KESÄ KESÄÄ KUTAKIN

  Vuosi sitten olivat päivälämpötilat reilusti tuplia tähän heinäkuun puoliväliin, helteisempään aikaan, verrattuna. Huonomminkin voisi olla. Voisi olla alle kymmenen astetta, voisi olla vaakasuoraan vihmova vesisade. Ollaan iloisia, että on sentään yhden villapaidan kesä.
  En minä niinkään aurinkoa kaipaa, hellettä vielä vähemmän. Mutta jotkut kaipaavat, tomaatit ainakin. Niitä näet tulee, mutta eivät punerra. Ja vihreitä tomaatteja herra ei luonut. Aurinkoa ne kaipaavat saadakseen väriä poskilleen.
  Kyllähän vihreitä tomaatteja on. Vaan ei herra niitä tosiaan luonut, ihminen jalosti. Tai ainakin sellaisessa uskossa elän. Jos olen väärässä, niin mitä sitten? Lienee vähäpätöisimpiä väärässäolojani ikinä.

  Aamulla ajelin Reissalmelle, rantauduin vakipaikalle Piskolan puolelle. Siitä dallailin vakioreitin. Ei ole vielä kanttrelliaika hippeimmillään. Jotakin kuitenkin, ja 10 000 askelta. Kun päivällä kuvan antimia, sekä Hilpan loihtimaa maksaa pekonilla ryyditettynä, syötiin, niin maistui.

  Siinä määrin tuo maittava luonas alkoi kehtuuttamaan, että ei meinannut työteko iltapäivällä maistua. Eipä väliä; ei mitään tähdellistä ole päälle painamassa. Joten istahdin läppärin ääreen.

   Pottua tuntuu tulevan joltisenkin, eli kolmatta vuotta jatkuvan perunapienoistilallisen uramme parasta antia. Peruna kasvaa nyt eri paikassa, kuin parina kesänä aiemmin. Paikka on ainakin aurinkoisempi. Ja vaikka se on vain horsmikkoon ja vatukkoon viime syksynä lapiolla käännetty, niin yllä kuvassa oleva määrä pottuja nousi kahdesta varresta. Varokaa torikauppiaat: kohta on peruna halpaa!

  Eilen äkkäsin, että minullahan on joitan puisia pihatralleja ihan tyhjän panttina. Siispä roudasin ne savustuspaikalle. Ja yhden penkin. Penkki ja pääsavustajan (lue Peppen) istuin ovat kuvassa seinustalla, sateen suojassa. Asetetaan tarvittaessa tarvittaville paikoille.

  Nyt saa savustuspaikan tuunaus loppua. Siihen asti ainakin, kunnes keksin jotain, mikä on joutilaana.

  Meillä oli tarkoitus ampaista Hollolaan maanantaina, palata keskiviikkona. Suunnitelma muuttui hovissa. Taina soitteli, kysyi, että lähtisimmekö hänen ja Hanelin kanssa päiväreissulle Rantasalmelle? Minähän innostuin: Rinssieversti Pekka Lipposen kotimaisemiin!
  Koska Tainan kalenteri on siten täytetty, että alkuviikko sopii, päätimme mennä Hollolaan sunnuntaina, palata tiistaina. Ja keskiviikkona Rantasalmelle.
  Siellä mennään ainakin Hakoapajaa katsomaan, sekä Järvisydämeen syömään. Kotimaan matkailu kannattaa, jos kerran matkailla aikoo. Hilpalla on erityinen kytkös Rantasalmea kohtaan: hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Niin on itse asiassa minullakin. Isoisäni Pekka Karppinen on tietääkseni myös alun perin rantasalmelaisia. Äiti ei muistaakseni ole asiasta minulle kertonut, ainoastaan Viipurin ja Muolaan ajoista. Mutta olen saanut muuta kautta Pekan juurista tietää.

  Tiilikaiset tulevat varmaan sitten Rantasalmen reissumme jälkeen saareen. Jos minä en siitä helteestä isommin perusta, niin olisihan se mukavaa, Iiriksen kannalta, lämpö.

  Kello on kolme. Nyt se tomaattien valtuuttaman asiamiehenä peräämäni arska näyttäytyy. Heti pomppasi elohopea viidentoista lukemiin.
  Hilppa näkyy poimivan metsämansikoita talon takana. Minä, paparazzina, lähden kysäisemään löytyykö?
  Niukasti kuuluu löytyvän. Näinkö on jälkiruoka illalla kiven alla? Laitanpa tästä intoutuneena pari kuvaa eläkeläisrouvan hektisestä elämänmenosta Saimaan saaressa. Ei näet ole hetken rauhaa, levosta tietoa, kun joutuu milloin sieniä putsaamaan...

...milloin marjoja keräilemään

  Ja huilatessaan pitää ruokaa laittaa, hengähtäessään kasvimaata kitkeä, verryttellessään kukkapenkit siistiä. Sellaista se on. Ei ehdi hämähäkki verkkoaan kutoa rouvan hartioille. Eipä kyllä ehdi herrankaan. Ja se on hyvä se. Jos meidänkin eläkkeitä korotetaan, niin ihan ansiosta se tulee. Ottakoon tosissaan puheeni, taas kerran, ken haluaa.