakka, pitää aloittaa salmen toiselta puolelta uudestaan. Tämä voi olla urbaanilegendaa. Asiasta meille kertoi tekussa opettajamme arkkitehti Lasse Saarinen, ihan oikea legenda. Meillä selittää maalaamisen pitkäkestoisuuden se, että kaikki rakennukset on rasvattu samalla värillä. Oikeastaan väreillä, sillä nurkka-, räystäs-, ikkunanpieli- ja ovenpielilaudat on tietysti vedetty omalla sävyllään.

  Nyt ollaan syöty. Minulla oli meininki lähteä virveliä vispaan, jos vaikka hauki iskisi. Mutta enpä viitsinyt. On alkanut vähän tuuleskella, ja vaikka arska paistaa, on vesillä aika kolakkaa. Ehtiihän tuota. Virvelöidä.

  Minä siis aloin kirjoittamaan. Tähän cromebookiin alkaa tottua. Ihan metka peli. Vaikka kyllä windows-pohjaisellakin on puolensa. On jotain asioita, mitä sieltä kaipaan. Toisaalta tämän uuden nopeus jo itsessään puoltaa valintaani.

  Luonto heräilee vaivihkaa. Kohta alkaa isompi herääminen, kun puitten lehdet ryhtyvät pukkautumaan esiin. Joka päivä on maisema vihreämpi, pihapiiri alkaa jäädä satunnaisten veneilijöiden katseilta suojaan.

  Kevään merkkejä hieman kävin kuvaamassa. Valkovuokot, joita tuotiin Hollolasta varmaan liki 30 vuotta sitten, ovat alkaneet levitä. Nyt niitä kasvaa monessa paikassa, ja monen kymmenen metrin säteellä löytyy ryppäitä.

  Kasvulavat ovat mullalla, paitsi monivuotinen ruohosipuli ja yllätyksenä viimekesäinen vuonankaali ovat aloittaneet satokauden.

  Kukkapenkit eivät väriä loista tätä pientä sinistä kukkaa lukuunottamatta. Se kukka on kaihonkukka. Osuva nimi, sillä kaiholla sitä saa kuvasta etsiä. Katsokaa tarkkan, isontakaa kuvaa, käykää optikolla, niin kaiho katoaa, kukka löytyy. 

  Ruusupuska on mukavasti silmuilla. Ja muutamat kukat, kuten lilja, ja joku toinen, älä kysy mikä, ovat lähteneet topakasti haistelemaan kevätilmaa. 

  Siinä raporttia kuvalllisella tuella, sillä kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa. Siis itse asiassa raportti on yli 7000-sanainen. Helppoa on. 

  Pian on päiväkahvin aika. Hyvissä ajoin saunotaan. Jokohan uskaltautuisi talviturkin heittoon? On se tehtävä. Vannoutuneita avantouimareita tällainen jahkailu huvittaa, vai mitä A-P. P.? Mutta ei se ole ihan läpihuutojuttu raahata vanhoja luitaan muutaman asteen kylmyiseen veteen. Vaan tuli sanottua, joten turkki nakataan tänään naftaliiniin.