Huomio aamulenkiltä: Raskasta on taivaltaa, kun osa kulkuteistä on huonosti aurattu tai tyystin auraamatta. Maassa on parin, kolmen sentin kerros pienirakeista lunta, kuin filleriä. Paremminkin, ainakin värin puolesta, hienoa sokeria. Ei kummoinen kerros, mutta tuupertamista on meno, kun jalka ei saa kunnon tuntumaa alustaan. 8500 askelta, paita kastui.
Saman oli huomannut eräs vastaan Kunttiksen takana kävellyt Heikki Kahilan (kaikki kunnia Heikille, Heikkihän elää vielä) näköinen mies. Hän tervehti ja sanoi, että saisivat aurata kunnolla nää käytävät, jatkoi matkaa sauvat suihkien.
Eilinen muuten armahti. Ennusteessa oli valtavat sadepylväät, yli kymmenen sentin lumikertymästä kerrottiin. Täällä ei kuitenkaan kertynyt kuin muutama sentti. Sade oli enimmäkseen alijäähtynyttä vettä, joten kerros jäi pieneksi. Vt. talkkari kiittää.
Hiihtämässä ei olla käyty moneen päivään. Perjantaina on tarkoitus. Reilusti plussalla on silloin lämpötila, puolipilvistä, jos enneusteeseen on luottamista. Jäälle mennään, nyt Lahdesta, Ruoriniemestä. Kesänaapurit asuvat siellä, ja sovittiin, että me sörnäytetään paikalle autolla, lähdetään siitä jäälle.
Sitä ennen käyn katsomassa äitiä. Sopii hyvin kuvioon, sillä samoilla tienoilla on äidin hoivakoti. Siellä Elina saattohoidossa pötköttää. Syksystä asti on tilanne ollut jokseenkin sama. Ilmeisen vahva sydän äidillä on, kun jaksaa sykkiä.
Korona ei meinaa antaa periksi. Se painaa päälle niin, että seuraavalle tasolle tässä kohta maa joutuu. Aika tympeältä tuntuu. Kevät lähestyy, kesä on kohta, eikä valoa näy. Mutta ensi viikolla lähdetään Anttolaan. Jospa sieltä pienen pilkahduksen löytäisi? Vaikkapa kiipeämä aurinkoisena päivänä Hiekkalahdenvuorelle. Tämä kuvä on sieltä napattu 19. maaliskuuta 2016. Suunnilleen pohjoista kohti osoitti objektiivi. Etualalla on Reissalmi, sitten Piekälänsaarta, taustalla Korvensaari, oikealla Luonterin alkupäätä.
Vaikka korona korventaa välillä mieltä, niin prokrastinaatio ei vaivaa. Maanantaina käytiin Poliisilaitoksella tunnistautumassa passin uusimista varten. Sinne ei ilman vastaanottajaa pääse. Poliisimies tuli ulko-oven avamaan, kysyi asiaa. Minä terhakkanna kertomaan:
"Meillä aika lippupalveluun passihakemusta varten!"
"Joo, siis lupapalveluun", sanoi konsta, "millä nimellä?"
Kerroin nimen, enkä edes huomannut lapsustani. Hilppa sen minulle paljasti, kun istuimme odotamaan vuoroamme. Ei tule vanhuus...etc.
Vuorollani, kun passiasia oli hoidettu, kysäisin virkailijalta ajokortin uusimisesta. Hän kertoi, että koska asia kuluu nykyään Trafille, niin hän ei osaa tarkasti sanoa, mutta kertoi, että sama passikuva on myös Trafin käytössä.
Kuin ajatukseni arvaten kolahti Trafin kirje maanantaina postilootaan. Siinä oli ohjeet ajokortin uusimiseen. Nyt tuohon prokrastinaatio-asiaan. Minä en vetkutellut hetkeäkään. Kun paperista selvisi, että kortin voi uusia kuusi kuukautta ennen sen voimassaolon lakkaamista, sylkäisin kouriini, menin Trafin sivuille, tein tarvittavan työn. On se nykyaika hienoa. Kun naputtelin tietoni hakemukseen, esiin tärähti uusi passikuvani ja vasta samana päivänä lupapalvelussa tekemäni allekirjoitus!
Vaivaton tapahtuma on kortin uusiminen: Hakemuksen tekoon menee alle vartti, 22 euroa maksaa, uusi kortti tulee postissa muutaman arkipäivän kuluttua.
Vaivatonta on myös tässä ajassa antaa itsestään sivistynyt kuva. En pari päivää sitten ollut ikinä edes kuullut sanaa "prokrastinaatio". Huomasin sen ylen uutissivuilta. Voi olla, että en sanaa enää parin viikon kuluttua muista. Sain kuitenkin sen avulla loistaa pienissä, mutta sitäkin tärkeämmissä parrasvaloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti