"Mitä väliä meikäläisen teoilla?"
"Mitä väliä pienen kansan toimenpiteillä?"
"Mitä väliä yhdellä lomalennolla?"
"Mitä väliä millään?"
Aina, kun näen auton käydä ronksuttavan joutavaa parkkipaikalla, aina, kun näen ulkovalojen palavan yötä päivää, aina kun näen lukuisan määrän puhelimen, tabletin, läppärin, nenäkarvatrimmerin, korvakarvatrimmerin, perskarvatrimmerin, vaikka minkä härvelin, latureita jököttävän pistorasiassa 24/7, mietin, että eikö ihminen voisi aloittaa pienistä asioista. Kun sisäistää, että jos kaikki toimivat oikealla tavalla, niin pienistä jutuista paisuu suuri vaikutus. Jos sen tajuaa, niin varmaan ne isommatkin asiat tulee harkittua uudella tavalla.
Ajattelin äskeiseen "aina kun näen-litaniaan" lisätä vielä juoksevan vesihanan, mutta näinä aikoina on annettava veden valua, pidettävä kädet puhtaana.
Tuosta "mitä väliä-mentaliteetista" on syytä päästä eroon, pitä pikemmin, sen parempi. Onneksi vähättely koronavirusasian suhteen taitaa olla melko vähäistä (näinköhän vähättelen vähättelyn määrää?), ainakin Suomessa. Kyllähän ihminen uskoo pieniinkiin toimiin, kun oma perse on vaarassa kärävähtää. Pitääkö siis maapallon kestokyky saattaa peruuttamattoman rajoille, tai niiden yli, ennen kuin aletaan uskoa?
Ei tällä vuodatuksella maailmaa paranneta. Korkeintaan saattaa joku ryhtyä irrottamaan latureita seinästä, kun ei niitä käytä. Mutta ei pidä vähätellä, on se jotain sekin.
Sitten päivän päivitykseen. Aamulla heräsin viideltä, katsoin, että kymmenen pakkasta, menin vielä nukkumaan. Lähdin vasta seitsemän jälkeen, aamukahvi mahassani, lenkille. Pakkasta oli toki lähes kymmenen vieläkin. Kiertelin Tiilijärvien tuntumassa. Kun kuljin Vähä Tiilijärven eteläpuolella kulkevaa reittiä, ajattelin ottaa kuvan uimalaitureista ja niitten ympärillä sulana olevasta vedestä. Uimaranta on avantouimareiden käytössä. Kun kaivoin puhelimen takin sivutaskusta, avasin kameran, ryhdyin ottamaan kuvaa, meni laite pois päältä. Minä, että mitä hittoa, käynnisten uudestaan. Sama juttu, heti melkein tilttasi. Taas käynnistin. Nyt ehdin huomata, että varausta akussa oli alla kymmenen prosenttia. Lähtiessä vajaa tunti aiemmin oli prosentti 50. Eli puhelin oli hyytynyt kylmässä sivutaskussa. Ylläni olleessa kevyttoppistakissa ei ole povitaskua, joten laitoin puhelimen housujen sivutaskuun, jatkoin matkaa. Kymmenen minsan kuluttua avasin laitteen taas. Varausta oli 42 %. Olin jo loitonnut Vähä Tiilijärveltä Soramäen liepeille, joten kuva jäi ottamatta.
Akku alkaa kai lenkkipuhelimessani vedellä viimeisiään. Puhelin on melko vanha. Siinä on akku sisään rakennettu, kuten nykyään yleensäkin, joten huoltoon laiten pitää toimittaa, mikäli haluaa uuden. Pitää miettiä. Hyvin kuitenkin se tehtävänsä täyttää. Ja uuden puhelimen hankinta tarpeettomasti ei ole ympäristöteko. Ei se ole ympäristöteko missään tapauksessa, mutta tietyssä tilanteessa perusteltu. Hiilijalanjälki vastaa suunnilleen 800 kilometrin ajoa henkilöautolla. Ei tunnu hurjalta, vai? Mutta jospa vaikkapa Hollolan arviolta 18 000 puhelimen omistajaa päättäisivät pitää luurinsa vuoden kauemmin, hiilijalanjälki vähenisi sen vuoden osalta 14 400 000 ajokilometrin verran. Eli 960:n meikäläistyyppisen eläkeajelijan kilometrien verran. Entäpä, jos koko Suomen kännykkää hipelöivä kansa tekisi näin? Pidentäisi puhelimen vaihtoväliä vuodella? Tai Euroopan somettajat? Tai koko pallon niskatkyssässäkulkijat? Laskekaapa ite.
Menipä päivän päivitys vähättelyn paisutteluksi. Mitä sitte? No sitä, että jos edes yksi korjauttaa luurinsa tai vaihtaa siihen akun, niin kirjoitus ei ollut turha. Etteenpäinmenoa on sekkii, ku turvalleen kaatuu!
Ei tule loppuun kuvaa Vähä Tilkin uimarannasta. Korvaavaksi rakentelin otoksen kalasääksestä per. 8.5.2018 pesäpuunsa latvassa Halkoluodoilla. Kukin voi sisimmässään miettiä, kuinka kalasääksi voi korvata Vähä Tiilijärven maauimalan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti