LUSIKKAUISTIN

  Pitkän päivän ilta. Aaamulla lähdettiin saaresta jo puoli seitsemältä. Ajettiin Hollolaan, sieltä Espooseen. Annalla oli etäkoulutusta (vaikka onkin hoitovapaalla vuoden loppuun) 12-16, joten menimme lapsia kaitsemaan. 

  Iiris pääsi yhdeltä koulusta. Vein hänet kahdeksi luisteluharjoituksiin. Jäin hallille katselemaan. Hienosti on tyttö oppinut homman. Pyörähdyksiä, hyppyjä, vaakoja, vaikka mitä. Yritin ottaa videota tytön luistelusta, mutta homma katkesi alkuunsa. Jäältä rupesi kuulumaan kovaa käsien taputusta, ja kun siirsin katseeni puhelimelta, näin toisen ryhmän ohjaajan, isokokoisen äijänkörilään, näyttävän, että kuvaaminen ei ole soveliasta. Minä nyökkäsin, lopetin ikuistamisen. Ihan puskista minulle tuo tieto tuli. Anna on lähetellyt kuvia Iiriksen luistelusta, joten pidin asiaa selvänä. Muikuilin seinille, ilmoitustaululle, mutta mitään kieltoa en huomannut. Myöhemmin kysyin Annalta, eikä hänkään asiasta tiennyt. Sanoi vain, että ei ole kukaan hänelle tullut mitään sanomaan. Näinköhän ne luuli miekäläistä ties miksi pedariksi?

  Luisteluosuus kesti vajaan tunnin, sitten ryhmäläiset lähtivät toiseksi tunniksi ulos tekemään muunlaisia harjotteita. Minä lähdin dallailemaan katuja. Oltiin Kauniaisten puolella. Sen kyllä huomasi. Talot Vanhan Turuntien varessa olivat sen näköisiä, että miljoonalla ei olisi edes piharakennusta päässyt katsomaan. Varakasta seutua. Sentään Espoon puolelta pääsee luisteluryhmiin. Tai hehän Iiriksen Lähderannan luistelukoulusta bongasivat, mukaan houkuttelivat. 

  Liisa oli taas kasvanut, ja Liisan tukka, ja sanavarasto. Mukavaa oli lapsia tavata, vaikka vain lyhyen aikaa, tällä kertaa. Me lähdettiin ennen viittä ajelemaan Hollolaan. Piti käydä kirjastossa ja apteekissa, sillä aamulla jatkuu matka takaisin Anttolaan.

  Kun Espoosta kotiuduttiin, löytyi postilaatikosta paketti. Paketti minulle. Tiesin kyllä, mittä siinä olisi. Tieto oli tullut alkuviikosta. Siinä oli 70-vuotislahja. Lahja ystävältäni Ruikulta. Myöhässä se tuli, syystä, toisesta, tai ehkä kolmannesta. Ei se ole tärkeää. Tärkeää on, että se tuli, ja ajatuksella tehtynä. 

  Joku saattaa arvata, mitä paketti sisälsi. Eikä väärässä olekkaan! Siinä oli hopealusikka. Eikä mikä tahansa hopealusikka, vaan hopealusikkauistin! Minäpä näytän: 

  Kuvasta saattaa olla paha erottaa, mutta yläreunassa lukee  PEPPE 70. Alareunassa on teksti KAHVIT. Toisella puolella, näkymättömissä, lukee KONJAKIT. Sitten uistin toisin päin.

  Tuossa tissien välissä lukee ELOVENA. Kun Ristolle soitin ja kiitin lähetyksestä, hän sanoi sen  olevan siksi, että muistaisin syödä kaurapuuroa joka aamu.

  Monella kalamiehellä ja -naisella on pakissaan lusikkauistimia, mutta epäilen, että kellään ei tällaista. 

  

  Eikä siinä vielä kaikki. Risto oli laittanut mukaan bonuksen, KOSSUU!-mallin Ruikun ruususta.

  Oli tainnut ystävälle tulla kiire postittamisen kanssa, sillä maanantaina sanoin hänelle, että torstaina tullaan käymään Hollolassa. Kolmihaarakoukku puuttui näet uistimesta. Mutta se oli laitettu mukaan pakettiin, kaik' kiinnitysrenkaineen. 

  Kyllä Ruikku taiteilija on. Olen nähnyt hänen käsiensä kautta vuosien saatossa mailmaan ilmestyneiden esineiden kirjon: On, uistimia, pilkkejä, on lusikoita, puukkoja, kyniä, on sähkökitaran volyyminuppeja, on pienoispatsaita, on sormuksia, pinssejä, on ties mitä, sellaista, jota en nyt saa muististani irti. 

  Parin viikon kuluttua Risto täyttää samat vuodet, jotka minä jo ehdin saavuttaa. Poikaseksihan minä olen häntä leikilläni sanonut, kolme kuukautta nuorempi kun on. Pakko kehittää Ruikulla joku juttu merkipäivän kunniaksi. Aikaa ei ole paljon, mutta ei Risto nokkaannu, vaikka lähetys vähän myöhästyy.