Tänään on poutainen päivä. Koska poutaisien päivien esiintymisistä lähitulevaisuudessa ei ota tolkkua, koska ennusteet ovat mitä ovat, niin poutaiset päivät pitää käyttää hyväkseen. Siispä hyväksikäyttämään heti aamusta.
Aamuaskareiden jälkeen, kun pimeys alkoi väistyä, mentiin nostamaan verkot. Ei kovin kummoista saalista tullut, mutta iltapalaksi asti sentään, kummallekin kalastajalle. Minun verkoissani oli kaksi siikaa ja ahven, naapurilla kaksi siikaa. Aika syvällä oli siika vielä. Vesi ei vissiin ole riittävän kylmää? Jopa yli kymmenestä metristä nousi kiiltäväkylkistä. Minun verkkoissani olivat siiat siinä kuuden metrin syvyydessä. Mätiä oli kuitenkin pullollaan toinen. Se tyttösiika.
Hilppa fileroi kalat, minä jatkoin hyväksikäyttöä. Siis puotasään. Ajoin taas lehtimaton saaneen nurmikon ruohonleikkurilla. Toistamiseen. Ei enää kovin paljon puista lisää lehtiä satele.
Lounaan jälkeen hypättiin veneeseen, usmuutettiin suppiksia etsimään. Piskolansaareen ajettiin, Reissalmelle, Hanelin laavun rantaa. Siitä lähdettiin dallaamaan metsäautotietä kohti Hiekkalahden talon sijaintipaikkaa. Itse asiassa mielessämme ei niinkään ollut sienisaalis, vaan liikunta. Hiekkalahden tienoilla on hienoja "satumetsiä". Sellaisia sammalpeitteisiä, joissa hyvinkin voisi suppilovahvero viihtyä. No, on nuo kulmat tullut kuljettua monina syksyinä, eikä niistä syksyn herkkua ole ikinä näkynyt. Mutta silmä lepäsi, sielu seestyi.
Jätettiin kuusikot taaksemme, käveltiin Paajalansalmen rannalle. Rantaa pitkin kulkee jonkinlainen polku, jota pitkin tallustettiin paikalle, missä tiesimme suppiksia varmasti olevan. Mikäli ei joku ollut ehtinyt jo pois hakemaan. Oli siellä varmasti jossain vaiheessa käyty, mutta meillekin riitti hieman Saarelaan vietävää.
Sitten jatkettiin "tien päähän", eli paikaan, mihin tie loppuu, jäätie alkaa. Silloin, kun on jäätie. Käveltiin Tainan ja Hanelin talolle. Ei näkynyt autoja pihassa, joten emme viitsineet mennä tarhassa olevia koiria haukuttamaan, vaan jatkettiin Matalahteen ja laavulle menevää metsätietä takaisin veneelle.
Ylätalon luota näkyi rantapellolla syömässä olevia joutsenia. Viisi niitä oli.
Yksi meinasi tulla joukkoon, mutta ei tohtinut laskeutua, vaan kaarsi järvelle. Äkkäsi kai meidät punaisissa takeissamme.
Kun saareen takaisin päästiin, olikin kahvi maullaan. Viimeiset palat omenapiirakkaa kruunasivat metsäkeikan. Iltapalaksi syödään siikaa ja ahventa, suppilovahverosoossilla. Kohta putkahtavassa kuvassa esittelen suppissaaliin. Samoin kehun kurpitsasadollamme. Niitä tuli kaksi: pieni, ja vielä pienempi. Olisimme osallistuneet "Suomen pienin vihannes"-kilpailuun, mutta sellaista en netissä surfatenkaan löytänyt. Ei ole reilua! Kyllä järkyttävän kokoisille kasvannaisille kisoja on, mutta ei meille amatööreille. Mieli matalana pitää viikon, parin, huoneenlämmössä oleskelun jälkeen ryhtyä kurpitsoita säilömään. Kurpitoiden tulee huoneenlämmössä olla, ei meidän, ainakaan koko aikaa. Hyvä puoli asiassa tietysti on se, että ei tarvitse viikkosotalla aikaa siihen järjestää, säilömiseen. Jopa pienempikin kurpitsoista on muuten sitruunan kokoinen. Näinköhän tulevaisuudessa avautuu uusi elämä kurpitsan viljelijänä? Eli nyt kuva, lopultakin.
Huomenna ollee sadepäivä. Se täytyy myös käyttää hyväkseen. Lukemalla, toosaa tuijottamalla. Muuten, eilen katseli Areenalta dokkarin Frank Zappasta. Oli se aika mestari! Itse asiassa miehen musiikillisen tuotannon koko skaala on melkoinen; poppia, rokkia, klassista, elokuvamusiikkia. Ja tietysti kategoioimatonta "Zapaa"! Hittejä ei maestro halunnut tehdä, mutta yksi tuli, vahingossa. Se tuli, kun 14 vuotias tytär Moon tuli studiolle valittamaan, että ei näe koskaan työnarkomaani-isäänsä, ja kehui samalla, että hän osaa vetistä jonkun Beach Boysien biisin stemmat. Zappa ryhtyi tyttärensä kanssa musisoimaan, ja siitä syntyi kappale Valley Girl. Biisistä tuli listahitti ja kappale oli Zappan ainoa 40 parhaan singlen joukossa Yhdysvalloissa. Se nousi Billboard Hot 100 -listalla sijalle 32. Frank ei itse edes ensin asiaa tiennyt, sillä hän oli kiertueella Euroopassa.
Dokkari on yli kaksi tuntia pitkä. Miehen musiikkiin ei juuri ummikko pääse sitä katsellessa tutustumaan, mutta tietoa yhdestä suurimmista, hänen uransa kiemuroista ja ennenaikaisesta lähdöstä kyllä tulee. Tietoa, josta suuri osa on Zappan omista arkistosta peräisin. Arkistosta, jossa on ties kuinka paljon hyllymetrejä täynnä kansioita, nauhoja, videoita, vaikka mitä.
Zappa oli tuottelias, julkaisi yli 60 albumia. Vuonna 1993 tapahtuneen kuoleman jälkeen (Frank oli tuolloin 53 vuotias) on häneltä julkaistu vielä monta kymmentä levyä. Melkoinen saldo vajaan kolmenkymmenen vuoden uralla. Lopetan tämän blogin siten tähän lyhyeen kunnianosoitukseen miehelle, joka ei välittänyt paskaakaan julkisuudesta tai tai siitä, mitä hänestä sanottiin, vaan teki tinkimättömästi itselleen tärkeäksi kokemaansa duunia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti