Lauantaiaamuna lohkesi etuhampaasta kulma. Minulta. Aamupalaa syödessä lohkesi. Ei ollut akka kiveä leipään leiponut, joku muu syynä oli. Soitin Päivystysapuun. Kuunneltuani kahta tiedotetta, kolmella kielellä kumpaakin, pääsin keskustelemaan vaivasta. Sain kuulla, että Akuuttiin ei etuhampaan lohkeamia oteta, vaan minun pitää olla yhteydessä omaan Terveysasemaan. Minut kuitenkin rekisteröitiin, eli jos hammasta äityisi särkemään niin, että kipulääkekään ei auttaisi, voisin Akuuttiin mennä. No, tiesin, että ei ala särkemään.
Soitin tänään heti kahdeksalta Salpakankaan Terveysaseman Hammashuoltoon. Jätin viestin takaisinsoittopalveluun. Noin puolen tunnin kuluttua minulle soitettiin. Kerroin asiani. Sain ajan minua jo vuosia hoitaneelle lääkärille ensi keskiviikoksi, ylihuomiseksi. Äkkäsin vielä kysyä, että koska minulla on 2-vuotistarkastus tulossa helmikuussa, niin voinko samalla varata ajan sillekin?
"Hetkinen", sanottiin. Kuului tovi naputtelua. "Hammaslääkäri P. tekee tarkastuksen samalla käynnillä."
Kyllä Hollolassa homma pelaa. Tai sitten olen ollut onnekas. Mutta kitkattomasti ovat asiat hoituneet, niin hammas-, kuin kroppapuolellakin. Asia, mistä osaan olla kiitollinen.
Terveysasioista autoiluun. Lenkillä, missäs muualla, tuli mieleen autoon liittyvä tarina 1960-luvun Anttolasta. Ja perään pari muutakin. Ennen kuin aloitan, pitää sanoa, että en ole varma, ovatko tarinat tosia, ainakaan kokonaan, vai ovatko countrylegendaa. Vähän molempia, luulen.
Se ensimmäinen juttu menee näin: Elettiin 1960-luvun puolenvälin jälkeistä aikaa. Kaverukset L***sen H****i ja R***sen J***i olivat hankkineet vanhan autorämän. Taisi olla Mosse. Ainakin toisella oli varmaan jo ajokortti, ainakin olivat sen ikäisiä. No, sattui niin, että kun kaverukset olivat ajelulla, tuli poliisi vastaan. "Lentävät" eli Liikkuva poliisi se oli. Olisikohan ollut Niilo Tarvajärven vuonna 1967 organisoiman Hamsteri-keräyksen avulla hankittu auto? Niin tai näin, mutta se helsinkiläinen auto, helsinkiläiset poliisit kuitenkin. Siihen aikaan autojen rekisterit olivat rekisteröitipaikan mukaan annetut. Uudellamalla oli alkukirjain A tai B. Oliko vielä C:kin? Kun autot kohtasivat, morjenstivat poliisit, koska kaverusten Mossen nokan alla oli A-alkuinen rekkari. Pitäähän saman alueen ihmisiä morjenstaa! Mutta kuinka ollakaan, kun toinen poliiseista vielä kääntyi katsomaan taakseen, niin aivan erilainen, M-alkuinen rekkari paistoi peräpeilissä. Eiku uukkaria ja perään. Sakothan siitä rapsahti, ainakin. Eipä ollut poikien kaara rekisterissä lain. Oli jostakin hankitut kilvet, olivat vaan eri paria!
Toinen autojuttu liittyy Sarvelaisen Masaan. Tämä herra sai ajokortin varttuneemmalla iällä, ja tietääkseni ei kirjallinen eikä inssi ihan eka keralla läpi mennyt. No mutta kortti aikanaan tuli. Jos en väärin muista, niin "pompannapin", eli Fiat kuussatasen, Masa hankki ajokikseen. Ei tietääkseni kolaria, ainakaan pahempaa, hän ajanut. Mutta tarina kertoo, että kerran Mikkelistä kohti Anttolaa lähtiessään Masa sörnäytti silloisen Ristiinantien alussa olevan rautatiesillan ali vasemmasta aukosta. Varmaan oli ajanut ennen siltaa olevan liikenneympyränkin väärin päin. Ei onneksi ollut ketään vastaan osunut tulemaan, joten siitä mies selvisi.
Olikohan tuosta selvittyään sattunut seuraava häverikki. Masalla oli näet jatkuvasti tupakki palamassa holkin päässä, ja se sojotti aina yläviistoon. Tarina kertoo, että kerran, tohkeissaan ajaessaan, oli tupakki päässyt polttamaan Masan kuttaperkkaisista rillienpokista toisen aisan poikki. Tämän olen kuullut. Ja saatan itsekin eholle panna. Mutta saattaa siinä totuuttakin olla, ainakin osa. Kyllä Sarvelais-Masa armoton tupakkimies oli, ja aina haikupilli sojotti ylös!
Kolmas tarina on melko epävarma ja kuulopuheinen. Laurikainen nimisellä nuorella miehellä oli auto. Ettei vaan Volga? En miehen etunimeä muista, mutta Laurikaisen Emppu hän ei ollut. Olikohan Empulla veljeä? No, legenda kuluu näin. Nuori herra Laurikainen kehuskeli kavereilleen, että tää on kova peli.
"Kattokee vaekka kui suttii", oli hän sanonut, hypännyt ratin taakse. Eiku kaasua roimasti, kytkin ylös. Kyllä oli sutinut! Paikallaan oli tyhjää lyönyt! Paitsi, että takarenkaat olivat pysyneet paikallaan, ainoastaan vanteet olivat huimasti pyörineet!
Tämän jutun kevyesti liitän legendojen joukkoon. Vaikka nuoren poikana sen uskoin, niin nyt ajattelen, että saattaa olla kateellisten louskutusta. Johan siinä olisivat venttiilitkin lentäneet, jos noin olisi käynyt.
Vielä yksi tarina, liittyen Anttolan VeePeeKoohon. Pettisen Paavo oli aikanaan muutaman vuoden palopäällikkönä ja paloauton kuskina. Asuihan hän ihan äärellään. No, kerran tuli hälyytys, taisi olla metsäpalon poikanen. Paloautoperkele vaan ei suostunut käynnistymään. Ei hätää. Koistisen kaupan kuormuri hankittiin vetämään. Sajapuron Topi varmaan sen puikoissa. Paloauto saatiin kunnialla palopaikalle, mutta, kuinka ollakkaan, eiväthän ne pumput pelanneet, kun moottori ei ollut käynnissä. Paikalliset olivat muutenkin saaneet ämpäripelissä tulen talttumaan.
Noilta Paavon päällikköajoilta on muitakin tarinoita. Niitten(kään) todenperäisyydestä en tiedä. Olkoon kertomatta.
Olen muutamia nimiä jutussani maininnut. Ensimmäisestä olen jättänyt arvailtavaksi. Ihan sen vuoksi, että siinä kuitenkin lakia rikottiin. Saattaa joku lukija muistaa, tai arvata, koko nimet.
Kaikki olen maininnut "bona fide", lämmöllä muistellen. Eli tarkoitus ei ole ketään suinkaan mollata. Jos sille tielle lähtisin, olisi omissa toilailuissa ensialkuun jutunjuurta moneen blogiin. Päinvastoin. Tuollaiset henkilöt, tuollaiset tarinat, olkoot totta tai tarua, ovat sitä entisajan pikkukylän elämää, jollaista ei varmaan enää monesta paikasta löydy.
Koska ei ole laittaa kuvaa Mossesta, Volgasta, "Pompannapista", tai edes paloautosta, laitan Mikkelin Säästöpankin Antolan kiinteistöstä, missä pari - kolme vuotta tuli asuttua.
Laitanpa vielä tuolloin uudenkarheasta Mikkelin Säästöpankin uudesta kiinteistöstä, siitä päädystä, missä oli ensin Sotainvalidien kahvila, sitten Lotja, nyt Rysä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti