EI MITÄÄN ASIAA

   Hauskaa helmikuun ja viikon viis alkua. Suunnilleen sen verran on asiaa mielessä. Juuri mitään ei tapahdu, juuri mitään, mistä kirjoittaa haluaisin. Kyllä tietty maailmalla tapahtuu. Kotosuomessa tapahtuu. Myös Hollolassa tapahtuu. Mutta meillä ei. Hiljaista nyhväämistä, lumenluontia silloin tällöin, lenkkeilyä, normaalit päivärutiinit. Olen melko tasainen luonne: aina joku mieltä painaa. Nyt alkaa lasti tullaa liian painavaksi. Jotain vaihtelua kaipaan.

  Mieli tekee Anttolaan, mutta ei sinne vielä lähdetä. Vasta vajaan kuukauden kuluttua, mikäli olosuhteet sallivat. 

  Nuorempana olisin saattanut mennä kapakkaan. Ei se enää kiinnosta. Ihan paukun tai kaljan persolla ravintolaan tai kulman kuppilaan lähdöistä on vuosia kulunut rutosti. 

  Matkustus on pois suljettu. Eikä se ole meikäläisen alaa muutenkaan. 

  Elokuviin tai teatteriin ei tee mieli, sattuneesta syystä. En edes tiedä, pidetäänkö esityksiä. Musiikkitapahtumia ei ainakaan livenä ole. Vähän tietysti talvella olisi muutenkaan. Pubikeikkoja ehkä, jokunen isompien estradien konsertti mahdollisesti. Jos kesä tilanteen muuttaa, joku festari pitää nähdä. 

  Ei mitään järjellistä vaihteluvaihtoehtoa (hieno sana) tule mieleen. Arkiaskareiden tekeminen toisessa järjestyksessä? Ei sekään kuulosta hyvältä idealta. Onko otettava vanhasta neuvosta vaarin? Taisin olla toisella luokalla Mikkelin Lyseossa, kun joku tuplannut ja minua vanhempi, isompi myös, kysäisi ennen tunnin alkua "Lehkone, onks siulla mittää tekemistä?"

  "Eipä oo."

  "No, raavi persettäs ja haistele kynsiäs!"

  En varmaksi muista, mutta taisi lehtori ehtiä parahiksi luokkaan, joten testaaminen jäi sillä erää suorittamatta. Eikä asiaan myöhemmin palattu. Onneksi, sillä aika hallitsevia pojankoltiaisia oli pari kappaletta silloin luokallamme. En siis vanhoilla päivillänikään ryhdy tuollaista ajanvietettä harjoittamaan. 

  On tyytyminen tähän. Toisaalta, mikäs tyytyessä. On lämpöä, on apetta, on kirjoja, on katseltavaa televisiosta. On melkoinen yhteisymmärrys asuinkumppanin kanssa. On Annan perhe ja videopuhelumahdollisuus päivittäin. Paljon huonommin voisivat asiat olla. 

  

  Siinä se. Vaikka ei mitään asiaa ollut, niin jokunen rivi silti tuli naputeltua. Koittakaamme kestää, kukin tavallamme, tätä rajoitettua elämää vielä sen vaatima aika. Jos välillä alkaa vi****amaan, eikä ole mitään tekemistä, kokeilkaa vaikka tuota vanhaa konstia, mistä kerroin, mieluummin kuin että menette kartsalle räyhäämään.

  Loppuun kuva kymmenen vuoden takaa, 1. helmikuuta 2011. Silloin oli työni aika vapaata, joten kävin usein aamuisin lumikenkäilemässä Vesijärven jäällä. Kuvassa arska nousee Teivaanmäen takaa. Lahden maamerkit näkyvät myös mukavasti.