En muista minua lapsuudessani isommin kuritetun. Ehkä olisi pitänyt? "Ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Toki minua kiellettiin, jyrkästikin. Samoin asetettiin sääntöjä ja rajoituksia. Huonolla menestyksellä, ainakin teini-iässäni.
Pari ruumiilliseen kuritukseen liittyvää muistoa minulla lapsuudestani on. Piskolan tuvassa kulkevat penkit pitkin seinustoja, kuten maalaistaloissa yleensä. Kulkevat vieläkin, samat penkit. Yhdessä nurkassa oli tapana säilyttää vanhoja sanomalehtiä. Joskus pino oli suuri juuri ennen poisvientiä. Olin ehkä neljän, korkeintaan viiden ikäinen. Sain jonkun raivarin. Syytä en muista. Joka tapauksessa aloin paiskomaan lehtiä pinosta lattialle. Kun työ oli tehty, oli ison tuvan lattia päällystetty Länsi-Savoilla, Savon Sanomilla ja Uusilla Suomilla. Naisväki komensi minua keräämään lehdet takaisin. Minä tein julkisen tenän. Komennot äityivät, sanat suurenivat, mutta minä en ollut moksiskaan. En, vaikka uhattiin isä-Erkin hakemisella ja piiskalla. Niinpä joku kipaisi kertomaan isällä. Tämä tuli tupaan kuin myrskyn merkki ukki-Aleksi mukanaan. Tiukat komennot jatkuivat, vaan eivät tehonneet.
"Selvä", sanoi isä. "Nyt lähetään hakemaan piiska!"
Minä itkua tihertämään, mutta lehtiä en keräämään vieläkään alkanut.
Suunnilleen niskasta roikottanen isä kiikutti minut pihalle. Painelimme peräkkäin riihelle johtavaa tietä, kunnes löytyi pajupuskia. Isä käski minut katkaisemaan vitsan. Kädet täristen yritin tehdä työtä käskettyä, mutta eihän sitkeä paju katkennut helposti. Ei, vaikka muistelen taivutelleeni varsin pientä vitsaa. Lopulta isä työnsi minut syrjään, rouhaisi itse melkoisen pajunvarren irti. Taas kuljettiin peräkanaa, nyt takaisin tupaan.
"No nyt on viimenen hetki kerätä lehet!", sanoi isä.
Sisuni ei vieläkään antanut periksi, vaan heittäydyin lattille makaamaan.
"Selvä, housut pois!", komensi isä, "ja tällä hetkellä!"
Tällä kohtaa ymmärsin, että tosi on kyseessä. Kovaan ääneen vollottaen ryhdyin haalimaan lehtiä takaisin.
Piiskaa ei siis tullut. Olisi varmasti tullut, jos en olisi nöyrtynyt. Anteeksi jouduin pyytämään, kaikilta erikseen. Aleksi-ukki, jonka en muista koskaan muuten puuttuneen lasten tekimisiin, sanoi, kun häneltäkin anteeksi pyysin vakiosanontansa "anna olla laitimmainen kerta!"
Kerran oli tehnyt jotakin vilukia, eli päästellyt suustani sellaista, mitä Maija-täti ei suvainnut. Hän nappasi minut mukaansa, lähti kiikuttamaan kohti puuceetä, sanoi "nyt tervataan suu!"
Piskolan pihapiirissä oli, navetan ja rekiliiterin kulmassa, kaksikamarinen puucee. Oli naisten- ja miesten osasto. Kummassakin oli kolme isompaa reikää, sekä yksi pienempi lapsille. Jostain syystä isoa terva-astiaa säilytettiin miesten puolella.
Tälläkin kertaa heittäydyin armoille ennen rangaistusta. Anteeksipyyntörituaalin jouduin suorittamaan. Aleksi ei tainnut olla paikalla, koska en muista "laitimmaista kertaa". Enkä tosiaan muista, millaiset sanat olivat johtaneet suun tervausuhkaan. Aika erikoinen oli Maijan rangaistuskin. Suun peseminen saippualla on tutumpi konsti kirosanoja tai rivouksia päästelevän taaperon suitsemiseen.
En tosiaan muista minua koskaan oikeasti kunnolla kuritetun. Luunappeja tuli joskus otsaan, päälakeen. Tukkapöllyjäkin taisin saada. Ne ovat kuitenkin melko lieviä juttuja.
Olisiko kunnon selkäsauna silloin tällöin ollut oikeampi tapa? Olisi se vaikuttanut elämääni? Ja jos, niin miten? Tiijä häntä. Noin yleisellä tasolla ruumiillinen kuritus on tuomittavaa. Tuskin minustakaan sen kummempaa kulkijaa oilisi ruoskan avulla tullut. Ehkä mieluummin katkerampi ja väkivaltaan innokkaampi persoona. Enkä katso, että kun noutaja tulee, niin "kunniatta kuolen". Jos en kovin kunniallakaan. Keskivertoelämän keskivertokuolema se varmaan tulee olemaan.
Mistä noita aiheita tulee? Erittäin hyvä kysymys. Tämäkin vitsajuttu ei tarvinnut edes virstaa väärään, eli aamulenkkiä 15 asteen pakkasessa (tuntuu kuin -23). Tuli vaan jostain sopukasta äsken mieleen.
Loppukuvaksi loppukuvan paikalle on päässyt tänään 3. helmikuuta napattu aurigonlasku Keinokartanontien risteyksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti