Tiilikaiset lähtevät kihuilun ja lounaan jälkeen kohti Espoota. Päivän toipuminen ja sitten töihin. Me jäädäänn jatkamaan omatarvepienpuutarhurin hommaamme.
Lämpökausi on edesauttanut ensimmäisiä tomaatteja saamaan väriä.
Tomaatteja tulee ihan mukavasti. Salaatin suhteen ollaan oltu omavaraisia viikkotolkulla. Persiljaa ja pinaattia on pakastettu, pinaattia toinen sato jo valmiina. Yhden lajin herneet ovat pullistuneet syömäkuntoon, yhden lajin ovat viittä vaille, sokerihernepenkki on vasta lopettelemassa kukintaansa. Kesäkurpitsa pukkaa satoa kaiken aikaa. Niitä ollaan syöty, muodossa jos missäkin. Enimmäkseen pitkulaisessa. Tuo rastasverkko kuvassa ei tietysti ole rastaita, tai muita siivekkäitä varten, vaan pitämässä puput loitolla kasvulavoista.
Joku älvänä oli käynyt toissayönä napsimassa kurpitsoista kukinnat huut hittoon. Joku eläinmaailman kulinaristi vissiin. Toiseen taimeen yksi, toiseen kaksi, kurpitsaa on jo alkanut muodostua. Ja uutta kukkaakin näkyy tulevan. Kurpitsat suojattiin, joten Halloween on pelastettu.
Ritarinkannus säilyi lakoontumatta, kun se tuettiin. Nyt alkaa kukinta olla ohi. En laittanut perinteistä tikkuaskia viereen, mutta korkeudesta saa käsityksen, kun kerron, että rehvakkaassa natsitervehdysasennossa ylttävät sormenpääni kukinto-osan alalaitaan, eli siitä on vielä yli puoli metriä latvaan.
Oikeasti täällä syksymyöhälle pärjää koko vähillä ruokaostoksilla. Varsinkin jos kalaa vähänkään tulee. Ja miksei tulisi? Muikkua, kohta ahventa verkosta, syksymmällä siikaa. Ja kunhan toimeudun verkottamaan, isosilmäisimmistä varmasti saa lahnan silloin tällöin.
Harmi vaan, että sienien perään taitaa olla turha lähteä, tällä haavaa. Sekin tilanne saattaa muuttua viikossa, parissa. Mutta ennusteet ovat valitettavasti kuivan sorttisia.
Kun parin päivän huoltoreissu Hollolaan on takana, onkin jo pian elokuu. Siitä alkaa, näin on ollut nuoresta lähtien, minun paras vuodenaikani. Elo-, syys-, lokakuu, vielä marraskuukin. Ne sopivat minulle. Monesta, jo hokemiseen asti näissä blogeissa kertomistani syistä. Tosin nyttemmin en enää ole niin jyrkkä mielipiteessäni. Olen taipunut siihen, että paras aika on se, mikä on meneillään. Mutta ei se syksyn lumoa ja viehätystä ole vähentänyt. Muitten vuodenaikojen arvostus on vaan kasvanut. Kaikesta tulee nauttia, niin kauan kun on mahdollista.
Aamu on lämmin. Joni on jo herännyt. Odotellaan Annaa ja Iiristä. Kun he ovat aamupalansa nauttineet, tälläydytään kylävermeisiin, lähdetään kylille.
Loppuun muutama kuva kuluneelta, elämää täynnä olleelta, reilulta viikolta.
Sienimetsään menossa.
Neitvuorella.
Sahanlahdessa.
Onkireissulla.
Vesileikkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti