^_^ UNTA VAIN :-)

  Unia näkee ihminen joka yö, sanotaan. Näkee, vaan niistä muistaa vain murto-osan. Niinpä niin, ehkä onneksi. Mutta minäpä näin viime yönä unen, minkä muistan. Unessa oltiin Avokkaassa. Minä ja lauma lapsia. Sellaisia taaperoa vanhempia tenavia he olivat. Lapset telmivät omia juttujaan. Sitten joku tuli kysymään, että koska syödää? Minä hädissäni jääkaapille. Ei niin mitään ruoaksi laitettavaa, ainoastaan purkki maitoa ja paketti Koskenlaskijaa. Mutta en hätääntynyt. Menin istutuslaatikoille, irrotin monta kesäkurpitsaa. Tein tulet savustuspaikalle, kävin katkomassa muutaman "makkaratikun". Sitten huusin lapset paikalle. Sanoin, että nyt, kun Hilppa on marjassa, en löydä muuta ruokaa, mutta näitä kesäkurpitsoita voidaan paistella nuotiolla. Tenavat innostuivat asiaan. Leikkasin kurpitsat halki, laitoin tikun nokkaan, jakelin lapsille. Aikansa he niitä kärvensivät, söivät hyvillä mielin.
  Tässä vaiheessa heräsin. Heräsin siihen, että Hilppa, joka yleensä valvoo pidempään kuin minä, tuli nukkumaan. Kerroin hänelle unesta. Hän sanoi, että kumma uni. Ei meillä koskaan ole jääkaappi noin tyhjänä.
  Näin siis unen illalla. Harvinaista, sillä muistamani unet näen yleensä aamuyöstä, melkein aina juuri ennen heräämistä.
  Varmaan tuon näkemäni unen sisältö johtuu meille valtaisaa satoa tekevistä kesäkurpitsoista, ehkä myös siitä, että Iiris oli seuranamme puolitoista viikkoa. Vaikka ei Iiris suoranaisesti unessani esiintynyt.

  Tuo oli mukava uni. Monesti uneni ovat sellaisia, missä minulla on kiire jonnekin, mutta menen aina harhaan, enkä ehdi ajoissa. Tai sellaisia, missä jotakin on hukassa (auto, lompakko, puhelin, etc.), enkä millään löydä sitä. Eli painajasen poikasia.

  Unesta päivään. Tarkemmin eiliseen. Aamusta tultiin Hollolaan. Tultiin toteamaan, että taas olivat pihat kuin saksilla tasattuja. 

  Kun saatiin tavarat purettua, Hilppa ensimmäisen koneellisen pyykkiä pyörimään, käytiin Lidlissä, syötiin. Koneen tehtyä työnsä, pyykit ulos narulle kuivamaan. Me kirjastoon, Kivistönmäen Nesteen TI-halliin auton pesuun, tien toisella puolleea olevaan Lepolankadun Hoivakotiin äitiä katsomaan. 

  Elina valitti viimeeksi käydesämme, että aurinkolasit, "mustat lasit", kuten hän sanoo, olivat hukassa. Meillä oli nyt mukana hänelle uudet. Hilpan vanhat, Elinalle uudet. Hilpan vanhat ajalta ennen tarvetta aurinkolaseihin vahvuuksilla. Ihan merkkilasit, Guccin sellaiset. 

  Selvisi, että äidin laseja ei oltu löydetty. Ja että hän oli puutetta valitellut aina, jos päivä oli vähänkään kirkkaampi. No, nyt tuli apua häikäisyyn. Lähdimme pihalle testamaan.

  Hyvin istuivat, lasit sekä Elina. Hän muisti sentään koko siellä olomme ajan muistutella, kuinka hyvä asia on, että hän sai "mustat lasit".

  Pihalla istuksiessamme kässelehti paikalle mies lippahatussaan. Ikää hänellä on lienee 70 - 80 vuotta. Hän toivotti hyvät päivät. Elina sanoi, että istu siihen viereiselle penkille. Mies pyöriskeli hetken, kysyi: "Missäs myö ollaan? Ihan outo paikka".

  Muistimme mukaan äijä oli ollut Hoivakodissa kuukausitolkulla. Kerroimme hänelle, mikä paikka on kyseessä. Äijä uteli, "mikä kaupunki".

  Me kerroimme. Hilppa kysyi : "Kuinkas kauan olette täällä ollut?"

  "En kauaa", vastattiin. "Tässä oli ennen hotelli", jatkoi mies. Ei kylläkään ole. Ollut hotellia. Ainakaan ihan viime vuosikymmeninä.

  Välillä tuli epävarma olo, kun ukon juttelua kuunteli. En ollut varma, oliko hän tosissaan muistamaton, vai vekutteliko vaan? No, kyllä hän oikeasti oli muistamaton. Ei noin hyväkuntoisen oloinen mies muuten olisi täällä ollut. 

  Sellaista se on kun vanhenee, tai kun sairaudet vaivaavat. Eivät naurun asioita. Vaikka välillä meinasi vetää suuta hevosenkengälle, kun ukon juttuja kuunteli.

  Tänään pitää käydä vielä jokunen reissuvihkon puutelistalle päätynyt juttu hankkimassa. Huomenna, aamusta taas, lähdetään Anttolaan. 

  Iltapäivällä, siis huomenna, mennään Piskolaan keräämään puutarhavadelmia ja viinimarjoja. Saadaan jotakin täytettä pakkaseen, kun mustikoita taitaa olla turha lähteä haalimaan. Vaikka kyllä me pariin paikkaan katsomaan mennään. On ne jotkut mustikoita kerättäväksi löytäneet. Miksei mekin? 

  Torstaina on pari vierasta tulossa päiväkahville. Ja pari vierasta, ainakin, pitää, vastavuoroisuuden vuoksi, pyytää käymään. Sen verran sosiaalisia velvollisuuksia täytyy hoitaa. Muuten ollaan niin epäsosiaalisesti, kuin halutaan. Se on meille, jos ei etuoikeus, niin oikeus ja etu ainakin.