Kuukausi ehti vierähtää edellisestä tapaamisesta, eli Iiriksen synttärikesteistä. Maksimiaika, mikäli minulta kysytään. Iloinen on Iiris edelleen. Leikki maistuu. "Leikki on lasten työtä", sanotaan. Saa nähdä, saa jos elää, onko työ aikanaan Iirikselle leikkiä?
Pakkanen on mennyt persiilleen. Parin aamun takaisesta miinus kymmenestä on tultu plus neljään. Eli normaaliin ajankohdan lukemaan. Siispä saavat lumet kyytiä.
Läpötilan nousu tietää sitä, että Peppe joutuu pesemään parvekelasit. Ovat jääneet puunaamatta, kun ollaan oltu niin vähän niiden läpi tiiraamassa, ettei ole haitannut, saatikka käynyt pernaan. No, äkkiä ne pesaisee. Rutiinia on. Ja kun on rutiinia, jäävät turhat liikkeet vähiin, homma etenee, olen näille vuosille varttuneena huomannut.
Taas tultiin siihen, että miksi pitää saada työ tehdyksi nopeasti? Kun aikaa on. Se on kai luonto ja luonne sellainen, ettei tykkää nyhrätä. Pääsee hyppäämään kolmiloikkaa aiemmin, kun tekee, mitä tehtävä on, rivakasti. Siis luonnekysymys, luonnolliseti.
Uutisia ylimalkaan seuratessa huomaan, että Trumpin Aasian matka, Katalonian jälkimainingit, ja Lauri Markkanen ovat tärkeimmät asiat maailmassa ja maailmalla. Kaikella kunnioituksella Lauria kohtaan, mutta onko yhden suomalaisen hongankolistajan kieltämättä kohtalainen menestys tällä haavaa NBA:n huonoimpiin lukeutuvan seuran riveissä jokapäiväisen uutisoinnin väärti? Jopa YLEN:n sivuilla ja uutisissa. Kai Suomi on niin pieni maa, että itsetuntoa täytyy kohottaa kaikin mahdollisin keinoin. Vaikka jäävi minä olen sanomaan; urheilun ja urheilijoiden hypetys ei kuulu listoillani top-kymppiin. Eikä edes kovin lähelle sitä. Mutta noteerasin silti, että Pelicans palasi voittojen tielle.
Aamupäivällä lähdetää viemään havut ja kanervat haudoille. Havuja viedään, mutta ei siteerata Marjo Matikaista. Elinakin ilmoitti halunsa lähteä mukaan. Hyvä, jos, ja kun, lähtee.
Sitten tullaan joukolla meille syömään. Kalaa syödään. Ja pottumuussia. Ja sienisalaattia. Sopivaa muonaa niin lapsen, kuin vanhuksen suuhun. Myös kaikkien siltä väliltä. Paitsi allergikkojen.
Nyt ollaan viidettä päivää Hollolassa. Jos aivan rehellinen olen, pieni ikävä on saareen. Täytyy kärvistellä viikko, toista. Tai lähes kaksi. Sitten pääsee ikävää selättämään. Jollei äleydy jäitä pukkaamaan, tai muuten maailmanlopun ilmoja pitämään. Ei siellä juuri tekemistä ole, saaressa. Vähän verkkoja laittelee, ehkä hippusen uistelee. Mutta ei aina tarvitse ollakkaan. Tekemistä. Eikä käy melske hermoon. Edellisellä viikon reissulla meni kolme tai neljä venettä ohi. Tulevalla saattavat olla vielä harvemmassa.
Taidan laittaa kahvit valumaan. Lukea lehden loppuun. Aloitella viikolla noutamaani Beth Lawsin kirjaa "Suden tie". Jos ehdin, ennen kuin Hilppa könyää yläkertaan. Iiris ja Anna eivät varmaan könyä. Ihan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti