Kävin tänään parturissa. "Joko taas?", saattaa joku kysyä. Ja ihan aiheesta, sillä, mikäli en väärin muista, edellisen kerran parturin tuolissa istuin 1985 Askolassa. Sen jälkeen olen leikannut hiukseni itse. Saksilla ja partakoneenterällä, myöhemmin myös ladattavalla parta- ja tukkatrimmerillä. Lopputulos on ollut vaihteleva; joskus lähes onnistunut, usein epämääräisiä hapsuja, hiippoja ja töyhtöjä sisällään pitävä. Niitä olen sitten nipsinyt huomatessani pois kuten rikkaruohoja kasvimaalta.
Eilen iski mieleeni ajatus: Entä jos menen parturiin?! Kysyin Hilpalta, hän kannatti ajatusta. Ymmärrän.
Siis koneelle, google käyttöön. Lähistöltä löytyy aika monta parturi-kampaamoa, huomasin. Lähimpää kokeilemaan. Ei ollut vapaita aikoja tälle viikolle. Ei myöskään kahdella seuraavalla. Sitten tärppäsi. Sain ajan tälle aamulle kello kymmeneksi.
Parturiin menin. Tein tuoliin istuttuani pienen alustuksen. Kerroin kuontaloni historia, ja myös miksi olin kyseisen yrityksen palveluun päätynyt. Ystävällinen vanhempaa keski-ikää kulkeva rouva kuunteli, sanoi, että en ole lajissaan ensimmäinen hänen käsiteltävänään.
"Millaiseksi haluat tämän leikattavan?", hän kysyi.
"Sano sinä", minä vastasin. "Tuollainen se on aina ollut, nuorempana tosin pitkä."
"Eiköhän tähän muoto löydy, tokaisi kampaaja, "jätetään päältä vähän pidemmäksi, tehdään sivut ja niska lyhyeksi."
"Uskon pääni haltuusi"
Jutustellen sujui operaatio. Selvisi, että uudehkon omakotitalon siipi-osassa työtilojaan pitävä rouva oli aiemmin ollut liike Hyvinkäällä. Sitten he olivat muutama vuosi sitten ostaneet miehensä kanssa talon Hollolasta. Rouva oli sen jälkeen käynyt Hyvinkäällä töissä, mutta kyllästynyt ajamiseen, ja oli remontoinut tilat tänne kotiinsa.
"Siksi varmaan minulla ei vielä ole kovin paljon asiakkaita, ja sait ajan helposti", totesi hän taustansa selvityksen lopuksi. "Pikkuhiljaa alkaa kyllä vakiasiakkaita kertyä. Ja ikäni olen tätä tehnyt, ihan hyvä, että on välillä vapaata aikaa."
Kun työ oli lopuillaan, sanoi kampaaja, että nyt sinun on helpompi itse tukkaasi leikata, kun muoto tehty.
Minä siihen, että ehkäpä annan kasvaa, lyhentelen, jos tarvis, tulen vuoden kuluttua taas leikkauttamaan joulutukan.
Sehän sopii, toivottavasti nähdään.
Näin siisti ei tukkani ole ollut suunnilleen 37 vuoteen.
Toinen muisto poliiseista tuon työmaan ajalta. Työmaakokouksen jälkeen mentiin aina kahville parin kilometrin päässä sijaitsevaan idylliseen kartanoravintolaan. Kerran talvella joukossa oli kaksi poliisia (kumpikaan ei ollut Viren), jotka tulivat poliisisaabilla. Oli aika nasakka pakkanen. Kun kahvi oli juotu, asioista rupateltu, lähdettiin pois. Huomasin pihalla, että poliiseilla oli jotain hämminkiä. Menin katsomaan.
"Ovet ei aukea!", sanoi toinen. On lukko jäätynyt."
Hetki mietittiin. Sitten toinen lähti hakemaan sisältä muovikassillisen kuumaa vettä, tuli takaisin. Sillä he yrittivät saada lukon mekanismia sulamaan. Ei onnistunut. Muut olivat jo lähteneet. Minä sanoin, että jos ei onnistu, niin vien heidät minne pitää.
"PERKELE!", kiljaisi silloin toinen poliiseita, nosti käden taskustaan, veti esiin toiset avaimet, kokeili niitä, ja kas kummaa: ovi aukesi!
Toisen auton avaimet olivat jääneet aamuilla vahingossa kyseisen poliisin taskuun, ja niillä he olivat ensin yrittäneet autoonsa päästä. Kaikella kunnioituksella: sattuu sitä poliisillekin. Onneksi ei ollut kyseessä hälytystilanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti