Tänään oli Hilpalla kolmen pyykkikonellisen päivä. Huomenna kai ainakin sama mokoma edessä. Parissa viikossa, varsinkin, kun on muitakin majoittuneita, kertyy lakana- ja pyyhepyykkiä kalsareitten, sukkien ja t-paitojen lisäksi.
Huomenna pitää käydä kaupungilla hieman asioita toimittamassa. Tänään niitä jo aloiteltiin, puutelistan hankintoja. Käytiin Hollolan Tokmannilla. Ostin pussillisen kiloruuveja ja metallilistan pariin kynnykseen. Tälläsin lompakkoni auton katolle siksi aikaa, kun sovittelin parimetristä listaa auton etupenkkien taakse nojalleen. Samalla meille tuli Hilpan kanssa hieman verbaalista kädenvääntöä listan soveltuvuudesta aiottuun tarkoitukseen. Hypättiin autoon, sörnäytettiin yhä keskustelua jatkaen Lidlin pihaan. Käännös, satametriä, liikenneympyrä, sata metriä, käännös, sompailu parkkiruutuun. Ulos autosta, ja kas: lompakko nakotti nätisti katon kulmalla! Oli piru siihen unohtunut, kun listasta peistä taitettiin. Onneksi en lähtenyt uhmapäissäni kovin kaasuttelemaan, olisi saattanut liitämään lähteä, lompsa! Siitä se riemu olisi ratkennut. Jollei joku ystävällinen sielu sitä olisi löytänyt ja ilmoittanut, olisin sen huomannut ehkä vasta huomenna, kun kaupungille lähtöä ruvettaisiin tekemään, sillä Hilppa maksoi Lidlin ruokaostokset. Olisi alkanut melkoinen muistelu, että missäs minä posaa viimeeksi tarvitsin? Tai ensin tietysti olisin hyökännyt autosta katsomaan, josko siellä piilottelee. Mutta luultavasti olisin oletetun katoamisen huomannut heti, kun Lidlistä kotiin palattiin. Minulla on tapana laittaa lompakko taskusta, laukusta, repusta, missä se on ollutkaan, tiettyyn paikkaan odottamaan seuraavaa lähtöä. Jos näin olisi käynyt, olisin luultavasti kohta muistanut, että auton katolle sen viimeeksi laitoin. Ei kun äkkiä takaisin nuohoamaan ajotien reunoja!
Sellainen se alkaa olla muisti. Avokkaassa joku viikko sitten etsin vimmalla ja rumia sanoja käytellen akkuporakonetta. Olen melko jämti äijä viemään työkalut niille kuuluville paikoille. Aikani temmelsin, aloin miettiä, missä olin värkkiä viimeeksi tarvinnut. Muutama minuutti siihen kului, sitten välähti. Painelin kasvimaalle; siellä se lojui, hernepenkin päässä. Olin laittanut pari päivää aiemmin tukia jänisverkoksi muuttuneelle rastasverkolle. Makita oli pari yötä viettänyt yksikseen heinikossa. Onneksi sattuivat olemaan sateettomia, juuri nuo yöt. Ja tuskin pora-rukka kovin ikävissään ja peloissaan oli ollut; se on jo ihan täysikasvuinen.
Jutun opetus: Olkaa tarkkoja siitä, mihin lompakkonne tai porakoneenne hylkäätte! Joopa joo, en tiedä muista, mutta minä en aina muista.
Asiasta seuraavaan: Kun Avokkaassa kammarin kirjakaappi piti tyhjentää, jotta sitä olisi kepeämpi liikutella, täytyi se tietysti täyttää uudelleen. Aika paljon löytyi pois heitettävää. Mutta löytyi muistamattomia aarteita myös. Ainakin Don Quijote manchalainen, lyhennetty nuorisopainos, painettu 1946, kirj. Miguel de Cervantes Saavedra, suom. Tauno Karilas, kuvitus Aarne Nopsanen.
Kannessa näkyy himmeällä minun nimeni. Muista tuon opuksen snadina lukeneeni, sitten se jäi unholaan. Olen tietysti aikuisena lukenenut lyhentämättömän version, ainakin pariin kertaan. Niistäkin kerroista on jo aikaa. Ei harmainta aavistusta, ei muiston häivähdystä siitä, kuinka nuorisopainos eroaa lyhentämättömästä. Olen siis lukenut Tauno Karilan lyhennetyn ja J.A: Hollon täysmittaisen suomennoksen. 2013 on painettu uusi versio Jyrki Lappi-Seppälä kääntäjänä ja Jukka Koskelainen runojen tulkitsijana. Kunhan kiivain mökkikausi päättyy, otankin urakakseni lukea kaikki kolme teosta. Tauno Karilashan oli aikoinaan mm. Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja. Tuskin se kuitenkaan näkyy hänen suomennoksessaan. Niin, tai näin, en pojankloppina kirjaa lukiessani ymmärtänyt tuollaisista asioista senkään vertaa, tätäkää vähää. Joka tapauksessa hauska vertailla kolmea versiota keskenään. Ja Don Quijotehan on minun mieliklassikkoni. Vähälläkin tähänastisella perehtymisellä.
Pari esimerkkiä lyhennetyn version kuvtuksesta:
Vielä as. Oy Kultasirkun ruohonleikkuukulttuurista. Reilu kaksi viikkoa oltiin oltu mökillä. Kun päivällä tultiin, huomasin, että meidän pihamme oli ajeltu ainakin kerran; ei ollut kovin pitkä. Ajattelin, että huomenna sen leikkaan. Tuossa viiden korvilla näin ikkunasta, että naapurin nuori isäntä päräytti koneen käyntiin. Kohta soi ovikello. Naapurihan se siellä. Kysyi:
"Haittaako, jos ajelen teidänkin pihat samalla?" Minä siihen:
"Ei tietysti haittaa, mutta minulla oli tarkoituksena ne huomenna leikata."
"Samalla ne menee, ilmottelin vaan, etette ihmettele, kun takapihalla päristelen."
Aika ystävällistä väkeä. Ja toisen puolen naapuri on samanlainenen, leikkailee väliin meidänkin läntit. Toisaalta tämä on vaihtokauppaa; talvisin minä olen pruukannut kolata sisääkäyntien edustat ja autokatoksen välin aikaisin, ennen kuin työtä tekevät ja raskautetut lähtevät ahertemaan. Minä kun olen aamuvirkku, enkä lainkaan paheksu lumitöitä. Tämä on siis eräänlainen symbioosi. Vai onko bilateraalista kanssakäymistä?
Äsken kävi ukkonen lähellä, jyrähteli jonkun kerran, räväytti oikein kunnon kuuron. Nyt tuntuu parvekkeen avonaisesta ovesta hiipivän sisään sateenrakiasta ulkoilmaa. Tähän on hyvä lopetella Hollolan kuulumiset.
P.S. Käytiin tullessa Lahdessa kirjastossa, palauttamassa luettuja, lainaamassa uusia. Sain käsiini uutuuksien hyllystä Fred Vargasin "Neptunuksen sauva". Tietää mukavia lukuhetkiä Jean-Baptiste Adamsbergin seurassa.
P.P.S. Minulla on Lastu-kirjaston "omilla sivuilla" aika pitkä lista muistettavia uutuksia. Niitä ei oikein uskalla varata, kun ei tiedä, onko mahdollisuutta hakea määräaikana. Eli tosi mukavaa, kun joskus sattuu löytämään mieleisen uutuuden ihan "ex tempore".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti