Joka tapauksessa matka Satakuntaan sujui odotetusti odotetussa aikataulussa. Tutulla parkkipaikalla oltiin puolilta päivin. Ainoa mesta muuten, missä maksu päivältä on vitosen. Muissa karhuavat kympin, vaikka osa niistä on aivan samalla etäisyydellä Kirjurinluodolta. No, en siksi tuota paikkaa käytä, vaan siksi, että ensimmäisen kerran, kun Jatseihin mentiin, olin bongannut sen kartalta, koska sinne on helppo ajaa. Nyt mestasta on tullut tapa.
Meillä oli aikaa kävellä Jazzkatu läpi, syödä lounas eräässä telttaravintolassa. Areenan portilla oltiin klo. 13, eli ensimmäisten joukossa sisään luovittiin. Ilma oli pilvinen, ehkä 15 astetta.
Ensitöiksemme varattiin hyvät paikat retkituoleillemme. Homma lähti käyntiin: Päälavalla Jaska Lukkarinen Trio, sitten Jokilavalla Joose Keskitalo. Takaisin päälavalle katsomaan Fantastic Negritoa. Tämä uusi tuttavuus on ihan kelvollinen mustan soul-, ja punkvaikutteisen rootsmusiikin esittäjä.
Bajamajaviidakon kautta taas Jokilavalle. Hetki Canned Heatia. Vanhoja hittejä, jotain uudempaa. Ei hirveästi sytyttänyt.
Kahvikioskilla mutkaten päälavaa vartioineille tuoleillemme. Klo 17:00 aloitti Hande sessionsa Tuomarista Dumariin. Tunnin ja vartin aikana kuultiin miehen musiikkia viideltä vuosikymmeneltä. Dumari on Dumari, ei ollut pettymys. Ja hyvä kokoonpano miehellä oli mukana, niin kuin aina, kolme shown aikana lavalle myöhemmin nousutta puhaltajaa mukaan lukien.
Päälavalla seurasi tunnin tauko. Wilcon roudarit alkoivat kannella kamoja estradille. Me kuunneltiin kaiuttimista Jokilavalla soittavaa Pimeys-bändiä, käytiin vähän käveleksimässä.
19:15 aloitti Wilco taksituntisen settinsä. Tuttuja biisejä, hienoja versioita, loistavia muusikoita. Hyvä Wilco! Mutta ilmojen haltija oli sitä mieltä, että soppaa pitää hämmentää; kaikkiaan viisi, tai ehkä kuusi, muutaman minuutin sadekuuroa nousi kastelemaan festarikansaa. Voin kokemuksen rintaäänelleä kertoa teille, että älkää käyttäkö kertakäyttösadetakkeja toista kertaa! Älkääkä ainakaan sellaisia, mitkä olette pakanneet muutama vuosi takaperin kosteina muovipussiin! Meillä oli nimittäin sellaiset joltain vanhalta reissulta mukana. Kun ensimmäiset pisarat tippuivat, ne päälle. Mutta eiväthän ne riekaleet olleet mistään kotoisin! Sen lisäksi, että tuoksu oli kaunistellen ilmaistuna ummehtunut, oli ratkennutta hihaa, revennyttä lievettä, puuttuvaa nepparia. Ensimmäisen kuuron jälkeen emme mokomia räsyjä yllemme laitanneet. Keksimme, että kummankin repun pohjalla on tasku, missä on vedenpiätvä huppu kantolaitteen seluksen peittämiseen. Ei kun se päähän ja hartijoille, sadetakinriekaleen etumukselle. Niillä opein sinniteltiin Wilco loppuun. Vähän kastuttiin, muttei totaalisesti. Ja kuten sanottua, musiikki lämmitti.
Wilcon lopetettua seurasi päälavalla taas tauko, reilun tunnin mittainen. Nyt oli poutaa, mutta varmaankaan ei juuri yli kymmenen asateen lämpötilaa. Lähdimme lämpimiksemme kävelemään. Käytiin ostamassa PoriJazz Shopista sadeviitat. Kympin kappale. Mutta tanakamppaa tekoa, kuin jo roskikseen heitetyt entiset tekeleet. Bajamajavierailu, kahvikioski ja takaisin paikoilleen odottamaan Brian Wilson Presents Pet Sounds-esitystä. Puimme uudet sadeviitat ylemme. Ne jopa hähän lämmittivät. Pari pientä kuuronpoikasta vielä Wisonin aikaan ilmaantui.
Ja sitten itse esitykseen. Kaikki kunnia miehelle, mutta aika ambivalentin tunnelman se jätti. Kyllähän Brianilla ihan hieno muusikkoporukka oli ympärilleen haalittu. Stemmalaulu ja falsettiosuudet sujuivat mallikkaasti. Biisit olivat tietysti hienoja ja nostalalgisia. Mutta suoraan sanottuna säälin sekaisin tuntein, apein mielin, seurasin itse maestron esiintymistä. Ei ollut äänestä juuri rahtuakaan jäljellä. Ja puhekin oli osin takeltelevaa. Onhan hänellä takanaan kova menneisyys masennuksineen ja siihen liittyvine osin väärine lääkityksineen. Monet fanit ovat varmaan eri mieltä, mutta minulle koko homma jätti lievästi sanottuna happamen jälkimaun.
Pakko tunnustaa, että luikimme pois Kirjurinluodolta puolisen tuntia ennen esityksen loppua. Kylmissämme, kosteina, hieman apeina ja pettyneinä.
Autolle päästiin dallaamaan sateettomassa säässä. Suunta Kokemäelle. Yhden maissa oltiin yöpaikassa. Olin sinne soittanut päivällä, ja avain löytyi sovitusti huoneemme ovesta. Nukumme navetan vintillä. Majoitustilat oli tehty vanhan kivinavetan yläkertaan. Kahdeksan huonetta, saunatilat ja iso aula näkyi olevan. Alakerrassa, itse navetassa, oli ruokailu- ja keittiötilat. Ihan toimiva maatilamatkailupaikka.
Aamupalalle mentiin puoli yhdeksän. Normi tarjoilut. Maksettiin. Kohti Hollolaa, missä oltiin puoli kaksitoista.
Kuten alussa mainitsin, jäi tästä reissusta hieman sekava olotila. Dumarin ja Wilcon osalta matka oli perusteltu ja se kannatti tehdä, sään, mielestäni niukahkon yleisön ja yleisen fiiliksen, sekä Brian Wilsonin jättämän alakulon osalta osalta vähemmän onnistunut. Mutta jos nyt kysyttäiisiin, tekemättä en jättäisi.
Kaikenkirjavaa ihmistä alueella kulkee. Melkoisen kuvakavalkaadin heistä saisi koottua, jos arvaisi kuvata. Enpä kuvannut. Ei niitä kuitenkaan voisi julkaista.
Tuttujakin tuli vastaan. Ainakin arkkipiispa Kari Mäkinen, Ismo Alanko ja Mauri Kunnas. En kenenkään kanssa ryhtynyt juttusille; kansa olisi kuitenkin ihmetellyt, että kenen kanssa se Lehkonen taas jorisee!
Kyllä asia on niin, että kun ensi vuoden esiintyjäkaarti alkaa julkistua, voi Peppen luottokortille tulla käyttöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti