Tämä kaikki oli tehty hieman ennen puoli yhdeksää. Jäljellä oli enää minun osuuteeni kuuluva pesuhuoneen siistiminen, perään itseni suihkuttelu. Heitin vaatteet likakoriin, aloin laskea vettä ämpäriin. Kas, sieltähän vain lirisi pikku noro.
"Pe***le!". älähdin. Sehän on se saa***an vesikatko!"
"No niinpä tietysti!", totesi Hilppa. "Onneksi ehdittiin melkein siivota".
Ei muuta, kuin penkomaan kalsarit ja verkkari korista.
Postilaatikkomme oli jo viime viikolla laitettu ilmoitus vesikatkosta ti. 14.11.2017 klo. 8-10. Ja A4-kokoinen lappu oli näkyvällä paikalla kirjahyllyssä. Mutta saahan se olla vaikka kuinka näkyvillä, jos ei katso! Ja mitä kauemmin muistutus jossain lojuu, sitä harvemmin sen huomaa.
Työhön tuli siis pakollinen, laillinen ja ymmärrettävä tauko. Tauko ei tosin ollut pikä. Jo ennen yhdeksää soi ovikello, putkihenkilö pyysi kokeilemaan, riittääkö paine. Riitti, kun paineen testaajana oli paineeton ihminen. Olivat laskeneet verkoston paineen kuudesta barista neljään. Minun puolestani saisivat laskea Hollolan kuntakeskukuksen baaritkit kuudesta neljään. Tai ei niitä taida kuutta ollakkaan. Toisaalta: ei baarien lukumäärää pidä laskea. Tärkeitä kohtaamispaikkoja monelle. Puhuin vain pehmoisia oman käyttöasteeni perusteella.
Kun siivousprojekti oli onnellisesti saatu läpivietyä, lähdettiin influenssarokotukseen. Hilppa terveysasemalle eilen soitti, ja kertoivat, että hänkin saa ilmaisen rokotteen, koska on usein tekemisissä yhden kolmivuotiaan, sekä kahden ikälopun, minun ja Elinan, kanssa. Hyvä niin. Toki roketteen olisi voinut ostaakin, mutta se edellyttää reseptiä. Eli homman mutkistumista. Hilppa on joka vuosi roketteen saanut työterveyden kautta, joten aikoo käytäntöä jatkaa. Minulle tuikkaus on toinen. Ja voisin sen väliinkin jättää. Mutta nyt on otettu! Edellytti vajaan vartin istumista terveysaseman käytävällä.
Isänpäivä oli ja meni. Iiris soitti (tai äitinsä, tietysti) aamulla videopuhelun. Yleensä tyttö ei tuollaisessa kontaktissa puhu mitään, ujostelee. Mutta nyt hän toivotti "Hyvää Peppeä!" Yksi mieleenjäämmistä osakseni tulleista muistamisista!
Aijan-mummon autolla ajettiin Helsinkiin. Juhlaa sekin; sain röhöttää takapenkilla ihan repona. Whiteladyn buffee oli runsas ja maukas. Hotkin kevyesti punaisen lihan vuosikiintiön verran härkää. Vähän omatunto soimaa, mutta menköön kerran vuodessa. Eikä tarvinnut kaivaa kuvetta, ei minun, ei Jonin.
Jäätiin vielä pariksi tunniksi Iiristä kaitsemaan. Anna ja Joni menivät Tennispalatsiin Escape Roomiin. Käyttämään Annan Jonille viime jouluksi ostamat liput. Ennen kuin vanhenevat. Liput. Eivät Anna Joni ihan vielä vanhene. Tai vanheneehan ne, mutta eivät vanhoiksi muutu. Ihan heti.
Olivat ketaleet reitin selvittäneet. Saattaa minulta jäädä kokematta, tuollainen viihdyke. Tai mistäs sen tietää? Jos vaikka tästä nuorrun?
Iiris toimi, vanhempiensa yrittäessä selviytyä esteistä, tarjoilijana. Tässä hän kaataa minulle jälkiruokakahvia.
Oli jo ehtinyt syödä aterian. Koska Iiriksen minulle tuoman menu'n kannessa luki "Viluinen pingviini", tilasin "viluisen pingviinin". Ja, kas kummaa, pingviinin tarjoilija minulle myös toimitti, pehmopingviinin, sanoen:
"Tässä herran pingdiini!"
Leikkeihin ei kolmivuotias tarvitse kummoisia apuvälineitä. Tarjoilun jälkeen hänestä tuli äiti. Hilppa oli isosisko, Aija hämähäkki, ja minä pikkuveli. Tuo hämähäkkijuttu jäi minulta vähän epäselväksi, kun samalla katselin tabletilta Suomen ja Kanadan välistä lätkämatsia.
Naapurin herra, herra K., oli pyynnöstäni laskenut lipun, kun ennen iltayhdeksää kotiin ehdittiin. Mainio juttu, ei meille isille pidä ylenmäärin liputtaa.
Nyt lopetan. Lähden laskemaan tunteja torstaiaamuiseen Anttolareissun starttiin. Ai niin, hyvä, kun sanoitte: viestitän ilpin pöhisemään. Mukavaa mennä lämpimään pirttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti